Part I: Runos 1–16, with Lönnrot's Preface (1835)

The Vanha Kalevala — the Old Kalevala — is the original 1835 version of Finland's national epic, compiled by Elias Lönnrot (1802–1884) from the oral poetry he collected during fieldwork journeys to Finnish and Russian Karelia between 1828 and 1834. This first edition contains thirty-two Runos in two parts. It is significantly shorter and closer to its raw folk sources than the expanded 1849 "New Kalevala" of fifty Runos, which became the canonical text known worldwide.

Lönnrot was a district physician in Kajaani, on the eastern frontier of Finland. Over the course of five expeditions, he recorded rune-songs from elderly singers in Kitee, Kesälahti, Tohmajärvi, Ilomantsi, Pielisjärvi, Vuokkiniemi, Paanajärvi, and Repola — the last parishes where the ancient Kalevala-meter tradition still lived. The greatest of these singers was the eighty-year-old Arhippa Perttunen of Latvajärvi, who told Lönnrot: "Such singers are no longer born into the world, and all the old songs are vanishing from the people."

This translation presents Part I of the 1835 Kalevala: Lönnrot's complete preface — which contains the first systematic analysis of Kalevala verse form ever written, along with his theories about Finnish mythology and the peoples of the epic — followed by Runos 1 through 16, covering the cosmogony, Väinämöinen's journeys, the forging of the Sampo, the Joukahainen episode, and the tragedy of Aino. No complete English translation of this 1835 text has previously existed; the celebrated translations by Crawford (1888) and Kirby (1907) are of the later 1849 edition.

Source text: Project Gutenberg EBook #48380, transcribed by Jari Koivisto from the original 1835 Helsinki edition (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia). This English is independently derived from the Finnish.

Preface

by Elias Lönnrot

Now that these runes have at last been brought to press, they are regrettably still quite incomplete. At least in the hope that they would be enlarged through new collecting, I would not have pushed them from my hands in so premature a state, had I not also feared, thinking the other way, that they might remain forever incomplete on my account. Already many a man before me has seen better plans and undertakings come to nothing in just that manner.

Before all else I hold it my duty to explain how these runes were obtained. Many of them may already be read, though in even more incomplete form, in the writings of the late Lencqvist, Ganander, Porthan and Topelius, but a far greater portion was previously unknown. These I have myself collected over time from Finnish and Russian Karelia, and a few also from the Kajaani region. Some have also been sent to me in writing from elsewhere. The places where these runes have chiefly been gathered are, in Finnish Karelia, the parishes of Kitee, Kesälahti, Tohmajärvi, Ilomantsi and Pielisjoki; in Russia, the parishes of Vuokkiniemi, Paanajärvi and Repola; and in the Kajaani region, the congregations of Kuhmo and Kianta. From other places I have visited for this purpose, I have obtained nothing worth mentioning. In 1828 I first collected from the above-named places in Finnish Karelia; in 1831 and the years following from Kuhmo and Kianta; in 1832 from Repola; and since moving to Kajaani I have made four journeys to the Russian parishes, spending several weeks each time.

Although rune-songs such as these may still be found to some extent in the people’s memory, in former times there must have been far more of them. At Latvajärvi in Vuokkiniemi, the old master of the house, Arhippa, who was now eighty years old — and from whom, as much as I had time for, I took down songs for two days running — spoke of this matter in the following way: "Oh," said he, "when I as a lad went seining at Lapukka with my father. We had as our hired man a fellow from Lapukka, he too a fine singer — not the equal of my father, though. All through the night they would sing without stopping, and never twice the same words. There was talk enough in those days. I was only a small boy sitting by the fire, listening and learning what I can still remember of this and that. But much slipped from my mind. If my father were alive now, you would not write down his songs in two weeks. Such singers are no longer born into the world, and all the old songs are vanishing from the people. The young folk nowadays cast aside the beautiful old runes and compose their own, mostly about the flirtations between boys and girls, with which I could not so much as soil my mouth."

I have attempted to arrange these runes into some kind of order, for which I suppose I must give an account. Since, to my knowledge, nobody has previously attempted this or even mentioned it in a word, let me first tell how I came upon the idea. Already while reading the runes previously collected, especially by Ganander, I wondered whether enough might not be found concerning Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen and other memorable ancestors of ours to compose longer narratives about them, as we see the Greeks, Icelanders and others had managed to do with their forefathers’ songs. This thought only strengthened in my mind when in 1826, in Turku, with the aid of History Adjunct von Becker, I came to write a book about Väinämöinen, and while composing it I saw that there was no lack of tales about him. I wondered why Ganander had not already done this, but soon came to realise that he had not had the necessary runes. The best passages from his collected runes he published in his Finnish Mythology, but from those one could hardly get anything complete. Untimely death took Topelius, who might otherwise in time have been able to undertake this work.

If I now knew that the arrangement into which these runes have been set here were to everyone’s liking, I would say nothing more about it. But the matter may well be such that what one person thinks fitting, another deems unsuitable. The runes do run, to my mind, more or less in the direction in which they have been set here, though perhaps they would run better in another. Two things I have followed in arranging them: first, whatever order I observed the best singers maintaining; and second, when that was of no help, I have sought the basis from the runes themselves and arranged them accordingly.

The reader may ask whether our forefathers sang these runes in any order or singly. It seems to me that these runes came into being one by one, as the events themselves occurred. The individual runes about Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen cannot have been composed by one person, but by many. One person remembered and retold one matter, another another, each what he himself had seen or heard. But hardly can a single rune be found today that has been preserved down to us in its original words from the beginning. Anyone who knows how easily the making of runes comes to many a peasant, if he but set himself to singing about any given subject, will readily understand that not even the best memory can preserve word for word what one hears from another in long runes. But the substance each one remembers more easily, and place by place, if most remember it, one retells it in song to another, forgetting some things, improving others. Gradually the material of the rune itself may become altered from its original form, so that it is told quite differently. This has probably already happened to some extent at least with the names. What was formerly told of memorable heroes and women by their own names, may well have changed as the Christian faith spread through the land, so that in place of the heroes one often finds Kietus, Saint Peter, Rotus (Herod), Judas, and the like; in place of the women, the Virgin Mary our Mother.

That the things sung about in the runes were not all without foundation, everyone will easily understand; but which may be truly true, which may have been depicted in some other manner in the rune, and which may be outright invention — that is now harder to distinguish. Some things, though at first strange to hear and hard to believe as true, do admit of some explanation on closer examination. Who among us would not consider it idle, Väinämöinen’s and Ilmarinen’s distress over the vanishing of the moon and sun, and how the Mistress of Pohjola had hidden them in a mountain? But when we recall what is said about how our ancestors came from more southerly lands to this far north of Pohjola, and what we know about the sun’s disappearance in winter in the northernmost lands, we realise that if they had journeyed so far north, this matter must have caused them very great alarm, thinking the day had gone forever. Since they must also have had the same feuds with the Lapps already living in Finland, from whom there was reason to fear every evil and who were held to be powerful sorcerers, the Mistress of Pohjola soon got the blame. But what at first may have been told about the disappearance of the day, may in time have come to be said of the moon and stars as well.

In nearly all the runes two peoples are indicated, who did not live in especially good favour with each other. We might call one of these the People of Pohjola, the other the People of Kaleva. In the runes, the chief of the People of Pohjola was the oft-mentioned Louhi, who is also called the Mistress of Pohjola, and who appeared to take the best care of their affairs. Among the People of Kaleva there were many heroes, the greatest being Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen. Of the last-mentioned, however, let it be said at once that the runes do not give clear indication whether he too might not be counted among the People of Pohjola. Those rune-variants which I have chosen here do show him often at Väinämöinen’s side, sometimes waging wars of his own in Pohjola, courting in Pohjola, and so forth; but in others he is said to have courted in Päivilä or Jumalinen, names by which we would sooner suppose the People of Kaleva to be meant. Joukahainen, on the other hand, I would consider a hero of the People of Pohjola — who knows, perhaps the very one called in places “the son of Pohjola” and “the Lapp.” Some runes tell quite plainly that he was freed from the bog by Väinämöinen in the same manner as is told of the Lapp in the first runo, who lay in wait for Väinämöinen at the rapids’ edge and shot at him. It also appears that his sister, whom he promised to Väinämöinen, was the daughter of the Mistress of Pohjola, for she had already before this hoped to have Väinämöinen as her son-in-law.

I said I would call the people to which Väinämöinen, Ilmarinen and Lemminkäinen belong in these runes the People of Kaleva. But lest I be reproached for having erred greatly in this naming, since many consider the name Kaleva nearly equal to Hiisi and Lemmo, let me perhaps state my thoughts more clearly. It seems to me that Kaleva was the most ancient Finnish hero of whom we have any knowledge. He may have been the one who first settled more permanently on the Finnish peninsula, and whose kin then spread through the land. The places where Väinämöinen and the others lived are often called Kalevala in the runes, and in others there is mention of Kaleva’s heaths, slash-clearings, wells, dogs, cuckoos, and so forth — as in the following old Karelian song, where a maiden asks a suitor who has come: "Did you go to Kalevala?" The suitor: "I went to Kalevala." The maiden: "Did Kaleva’s dogs bark on the heaths of Kalevala?" The suitor: "They barked," and so on. The maiden: "Did the cuckoos call at Kaleva’s well-road in Kalevala?" The suitor: "They called," and so on. The maiden: "Did Kaleva’s maidens gaze from the windows of Kalevala?" The suitor: "They gazed," and so on. And since such pleasant things as courtship-talk between boys and girls are mentioned of Kalevala, I would not hold it the equal of Hiitola or Lemmo’s abode. For when do you hear such things told of them, or of Manala and Tuonela?

The reason why Kaleva came to be known by a worse name probably arose from the fact that he was fearsome and terrible to the People of Pohjola, who therefore called him evil — just as we ourselves down to these very times have held the Turk, the Dog-Heads, and until recently Redbeard to be not quite human but something rather more formidable in their wickedness. And what of these? — was not the Pope to our forefathers nearly in God’s place, yet why has his name and honour now changed? Let us not, then, from the reputation a thing has today, without examining the matter, draw conclusions about ancient things. Just as we said, the name of Kaleva may well have been feared among the People of Pohjola; but as the Lapps in time partly intermingled with the Finns, partly wandered the land as fugitives and hired men, through them the name of Kaleva may have been altered from its original estimation even in Finland, since Kaleva was no longer well remembered. And what that did not accomplish, the spreading of the new faith through the land did. It is strange that even the names of Väinämöinen and Ilmarinen have remained in their original estimation.

Be this said for reflection on how the name of Kaleva may have come to be altered from its original estimation. Otherwise I would suppose the name Kaleva itself to mean something fearsome, death-dealing, being of the same root as the words kalpa, kalma, kallo, kalu (sword), kuolen (I die).

In folk tradition today there are two kinds of reports about the sons of Kaleva. Some hold them to be evil giants; others name them Väinämöinen, Ilmarinen, Lemminkäinen, Joukahainen, Kihawanskoi, Liekkiö, Kullervo, and so forth, of whom nothing especially evil is told, except of the last-named, Kullervo, who was therefore sent away from home. For the former reputation there is reason enough as we have already mentioned; but the latter, that these were the sons of Kaleva, probably has a better foundation, even if their names are now scarcely known rightly. At least they are said to have been twelve. Whether Väinämöinen in the first or some later generation was a son of Kaleva, we cannot guess. I would suppose him to have been of some later generation, for in the first generation he and Ilmarinen would have been brothers, which does not seem to be the case, even if Väinämöinen sometimes calls Ilmarinen his brother and his mother’s child. Likewise Lemminkäinen would then be a brother of Väinämöinen’s, but he never calls him so, mentioning him only sometimes as his foremost friend. Even as later descendants they may well be called sons of Kaleva; the Jews even now are called children of Abraham and Israel. I may also mention that I have heard some equate Antero Vipunen with Kaleva, as the rune also once says.

Although nothing clear can be got from these matters any longer, I yet believe Kaleva to be far older than Väinämöinen, Ilmarinen and the other named heroes — perhaps, as I said, the very one who first brought the Finns to these lands. And since the places where his descendants dwelt appear to have been called by the name of Kalevala, which may have been the common name for the particular designations Väinölä, Ilma, Utuniemi, Terhensaari, Suomela, Kaukoniemi, Päivilä, Vuojela, Luotola, Jumalinen, and so forth — for this reason I have also named this collection of runes the Kalevala. A name had to be given, and most of the events in these runes have, according to this explanation, taken place in Kalevala.

If Finnish Mythology should gain any benefit from these runes — which indeed it can hardly fail to do — then one of my hopes is fulfilled. But there were others too: I hoped that from these something might be clarified about the ancient life of our forefathers, and some benefit gained for the Finnish language and the art of verse. Let me add a few words about these matters, since they have been in my mind while preparing these runes.

Finnish Mythology has already been examined to some extent before this by Lencqvist, Ganander and Porthan; yet undoubtedly it is still subject to great errors, in many places misleading. Apart from what we have just said about Kaleva and his sons, we may ask: on what basis has Ilmarinen been held a god of wind, weather and even fire? One can hardly find a single passage in the runes that would give the slightest foundation for this belief. It seems he was made a god of wind and weather from his name, and a god of fire from his smithing — or was the latter from the fact that he once struck fire in the sky alongside Väinämöinen? In the runes, however, he is no such thing. Wind was always prayed for from Ukko, who was the ruler of wind and all else, and in the grip of the winds Ilmarinen was more distressed than most on the return from Pohjola. As for the fact that when forging the Sampo he got the winds to blow, that matter admits quite another explanation, so that one need not make him a god of winds for it. And if he had been the god of the sky, Väinämöinen could hardly have got him thrust unwillingly through the air to Pohjola; and it was Väinämöinen, not Ilmarinen, who conjured against the Mistress of Pohjola when she threatened to set rain, hail and bitter cold to ruin the Sampo’s harvest. Ilmarinen, according to the runes, was nothing but a famous smith of iron, copper, silver and gold — otherwise a steady, earnest and honest man, at least as one usually found him, diligent in his work, seldom meddling in others’ affairs. And in that he has honour enough, without needing to be elevated to a wind-god.

Of Väinämöinen it may now be sung what was formerly sung under others’ names, but who could have prevented that? What is attributed to him about the creation of the world, the moon, the sun and the stars, must in ancient times have been told of some god, and then, as the names too were forgotten, it passed to Väinämöinen. Why have Antero Vipunen, why has Kaleva, why has the high god Ukko so soon been left almost entirely without runes — though even now in folk tales it is said of Antero Vipunen that "the child Väinämöinen was nothing compared to him."

If in these runes Väinämöinen is sometimes brought down from his former divine estimation, that is assuredly not my doing. I have had to present these as I myself received them, regardless of whether Väinämöinen is held a god or not. We have long been accustomed to holding him a god of our forefathers, in which estimation he does not, however, appear to have been held by them; rather he was a mighty, greatly knowing hero. Often he himself prays to the high god Ukko for help, and thus acknowledges with his own mouth who is God. Väinämöinen has name and honour enough even without divinity, and it is better to be the foremost of peasants than a poor lord, better the wisest of men than a wooden idol. If one now asks the common folk in those regions where the memory of Väinämöinen lives best who Väinämöinen was, they answer nearly thus: "He was a memorable hero, one of the first of our forefathers and a famous poet." But if you ask them whom they held as their gods, they most often answer: Ukko, who had created heaven and earth, whom they prayed to. Nor do I doubt that even before the Christian faith our ancestors possessed knowledge of one single God, whom they worshipped now under the present name, now under the name of Ukko or Creator; nor do I count it a great stupidity on their part if they were not quite as clever as many another ancient people in furnishing themselves with a great host of gods.

Väinämöinen in these runes is mostly described as earnest, wise, provident for those who came after him, greatly knowing, exceedingly mighty in song and music, a hero of Finland. Besides this he is invariably called old — though his age alone can hardly have hindered him so greatly in his courting plans.

Of another sort was Lemminkäinen: light-minded, young, proud, boastful of his powers and knowledge, thinking little ahead, though a brave hero. Of the tasks set him while courting in Pohjola, one cannot get a clear picture, for nearly the same tasks were sometimes assigned to Ilmarinen on another occasion. I have chosen runes in which there is at least some distinction.

Many other names I leave unmentioned this time, which may be found in these runes for the correction of Mythology’s earlier errors or for other purposes.

Nor do I intend to linger long in showing what might be drawn from these for the clarification of ancient customs. I could well find some examples of this if there were time to think. Runo XIII, verse 116 appears to show that the ancients prepared their cooking by heating stones and pouring water over them. From many other places we might find that elders were held in honour, even if Lemminkäinen in the ardour of his manhood sometimes strayed from his mother’s counsel. Likewise we see that it was the custom to set tasks for suitors. Many may think there is too much talk of courtship in these runes, so that the whole book is almost turning into a kind of romance or tale. If it be so, then so be it; but let us also remember that among our forefathers, who had not today’s manifold stirrings and affairs to tell of, in their solitary life courtship, war, and the hunting of game and fish were the most memorable pursuits. That is why in the runes these things are told of again and again.

The Finnish language and verse are perhaps found here in clearer form than in any other book. Many words and expressions appear again and again in their original nature, just as they are heard from the people’s mouth. Other-tongued scholars, though well versed in Finnish, often find it hard to prevent the language from being twisted in the direction of other tongues; but among the peasant folk, who understand nothing but the one mother tongue, there is no such danger.

In the writing of words I have sometimes departed from the previously customary spelling, but since this happens rarely, I do not fear great reproach for it, especially if the reasons for it are found acceptable. Otherwise the whole matter seems to me idle, for anyone to be angered that another follows a different spelling. Spelling and orthography in our language have not yet settled enough for any one form to be read as the only correct one. But let no one take it amiss if I appear more careless than others in this matter. I have always considered childish the kind of squabbles one sometimes hears — for example, about whether one should write meiän, naia, luoa, wieä or meijän, naija, luuwa, wiijä. Neither of these accurately reproduces the spoken sound, which might be written thus: mejjän, najja, luwwa, wijjä. But since we have accustomed ourselves to reading the diphthongs ai, ei, oi, ui and au, eu, iu, ou, and so forth, as aj, ej, oj, uj ... aw, ew, iw, ow, and so forth — then why in the word naia can we not read the first three letters nai as naj, from which, with a added as ending, the word naia (najja) readily follows?

I have also written sanowi, tulewi, ottawi, though others write sanoowi, tuleewi, ottaawi (or sanoopi, tuleepi, ottaapi). In such words either, I have not heard in the pronunciation the lengthening that would be indicated by two consecutive vowels. Tulewi, sanowi, and so forth, are already forms expanded by one syllable from tulee, sanoo; why should they then be written with double vowels?

I leave these matters and say yet a few more words about Finnish verse.

Many are apt to consider it no work at all to compose Finnish runes, believing that whenever they can fit words together to eight syllables they have already got a rune. Is that where the famous power of Väinämöinen would lie! Do not judge before examining the matter, and do not consider a trifle something in which one man alone among our forefathers became truly famous. Just as any seven stars are not the Great Bear in the sky, so any eight-syllable phrases in our language are not runes. If old Väinämöinen were to come now and hear such runes as:

"But it would not do, could not,
Fists stiff and clumsy,
Could not bend to that."

or such as:

"Your home is the height,
Open space your dwelling,
You yourself ploughed the cold seas,
You yourself surveyed the field-strips."

Then I fear the plougher of seas and surveyor of field-strips would all but say:

"Cease, desist,
Leave it to better singers,
To abler poets.
All of it prickles my skin,
Pierces clean through my ears,
Goes right through my head,
Takes away my joy for a week."

Truly, Finnish Verse has its own requirements just as the verse of other languages does, and if the making of verse comes more easily in Finnish, let us thank the beauty of the language for that, but let us not therefore forget these requirements.

Although I am myself poor at verse-making and therefore seldom attempt it, I have nevertheless, in the course of time, while reading others’ work, at least thought about what makes one verse beautiful and another hard on the ear. Pondering the foundation, I have perceived that in the former the requirements of Verse have been followed, while the latter have been composed against them. Here we speak only of those requirements that concern the fitting together of the words themselves, not what might be said about the narration of subject matter or other aspects of poetics.

On the Structure of Finnish Verse

Before all else it must be clarified what we understand by a long or short syllable-value. Everyone readily perceives that a is longer when we say waara than wara; i is longer in siima than in sima; o is longer in meni taloon than in möi talon; and ä is longer in näitkö emäntää than in näkikö emäntä. Those syllables in which the vowel is thus longer we call long by value, so that in the words waara, siima, the first syllable is long by value; in taloon the second; and in emäntää the third. Likewise, in any word a syllable that is customarily written with two consecutive vowels — except when the latter is i — is long by value.

But even without two vowels we perceive that the first syllable in sakko is longer than in sako; likewise in matto versus mato, mutta versus muta, kyllä versus kylä, and so forth. These syllables we call long by position, for in them the vowel is not itself long but is long in its present position. A syllable is long by position when the vowel is followed by at least two consonants or by i together with one consonant.

Short by value we call all syllables which, according to the above, are neither long by value nor long by position.

Now before we can examine which positionally long syllables may be counted as short in verse, quite another matter must be considered: namely, syllable stress. In pronunciation we raise some syllables in a word and do not raise others. In every word the first syllable is stressed, and in most words the third, fifth, and so forth — that is, every other syllable from the beginning. This is not, however, the case in all words, for in some the fourth, sixth, and so forth are stressed.

The verse line in song ordinarily divides into as many as five parts — for example: hywin soitti hauin hammas (“well played the pike’s tooth”), of which the first three words each make one part, and the fourth, when split, makes the fourth and fifth; | hywin | soitti | hauin | ham- | mas |. It seems better, however, to count the verse as having four parts, and the earlier writers on poetics have done so too. The verse line divides into four parts, and we name the first the head, the second the neck, the third the back, the fourth the tail — just as we named the syllables of four-syllable words:

We call breaking the phenomenon where a word ends at the stressed position and the next word begins at the unstressed position within the same part. Thus the part is broken. In the verse:

Ompi saarella sioa (“There is room upon the island”)

the back is broken. In:

Jos weät saan wenettä (“If you pull a hundred boats”)

the head, neck and back are all broken. But in:

Tuhat purtta puujaelet (“A thousand boats you fashion from wood”)

there is no breaking.

The best poets consider breaking so beautiful in verse that at least two of three parts are found broken. By contrast, an unbroken verse, where stress and beat fall on the same syllable, is less beautiful, and in short-syllable words scarcely permissible at all. In breaking, however, care is taken that the syllable values are not so crushed that in one part the beat falls on a short syllable and the off-beat on a long one — though both being short is perfectly acceptable.

I have already lingered long in this preface and must leave for another time the further discussion of three-syllable parts, the initial-sound correspondence (allitteratio) commonly taught, and much else. Let the reader who has ears find these from the Kalevala’s own runes, for in these too not everything is good and beautiful.

Whatever else should be said about poetics, I leave now, and who knows if forever. There will be few, I suspect, who will find even what I have now said about verse to their liking, for a great part of our public knows nothing better than to crush and twist Finnish words in the manner of other languages in their verses and songs. If in Väinämöinen’s “young folk rising, people growing” there be the same mind and feeling, then let them forgive me for having thought otherwise; from the rest I hardly ask at all, for what is to be expected of them can be seen from those fine writings which we read here and there against the editors of the Turku Weekly News in the 1820 Mnemosyne.

There are both those who hold our old runes in high esteem and those who will not grant them any at all. I would not wish them oppressed, though neither one-sidedly held too great. They are assuredly not to be set beside the Greeks’ and Romans’, but good if they at least show that our forefathers were not without talent even in intellectual endeavours — and that much they will surely show.

This work has not been burdensome to me nor has it required great expenses worth specially mentioning. What is done with pleasure, not compulsion, is at least to be counted as pastime, and with pleasure, at no one else’s demand, I have collected and compiled these. An additional joy in the work has been to discover that my undertaking was agreeable to many others. For their encouraging and friendly reception I have great cause to thank them.

Quite otherwise stands the matter in which many another has help in his work: namely, the hope of getting one’s work finished and beautiful. This hope has been entirely lacking in me. Already doubting my ability to produce anything passable, the doubt has in this work sometimes grown so great that on several occasions I was on the very point of throwing the whole lot into the fire, since I could not trust my powers to carry it through satisfactorily, nor again did I think it fitting to subject myself, with my own toil, to the examination of premature work. Let the runes of the Kalevala go now, even if less than finished, lest by lingering longer in my hands the fire should make of you something more finished still!

Kajaani, 28 February 1835.

Elias Lönnrot.

Runo 1

The singer prepares himself and begins to tell how Väinämöinen, having lain thirty summers and winters in his mother’s womb, is born into the world. Then Väinämöinen, having got a horse, sets off riding. A Lapp, bearing him some grudge, lies in wait to slay him. He sees him riding upon the open sea and shoots his arrow. Twice and a third time having loosed it, he fells Väinämöinen’s horse from under him. Then Väinämöinen, swimming through the waters, creates whatever he touches — skerries, islands, reefs and fishing-deeps. An eagle seeking a nesting place discovers Väinämöinen upon the sea and lays eggs upon his knee. The eggs, when the knees shift, roll into the water and break upon the rocks. Thus from the fragments of the eggs Väinämöinen creates earth and sky, stars, moon and sun.

My mind is moved to begin,
My understanding urges
The mind to set to rune-song,
To fashion it in singing.
Brother dear, my golden one,
Fair companion of my tongue!
Seldom do we come together,
Seldom meet to tell our tales,
On these wretched borderlands,
On these woeful fields of Pohja.
Put now hand in hand with mine,
Hook your fingers into mine,
That we may sing out the good ones,
Set forth all the finest songs
For those golden ones to hear,
For those who long to know them,
Among the young folk rising,
Among the people growing —
Those songs that have been gotten,
Those verses that were drawn out
From the belt of old Väinämöinen,
From beneath the forge of Ilmarinen,
From the tip of Kaukomieli’s sword,
From the path of Joukahainen’s bow,
From the far fields of Pohja,
From the heaths of Kalevala.
These my father sang before me
While he whittled at an axe-haft;
These my mother taught me
While she counselled at her spinning,
Turning at her spindle-shaft,
Twisting at her distaff.
Still there are other words besides,
Charms that I have learned,
Plucked from the wayside,
Broken from the heather-stems,
Torn from the thickets,
Drawn out from the saplings,
While I went herding as a boy,
A child watching the cattle,
On the honey-sweet hummocks,
On the golden hillocks,
At the heels of dark-skinned Muurikki,
Alongside the mottled Kimmo.
From there I got a hundred songs,
A thousand fragments of verse.
The songs I wound into a ball,
Arranged them on a skein;
The ball I put into my sledge,
The skein into my sleigh.
Long have my verses been in the cold,
Long they have lain in sorrow.
Now bring the verses from the cold,
The songs all from the frost,
To the end of the iron bench,
To the head of the pine-plank bed,
Beneath the famous crossbeam,
Beneath the handsome roof,
Unwinding the head of the ball,
Loosening the knot from the skein.
So I sing a fine verse,
A beautiful one I fashion,
On rye-bread to sustain me,
On barley-ale to aid me.
If there be no ale at hand,
Nor any beer nearby,
I sing from a leaner mouth,
I roll them out on water,
For a famous evening’s passing,
A small day’s ending,
Or perhaps a morning’s beginning,
A dawn’s awakening.
Thus I heard it told,
Thus I learned verse was made:
Alone to us the nights come,
Alone the days grow bright;
Alone was Väinämöinen born,
The eternal poet appeared.
Kawe, the old lord of Pohja —
Steady old Väinämöinen
Lay in his mother’s womb
For thirty summers,
An equal number of winters.
He grew weary of his time,
Wondered at his life,
Since he had never seen the moon,
Nor ever glimpsed the sun.
He spoke with these words,
He declared with this saying:
“Moon, release me! Sun, set me free!
Great Bear, ever guide me,
The man through these strange doors,
Through these unfamiliar gates,
From these narrow yards,
From these cramped passageways.
Set me free to behold the moon,
To gaze upon the sun,
To learn the Great Bear,
To breathe the open air.”
When the moon would not release him,
Nor the sun set him free,
He himself prised open the gate
With his ring-finger,
He kicked at the red door
With his left toe;
He came on his nails to the threshold,
On his knees to the entrance-hall door,
On both feet to the courtyard.
He was free to behold the moon,
To gaze upon the sun,
To learn the Great Bear,
To breathe the open air.
By night was Väinämöinen born,
By day he went to the forge.
He hammers away,
He strikes and clangs;
He forged a horse of straw,
A pea-stalk steed.
He smooths its back,
He pats its hide:
“It would be good to sit upon the back,
To stretch out upon the rump.”
He himself sits upon its back,
Throws his legs astride;
He rides along, raising dust,
Measuring out the distance
On the straw-made stallion,
On the pea-stalk steed.
He rode across Väinölä’s clearings,
Across the heaths of Kalevala.
The horse ran, the way sped on,
Home fell behind, the road grew short.
Now he rode out upon the open sea,
Upon the wide expanse —
The stallion’s hooves did not get wet,
Nor the steed’s fetlocks.
The Lapp, that squint-eyed one,
Had nursed a grudge for weeks,
Had borne a long-held rancour
Against old Väinämöinen.
He fashioned a fiery bow,
He shaped a splendid arc;
The bow he built of iron,
The frame he cast in copper.
He adorned it with gold lettering,
Embellished it with silver.
The bow was fully fashioned,
The weapon well completed —
Beautiful in its appearance,
The bow of some small worth:
A horse stood upon its back,
A foal ran along its stock,
A maiden lay upon its curve,
A hare served as its string.
He whittled a pile of arrows,
A heap of three-feathered shafts;
Whichever he got completed,
His boys feathered it
With the small plumes of the swallow,
With the down of the sparrow.
With what were these arrows tempered,
Tempered and anointed?
With the black juices of the serpent,
With the venom of the adder.
Whence came the feathered bindings,
Whence did he find the bowstring?
From there came the feathered bindings,
From there he found the bowstring:
From the hairs of the steed of Hiisi,
From the mane of Lemmo’s foal.
The arrows now were feathered,
The bolts now were prepared.
He steps along, treading softly,
He walks along, gliding,
The fine bow under his arm,
A quiver of arrows on his back,
To the edge of the fiery rapids,
To the swirl of the holy river.
He watched through the evening, watched through the morning,
Watched once at midday,
For Väinämöinen to be coming,
For the man of Suvanto to be arriving.
Then upon a certain day,
On a certain morning,
He cast his eyes to the north-west,
He turned his head toward the sun —
He spotted old Väinämöinen
Upon the back of the blue sea.
He snatched up the fiery bow,
He took the fairest arc;
He bent the fiery bow,
He drew the copper trigger
Against the left knee,
Beneath his right foot.
He drew a bolt from the quiver,
A shaft from the three-feathered bunch;
He took the truest arrow,
He chose the best of shafts.
He drew the bow and let it fly,
He turned the arc in his hands,
The fiery bow to his ear,
His right hand to the tip,
Aimed at Väinämöinen’s head,
To bring death to the man of Suvanto.
His mother forbade, a woman forbade,
Two fair ones warned against it,
Three Daughters of Nature forbade him
To shoot Väinämöinen:
“Do not shoot Väinämöinen!
Väinö is your aunt’s son.”
Yet he shot and would not heed;
He himself spoke these words:
“When the hand rises,
Let the arrow fall;
When the hand falls,
Let the arrow rise.”
He shot the first of his arrows —
It went too far above,
Over the head into the sky;
The sky was near to splitting,
The arches of the air to breaking.
He shot the second of his arrows —
It went too far below,
Down into Mother Earth;
The earth was near to going to Manala,
The sand-ridge near to cracking.
He shot the third arrow too —
The third flew true,
Into the haunches of the blue elk,
From beneath old Väinämöinen,
Through the flesh of the shoulder-blade,
Through the left armpit.
Then old Väinämöinen
Turned palms-down upon the water,
Fell fingers-first into the waves,
Plunged headlong into the foam,
Off the back of the blue elk,
Off the pea-stalk steed.
The Lapp, that squint-eyed one,
Himself spoke these words:
“You, old Väinämöinen,
Shall no more with living eyes,
Not ever in this world,
Not in the golden light of the moon,
Walk upon Väinölä’s clearings,
Upon the heaths of Kalevala.”
Steady old Väinämöinen
Then journeyed six years,
Drifted seven summers,
Rocked eight years
Upon the clear open sea,
Upon the wide expanse —
Before him the yielding water,
Behind him the blue sky.
There the man counted the seas,
The hero reckoned the waves;
Where he raised his head,
There he spoke islands into being;
Where he turned his hand,
There he fashioned headlands;
Where his foot touched bottom,
There he dug fishing-deeps;
Where the lands faced land,
There he blessed the seine-grounds;
Where he stood upon his back,
There he set down reefs,
He raised up rock-heads
Where ships are wrecked,
Where merchants lose their heads.
An eagle came from Turja’s land,
A bird descended out of Lapland;
It flies about, it glides about,
It flew east, it flew west,
It flew the length of the north-west,
It searched the reaches of the northern sky,
Seeking a place for its nest,
Guessing at a dwelling-ground.
Then old Väinämöinen
Raised his knee from the sea
As a grassy hummock,
As a turf of burnt-over land.
That eagle from Turja
Found there a place for its nest;
It spied the hummock on the sea,
On the blue-tinged wave.
It flies about, it glides about,
It settles on the knee’s crown.
It scratches a nest out of the grass,
It ruffles one from the scorched turf.
Then it laid six eggs,
Six golden eggs,
And a seventh of iron.
It broods and hatches,
It warms the crown of the knee.
Then old Väinämöinen
Felt his knee burning,
His limbs growing hot.
He shook his knees,
He jolted his limbs —
The eggs rolled into the water,
They cracked upon the sea-rocks;
The eggs tumbled into fragments,
The eagle rose into the air.
Then old Väinämöinen
Spoke a few words:
“The lower half of the egg
Become the earth below!
The upper half of the egg
Become the sky above!
What is white in the egg,
Let it shine as the sun!
What is ruddy in the egg,
Let it glow as the moon!
The other fragments of the egg —
Let them become stars in the sky!”

Runo 2

The wind carries Väinämöinen to the shore of Pohjola. There he weeps and laments, being in strange places and not knowing how he might ever return to his homeland. The Mistress of Pohjola hears the weeping, gets a boat from the shore and rows to him. She brings Väinämöinen to Pohjola. There she feeds him, gives him drink, and finally asks what he wept for. Väinämöinen says he longs for his homeland. The Mistress of Pohjola promises to send him home if he will first forge a Sampo for her. On top of that she would give him her daughter as reward. Väinämöinen says he cannot forge it, but promises to send Ilmarinen for the task once he gets home. So he gets a horse from the Mistress of Pohjola and departs from Pohjola.

Ruin comes nonetheless,
Ruin to old Väinämöinen;
He drifted among the spruces like a log,
Among the pines like a chunk of pith,
Past his own created reefs,
Past the islands of his own making —
A log adrift upon the waters,
A poor man on the road of the wealthy.
Then old Väinämöinen
Himself spoke these words:
“Woe is me, wretched lad,
Woe, a lad born to sorrow!
Now I have come to some place,
A hero drifted to some quarter!
For months and days to drift,
Forever under the open sky,
For the wind to cradle,
For the waves to drive,
On these wide waters,
On these broad billows.
I do not know, wretched lad,
In my wretched days,
In this miserable age,
On this crumbling crust,
Whether to build my house from wind,
Or frame my sauna from water.
If I build my house from wind,
There is no support in wind;
If I hew my sauna from water,
The water carries off my hewings.”
The wind blew from the north-west,
A wave drove from the west,
It carried old Väinämöinen
To dark Pohjola,
To the place where men are devoured,
Where heroes are drowned.
There Väinämöinen wept,
There he wept and moaned,
A hundred gashes on his side,
A thousand lashings from the wind.
Old Väinämöinen said:
“Woe is me, wretched lad!
Since I swam from my own lands,
I have come to foreign lands,
To these wicked places,
To these unknown roads.
Here all the trees bite,
Here all the branches strike,
Here all the cows slash,
Here all the weeds tear,
On these wretched borderlands,
On these woeful fields of Pohja.
I do not know the way to walk,
I am a stranger to the roads,
To find my way back home,
To reach familiar lands.
The road leads into the forest,
The path pulls me ever onward.
Way-god Teppo, god of roads!
Come now to show me the way,
To point along the roadside,
To set up markers,
That a man might know the forests,
A hero reckon the backwoods,
On the journey home,
On the way to his own lands.”
Louhi, the Mistress of Pohjola,
The gap-toothed hag of Pohja,
Rose up very early,
In the very early morning;
She quickly warmed the cottage,
She gathered coals on the hearth.
Then she swept the little cottage,
She swept the plank floor
With a birch-twig broom,
With a leafy switch.
She scooped up her sweepings
Into a copper scuttle,
Carried them out through the door,
Across the yard to the field.
She stood still to listen,
To listen and to look,
On the furthest field,
At the back of the barnyard.
She heard weeping from the sea,
Wailing from across the river.
“This is not a child’s weeping,
Nor is it a woman’s weeping;
This is the weeping of a bearded man,
The moaning of a man of the rapids.”
Louhi, the Mistress of Pohjola,
The gap-toothed hag of Pohja,
Pushed a boat into the water,
A three-planked vessel on the waves,
She rowed to Väinämöinen,
She guided the weeping hero.
There Väinämöinen wept,
The man of the rapids moaned,
His mouth trembled, his beard shook,
But his jaws did not droop,
Nor his teeth fall apart.
Louhi, the Mistress of Pohjola,
The gap-toothed hag of Pohja,
Took the man from his weeping,
The hero from his moaning,
Set him in the stern of the boat,
Herself took to the oars,
Rowed across to Pohjola,
To the gate of Pohjola.
She fed the man, she gave him drink,
She revived him from his near-death;
Then she spoke these words,
She questioned and she asked:
“What do you weep for, Väinämöinen,
What do you moan for, man of the rapids?”
Steady old Väinämöinen
Himself spoke these words:
“Longing comes upon me,
Longing presses down upon me,
A stranger on foreign soil,
Unknown in an unknown village.
For this I weep all my days,
I grieve my whole life through:
Since I swam from my own lands,
I have come from familiar lands
To these strange doors,
To these unfamiliar gates.”
Louhi, the Mistress of Pohjola,
Then spoke these words:
“Do not weep, Väinämöinen,
Do not moan, man of the rapids!
It is good for you to be here,
To live out your days,
Among the lads of Pohja,
In these pleasant quarters —
To eat salmon from the platter,
To drink ale from the tankard.”
Then old Väinämöinen
Himself declared, spoke thus:
“Another’s food sticks in one’s throat,
Even among the best of hosts.
A man is better in his own land,
Taller in his own home.
Grant, O Creator, O God,
That I might reach my own lands;
Better in one’s own land
To drink water from a wooden cup
Than in a foreign land
To drink ale from a tankard.”
Louhi, the Mistress of Pohjola,
Spoke a word, declared thus:
“So what will you give me
If I send you to your own lands,
To the edge of your own field,
To the sweepings of your own yard?”
Old Väinämöinen said:
“What do you ask of me
For sending me to my own lands,
To where my own cuckoo calls,
To where my own rooster crows,
To my own sauna’s warmth?”
The Mistress of Pohjola said:
“Oh, wise Väinämöinen!
Can you forge a Sampo,
Hammer a lid of many colours,
From a single swan’s feather,
From a single wisp of wool,
From a single grain of barley,
From the broken tip of a spindle?
I will give a maiden as your wage,
A fair girl for your labour,
I will send you to your own lands,
To where your own cuckoo calls,
To where your own rooster sings,
To your own sauna’s warmth.”
Steady old Väinämöinen
Spoke a word, declared thus:
“I cannot forge it,
Nor can I hammer the lid.
There is a smith in my own land,
A truly skillful forger,
Who once forged the sky,
Who hammered the lid of the heavens —
No mark of the hammer can be seen,
No trace of the tongs.”
The Mistress of Pohjola said,
The gap-toothed hag of Pohja:
“Whoever would forge a Sampo,
Would pattern a lid of many colours,
From a single swan’s feather,
From a single wisp of wool,
From a single grain of barley,
From the broken tip of a spindle —
He would get a maiden as his wage,
A fair girl for his labour.”
Then old Väinämöinen
Spoke a word, declared thus:
“If you send me to my own lands,
I will give you the smith Ilmarinen,
Who will forge the Sampo,
Who will pattern the lid of many colours,
Who will court the maidens,
Who will win the tin-breasted ones.”
Then the Mistress of Pohjola,
The gap-toothed hag of Pohja,
Set a stallion running,
A flaxen-maned one moving.
Steady old Väinämöinen
Himself sat in the sleigh,
He settled into the sled,
He drove along, speeding,
Out from dark Pohjola,
Out from murky Sariola.

Runo 3

Väinämöinen on his way meets the Maiden of Pohjola sitting upon the arc of heaven in fine dress. He asks her to be his wife. The maiden cleverly says she would consider him a man if he could tie an egg into an invisible knot and split a hair with a bladeless knife. These done, Väinämöinen repeats his request. The girl, still cunning, demands that he fashion a boat from spindle-splinters. Then she promises to come to him if, while carving, the axe does not touch stone. Väinämöinen sets to carving the boat and by mischance strikes his knee. He sets out to seek a healer to staunch the blood, fails at two houses, but finds one at the third.

That fair daughter of Pohja,
The world’s fame, the water’s glory,
She pulls on her scarlet stockings,
She steps into her bark-sole shoes,
She puts on her very best,
The most beautiful about her neck,
The choicest upon her breast,
The whitest upon her body;
She sits upon the rim of the sky,
She gleams upon the arc of heaven,
In her clean clothing,
In her white garments.
Steady old Väinämöinen
Drives along, speeding,
Out from dark Pohjola,
Out from murky Sariola.
He glances up at the sky —
There is a beautiful rainbow in the sky,
A beautiful maiden upon the rainbow,
A young woman upon the arc,
Holding her weaving,
Lifting her heddles,
Weaving a golden cloth,
Working one of silver,
With a golden shuttle,
With a shuttle of silver.
Steady old Väinämöinen
Spoke a word, declared thus:
“Come, maiden, into my sled,
Step down into my sleigh!”
The maiden wisely answered:
“Then I would call you a man,
Consider you a hero,
If you could split a hair
With a bladeless knife,
With a pointless blade,
And pull an egg into a knot,
A knot that cannot be seen.”
Steady old Väinämöinen
Split the hair in two
With a bladeless knife,
With a pointless blade.
He pulled an egg into a knot,
A knot that could not be seen.
Old Väinämöinen said:
“I have now split the hair
With a bladeless knife,
With a pointless blade,
I have pulled an egg into a knot,
A knot that cannot be seen.
Come, maiden, into my sled,
Step down into my sleigh!”
The maiden wisely answered,
She spoke with these words:
“I will not come just yet.
Not until you carve a boat
From the splinters of my spindle,
From the fragments of my distaff,
Without the axe touching stone,
Without a crack upon the rock.”
Then old Väinämöinen
Rose up from the sled;
He took the spindle-splinters,
The turnings of the distaff;
He carved a boat upon the mountain,
He hammered upon the cliff.
He carved one day, he carved a second,
He carved a third day too;
The axe did not touch stone,
The blade did not crack upon rock.
But on the third day
The Devil twisted the handle,
Lemmo snatched the blade,
Hiisi jolted the shaft;
Now the axe struck stone,
The blade cracked upon rock.
The axe glanced off the stone,
It sprang from the cliff
Into the knee of the good lad,
Into the toe of Väinämöinen.
Lemmo pressed it into the flesh,
Hiisi guided it to the sinews;
The blade was eating through the flesh,
The shaft was drinking blood;
It ate the fresh flesh,
It drew the living blood.
The blood comes flowing,
The gore comes gushing.
Steady old Väinämöinen,
The sage of eternal age,
The keeper of all words —
He does not know the ones he needs.
He himself set to his chanting,
He himself set to his speaking,
He recited the origins in order,
The charms in proper sequence.
But he cannot recall the certain
Great words of blood,
By which a lock could be fastened,
A strong bolt brought forth
Against the ravages of iron,
Against the cutting of the blue blade —
A barrier against the flowing,
A dam against the streaming.
The blood runs like a river,
The gore drives in waves
From the knee of the good lad,
From the toe of Väinämöinen.
There was no river,
No ditch at all,
That would not have flooded
With those excessive bloods.
There was no hill,
No mound’s summit,
No mountain of any height,
That would not have flooded
From the knee of the holy hero,
From the toe of Väinämöinen.
Now it becomes anguish,
It descends to torment,
It presses to compulsion.
Steady old Väinämöinen
Harnessed a foal in the traces,
A chestnut before the sleigh,
He himself climbed into the sleigh,
He settled into his sled.
He lashed the steed with the switch,
He struck with the beaded belt;
The steed ran, the way sped on,
The sleigh rolled, the road grew short.
He drove along the open road
To the lowest house;
Over the threshold he asked,
He sought a healer:
“Would there be in this house
A watcher of iron’s wounds,
A stauncher of this flood,
A blocker of this blood-torrent?”
There was a child on the floor,
An infant sitting there;
The child spoke from the floor,
The infant from its seat:
“There is no one in this house
Who knows a hero’s pain,
Who watches iron’s wounds,
Who speaks of the trail of wood.
There is someone in another house —
Drive on to another house.”
Steady old Väinämöinen
Lashed the steed with the switch,
He struck with the beaded belt;
He drove along, speeding,
Along the highest road,
To the highest house.
He asked from behind the threshold,
He begged from beneath the window:
“Would there be in this house
A watcher of iron’s wounds,
A stauncher of this flood,
A blocker of this blood-torrent?”
An old woman lay beneath a blanket,
A crone with a wagging tongue on the bench-end,
An old three-toothed woman,
A former mistress of the house.
The old woman came to the window,
Then spoke these words:
“There is no one in this house
Who knows a hero’s pain,
Who soothes the wounded,
Who turns aside the blood-rapids,
Who bars the blood-rain,
Who blocks the blood-flood.
There is someone in another house —
Drive on to another house.”
Steady old Väinämöinen
Lashed the steed with the switch,
He struck with the beaded belt;
He drove along, speeding,
Along the outermost road,
To the outermost house.
Over the threshold he asked,
He spoke from behind the lintel:
“Would there be in this house
A watcher of iron’s wounds,
A stauncher of this fierce flood,
A blocker of this blood-torrent?”
An old man lives upon the stove,
A grey-beard beneath the chimney-shelf;
The old man grunted from the stove,
The grey-beard rumbled:
“Greater ones have been sealed,
Fiercer ones have been blocked,
Nobler ones have been staunched,
Mightier ones have been overcome —
By the three words of the Creator,
By the ordering of the holy origin:
Rivers at their mouths, lakes at their heads,
Hard rapids from their foaming,
Bays from the tips of headlands,
Isthmuses at their narrowest.”

Runo 4 — The Origin of Iron

Väinämöinen rises from the sleigh and enters the cottage. A silver cup is brought for the blood to flow into — but it is not enough. The old man marvels at the blood's abundance and would chant his spells, but does not know the origin of iron itself. Väinämöinen tells it to him, and from that the old man begins to read other words. With those he blocks the blood, ties the veins, then applies ointments his son has made and wraps a bandage around the wound. Väinämöinen, freed from pain, heals better than before and praises the open God of heaven who had given him help.

Then old Väinämöinen
Himself rose from the sleigh;
Rose from the sled without lifting,
Rose up without raising.
Into the cottage he comes,
Under the rooftops he drives.
A silver tankard is brought,
A golden pitcher carried;
Not enough blood even slightly,
Not even the smallest bit,
Blood of old Väinämöinen,
Gore of the noble god.
The old man grunted from the stove,
The grey-beard rumbled:
"What manner of man are you,
And what kind of hero!
Blood fills seven boats,
Eight broad-hulled vessels,
From your wretched knee,
Poured upon the floor.
I would recall other words,
Great blood-stopping words,
But I cannot guess the beginning —
Where iron was born."
Then old Väinämöinen
Spoke a word, uttered thus:
"I myself know iron's origin,
I can guess the start of steel;
Water is the eldest of brothers,
Iron the youngest of brothers,
Fire was once the middle one.
Fire grew foolish,
Flame grew reckless;
Rose up exceedingly fair,
Grew altogether terrible.
Burned lands, burned marshes,
Many lands, many marshes,
In that great drought-year,
In that evil burning summer,
In the powerless fire-year.
Iron got away to hide,
To hide, to find shelter."
The old man grunted from the stove,
Spoke a word, uttered thus:
"Where then did iron hide,
Where hide, where shelter,
In that great drought-year,
In that evil burning summer?"
Steady old Väinämöinen
Himself spoke these words:
"There then iron hid,
Both hid and sheltered,
On the rim of a long cloud,
In the crown of a level oak,
In the nipples of a young maiden,
In the arms of a growing girl.
There were four maidens there,
All of three brides,
With swelling udders,
With aching nipples.
They milked their milk upon the earth,
They strained their udders;
One milked a black milk,
Another poured out white,
The third milked fire-red.
She who milked the black milk —
From that was born soft iron;
She who poured out white —
From that was gotten wrought iron;
She who milked the fire-red —
From that was steel made.
Then iron hid again,
Hid a year, sheltered another,
In a swaying spring,
In a glinting wellhead,
On the broadest back of a bog,
On the peak of a fierce fell,
Where the swans lay their eggs,
Where the goose tends her young.
The wolf ran along the marsh,
The bear along the heath;
The wolf raised the soil from the marsh,
The bear the iron from the heath.
Then God came upon the road,
Saw the dark crumbs
In the tracks of the wolf's hooves,
On the prints of the bear's heels.
He spoke with these words:
'Woe to you, wretched iron!
You are in a wretched state,
In a lowly dwelling,
In the marsh on the wolf's tracks,
Always in the bear's footsteps.'
After those days
Iron was kneaded from the marsh,
Blown from the earth's filth,
Drawn from the wetlands."
The old man grunted from the stove,
Spoke a word, uttered thus:
"Was iron born from that then?
Was steel conceived from that?"
Steady old Väinämöinen
Himself spoke, uttered thus:
"Not yet even from that,
Not at all, not yet.
Wretched iron is not born
Without fierce fire,
Nor does it grow hard
Without being wetted in water.
It was taken to the smithy,
Under the bellows of Ilmarinen.
Said the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman:
'If I thrust you into the fire,
Drive you beneath my bellows,
You will grow terribly tall,
Grow altogether terrible,
Even slash your brother,
Carve your mother's child.'
Then wretched iron swore,
Swore its solemn oath,
On the anvil, at the forge,
On the hammers, on the tongs:
'Mine are trees to bite,
Hearts of stone to eat;
I shall not slash my brother,
Shall not carve my mother's child.'
Then the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
Thrust the iron into the fire,
Drove it beneath his bellows;
Hammered the iron soft,
Wetted it hard in water.
The smith tasted with his tongue,
Tried well with his mind,
The making-juices of the steel,
The hardening-waters of the iron.
Said the smith Ilmarinen:
'These are not good for me
As making-waters for the steel,
As building-agents for the iron.
Bee, our own bird!
Fly away there, flutter,
Over nine seas,
Half of a tenth sea-way;
Fly over marshes, fly over lands,
Fly over barren heaths;
Bring honey on your wing,
Carry mead on your tongue,
From seven grass-tips,
From six herb-ends,
For the steels being made,
For the irons being fashioned.'
The hornet, Hiisi's bird,
Watched and listened;
Watched from the roof's edge,
Peered from beneath the birch-bark,
While irons were being fashioned,
While steels were being made.
It brought the serpent's venom,
Black juices of the adder,
Eye-drops of the lizard,
Secret greens of the toad,
For the steels being made,
For the irons being fashioned.
Then the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
Thought honey had been brought,
Mead had been carried.
He spoke a word, uttered thus:
'See, these are good for me
As making-waters for the steel,
As building-agents for the iron.'
A little time passed,
The tiniest little moment;
Already wretched iron raged,
Both raged and grew angry,
Broke its wretched oath,
Ate its honour like a dog;
The wretch slashed its brother,
Carved its mother's child,
When it slipped into the flesh,
Struck the wretched knee,
Let the blood run free,
Set the gore gushing."
The old man grunted from the stove,
His beard sang, his head shook:
"Now I know iron's origin,
I understand its worst ways.
Oh you wretched iron,
Wretched iron, miserable slag!
Already you have grown great,
Grown altogether terrible,
Since you violated your nature,
Held your own kin in your teeth!
You were not great then,
Not great, not small,
Not very beautiful,
Not very painful,
When you lay as milk,
Squirmed as fresh curds,
In the nipples of a young maiden,
In the arms of a growing girl,
On the rim of a long cloud,
In the crown of a level oak.
Nor were you great then,
Not great, not small,
When you rested as knowledge,
Stood as clear water,
In a swaying spring,
In a glinting wellhead,
On the broadest back of a bog,
On the peak of a fierce fell.
Nor were you great then,
Not great, not small,
When you were kneaded from the marsh,
Drawn from the wetlands,
Blown from the earth's filth,
Gotten from among the clay,
Without the skin of your hand being wetted,
Without a toe being touched.
Nor were you great then,
Not great, not small,
When you roared as slag,
Swore your wretched oath,
On the anvil, at the forge,
On the hammers, on the tongs.
You became wicked from your head,
From your hair you grew corrupt,
Broke your wretched oath,
Ate your honour like a dog.
Who ordered the evil work?
Who urged the wretched deed?
Your father, or your mother,
Or the eldest of your brothers,
Or the youngest of your sisters,
Or some other of your great kin?
Not your father, not your mother,
Not the eldest of your brothers,
Not the youngest of your sisters,
Nor any other of your great kin;
You yourself did the base work,
Bit into death's bitter flesh.
Come now to know your deed,
To mend your wrong,
Before I tell your mother,
Speak to your elder parent;
A mother has more work,
A parent has great grief,
When a son does evil,
When a child lives in cruelty.
Who among men is worthy,
What hero is fit,
To seal the blood's mouth,
To block what flows?
If there be no man in me,
No hero in the old man's son,
To block this flood,
To break this vein-torrent —
Lempi has thick hands,
The Evil One has fat fingers,
To come and block,
A dam for the flowing.
Press your thick finger,
Push your fat thumb,
As a plug for the fierce hole,
A patch for the wicked gate.
Stop, blood, from running,
Gore, from spattering.
Blood, stand like a wall,
Hold, gore, like a fence,
As a sword stands in the sea,
As sedge-grass in the moss,
As a boulder in a field's edge,
As a pine in a pine-wood.
But if your mind should take you
To slip more slippery still,
Then move within the flesh,
And slide within the bones.
Better inside you,
Fairer beneath the membrane,
Coursing in the veins,
And sliding in the bones,
Than pouring on the ground,
Spilling into the rubbish.
In the heart be your place,
Beneath the lungs your cellar;
There shift yourself quickly,
There run swiftly.
Cease, coward, from dripping,
Red one, from falling;
If you will not cease, then dry up;
Tyrjä's rapids ceased before,
The river Jordan dried up,
The sea dried, the sky dried,
In that great drought-year,
In the powerless fire-year.
If that be not enough,
I still recall another way:
I call a cauldron from Hiisi,
A kettle from Hell,
To boil the blood,
To drain the gore,
From pouring on the ground,
From the gore's gushing."
Then he tied the veins,
Knotted the ends of the sinews,
Read the sinew-threads aloud,
Saying with these words:
"Fair is the Vein-wife,
Suonetar the fair woman,
Lovely spinner of veins,
With her lovely spinning-wheel,
With her copper spindle,
On her iron spinning-wheel;
Come here when needed,
Come here when called,
A sinew-skein in your lap,
A membrane-bundle in your arms,
To tie the veins,
To knot the sinew-ends.
Red-cheeked son of Tuoni!
Spin a red cord
Against your left thigh,
Beneath your right hand,
With which I tie the veins,
Knot the sinew-ends."
With that he joined the veins,
Bound the ends together,
The great veins mouth to mouth,
The main veins face to face,
The small veins overlapping.
He sent his son to the forge
To make ointments,
To prepare salves,
From those grass-stalks,
From the tips of thousand-leaved plants,
Which had been brought from elsewhere,
From that cold village,
That has not been heard of nor seen
Growing any herb at all.
The son came from the forge,
Having made the ointments,
Having prepared the salves;
He thrust them into the old man's hand.
With those he anointed Väinämöinen,
Healed the badly wounded.
Anointed from below, anointed from above,
Anointed the middle as well,
Saying with these words,
Speaking with these phrases:
"May protection come from the gods,
Help from the mothers of hosts!
Guard, gentle creator,
Watch, beautiful god,
That he be not led to harm,
Nor dragged to wounds.
Heavenly god himself,
Harness your colts,
Prepare your steeds,
Drive in your painted sleigh
Through bone, through limb,
Through the moving flesh,
Through the unknotted vein.
Put silver in the bone's crevice,
Gold in the failing vein,
Bone where bone has crumbled,
Sinew where sinew has given,
Blood where blood has flowed,
Flesh where flesh has loosened."
Then he bound with silk,
Swaddled with beauty,
The knee of the worthy son,
The toes of Väinämöinen.
Saying with these words,
Speaking with these phrases:
"The Creator's silk as a bandage,
The Lord's membrane as a covering,
For this good knee,
For these steady toes!"
When the ointments had been applied,
The gentle bandages placed,
Then bound with silk,
Swaddled with beauty,
It set the limb to spinning,
Set Väinämöinen to turning.
Then the old man drove the pains,
Pushed the fierce aches,
Into the middle of Pain-hill,
To the peak of Pain-mountain,
To make the stones ache,
To make the boulders throb.
Then old Väinämöinen
Already felt the help was true;
Soon he grew well,
His flesh grew fair,
From below entirely well,
In the middle painless,
At the sides without harm,
Above without soreness,
Better than his former self,
Finer than his former state.
He gazed up beautifully,
Above his head into the heavens;
Spoke with these words,
Spoke with these phrases:
"From there grace always comes,
Familiar signs arrive,
From above, from the heavens,
From near the almighty creator.
Now the open God,
The earnest guardian of the soul,
Has given me help
In those fierce pains,
In the evil wounds of iron,
In the hateful works of steel."

Runo 5 — The Forging of the Sampo

Väinämöinen sets out for home. Along the way he sings a great spruce into being, with a golden crown reaching to the sky and the moon and the Great Bear in its branches. Arriving home downcast, he is met by the smith Ilmarinen, who asks what troubles him. Väinämöinen tells him of the beautiful maiden of Pohjola and urges Ilmarinen to go court her by forging the Sampo. Ilmarinen refuses, suspecting Väinämöinen has traded him away. So Väinämöinen lures him to climb the spruce to fetch the moon — then conjures a great wind that carries Ilmarinen, spruce and all, to Pohjola. There Louhi receives him, sets her daughter in her finest, and puts Ilmarinen to forge the Sampo from a swan's quill, a cow's milk, a barley-grain, and a spindle's fragment. He builds a forge on the stone hill, summons the winds to blow the bellows, and after days of hammering the Sampo is born. It grinds three bins — one of food to eat, one of goods to sell, one of stores for the house. Louhi locks it in the stone hill behind nine locks. Ilmarinen, failing to win the maiden, is sent home and tells Väinämöinen the Sampo is forged.

Steady old Väinämöinen
Then set out for home,
Harnessed the colt in the traces,
The roan before the sleigh,
Himself settled in the sled,
Braced himself in the sleigh.
He lashed the runner with the switch,
Cracked the beaded belt;
The runner ran, the journey sped,
The sled moved, the road shortened,
The birchwood runner clattered,
The golden sleigh sang.
He drives along, he rattles
Over those clearings of Väinölä,
Those heathlands of Kalevala,
Himself speaking these words:
"May the wolf devour the dreamer,
Plague take the Lapp;
They said I would never come home
Again with living eyes,
Not ever in this world,
Not in the golden light of the moon,
To these clearings of Väinölä,
These heathlands of Kalevala."
Then old Väinämöinen
Sings and chants;
Sang a spruce with a flower-crown,
A flower-crown, golden leaves.
Its crown he thrust to the heavens,
Raised it through the clouds,
Its leaves he spread to the sky,
Scattered them across the firmament.
Sings and chants;
Sang the moon to shimmer
In the golden-crowned spruce;
Sang the Great Bear onto its boughs.
He drives along, he rattles,
Toward his golden home,
Head down, in heavy spirits,
For he had promised the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
As a ransom's payment,
As a release for his own head,
To the dark Pohjola,
To the murky Sariola.
The smith comes to meet him:
"Oh you old Väinämöinen,
Why are you in such heavy spirits,
Your cap all tilted to one side?"
Then old Väinämöinen
Himself spoke these words:
"You, smith Ilmarinen,
Brother-in-law, my mother's child,
Go to fetch the maiden,
Go gaze upon her braided head,
From the dark Pohjola,
From the murky Sariola.
For there is a maiden in Pohjola,
A virgin in the cold village,
Who will not yield to suitors,
Will not warm to worthy men;
She was praised through half the Northland,
For she is exceedingly fair —
Through her flesh the bone shows,
Through her bone the marrow shows.
You can forge the Sampo,
Hammer out its bright lid,
And you will get the maiden as your wages,
The fair girl for your work."
The smith Ilmarinen himself
Spoke a word, uttered thus:
"Already you have traded me
To the dark Pohjola,
As a release for your own head,
As a ransom for yourself!
Not in all my long life,
Not in the golden light of the moon,
Shall I go to Pohjola's doors,
To Sariola's threshold,
To those places that devour men,
To those that drown heroes."
Then old Väinämöinen
Himself spoke these words:
"Oh, smith Ilmarinen,
Come look at the spruce,
How it has risen to the heavens,
Climbed through the clouds,
Its leaves spread to the sky,
Scattered across the firmament.
There are wonders in the spruce:
The new moon shimmering,
A golden crown on the spruce,
The Great Bear on its boughs."
They went to look at the spruce,
There on Väinölä's clearing.
Said old Väinämöinen:
"Now you, smith my brother,
Climb up to fetch the moon,
To take down the Great Bear,
From the golden-crowned spruce."
Then the smith Ilmarinen
Climbed high into the tree,
High up toward the heavens;
Climbed to fetch the moon,
To take down the Great Bear,
From the golden-crowned spruce.
Then old Väinämöinen
Began a song;
Sang a wind into a squall,
Built the air into a fury.
Spoke with these words,
Spoke with these phrases:
"Take the wind for your boat,
The gale for your vessel,
To carry you, to sweep you,
To the dark Pohjola."
The wind took him for its boat,
The gale for its vessel,
To carry him, to sweep him,
To the dark Pohjola.
There the smith Ilmarinen
Already went, already sped,
To the dark Pohjola,
To the murky Sariola.
He went on the wind's road,
On the gale's track,
Over the moon, beneath the sun,
Over the shoulders of the Great Bear,
Arrived at Pohjola's yard,
At Sariola's sauna-path;
And the dogs did not hear him,
The barkers did not notice.
Louhi, mistress of Pohjola,
Pohjola's gap-toothed crone,
Herself came into the yard,
Herself managed to speak:
"What manner of man are you,
And what kind of hero;
You came on the wind's road,
On the gale's track,
And the dogs did not bark at you,
The shaggy-tails did not stir."
Said the smith Ilmarinen:
"I did not come here at all
To be prey for the village dogs,
An object of the shaggy-tails' hate,
At these strange doors,
At these unfamiliar gates."
Then Pohjola's mistress
Asked of the stranger:
"Have you come knowing
That smith Ilmarinen,
The most skilful of craftsmen?"
It is the smith Ilmarinen
Who spoke a word, uttered thus:
"I myself am the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman."
Louhi, mistress of Pohjola,
Pohjola's gap-toothed crone,
Quickly slipped into the cottage,
Spoke with these words:
"My youngest maiden,
My most precious child,
Put on your finest,
Your most beautiful on your neck,
Your brightest on your breast,
Your whitest on your body;
Already the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
Has come to fashion the Sampo,
To hammer out its bright lid."
That beautiful daughter of Pohjola,
Famed on land, prized on water,
Went to the storehouse on the hill;
Three storehouses on the hill,
One is the mother's storehouse —
That storehouse the finest.
There is chest upon chest,
Casket within casket;
She opened the finest chest,
Clapped open its painted lid,
Found six golden belts,
Five woollen skirts;
Put on the finest,
The most beautiful on her neck,
The brightest on her breast,
The whitest on her body.
Then Pohjola's mistress
Led the smith Ilmarinen
Into that hall of Pohjola,
Into Sariola's timber room.
Fed the man until he was fed,
Gave him drink until he was drunk,
Made him lower his eyes,
Wearied him to drowsiness;
Put the traveller to bed,
Stretched him beside the maiden.
Then Pohjola's mistress
Herself spoke these words:
"Oh, smith Ilmarinen,
Eternal craftsman,
Can you forge the Sampo,
Hammer out its bright lid,
From a single swan's quill,
From a single cow's flank-milk,
From a single grain of barley,
From a single spindle's fragment;
Then you shall have the maiden as your wages,
The fair girl for your work."
Then the smith Ilmarinen
Spoke a word, uttered thus:
"Already I could forge the Sampo,
Hammer out its bright lid,
From a single swan's quill,
From a single cow's flank-milk,
From a single grain of barley,
From a single spindle's fragment;
When I was forging the heavens,
Hammering out the sky's lid,
Without the sky's first beginning,
Without a thread to start from."
Then the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
Set out to fashion the Sampo,
To hammer out its bright lid.
He asked for a place for a forge,
For all the smithing tools;
No forge in Pohjola,
No tongs in the Darkland,
No forge, no bellows,
No anvil, no hammer-handle.
Then the smith Ilmarinen
Himself spoke these words:
"Let women worry at that,
Let weaklings give up over it;
But not a man, however poor,
A hero, however weary."
He found a foundation for his forge,
Width for his bellows,
On Pohjola's stone hill,
On the iron cliff,
On the steel mountain.
He found a piece of ground,
The smallest patch of earth,
Where he placed his bellows,
Spread out his bellows-skins,
Set his anvil.
He set the thralls to blow,
The hirelings to pump;
The thralls blew and heaved,
The hirelings pumped and pressed;
Blew one day, blew another,
Soon blew a third as well,
An armful of coals on their shoulders,
A cubit of sparks at their heads,
A span of soot on their bodies,
A quarter-cubit of hard grime.
Already on the third day
The smith Ilmarinen himself
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows:
"Has the Sampo been finished,
The bright lid hammered?"
The Sampo has not been finished,
The bright lid not hammered.
Then the smith Ilmarinen
Got the winds to blow;
The winds blew and heaved,
The east wind blew, the west wind blew,
The south wind blew the more,
The north wind blasted hard.
Blew one day, blew another,
Soon blew a third as well;
On the third day
The smith Ilmarinen himself
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows;
The Sampo was pushing out of the fire,
Driving itself from beneath the forge.
Then the smith Ilmarinen,
The eternal craftsman,
Hammered and tapped,
Beat and pounded,
In a forge without a door,
Without a window.
By day he forged the Sampo,
Hammered out the bright lid;
By night he wooed the maiden,
Tried to soften the virgin.
The Sampo was finished,
The bright lid hammered;
But the maiden was not won,
The virgin not softened.
Then the new Sampo ground,
The bright lid rocked;
Ground a binful at morning,
Ground a binful of food to eat,
A second bin of goods to sell,
A third of stores for the house.
Then the crone of Pohjola rejoiced,
And carried the Sampo away
Into the copper mountain,
Into Pohjola's stone hill,
Behind nine locks.
There she rooted its roots
Nine fathoms deep;
One root into the earth-mother,
A second into the water's edge,
A third into the home-hill.
The smith Ilmarinen himself,
The eternal craftsman,
Head down, in heavy spirits,
His cap tilted to both sides,
Already sat there thinking,
Holding his head a long while,
How to live, how to be,
In the dark Pohjola.
Said Pohjola's mistress:
"Oh, smith Ilmarinen,
Would your mind wish to go
To the homelands of old?"
Said the smith Ilmarinen:
"There my mind would wish to go,
To the homelands of old,
Home to die."
Louhi, mistress of Pohjola,
Fed the man, gave him drink,
Set him in the stern of a boat,
Raised the wind to blow;
With that the smith Ilmarinen
Journeyed to his own lands,
Toward his golden home,
To his former dwelling-place.
Old Väinämöinen asked
Of the smith Ilmarinen:
"Brother, smith Ilmarinen,
Brother-in-law, my mother's child,
Did you fashion the new Sampo,
Hammer out the bright lid?"
Said the smith Ilmarinen,
Himself prattled so:
"Already the new Sampo grinds,
The bright lid rocks;
Grinds a binful at morning,
Grinds a binful of food to eat,
A second bin of goods to sell,
A third of stores to keep."

Runo 6 — Lemminkäinen's Departure

Lemminkäinen prepares to set out for Pohjola to court the maiden. His mother warns him against the Lapp sorcerers. Lemminkäinen boasts that he has already been tested by three Lapps and prevailed. His mother warns again. Lemminkäinen, combing his hair, places the comb on the shelf and declares: "When this comb drips blood, then know I am done for." He departs against her warnings, arming himself at the holy rapids. He drives from house to house through a village, seeking someone to unhitch his horse; the first house has no one, the second offers only insults. At the last house a young man appears from the mist. Lemminkäinen enters Pohjola's hall, full of singers chanting Lapp songs, and sings every man away — to the back of beyond, to man-eating lakes, to cruel rapids — all except one: the blind old man of Ulappala. The old man asks why he was not sung. Lemminkäinen insults him. In a fury, the old man goes to wait at Tuonela's river.

Reckless Lemminkäinen himself,
The handsome Kaukomieli,
Tries to set out,
Wishes to come
To the fires of Pohjola's sons,
To the fields of the Lapp children.
In summer he shod the horse,
In winter he fashioned the irons,
Harnessed the fiery stallion
On the fiery field;
Water dripped from the shaft-bow,
Grease from the tip of the traces.
Then said Lemminkäinen:
"Oh my mother, old woman,
If you would wash my shirt
With the black serpent's juices,
Dry it in the summer breezes,
For me to go courting
A maiden from the cold village,
A girl from the Darkland."
The mother forbade him,
The old woman warned him:
"Do not go, my son,
Without knowing the road,
Without mastering the magic,
To the fires of Pohjola's sons,
To the fields of the Lapp children;
There the Lapp will sing you,
The Turjalander will thrust you
Mouth into the coals, head into the ashes,
Elbows into the embers,
Hands into the hot cinders."
Then said Lemminkäinen:
"Sorcerers have already cursed me,
Sorcerers cursed, vipers hexed;
Three Lapps tried,
On a single summer's night,
Naked on the bare stone,
Without belt, without clothing.
This much they got from me:
What an axe gets from a stone,
A drill from a cliff,
A shock from slippery ice,
Tuoni from an empty house.
If I wished to make things even,
To pull men to the mark,
I would sing the Lapp myself,
Thrust the Turjalander myself,
By the hand into Death's cauldron,
By the fist into the hard sky,
By the knee to tread the frost,
By the shins to break the ice,
By the calves to tear the sleet;
I would sing his shoulders apart,
Talk his jaws in two,
His collar in half,
His breastbone to bits."
The mother forbade him,
The old woman warned:
"Do not indeed, my son,
Go for a maiden of Pohjola,
A girl of the Darkland;
Ruin will surely come,
Disaster upon reckless Lemminkäinen,
Ruin upon the worthy son.
There is no singer in you
To go among Pohjola's sons,
You do not know the Turja tongue,
Cannot speak in Lapp."
Then reckless Lemminkäinen
Was combing his head,
Brushing his hair,
To set out courting,
To go to Pohjola.
He placed the comb on the rack,
Set the brush against the pillar;
Himself spoke these words:
"Then Lemminkäinen is done for,
The worthy son destroyed,
When the comb drips blood,
The brush oozes gore."
Then Lemminkäinen departed
Against his mother's warning,
Against his parent's counsel.
Where does the man arm himself?
A little he arms himself
At the doorway, beneath the beam,
In the vestibule of the cottage,
At the outermost gate.
Those wards are not strong enough.
Where does the man arm himself?
Beside a fiery rapid,
In the swirl of a holy current;
There the man arms himself,
Girds himself, belts himself,
Puts on the iron shirt,
Buckles the steel belt.
He speaks with these words:
"A man is stronger in armour,
Better in an iron shirt,
Bolder in a steel belt,
Against the snares of sorcerers,
Against the roads of wizards,
So I need not fear the worst,
Nor heed even the best."
He lashed the runner with the switch,
Cracked the beaded belt;
The runner ran, the journey sped,
The sled moved, the road shortened.
He drove one day, drove another,
Soon drove a third.
A village comes into sight;
He drives along, dashing
By the lowest road
To the lowest house.
Over the threshold he asks,
Speaks from behind the lintel:
"Would there be in this house
Someone to unloose my harness,
Someone to lower my shafts,
Someone to drop the hitch-pin?"
A child speaks from the floor,
A boy from the step's edge:
"There is no one in this house
To unloose the harness,
To lower the shafts,
To drop the hitch-pin."
What does Lemminkäinen care;
He lashed the runner with the switch,
Cracked the beaded belt,
Drives along, dashing
By the middle road
To the middle house.
Over the threshold he asks,
Speaks from behind the lintel:
"Would there be in this house
Someone to unloose my harness,
Someone to lower my shafts,
Someone to drop the hitch-pin?"
A woman speaks from the floor,
A sharp-tongue from the bench-end:
"You will certainly get from this house
Those to unloose your harness,
Those to lower your shafts,
Those to drop the hitch-pin;
There are even ten of them,
Hundreds if you want them,
Who will show you the whip,
Give you a driving horse,
To cross the seas,
To skim the lakes,
Home for your master's supper,
Home for your mistress's meal,
Home for the household's breakfast.
Off with you like a cock to the lane,
Like a hen's chick to the yard,
Go on your hands at the threshold,
Crossways on the step,
Sideways on the hall floor."
What does Lemminkäinen care;
He spoke a word, uttered thus:
"That woman ought to be shot,
That hook-jaw knocked about."
He lashed the runner with the switch,
Cracked the beaded belt;
Drives along, dashing
By the farthest road
To the farthest house.
When he reached the yard
He struck the ground with his whip;
A mist rose from the whip's trail,
A young man appeared in the mist,
Who unloosed the harness,
Who lowered the shafts,
Who dropped the hitch-pin.
Then reckless Lemminkäinen
Listened with his own ears;
He heard songs from outside,
Words through the moss-chinking,
Singers through the boards,
Players through the walls.
He entered the room from the corner,
Got inside through a gap in the timbers,
So the dogs did not hear him,
The barkers did not notice.
The room was full of sword-belted men,
A pack of noble fellows,
The floor-benches full of singers,
The doorway full of pointers,
The side-wall full of players,
The back bench full of wizards,
The stall full of chanters;
They sang the Lapp song,
They swung the Hiisi song.
Pohjola's mistress herself
Swayed on the floor-joint,
Glided on the middle floor.
She spoke with these words:
"There used to be a dog here,
A dog with iron coat,
A flesh-eater, a bone-gnawer,
A drinker of fresh blood;
What manner of man are you,
And what kind of hero,
That the dogs did not hear you,
The barkers did not notice."
Said reckless Lemminkäinen:
"I did not come here at all
By my own wits, by my own knowledge,
By my own sense, by my own judgement,
Without my father's instinct,
Without my parent's foresight —
Into the mouths of Untamo's wolves,
Into the jaws of cursed dogs."
Then reckless Lemminkäinen
Himself turned to sorcery,
Leaped into singing;
He sang the best singers
Into the worst of singers,
Stone mittens on their hands,
A stone pack on their shoulders,
A stone cap on their heads,
Stones thrust sideways into their mouths,
Rocks laid flat in their laps,
For the best singers,
For the wisest chanters.
Then he sang those men
Into a piebald cat's sleigh,
The cat to carry them away,
To take them farther,
To the far end of the Northland,
To the wide wilderness of Lapland,
Where no hoof of cattle treads,
Where no foal of horse wanders.
And he sang those men
To Lapland's wide lake,
To the man-eating lake,
To the hero-drowning place,
Where the sorcerers drink water,
Where the fire-roamers peer.
And he sang those men
Into the cruel Rutja rapids,
Into the wicked cataract,
Where the trees fall headfirst,
The pines tumble backwards,
The tall pines plunge crown-first.
There reckless Lemminkäinen
Sang the young, sang the old,
Sang once across the middle —
Left one unsung:
The old man of Ulappala,
The old blind-eyed man.
Then the old man spoke these words:
"Oh you reckless Lempi's son,
You sang the young, you sang the old,
You sang once across the middle —
Why then did you not sing me?"
Reckless Lemminkäinen
Spoke a word, uttered thus:
"That is why I did not sing you:
Because when you were a younger man
You slept with your own mother,
Abused your elder parent;
You yourself wore out the horses,
Ran the straight-maned steeds,
On the bog's back, on the earth's navel,
On the quaking surface of the waters."
The old man of Ulappala,
The old blind-eyed man,
Grew terribly angry and furious;
He went out through the door,
Into the yard by the porch,
Ran to Tuonela's river —
There to watch for Kaukomieli,
A week to wait for Lemminkäinen.

Runo 7 — The Elk of Hiisi

Lemminkäinen asks the mistress of Pohjola for her daughter and is set three tasks. First: ski down the elk of Hiisi from Hiisi's fields. He carves new skis, boasts that nothing on four legs can escape him, and sets out. Hiisi hears the boast and builds a monstrous elk from stumps and fence-rails. Lemminkäinen catches it once but it breaks free, shattering his skis. He then recites the great hunter's prayer — to Tellervo maiden of the forest, to Mielikki mistress of the woodlands, to Tapio king of the forest — a vast incantation for the forest to yield its game. With that he catches the elk. Second: he bridles the fire-maned horse of Hiisi on the green meadow, calling on the Sky-Father to send snow upon its back and ice upon its brow. Third: he must shoot the swan on Tuonela's river with a single arrow. He goes to the river. The blind old man of Ulappala, waiting there, sings a water-serpent through Lemminkäinen's heart. Lemminkäinen dies, and Tuoni's bloody son hacks him into five pieces.

Then said Lemminkäinen:
"Give me your daughter, old woman,
Give me the young bride;
I would not treat her badly,
Feeding her in my arms,
Walking with her in my hands,
Standing with her on my back,
Sleeping with her beneath me."
Said Pohjola's mistress:
"Then I will give my daughter,
Give the young bride,
When you ski down the elk of Hiisi
From the fields of Hiisi."
Then reckless Lemminkäinen,
The handsome Kaukomieli,
In autumn carved his snowshoes,
In summer whittled his staff,
One day smoothed the pole,
The next day carved another.
He got his snowshoes ready,
His staff to a fine finish.
Then reckless Lemminkäinen
Himself spoke these words:
"There is nothing in the forest
Running on four legs
That cannot be caught on these,
Beautifully captured
On the skis of Kaleva's son,
On Lemminkäinen's own making."
Hiisi came to listen,
God came to watch;
Hiisi built an elk,
Fashioned a great beast,
Made its head from a hillock,
Its legs from shoreline saplings,
Its shins from fence-stakes,
Its back from a fence-rail,
Its ears from pond-lilies,
Its coat from spruce-bark,
Its other flesh from rotten wood,
Its eyes from water-lily stones.
He stroked it on the flank,
Himself instructed his elk,
As each one instructs its creature,
Its own creation:
"Now run, elk of Hiisi,
Gallop, noble beast,
Reindeer, trot along,
To the reindeer calving-grounds,
To the fields of the Lapp children."
Then the elk of Hiisi ran,
The noble beast galloped,
The reindeer trotted along,
Past the fences of Pohjola,
Past the shaving-grounds of Lapland;
It kicked the hut's door,
Upset the kettles from the fire,
Tipped the broth on its back,
Crushed the meat into the ashes,
Spread the soup into the hearth,
Then went on ahead.
The Lapp children began to weep,
The Lapp dogs to bark,
The village women to laugh.
Then came the lively lad,
The handsome Kaukomieli said:
"Why do the maidens weep here,
Why do the women laugh here,
Why do the dogs bark here?"
"The elk of Hiisi ran through,
The noble beast galloped,
The reindeer trotted along;
It kicked the hut's door,
Upset the kettles from the fire,
Tipped the broth on its back,
Crushed the meat into the ashes,
Spread the soup into the hearth,
Then went on ahead."
Then the lively lad
Pushed his snowshoe onto the snow
As one pushes off on a sled;
He carried his staff for help
As one carries a swift hawk;
He carried two poles
One on each side of his skis;
One pole worth a sable's price,
The other a red fox's.
Then once he kicked off
To the place the eye could not follow,
Kicked off a second time
To where the ear could not hear,
Kicked off a third time —
Already caught the elk of Hiisi.
He built a birchwood pen,
Fashioned an oaken corral:
"Stand there, elk of Hiisi,
Trot about, reindeer!"
He stroked it smooth,
Patted the hide:
"Here would be a fine place to sleep
With a young maiden."
Then the elk of Hiisi grew restless,
The reindeer began to kick;
It tore apart the birchwood pen,
Broke the oaken corral,
Then went on ahead.
Then the lively lad
Kicked off once more —
His snowshoe smashed on a stump,
His staff broke at the bend,
One pole snapped at the handle,
The other at the bog-root.
The elk of Hiisi ran on
Until not even its head could be seen,
To where the eye could not follow,
Where the ear could not hear.
Then reckless Lemminkäinen,
The handsome Kaukomieli,
Still recalled another way,
Still knew another path;
He spoke with these words,
Spoke with these phrases:
"Already I ski slowly,
Pull along sluggishly;
Slowly the poor one goes,
The weak one holds the pole.
I throw away the grass-shoes,
Put on my winter boots,
My autumn overshoes,
To go to the forest,
To the daughters of the forest,
To the yard of the blue maidens,
To the needle-castle's bowers.
My skis wear out,
The silver ones grow thin;
I take Hiisi's fine skis,
Lempo's alder runners,
On them I ski over Hiisi's lands,
Glide over Lempo's lands,
Ski toward the wilderness edge,
Into the depths of the dark wood.
From there the wilderness glimmers,
From there the blue-dark shimmers;
There my mind wishes to go,
My thoughts turn,
To other men's hunting-grounds,
To the heroes' wild woodlands.
I take my three dogs,
My five shaggy-tails,
My seven setters;
I rouse my dogs,
I ready my bow,
I speak sweetly to my skis.
The ski is kin to the foot,
The bow companion to the hand,
The arrow a splinter, the shaft of wood.
My dog rolled like a ball,
The village's famous flower,
My ski crept like a ground-snake.
So is the tail of my dog
Like the noblest forest spruce;
So are the eyes of my dog
Like the largest bridle-ring;
So are the teeth of my dog
Like a scythe in Estonia.
You, my noblest dog,
My finest hound!
Run along, speed along
Over the open clearings;
Run there to the far side,
To the pleasant forest,
To keen Tapiola.
If hard weather should come,
Should lash at my dog,
Then I say in this manner,
Say as my father said:
Tellervo, Tapio's maiden,
Mielikki, forest's daughter-in-law!
Coax my dogs,
Bark my seekers on,
Within the blue-dark forest,
In the golden wilderness home.
Turn the scent to the shaft-bow,
Sweep the trail to the curve,
Cast the scent from even farther,
Carry the trail from even beyond,
To come to the dog's nostrils,
Even in frost, even in rain,
Even in hail, even in shower;
So that the dog runs true,
The pup tracks surely,
In the pleasant forest,
In keen Tapiola.
So my father used to say,
So my great elder rolled along,
When the dog did not run true,
The pup did not track right:
What has tried my dog,
What has hindered the grey one;
What has blocked the dog's mouth,
Locked the scent-hound's nose,
That the dog does not bark true,
The pup does not track right?
I know the dog's origin well,
Can guess the beginning of the pup:
From the wind is the pup's sense,
From the gale the dog's beginning.
The blind whore of Pohjola,
The blind-eyed one of Ulappala,
Slept with her back to the wind,
Her thigh to the foul weather,
Her back to the north-west blast,
Her side to the bark-bottom boat.
The wind raised her skirt-hems,
The gale raised her dress-hems,
The wind made her pregnant,
The gale made her fruitful.
What did she carry in her belly?
A dog she carried in her belly,
A pup beneath her loins,
An earth-creature in her liver.
Who bore the swaddling-bands?
The wild old hag of the forest,
She bore the swaddling-bands,
The hard wrapping of the child,
Rocked it in her linens,
Swayed it in her skirts.
Penitar, the strong woman,
The blind-eyed one of Ulappala!
Come to deliver the child,
To release the son;
A lock has come on the dog's mouth,
A hindrance on the barker's teeth —
Take the lock from the dog's mouth,
The hindrance from the barker's teeth;
Take the seal from before the mouth,
The block from the tongue's root,
Let the dog run true,
The pup track right.
I go now among men to the forest,
Among heroes to the outdoor work;
Be gentle, meadow; soften, wilderness;
Bend, solitary Tapio!
Let the god's air rejoice
When a man goes to the forest!
Take the forest for your husband,
Tapio for your hero,
The wilderness for your bold son!
Play the forest kantele,
Sing the cuckoo in the wild.
So that gold might listen,
Silver might take note,
Beneath the golden-crowned spruce,
Beneath the beautiful juniper.
Small is my power,
Short my luck's reach,
My golden skis wear out,
The silver ones grow thin;
Longing comes upon me,
Longing overwhelms me,
When there is no one to trade gold,
No one to exchange silver.
Dreary is a joyless evening,
Long a day without a catch.
Has the great creator grown angry,
Has the giver of frost been enraged,
That he never gives me anything,
Seldom ever helps?
Do not be angry, O God,
Do not be outraged, keeper of the earth;
Give me in my time,
Show yourself in my lifetime,
When I alone am begging,
Tongue-pleading for gold.
Why do you not give, giver-creator,
Promise, steadfast god?
Others are no better,
Nor are seekers more holy;
No other men have
Bluer eyelashes,
Handsomer eyebrows,
A lighter-footed stride.
Others take by cunning,
Others seize by trickery —
I would not take by cunning,
Nor seize by trickery;
I would take by my own toil,
Seize by my own work.
What change of mind, what change of mood
In the pleasant forest;
The former mistress of the forest
Was beautiful to behold,
Lovely to look upon,
Her hands in golden wrappings,
Her fingers in golden rings,
Her head in golden head-bands,
Her hair in golden braids,
Her ears in golden pendants,
Her eyelashes in shell-clasps;
The present mistress of the forest
Is ugly in her frame,
Foul to look upon,
Her hands in twig-wrappings,
Her fingers in twig-rings,
Her head in twig head-bands,
Her hair in twig-braids,
Her ears in twig-pendants,
Her neck in twig-necklaces.
Where does the giver now dwell,
Where lives the good mistress,
Where does the pure matron toil?
There the giver dwells,
There the good mistress lives;
The pure matron toils
On the turrets of the antler-castle,
On the edges of the forest-castle.
Yesterday I went in the forest:
Three castles in the forest;
One of wood, one of bone,
The third a castle of stone —
That castle the mistress's castle,
Six golden windows
On each corner of each castle.
I looked inside through them:
There the givers dwell,
And the game-mothers recline.
Mielikki, mistress of the forest,
Pure matron, form of beauty!
Dress yourself in luck-garments,
Put on giving-shirts;
Open the honeyed chest,
Lift the mead-casket,
From the honeyed hillock,
From the golden knoll.
Bring me forest-ale,
Forest-mead to drink;
Much ale in the forest,
Sweet mead in the forest.
Rub your two palms together,
Knead your fists,
Set the gold to moving,
The silver to wandering,
Before the bright-faced man,
The one of birch-bark complexion.
Metsola's honeyed maiden,
Forest's tiny girl!
Play a honeyed pipe,
A mead-pipe's notes,
To the ear of the fair mistress;
You may not be a mistress
Unless you keep a maid,
Unless you keep a hundred maids,
A thousand other servants,
Keepers of all the cattle,
Watchers of all the game.
Mielikki, forest's daughter-in-law,
Tuulikki, daughter of Tapio!
Take a rowan switch,
A juniper cattle-whip,
From behind Tapio-hill,
From the far side of Rowan-hill,
With which to switch your game,
To drive along your cattle.
Drive the game to nearer ground,
To the most open clearings;
Whichever is slow to run,
Strike it on the flank;
Whichever strays from the path,
Slap it on the eyes,
Lift it by the ear back to the road.
A ditch comes across the way,
A stream crosswise on the road;
Throw silk down as a bridge,
A red thread as a stairway.
Forest father, grey-beard,
Golden king of the forest!
Now put the forests to the sword-belt,
The wilds to the mace-hand;
Put the wilds in linen,
Draw the forests into cloth,
The aspens all in finery,
The spruces build in gold,
The old pines to copper belt,
The firs to silver belt,
The birches into golden buckles.
Do as you did in former times
In your giving-days,
In my seeking-days;
When I had gone to the forest
And gained the wild wood,
Risen to the ridge,
Reached the hilltop —
The moonlight shone on the spruce-boughs,
The pine-boughs gleamed like silver,
The fir-tops shone like the sun,
The aspen-tops like finery;
The moonlight shone on the famous boy,
The sunlight on the worthy girl.
Open your wide storehouse,
Spring the bone lock;
Take a golden mallet,
Use a copper hammer,
With which to tap the wilds,
To rattle the dark forests,
In the game's birthing-places,
On the growing-ground of fur-kind,
So the game might pour forth
And the cattle break free,
Before the seeking man,
Beside the taking hero.
Weave a golden fence,
Set up a silver barrier,
For the cattle to run swiftly,
To dash along quickly,
Along the golden lane,
Along the silver road.
If the cattle should break free,
Or the game should slip aside,
Then raise the fence;
When it looks over the top,
Then raise the fence higher;
When it looks underneath,
Then lower the fence down;
When the game will not stray,
Then the fence does its giving.
Little son of Hiisi,
Leaper of the fair ridge!
Groom your foal,
Prepare your mount,
Take your golden spur
From the silver rack-end,
From the golden casket,
From the burn-clearing basket;
With it tickle the belly,
Scratch under the arms,
Let it run swiftly,
Dash along quickly,
In the copper harness,
In the golden chains.
A fence comes across the way:
Tear the fence apart,
At five switch-gaps,
At seven stake-places,
At eight stump-tops.
Take a switch five fathoms long,
A birch of three stems,
With which to switch your game,
To drive along your cattle.
If it will not come this near,
Then bring it from farther beyond,
From behind Tanikka's castle,
From the edges of Hiisi's castle,
For the seeking hero,
For the begging man.
Mimerkki, mistress of the forest,
Woman of the fair body,
Forest father, grey-beard,
Golden king of the forest!
Come now to the gold-exchange,
To the silver-trade.
My golds are moon-old,
My silvers from a pitiful day,
Won by my father from battle,
Taken from the defeat;
They grow dull in the purse,
Tarnish in the pouch,
When there is no one to trade gold,
No one to exchange silver.
Come now to take the golds,
To choose the silvers;
My golds are brighter,
Your golds more bitter.
Spread your love-cloth
Beneath my golds,
Lest the gold fall to the ground,
Lest the silver spill;
I give the golds to your fingernails,
The silvers to your palms."
With that reckless Lemminkäinen
At last skied down the elk of Hiisi
From the fields of Hiisi;
He cast his lasso
Over the elk of Hiisi's shoulders,
Over the neck of the camel-foal,
So it did not kick fiercely
While he stroked its back.
He said, having returned from there,
Having arrived in Pohjola:
"Already I have skied the elk of Hiisi
From the fields of Hiisi;
Give me your daughter, old woman,
Give me the young bride."
Said Pohjola's mistress:
"Then I will give my daughter,
Give the young bride,
When you bridle the great stallion,
Hiisi's roan horse,
Hiisi's foam-lipped foal,
Whose hooves are of iron,
Whose fetters are of steel,
Whose mane is fire, whose crest is iron."
Then reckless Lemminkäinen
Took his golden bridle,
His silver headstall,
Set out in search of the horse,
To listen for the summer steed
From the fields of Hiisi.
He walked along gently,
Strolled with a rolling gait,
To the green meadow,
To the edge of the holy field.
There he searched for the horse,
Turned his head and looked,
The summer-steed's bit at his belt,
The foal's harness on his shoulder.
He cast his eyes to the east,
Turned his head toward the sun,
Saw a horse on the sand,
A fire-mane in the spruce-grove —
Its mane sprayed fire,
Its crest spouted smoke.
Then said Lemminkäinen:
"Old man of the heaven's navel,
At the edge of the thunder-cloud!
Open the sky wide,
Tear the air apart;
All the air into windows,
The heaven's lid in two.
Rain down snow a pole-length,
Churn it a spear-shaft deep,
On the back of the good horse,
On the sides of the holy grey;
Freeze ice an ell deep
On the brow of the holy stallion."
The sky-father rained new snow:
Cast down fine flakes,
Three full fathoms of it,
On the back of the good horse,
On the sides of the holy grey;
Froze ice an ell deep
On the brow of the holy stallion.
Then reckless Lemminkäinen
Went closer to look,
Went nearer to peer,
Himself spoke these words:
"From Hiisi is the horse's birth,
From the wilderness the fine foal's;
Hiisi's foam-lipped foal,
Hiisi's roan horse.
Bring your golden muzzle,
Place your silver head,
Into the golden bridle,
Into the copper harness;
You will not be treated badly here,
Not driven too harshly."
With that he bridled the great stallion,
Harnessed the noble horse,
Saddled Hiisi's foal,
On the green meadow,
At the edge of the holy field.
He put the golden bit in its mouth,
The silver headstall on its head;
Himself sat upon its back,
Swung his thighs astride it,
Lashed the runner with the switch,
Cracked the beaded belt,
Rode along in a cloud of dust
To the harsh mother-in-law.
He said, having arrived:
"Already I have bridled the great stallion,
Harnessed the noble horse,
Saddled Hiisi's foal,
From the green meadow,
From the edge of the holy field;
And skied the elk of Hiisi
From the fields of Hiisi;
Give me your daughter, old woman,
Give me the young bride."
Said Pohjola's mistress:
"Then I will give my daughter,
Give the young bride,
When you shoot the swan from the river,
The green bird from the current;
From Tuoni's dark river,
From the swirl of the holy current;
At a single arrow's rising,
At a single attempt,
From a single footstep."
Then reckless Lemminkäinen
Went at once to shoot,
The noble bow in his arm,
A quiver of arrows on his back;
He went to Tuonela's river,
To the swirl of the holy current.
The old man of Ulappala,
The old blind-eyed man,
On Tuoni's dark river,
At the swirl of the holy current,
Watched and turned,
For Lemminkäinen to come.
A handsome one was seen from far,
A lively one across the waters,
Coming closer, approaching.
Then the old blind-eyed man
Sang a water-serpent from the water,
A blind-tube from the waves,
Drove it through the man's heart,
Through the left armpit,
Through reckless Lemminkäinen.
Said reckless Lemminkäinen:
"I did the worst of deeds:
I did not think to ask
My slender mother
How to live, how to be
In these evil days;
I do not know the water's pains,
The blind-tube's agonies."
The old man of Ulappala,
The old blind-eyed man,
Rushed him into the river,
Cast him into the deep sea,
Drove him beneath the waves —
That reckless Lemminkäinen.
There reckless Lemminkäinen,
The handsome Kaukomieli,
Went crashing in the rapids,
Swirling in the current,
Away to Tuonela's halls.
That bloody son of Tuoni
Struck the man with his sword,
Slashed with his blade;
He struck once, he flashed —
Hacked the man into five pieces,
Into eight parts;
His head he made into a hillock,
His legs into the forks of a fence,
His other flesh into rotten wood,
His eyes into cranberries on the marsh,
His hair into dry stubble.
There is the end of Lemminkäinen,
The death of the fierce suitor.

Runo 8 — The Mother's Search

Lemminkäinen's mother at home grieves that her son has been too long at his courting. His wife checks the comb on the shelf — it drips blood. The mother, in anguish, sets out for Pohjola. She demands of Louhi where her son was sent. Louhi gives two lies — lost to ice, drowned at sea — but the mother will not be deceived and threatens death. Louhi confesses: she set him to ski the elk, bridle the horse, and shoot the swan. The mother searches: she runs as a wolf through the wilds, as an otter through the waters, as a squirrel over the pine-boughs. She asks the Road, which has not seen him. She asks the Moon, which has not seen him. She asks the Sun — and the Sun tells true: her son lies in Tuonela's river, hacked to pieces, his head a hillock, his eyes cranberries on the marsh. The mother has a great iron rake forged, flies to Tuonela's river, and begs the Sun to shine with all its strength and put the people of Manala to sleep. It does. She rakes the river — on the third pass she gathers a mass of flesh: Lemminkäinen's body, missing hands and head. She rakes again, assembles all the pieces. The wife says the man is past saving. But the mother will not give up: she calls on the bee to fly past the moon, past the sun, past the Great Bear, into the Creator's cellar, to bring honey and mead. With those ointments she anoints him — once from below, once in the middle, once from above — and he rises, better than before.

Then the mother sighed,
The old woman mourned:
"Oh my wretched son,
My famous golden apple,
A week too long at courting,
Too long on foreign shores."
There was a woman already married,
A mistress already purchased,
In the house of reckless Lemminkäinen,
In Kaukomieli's yard;
She looked at the comb in the evening,
Checked the brush in the morning:
Already the comb dripped blood,
The brush oozed gore.
Said the woman already married,
The mistress already purchased:
"Already your wretched son,
Your famous golden apple,
Is on roads without shelter,
On paths unknown;
Already the comb drips blood,
The brush oozes gore."
Then Lemminkäinen's mother
Herself looked at the comb,
Herself burst into weeping:
She spoke with these words:
"Woe upon my wretched days,
Woe upon my broad children.
Already Lemminkäinen is done for,
The worthy son destroyed;
Already the comb drips blood,
The brush oozes gore."
She rose on the wings of a wagtail,
Lifted herself on a sparrow's wings,
Flew to Pohjola's doors:
"Oh you mistress of Pohjola!
Where did you send Lemminkäinen,
Where my wretched son?"
Said Pohjola's mistress:
"I fed the man until he was fed,
Gave him drink until he was drunk,
Made him lower his eyes,
Set him in a stallion's sleigh,
In a fierce and fiery sled;
Perhaps he froze on the ice,
Drowned in the overflow."
Said Lemminkäinen's mother:
"Already you are lying;
Where did you send Lemminkäinen,
Where my wretched son?"
Said Pohjola's mistress:
"I fed the man until he was fed,
Gave him drink until he was drunk,
Made him lower his eyes,
Sat him in the stern of a boat,
Set the rapids to carry him;
Perhaps he died on the rapids,
The wretch drowned in the waters."
Said Lemminkäinen's mother:
"Already you are lying;
Where did you send Lemminkäinen,
Where my wretched son?
Tell me the exact truth,
Your very last lies,
Or your death will come,
Your doom will find you."
Said Pohjola's mistress:
"I set him elk to ski,
Great beasts to chase,
Great stallions to bridle,
Foals to harness;
I sent him to seek the swan,
To hunt the holy bird;
And I do not know myself
What has come of the comer,
What death has met him,
Since he has not been heard of coming
To ask for the bride,
To beg for the girl."
The mother searched for the lost one,
Yearned for the vanished,
In winter on slippery snowshoes,
In summer in light boats.
The wretched mother does not know,
Nor the miserable bearer,
Where her flesh is moving,
Where her own blood rolls;
Whether on land or on sea,
Or in the great wilderness,
Whether walking on a cone-hill,
On a heather-covered heathland,
Or perhaps on the open sea,
On the flat of the waves.
The mother searched for her son,
Yearned for the vanished;
She ran as a wolf through the great wilds,
As an otter through the waters,
As a squirrel over the pine-boughs,
As a weasel through the stone-crevices,
Parting the trees, spreading the grasses,
Examining the heather-roots.
A road comes to meet her;
She bows before the road:
"Oh road, creation of God,
Have you seen my son,
My golden apple,
My silver staff?"
The road answered wisely:
"I have not seen, nor heard;
Perhaps your wretched son,
Your famous golden apple,
Is on Hiisi's coal-heaths,
In the fires of the Evil One,
Elbows in the embers,
Hands in the hot cinders."
She searched there for her son,
Her golden apple,
Her silver staff,
Parting the trees, spreading the grasses,
Examining the heather-roots;
Searched there — did not find.
The moon comes to meet her;
She bows before the moon:
"Oh moon, creation of God,
Have you seen my son,
My golden apple,
My silver staff?"
The moon answered wisely:
"I have not seen, nor heard;
Perhaps your wretched son,
Your famous golden apple,
Is in the far end of Pohjola,
In the broad land of Lapland,
In a fishless lake,
Entirely without perch,
A sister to the whitefish,
A brother to the water-fish."
She searched there for her son,
Her golden apple,
Her silver staff,
Parting the trees, spreading the grasses,
Examining the heather-roots,
Sifting through the fine grasses.
The sun comes to meet her;
She bows before the sun:
"Oh sun, creation of God,
Creation of the Creator, our light!
Have you seen my son,
My golden apple,
My silver staff?"
Already the sun knew something,
The sun guessed:
"There is your wretched son,
Your famous golden apple,
Beyond nine seas,
Half of a tenth sea-way,
In Tuoni's dark river,
In Manala's lowlands;
Gone crashing in the rapids,
Swirling in the current,
His worthy head a hillock,
His legs the forks of a fence,
His other flesh rotten wood,
His eyes cranberries on the marsh,
His hair dry stubble."
Then Lemminkäinen's mother
Went to the smiths' forge:
"Oh smith, my brother!
Forge an iron rake,
Forge the teeth a hundred fathoms,
The handle two hundred — hammer it out."
She got the iron rake,
Then set out flying;
She tied bath-whisks for wings,
Set a shovel as a tail.
She flew there, she glided,
Over nine seas,
Half of a tenth sea-way,
The lands blue, the trees red,
The groves the colour of love.
She flew to Tuonela's river,
To Manala's lowlands.
Herself spoke these words:
"Oh sun, creation of God,
Creation of the Creator, our light!
Shine a moment from the blaze,
A second from the dim glow,
A third at full strength;
Put the weary folk to sleep,
Weary the people of Manala."
That sun, creation of God,
Creation of the Creator, the sun,
Flew like a headless hen,
Glided like a wing-stump;
Flew to a birch-tree's crook,
Fluttered to an alder's branch,
Shone a moment from the blaze,
A second from the dim glow,
A third at full strength;
Put the weary folk to sleep,
Wearied the people of Manala,
The young leaning on their swords,
The old leaning on their words,
The middle-aged on their spears.
Then it flew, it flashed away,
To its former place,
To its place of old,
To the level heavens.
Then Lemminkäinen's mother herself
Took the iron rake,
Went downstream into the water,
Into the shallows by the stocking-hem,
Into the waves by the belt-flap.
She raked once the length of the water,
A second time across the water,
A third time diagonally.
On the third raking
A mass of flesh came before her,
Into the iron rake.
A mass of flesh it was not —
It was reckless Lemminkäinen,
The handsome Kaukomieli,
But with a little missing:
Two hands, one head,
Many another piece of flesh,
And still his wretched life.
Then Lemminkäinen's mother
Raked yet once more,
Raked downstream,
Raked upstream;
What hand she got, what head,
What other pieces of flesh —
From these she built her son,
Fashioned reckless Lemminkäinen.
Said the woman already married,
The mistress already purchased:
"There is no man in one that has gone,
No hero in one that has sunk;
The man is gone, the flesh is rotted —
Push him into Tuonela's river,
Into Manala's lowlands."
But Lemminkäinen's mother
Would not push away her son;
She rocked her familiar one,
Swayed the one she had known,
Back to his former life,
To his former shape.
Herself spoke these words:
"Where shall ointment be gotten,
A drop of honey brought,
With which to anoint the exhausted,
To heal the badly wounded?
From there ointment shall flow,
A drop of honey shall drip,
From near the moon, from near the sun,
Over the shoulders of the Great Bear;
There are gentle ointments,
Constant salves,
There is pleasant honey,
There is powerful water,
From which even the lacking shall receive,
Even the absent shall take.
Bee, bird of the air!
Fly there, glide away,
Over the moon, beneath the sun,
Over the shoulders of the Great Bear;
Fly into the Creator's cellar,
Into the chamber of the Almighty;
Soak your wings in honey,
Wet your cloak in mead,
Plume your feathers;
Then when you have come here
Bring honey on your wing,
Carry mead in your cloak,
As healing for the sick,
As a salve for the wounded."
Then Lemminkäinen's mother
Herself anointed the exhausted,
Healed the badly wounded;
She anointed him once the first time —
From below entirely well;
She anointed him once the middle time —
In the middle painless;
She anointed him once the last time —
From above without soreness,
Better than his former self,
Finer than his former state.
Protection came from the hillock,
A son rose from the deep.

Runo 9 — The Journey to Tuonela

Väinämöinen builds a boat by singing, but runs short of three words at the stern. He searches everywhere: he kills swallows and squirrels to find words hidden in their mouths, but finds nothing. He decides to seek words from Tuonela itself. He walks three days to the river of the Dead and calls for a boat. Tuoni's daughters refuse to ferry him until he tells the true reason. He lies — says Tuoni brought him, says iron, fire, water brought him — and each time they see through the lie. Finally he tells the truth: he came seeking words for his boat. They ferry him across, feed him, and put him to bed. While he sleeps, Tuoni's hook-jawed daughter spins a hundred-mesh net and Tuoni's hook-fingered son weaves iron nets across the river so that Väinämöinen can never return. But Väinämöinen sees the trap, changes his shape, dives as a dark thing into the water, and slips through the nets as an iron serpent. He escapes — but gains no words from Tuonela. He warns all the rising generations never to go seeking words from the Dead.

Steady old Väinämöinen
Made a boat by knowledge,
Fashioned a vessel by singing;
The vessel lacked a bottom-plank,
A keel-beam for the craft.
He went to seek the wood,
To find the oak;
He struck the tree with his axe,
The oak with his level blade;
The oak wished to reply,
The tree to roll an answer:
"No bottom-plank from me,
No keel-beam for the craft;
Just yesterday
A serpent slept at my roots,
Just today
A crow sat in my crown,
Its mouth all blood, its head all blood,
Its neck all covered in gore."
Then old Väinämöinen
Pushed on further still;
He found a pine on a hill,
A fir on a cliff —
From that he got the boat's bottom,
A keel-beam for the craft.
He made the boat by knowledge,
Fashioned the vessel by singing;
Sang one day, fitted the bottom,
Sang the next, joined the side-plank,
Soon sang a third as well,
Hewing the rib-timbers,
Setting the gunwale-boards,
Making the thole-pins.
He ran short of three words
At the fitting of the stern-plank;
At the joint of the back-board,
At the fixing of the prow-piece,
At the bracing of the bow-timber.
Steady old Väinämöinen
Sat there thinking:
Where could he find the words,
Discover the love-charms?
A shepherd came to meet him
And spoke these words:
"You will get a hundred words from there,
A thousand verse-fragments,
From the top of a swallow-flock,
From the shoulders of a goose-band,
From the end of a swan-drove."
Steady old Väinämöinen
Went to get the words;
He killed many swallows,
Ruined a flock of swans,
Destroyed a band of geese;
He got not a single word,
Not half a word.
He pondered, he thought:
"There would be a hundred words,
A thousand verse-fragments,
Under the tongue of a summer squirrel,
In the mouth of a white squirrel."
He went to get the words,
To take the charms;
He killed field-squirrels,
Squirrels of the great forest;
He got not a single word,
Not half a word.
He pondered, he thought:
"There I will get a hundred words,
A thousand verse-fragments,
From the home of Tuonela,
From the netherworld of Manala."
He went from Tuonela for words,
From Manala for phrases;
He walked along gently,
Walked one day, walked another,
Already on the third day
He came to Tuonela's river.
He called out with a shout
There at Tuonela's river:
"Bring a boat, daughter of Tuoni,
A ferry, child of Manala,
To get me across the strait,
To let me past the river."
Tuoni's daughters say,
Manala's children speak:
"A boat will be brought from here
When the reason is told —
What brought you to Manala,
Who brought you to Tuonela,
Without being killed by plague,
Without being taken by a noble death,
Without being crushed by some other death."
Said old Väinämöinen:
"Tuoni brought me to Manala,
Tuoni brought me to Tuonela."
Tuoni's daughters scold,
Death's maidens clatter:
"I know a liar when I hear one,
I recognize a deceiver;
If Tuoni brought you to Manala,
Tuoni would bring you on his own,
Manala's one on its journey,
An armful of earth would be moved,
A handful of grave would be dug.
What brought you to Manala?"
Said old Väinämöinen:
"Iron brought me to Manala,
Steel brought me to Tuonela."
Tuoni's daughters scold,
Death's maidens complain:
"I know a liar when I hear one,
I recognize a deceiver;
If iron brought you to Manala,
Steel brought you to Tuonela,
Your clothes would be dripping blood,
Running with gore.
What brought you to Manala?"
Said old Väinämöinen:
"Fire brought me to Manala,
Flame brought me to Tuonela."
Tuoni's daughters scold,
Death's children clatter:
"I know a liar when I hear one,
I understand a deceiver;
If fire brought you to Manala,
Flame brought you to Tuonela,
Your clothes would be burned by fire,
Singed by flame.
What brought you to Manala?"
Said old Väinämöinen:
"Water brought me to Manala,
Water brought me to Tuonela."
Tuoni's daughters scold,
Manala's maidens argue:
"I know a deceiver from that,
I recognize a liar;
If water brought you to Manala,
Your skirts would be dripping water,
Lapping with waves.
No boat can be gotten with that,
No vessel brought from Tuonela;
Tell the exact truth,
Your very last lies —
What brought you to Manala,
Who brought you to Tuonela,
Without being killed by plague,
Without being taken by a noble death,
Without being crushed by some other death."
Said old Väinämöinen:
"I will tell the truth as well,
Though I lied a little:
I made a boat by knowledge,
Fashioned a vessel by singing,
Sang one day, fitted the bottom,
Sang the next, joined the side-plank,
Soon sang a third as well,
Hewing the rib-timbers,
Setting the gunwale-boards,
Making the thole-pins;
I ran short of three words
At the fitting of the stern-plank,
At the joint of the back-board,
At the bracing of the bow-timber,
At the fixing of the prow-piece.
I went from Tuonela for words,
From Manala for phrases.
Bring a boat, daughter of Tuoni,
Death's child bring a barge,
To get me across the strait,
To let me past the river."
Tuoni's daughter brought a boat,
Ferried him across the strait,
Let him past the river;
Fed the man, gave him drink,
Put the traveller to bed.
The man sleeps, the clothes watch.
Tuoni's hook-jawed daughter,
Hook-jawed, iron-fingered,
Spinner of iron threads,
Caster of copper wires,
Spun a hundred-mesh net,
Fashioned a thousand-stranded one,
On a single autumn night,
On a single water-stone.
Tuoni's hook-fingered son,
Hook-fingered, iron-nailed,
Weaver of iron nets,
Maker of copper seines,
Wove a hundred-mesh net,
Fashioned a thousand-stranded one,
On that same autumn night,
On that same water-stone.
Then the net was drawn
Across Tuonela's river,
Both lengthwise and crosswise
And diagonally as well;
So that Väinämöinen could not escape,
The swimmer could not get free,
Not ever in this world,
Not in the golden light of the moon,
From that home of Tuonela,
From Manala's eternal dwelling.
Then old Väinämöinen
Already saw ruin coming,
A day of distress arriving;
He dared to become something else,
Forgot himself into another form:
He went as a dark thing into the sea,
Rolled as a stone into the water,
As a hinge into the reeds.
He killed a hundred young salmon,
A thousand of the mother's fry;
As an iron serpent,
He crawled as a viper,
Across Tuonela's river,
Through the loops of Tuoni's nets.
He said, having gotten away,
Having come from Tuonela,
To the rising generation,
To the people growing up:
"Let not the people of the future,
Neither those before nor after,
Go from Tuonela for words,
From Manala for phrases;
Many have gone there,
Few have come back,
From that home of Tuonela,
From Manala's eternal dwelling."
He got no words from there,
Not even half a word.

Runo 10 — Antero Vipunen

Väinämöinen, still lacking three words for his boat, resolves to seek them from Antero Vipunen, the ancient giant who sleeps in the earth with a forest growing from his body. The road is terrible — one stretch runs over needle-tips, another over sword-points, another over axe-edges. He has Ilmarinen forge him iron boots, iron gauntlets, an iron shirt, and an iron crowbar with a steel heart. He walks three days and comes to Vipunen's grave: an aspen grows from his shoulders, a birch from his brow, an alder from his jaw, a willow from his beard, a spruce from his forehead, a pine from his teeth, a noble fir from his feet. Väinämöinen clears the forest and thrusts the iron crowbar into Vipunen's gaping jaws. The giant bites through the soft iron but cannot pierce the steel heart. Vipunen opens his mouth wide to swallow Väinämöinen — and the old man slides down into his belly. There he sets up a forge from his own clothing and begins to hammer. Vipunen tries every incantation to expel him — exorcisms of disease, banishments to every corner of creation — but Väinämöinen will not leave until he hears the words. At last Vipunen opens his word-chest and sings: the origins of all things, the charms and spells, the creation-songs — he sings until the sun stops to listen, the moon pauses to watch, the Great Bear to learn, the waves stand still on the sea, the rivers cease to flow, the Jordan stops, and Rutja's rapids hush. Then Väinämöinen, having heard words enough, exits through Vipunen's mouth and returns to finish his boat.

Steady old Väinämöinen,
Since he had not gotten words
From that home of Tuonela,
From Manala's eternal dwelling,
Always sat there thinking,
Holding his head a long while,
Where he could find the words,
Discover the love-charms.
He spoke a word, uttered thus:
"There would be a hundred words,
A thousand verse-fragments,
In the mouth of Antero Vipunen,
In the belly of old Kaleva.
There is a journey to be made,
A path to be trodden,
And that the worst of journeys;
One stretch to run
Over needle-tips of women;
A second stretch to run
Over sword-points of men;
A third stretch to run
Over axe-edges of heroes."
The will to go comes on him,
The wish to walk grows strong,
As with any other fellow
Or hireling servant.
He went to his smith's forge,
Spoke with these words:
"Oh smith Ilmarinen,
Forge me iron boots,
Forge iron gauntlets too,
Build an iron shirt,
Make an iron crowbar,
Work the steel heart into it,
Pour soft iron over the top;
I go to seek the words,
To take the charms,
From the belly of old Kaleva,
From the mouth of Antero Vipunen."
Said the smith Ilmarinen:
"A week now Vipunen has been dead,
Kaleva long vanished,
From setting his snares,
From baiting his trap-roads;
You will get no words from there,
Not even half a word."
Steady old Väinämöinen
Set out anyway, undeterred.
He walked one day, clanking,
Over needle-tips of women;
Walked a second, rattling,
Over sword-points of men;
A third, swaying,
Over axe-edges of heroes.
The versed Vipunen himself
Had lain a week in the earth,
Long rested in his passage;
An aspen grew from his shoulders,
A birch rose from his brow,
An alder from the tip of his jawbone,
A willow-bush from beneath his beard,
A squirrel-spruce from his forehead,
A needled pine from his teeth,
A noble fir from his feet.
Already Väinämöinen comes.
He felled the aspen from his shoulders,
Toppled the birch from his brow,
The wide alder from his jaws,
The willow-bush from beneath his beard,
Hacked the pine from his teeth,
Overturned the spruce from his forehead,
Uprooted the thicket of fir.
He thrust the iron crowbar
Into the gaping gums,
Into the chattering jaws.
At that the versed Vipunen
Was startled awake from his sleep,
Felt something pressing hard,
Painfully tormenting.
He bit through the soft iron,
The surface of the iron crowbar,
But could not bite through the steel,
Could not eat the iron's heart.
He opened his mouth wider,
Spread his jaw-sides,
To swallow Väinämöinen.
Then old Väinämöinen
Got into that great-knowing mouth,
Into the mighty belly;
A week he lay on the tongue,
Rolled in the gullet,
Then slid into the belly.
He made his shirt into a forge,
His shirt-sleeves into bellows,
His fur coat into a smoke-hood,
His trousers he built into a chimney,
His stockings into the chimney-mouth,
His knee into an anvil,
His elbow into a hammer,
His little finger into tongs;
He hammered and tapped,
Beat and pounded,
In the belly of the mighty one,
In the breast of the powerful.
Then the versed Vipunen
Himself spoke these words:
"What manner of man are you,
And what kind of hero;
I have eaten a hundred men,
Destroyed a thousand heroes,
But I have never eaten one like this;
Coals come into my mouth,
Embers onto my tongue,
Iron slag into my throat.
From where has Hiisi sent you,
From where has the Devil dared,
From where has Perkele come?
You have come without feeling,
Crept without reaching,
To bite, to gnaw,
To eat, to chew.
Are you a plague made by the Creator,
A death ordained by God,
Or have you been sent for a wage,
Built for a coin?
If you are a plague made by the Creator,
A death ordained by God,
Then I cast you to my Creator,
Throw you to my God;
The Lord does not cast away the good,
The Creator does not lose the beautiful.
If you have been sent for a wage,
Built for a coin,
Then I send you running without wages,
Running without coin,
Walking without gold.
I know your kin,
Your wretched upbringing;
Are you a ghost from the graveyard,
A devil from the holy ground,
From quaking soils,
From shaking lands?
Or have you risen gently from the water,
Dripped from the water's foam;
Or are you rocked by the wind,
Pushed by the ocean's surf?
Where has this trouble come from,
This misery befallen?
From stones, from stumps perhaps,
Or from old places,
Or from raspberry ruins,
From the roads of wizards,
From the waves of the cap-wearers,
From the snot-noses of sorcerers,
From the hill-heads of the rolling men,
From the homes of the swamp dogs,
From the yard of the bear's den,
From the fox's barking-place,
From the hare's freezing-grounds?
Go now, wretch, on your way,
Earth's evil, flee,
Before I tell your mother,
Speak to your elder parent.
If I find your mother,
Seek your great parent,
Your pains will double,
Your agonies will grow;
The evil one splits in two,
The wretch breaks in three pieces.
Never before did my father,
Nor my great parent,
Heed the mind of a sorcerer,
Bribe a Lapp;
He got the excess to move,
Got the evil to flee.
If there be no man in me,
No hero in the old man's son,
There is one in my brother,
Who holds the clouds,
Who governs the drifting mists.
From there I beg for help,
From there I call for care,
From above, from the heavens,
From below, from the earth-mother;
I cry out a desperate cry,
I raise my voice in anguish,
Through the earth, through the underworld,
Through six painted lids,
Through nine heavens.
Old man of the heaven's navel,
At the edge of the thunder-cloud!
Bring here a fiery sword,
Carry a sparking blade,
With which I hold the evil one,
Set the wicked one at rest.
Rise from the water, mistress of the water,
Blue-capped one from the waves,
Fine-hemmed from the spring,
Pure-faced from the mud,
As my help, as my only one,
As my shield, as my shelter,
In this laborious work,
In this fierce distress.
Rise, forest, with your men,
Wilderness, with all your people,
Devil, with your family,
Sealed lake, with your children;
A hundred men with swords,
A thousand iron heroes,
As strength for this weak hero,
As manhood for this small man.
If that be not enough,
Where shall I beg for help?
Are there ancient powers,
Ones who have sat through all ages;
Rise from the earth, old woman of the underworld,
From the field, original master,
All the sword-men from the earth,
All the horse-heroes from the sand,
To break this trouble,
To overcome this burden.
Kave, old woman, nature's daughter,
Kave the golden, the beautiful!
You who before broke the breaks,
You who before overcame the burdens —
Come now to break the breaking,
To overcome this burden.
If still that be not enough,
Let some god come,
A thousand devils,
All to break the breaking,
All to overcome the burdens,
All to solve the troubles.
Leave now, wretch, from my belly,
Earth's horror, from my liver!
There is no place for you there,
Not even a pig's need;
Move your lodging elsewhere,
Your dwelling further on.
Where shall I now banish you,
Where order and urge you,
If you be another's raising,
Another's raising, another's arrow?
Do try your home,
Your maker's roads,
Your sender's doorstep.
Move like a dripping dog,
Flash like a fire-spark;
Fly like a cock to the lane,
Like a hen's chick to the yard;
Topple the horse from the manger,
The horned cow from the byre,
Twist the horns into the dung,
Fit the head into a hook,
Let the tail fall to the floor.
Then when entering the house
Go on your hands at the threshold,
On your knees at the porch doors,
Slip sideways past the innocent,
Roll past the blameless,
Go upon your sender,
Rise upon your raiser,
Seize him by the heel,
By the hindmost feet,
By the most crooked ankles,
By the left toes;
Thrust the devils into the fire,
The masters from the back fireplace,
The mistresses from the front fireplace,
The children from the middle floor;
Mouth into the fire, head into the fire,
Back of the head onto the ground;
Turn the eyes upside-down,
Snap the neck quickly,
Churn the blood in the shoulders,
Trample the guts inside,
Boil the lungs in the belly.
Set the head to rattling,
Set the bones to clattering,
The breath to breathlessness.
But I will not send you to evil ones,
To truly foul deeds;
There I banish you —
Home to your master's supper,
Home to your mistress's meal,
Home to your mother's egg-cakes,
Home to the household's breakfast;
There your father will weep,
Your parent will mourn,
Your brother will flow with tears,
Your mother will grieve.
Take Hiisi's helmet,
The cap of the wide devil,
To cross the seas,
To skim the lakes;
Get Hiisi's skiing-gear,
Lempo's alder runners,
The Evil One's thick words,
To ski over Hiisi's lands,
To wander Lempo's groves.
But if you need a ride,
If you ask for a driving-horse,
Take a horse from Hiisi,
Choose a foal from the mountain;
Hiisi has a good horse,
A fire-mane on the fell,
For a good galloper,
For a fierce driver,
Whose mane sprays fire,
Whose nose is all flame;
Whose hooves are of iron,
Whose fetters are of steel;
Whose hooves do not slip,
Whose shoes do not skid,
Even on the slippery ice,
Even on Death's smooth road.
If still that be not enough,
Then take your kin's skis,
Your clan's horses,
Your brother's red boat,
To travel home,
By boat over the water,
By horse over the road,
By skis over the hills.
If you are a ghost from the graveyard,
A devil from holy ground,
Then there I banish you,
There I order and urge you,
Into the quaking soils,
Into the shaking lands,
Where the people have fallen,
Where the strong folk have sunk.
If you have risen gently from the water,
Dripped from the water's foam,
Then there I banish you,
There I order and urge you,
To the great open sea,
To the wide deep,
To the far end of the Northland;
There for the wind to rock you,
For the gentle water to sway you,
For the dark water to splash you.
If you are rocked by the wind,
A creature of the sky's surf,
Then go on the wind's road,
On the gale's track;
Move like a dripping dog,
Shift like a blue arrow,
Flash like a fire-spark.
And there I banish you:
To the elk's skiing-heaths,
To the hare's freezing-grounds,
To the fox's barking-places,
To the bear's stone-hollow,
To the bear's rocky chamber,
To the sunken marshy hollows,
To the unechoing bogs,
To the shaking springs,
To the glinting wellheads,
From which you will not be heard in any day,
Not be freed in any age.
There I banish you:
To the home of the dead,
To the dwelling of the forever-gone,
To the beds of the collapsed.
To the far end of the Northland,
To Lapland's wide wilderness,
To Rutja's cruel rapids,
To the burning whirlpool,
Where trees fall headfirst,
Pines tumble backwards,
Tall pines plunge crown-first;
Whole the hook-topped pines,
Root-first the great pines,
Crown-first the bald-headed firs.
If you still will not obey,
I take my icy mittens,
My earth-serpent gloves,
I will get claws from the eagle,
Talons from the blood-drinker,
Flesh-grippers from the bird,
Fork-tools from the hawk,
With which to claw the wretch,
To set the wicked one at rest.
Now the time has come for you to move,
The moment has come for you to leave,
The departure-hour for you to go,
From tormenting the made,
From grinding the living;
Go now, excess, and move,
Evil man, flee,
Before the sun rises,
Before God's dawn breaks,
Before the sun climbs;
Before my words reach,
Or my mind should turn."
Let the hour of God come,
Let the Lord's help be opened.
Then the mountains flowed like butter,
The cliffs like pork,
The sealed lakes like puddles,
The high lands sank low,
The low lands rose high,
The castles moved, the lakes shook,
The copper mountains trembled,
The castle towers swayed,
When the hour of God came,
When the Lord's help was opened.
"So you, excess, move,
So you, evil, flee,
Move when moved,
Shake when shaken."
Then old Väinämöinen
Himself spoke these words:
"It is good for me to be here,
Pleasant to spend my time;
The liver tastes good,
The lungs serve as a stew,
The fats are fit for food.
I shall not leave of my own will,
Not part from here ever,
Until I get to hear the words,
To discover the love-charms,
To hear enough words,
Thousands of fragments."
Then the versed Vipunen,
Who had great knowledge in his mouth,
Ponderous power in his breast,
Mighty strength in his belly,
Opened his word-chest,
Unlocked his verse-casket,
To sing the good ones,
To set forth the best.
The words do not fail the words,
The verses do not run short of singing —
Sooner the cliffs will run out of stones,
The rivers of gentle waters,
The sealed lakes of perch,
Lake Alue of waves.
He sang the days through end to end,
Told the nights through without ceasing,
The songs learned long ago,
The charms mastered in the past,
On Vipunen's own setting-paths,
On his own trap-roads.
He sang the origins in their order,
The charms through their gaps;
The sun stopped to listen,
The moon stopped to watch,
The Great Bear to learn,
The waves stood still on the sea,
The billows at the bay's end,
The rivers ceased to flow,
Rutja's rapids ceased to foam,
Juokse rapids ceased to pour,
The river Jordan stopped.
Steady old Väinämöinen
Then got to hear the words,
To discover the love-charms;
Got hundreds of words to hear,
Thousands of fragments,
From the mouth of Antero Vipunen,
From the breast of the powerful,
From the belly of the mighty.
Then the versed Vipunen
Spat out old Väinämöinen.
Old Väinämöinen himself
Left through the mouth of the great-knowing,
From the breast of the powerful,
From the belly of the mighty,
Came to his smith's forge.
Said the smith Ilmarinen:
"Did you get to hear the words,
To discover the love-charms,
How the stern-plank is fitted,
The back-board is joined,
The bow-timbers braced?"
Said old Väinämöinen:
"Already I got to hear the words,
To discover the love-charms;
Got hundreds of words to hear,
Thousands of fragments."
So he went to his vessel,
Got the boat finished,
The wooden craft completed;
He left his boat on the slipway,
The new ship on its shavings.

Runo 11

Väinämöinen sets out from Kalevala to court the maiden of Pohjola. He sails across the sea and passes a headland where Annikki, Ilmarinen's sister, is washing clothes at the shore. She spots something dark on the water, considers what it might be, and calls out to it. It proves to be Väinämöinen's boat. She questions him about his journey. He lies twice — first claiming he goes to catch salmon, then to hunt geese — and each time Annikki catches the lie, describing how her father truly went fishing and hunting. When she threatens to capsize his boat, Väinämöinen confesses: he is going to dark Pohjola to court the maiden. Annikki abandons her washing and runs home to warn her brother. She bargains: forge me a shuttle, rings, and belt-buckles, and I will tell you the truth. Ilmarinen hears that Väinämöinen is already sailing for Pohjola and drops his hammer in shock. He bathes, dresses in his finest clothes — linen shirt, blue coat, fur-trimmed overcoat, a hat that pierces the clouds — fills a sleigh with gold and silver, and races overland to Pohjola. The dog at Pohjola barks. The master sends first the daughter, then the wife, then the son to see what it barks at, but each is too busy with their task. The master goes himself and sees two suitors approaching: one by painted sleigh over land (Ilmarinen), one by great ship over sea (Väinämöinen). Pohjola's mistress counsels the daughter to choose the one who brings treasure by ship — "in the old is better provision, though the young be swifter." But the daughter refuses: "We were never sold for money — always given freely to the men who earned us." She will go to the one who forged the Sampo. Väinämöinen arrives first and proposes. The fair daughter of Pohjola rejects him: "I do not praise a man from the sea, nor an old warrior — the wind scatters a sea-man's mind, the gale shatters his wits; sorrow comes from the old, weariness from the aged."

Steady old Väinämöinen
Set out to court the maiden,
To look upon the braided head,
From dark Pohjola,
From the man-eating village,
The hero-drowning place.
He pushed his vessel on the waters,
The new ship on the waves,
From the bark-stripped slipway,
From the pine-wood rollers;
He raised the mast aloft
Like pines upon a hill;
He raised the sails upon the mast
Like spruces on a knoll.
Himself he stepped into the ship,
Descended down within her,
Set out to sail the sea,
To cross the blue expanse,
In the vessel ready-made,
In his red-sided craft.
The wind blew into the sail,
The gust filled the vessel;
The wooden boat sailed on,
The hundred-plank ship rode the waves,
Past the tip of the misty headland,
Past the foggy island.
Annikki was the island's maiden,
Sister of the smith Ilmarinen,
She had come to trample washing,
To rinse out the clothes,
At the end of the washing-pier,
At the head of the red landing.
She watched, she turned her gaze
Around the lovely skies,
Cast her eyes upon the open water,
Turned her head toward the sun,
Saw something dark upon the sea,
Something blue upon the waves.
She spoke a word, said thus:
"What are you, dark thing on the sea,
What, blue thing on the waves?
If you are a flock of geese,
Or a dear flock of long-tailed ducks,
Or some other fat-fleshed bird,
Then fly away, take wing
Up high into the sky.
If you are a school of fish,
Or a salmon-haunted reef,
Or some other blue-scaled whitefish,
Then dive away, swim under,
Sink yourself beneath the water.
If you are a stony reef,
Or a water-washed boulder,
Or some other water-spanned stone,
Let the water wash over you,
Let the wave roll above you.
If you are a home-built vessel,
A boat hewn by a kinsman,
Then turn homeward,
Toward these landing-places,
Stern-first toward other shores.
If you are a village vessel,
Row yourself further out,
Toward those other landing-places,
Stern-first toward these shores.
If you be the boat of Väinämöinen,
The craft of the eternal singer,
Then draw near to me,
Press close for conversation,
To carry a word, to bring another,
A third to speak aloud."
It was the boat of Väinämöinen,
The craft of the eternal singer;
Already it drew near,
Pressed close for conversation,
To carry a word, to bring another,
A third to speak aloud.
Annikki was the island's maiden,
Sister of the smith Ilmarinen,
She addressed the traveller,
She questioned the wayfarer:
"Where are you going, Väinämöinen,
You of the gentle current,
Honour of the land?"
Said old Väinämöinen:
"I went out to catch salmon,
To angle for moonfish,
In Tuonela's river,
In the lowlands of Manala."
Annikki was the island's maiden;
She spoke a word, said thus:
"I know a liar from that,
I recognise the teller of falsehoods;
Differently in former times my father,
My great elder of old,
Went out to catch salmon,
To seek for trout —
The boat full of nets,
The whole ship full of seines,
The thwarts crammed with drag-nets,
Under the bow-ribs the trammel-nets,
Golden floats upon the prow.
Where are you going, Väinämöinen,
You of the gentle current?"
Said old Väinämöinen:
"I went out to hunt geese,
To chase the patterned-wing,
To round up the foam-beaked,
From the deep straits of Saxony,
From the open reaches."
Still Annikki spoke,
The tin-breasted one argued:
"I know a liar from that,
I recognise the teller of falsehoods;
Differently in former times my father,
My great elder of old,
Went out to hunt geese,
To chase the patterned-wing,
To round up the foam-beaked;
A fine bow in the vessel,
A great bow strung with its string,
A grey hound in the boat,
A black dog in its chain,
A hunting-dog running the shore-paths,
A pup darting among the rocks.
Where are you going, Väinämöinen,
You heading out, you man of the current?"
Said old Väinämöinen:
"Come, girl, into my boat,
Maiden, into my vessel,
And I shall tell you the full truth,
The honest and sincere."
Still Annikki spoke,
The tin-breasted one argued:
"May the wind come into your boat,
The gale into your vessel —
I shall tip your boat over,
Your craft into the water-race,
If I do not get to hear the truth.
Where are you going, Väinämöinen?
Tell me close truths,
Your very last falsehoods."
Said old Väinämöinen:
"I shall tell even the truth,
Though I lied a little;
I went out to court a maiden,
To look upon a braided head,
In dark Pohjola,
In misty Sariola,
In the man-eating village,
The hero-drowning place."
Annikki was the island's maiden,
Sister of the smith Ilmarinen;
When she heard the full truth,
The honest and sincere,
She left the washing untrampled,
The clothes unrinsed,
Gathered the garments in her hands,
Bunched her skirts in her arms,
Ran at a sprint for home,
Arrived at a bound in the yard,
Went from the yard into the house,
Spoke a word, said thus:
"Brother, smith Ilmarinen,
My dear one, my mother's child!
Forge me a shuttle,
Forge fine rings,
Two, three ear-pendants,
Five, six belt-buckles,
And I shall tell you the full truth,
The honest and sincere.
All summer you shoe the horse,
All winter you hammer iron,
To go a-courting,
To journey to Pohjola;
Already the cleverer ones are taking her,
The quicker ones are getting there first —
Your bride bought with a hundred marks,
Ransomed with a thousand,
Bargained for through two winters,
Courted through three summers.
Already Väinämöinen goes
Across the blue open sea,
In the curve of the golden prow,
Leaning on the hooked tiller,
To dark Pohjola,
To misty Sariola."
That smith Ilmarinen,
The eternal forger,
The hammer slipped from his hand,
The tongs sprang from his fingers;
He spoke a word, said thus:
"Annikki, my sister,
I shall forge you a shuttle,
I shall forge you fine rings,
Two, three earrings,
Five, six belt-buckles;
Heat up the forest sauna,
Quickly warm the bathhouse,
Prepare a little lye,
Dissolve some soapstone,
So the wagtail may wash himself,
The songbird may clean himself,
From the autumn's soot,
From the winter's forge-grime."
Annikki was the headland's maiden,
Sister of the smith Ilmarinen;
She heated up the forest sauna,
Quickly warmed the bathhouse,
With aspen firewood,
With little kindling-splits,
Carried water from the spring,
From the clear-running well,
Broke a whisk-bundle from the thicket,
A sweet birch-whisk from the grove,
Made lather from buttermilk,
Soap from the cream,
A foaming soap,
To make a man's head shine.
The smith Ilmarinen himself
Quickly slipped into the forge,
Hammered out the maiden's needful things,
Shaped the belt-hooks,
In the time it takes to heat one bath,
In the time one sauna readies.
Then he bathed to his satisfaction,
Washed himself to whiteness,
From the autumn's soot,
From the winter's forge-grime.
Himself he spoke these words:
"Annikki, my sister,
Bring a shirt of linen
For my clean-washed skin,
For my naked body;
Bring the narrow breeches
For my un-swaddled legs,
For my bare shins;
Bring the blue coat
Over the linen shirt;
Bring the woollen overcoat
Over the blue coat;
Bring the misty fur-coat
Over the woollen overcoat;
Bring the fine-felted cap,
That pierces through the clouds,
That gleams through the forest,
For my clean-combed hair."
Then the smith Ilmarinen,
The eternal forger,
Took gold by the hatful,
Silver by the fur-capful,
Harnessed the colt in the traces,
The fire-red one in the shafts.
Himself he sat in the sleigh,
Settled into his sled,
Set the stallion running,
The flax-maned horse moving.
Swift the running, fast the journey,
The sleigh sped, the shore resounded.
He drove on, rattling along
The sandy ridges of the sea,
Past the amber straits,
Along the alder-ridged heights.
Already the grey dog barked,
The castle mongrel yapped.
Said the master of Pohjola:
"Go, daughter, and see
What the grey dog barks at,
What the castle mongrel yaps about."
The daughter answered sharply:
"I cannot manage, father,
There is a great stone to be ground,
A great stone, and the flour fine,
And the grinder is weak."
Said the master of Pohjola:
"Go, wife, and see
What the grey dog barks at,
What the castle mongrel yaps about."
The wife answered sharply:
"I cannot truly manage,
There is a thick loaf to bake,
A thick loaf, and the flour fine,
And the baker is weak."
Said the master of Pohjola:
"Always the wives are busy,
Always the daughters have their work,
Even stretching on the bed;
Go, son, and see."
The son spoke these words:
"Go see for yourself,
I cannot manage either;
There is a great woodpile to be split,
A great pile, and the splits fine,
And the splitter is weak."
Still the grey dog barked,
The shaggy-tail wagged and whined,
The island watchdog howled,
Beating his rear against the bank,
Drooping his tail on the ground.
Said the master of Pohjola:
"The grey dog does not bark falsehood,
The castle mongrel does not yelp for nothing,
It does not fret without cause,
Nor snort at pine trees."
He went himself to see,
To the outermost field,
To the farthest farmyard.
He cast his eyes to the northwest,
Turned his head toward the sun —
Already he saw the full truth,
What the grey dog had barked at,
What the honour of the land had signalled,
What the black-tail had proclaimed:
By painted sleigh they drive
On the landward side of Simosalo,
By great ship they sail
On the seaward side of Lempi Bay.
The master of Pohjola himself
Quickly went into the house,
Passed under the rafters,
Spoke a word, said thus:
"Already guests are coming
Across the blue open sea."
The daughter of Pohjola, the wife of Pohjola,
Quickly stepped outside,
Casting eyes upon the open water,
Turning her head toward the sun.
Said the mistress of Pohjola:
"What guests are coming,
They come as a bridal party;
To whom will you go, my daughter?
He who drives by sleigh,
Who speeds in a painted sled,
On the landward side of Simosalo,
That is the smith Ilmarinen,
The eternal forger;
He brings gold by the hatful,
Silver by the fur-capful.
He who sails by great ship,
Who voyages in a red vessel,
On the seaward side of Lempi Bay,
That is old Väinämöinen,
The eternal knower;
He brings money by the shipload,
Treasure by the hull-full.
Go to that one, my daughter,
Who brings money by ship,
Treasure by the hull-full;
In the old is better provision,
Though the young be swifter."
Then the maiden spoke her word:
"Oh my mother, my bearer,
Oh my mother, my raiser!
We have never before
Been sold for money —
Always given freely
To the men who seek us,
To the men who court us.
I shall go, dear mother,
To the one who forged the Sampo,
Who hammered the bright-lidded."
Then old Väinämöinen
Was the first to arrive;
He thrust himself into the house,
Passed under the rafters,
Himself spoke these words,
At the doorway, beneath the cross-beam,
At the hearth's corner,
Letting his cap drop from his head,
Kicking off his shoes:
Spoke with these words,
Said with this saying:
"Would there be a maiden for me,
To be my eternal wife,
A hen for my arm,
To spread my bedding,
To set my pillow."
That fair daughter of Pohjola,
The land's fame, the water's light,
Herself was first to answer:
"I do not praise a man from the sea,
Nor an old warrior —
The wind scatters a sea-man's mind,
The gale shatters his wits;
Sorrow comes from the old,
Weariness from the aged.
There is no maiden for you,
To be your eternal wife,
A hen for your arm,
To spread your bedding,
To set your pillow."

Runo 12

Ilmarinen enters the house at Pohjola and asks for the maiden. The mistress of Pohjola sets him three bride-tasks, the same tasks once set for Lemminkäinen: plough the serpent-field, bridle the wolves and bears of the forest, and catch the great man-eating pike from Tuonela's river. Ilmarinen dons iron gauntlets and stone mittens, forges iron leggings and a steel belt, and ploughs the viper-field. Then he forges steel bridles and iron halters, and masters the wolves and bears. For the third task, he forges a fire-eagle — a great iron raptor with copper talons — mounts its back, and flies to Tuonela's river. The eagle battles the monstrous pike: its tongue is two axe-handles long, its teeth like a rake, its maw three rapids wide. Three times the eagle strikes; the pike drags it under, the eagle rises again, and on the third attempt seizes the great fish and lifts it through the clouds until the sky groans and the moon's crescent snaps. Ilmarinen cuts off the pike's head and brings it to the mistress as a gift — "There's your eternal seat for Pohjola's house." She chides him for tasting the flesh and cutting off the head, but grants the maiden. A child on the floor sings of how the smith's fame reached Pohjola: the father was known from his generous trade, the mother from her warm welcome to strangers, the daughter from the smoke that rose early each morning and the shuttle that flew like an ermine. The mistress of Pohjola laments that all winter she tried to build a hiding-room to conceal the maiden — but a girl with long hair is harder to hide than a horse. Väinämöinen departs downcast, and warns all future generations never to compete with the smith Ilmarinen for a bride.

Then the smith Ilmarinen
Thrust himself into the house,
Pushed under the roof,
Spoke a word, said thus:
"Is my betrothed ready now,
Ready, my promised one?"
Said the mistress of Pohjola:
"Your betrothed is ready,
Ready, your promised one,
When you plough the serpent-field,
Turn the viper-furrows.
Hiisi ploughed it once before,
Lempo drew the first furrows,
With coulters of copper,
With a fire-edged ploughshare;
Yet my own poor son
Left his ploughing half-done."
Then the smith Ilmarinen —
He would not set hand to it bare,
Nor fingers to the task ungloved,
Without iron gauntlets,
Without stone-hard mittens.
He took his iron gauntlets,
Fetched his stone-hard mittens,
Forged iron leggings,
Steel shin-guards,
Put on an iron shirt,
Belted on a steel belt.
Then he ploughed the serpent-field,
Furrowed through the earth-worms;
He turned up vipers on the furrows,
Serpents on the ridges.
He spoke when he returned from there:
"Already I ploughed the serpent-field,
Furrowed through the earth-worms,
Turned the viper-furrows;
Is my betrothed ready now,
Ready, my promised one?"
Said the mistress of Pohjola:
"Your betrothed is ready,
Ready, your promised one,
When you bridle the wolves from the wilds,
Halter the bears from the heaths —
They have been scattering my cattle,
Killing my poor cows."
Then the smith Ilmarinen,
The eternal forger,
Made bridles of steel,
Built halters of iron.
With those he bridled the wolves,
Haltered the bears from the heaths,
Put bridles in the wolves' mouths,
Halters on the bears' heads.
He spoke when he returned from there:
"Already I ploughed the serpent-field,
Turned the viper-furrows,
Furrowed through the earth-worms;
Already I bridled the wolves from the wilds,
Haltered the bears from the heaths;
Is my betrothed ready now,
Ready, my promised one?"
Said the mistress of Pohjola:
"Your betrothed is ready now,
Ready, your promised one,
When you catch the great scaled pike,
The fat moving fish,
From Tuonela's river,
From the lowlands of Manala,
Without net, without seine,
Without any other tackle at all;
Already it has eaten a hundred men,
Destroyed a thousand warriors."
Already it grew hard,
It fell to the worst;
He forged a fire-eagle,
A blazing raptor-bird,
Forged the talons from iron,
The grippers from steel;
He fastened himself to the wings,
To the tips of the eagle's claws,
Flew off fluttering,
Flew to Tuonela's river —
One wing skimmed the water,
The other levelled the sky,
The beak scraped the reefs,
The talons raked the sea.
He flew hunting for the pike,
Seeking the terrible-toothed.
The pike came yawning,
The water-dog came snarling —
Not a very small pike,
Not a very large pike:
Its tongue two axe-handles long,
Its teeth like a rake's tines,
Its maw three rapids wide,
Its backbone seven fathoms.
The eagle flew swooping,
The sky-bird came striking —
Not a very small eagle,
Not a very large eagle:
Its beak a hundred fathoms,
Its maw six rapids wide,
Its tongue five axe-handles,
Its talons five scythes,
One wing touched the sky,
The other swept the water.
It glided, it soared,
It watched, it circled;
It spotted the great scaled pike,
The fat moving fish,
Struck at that fish,
Claws crashing on its back.
Then the great scaled pike,
The fat moving fish,
Dragged the eagle's talons
Under the clear waters.
But the eagle lifted itself,
Rose up into the air,
Raised dark muds
Above the clear waters.
It glided, it soared,
Yet tried a second time —
One set of talons it drove
Into the great pike's shoulders,
Into the water-dog's curved bones;
The other set it drove
Into the iron cliff,
Into the steel mountain.
The talon slipped from the stone,
Glanced off the cliff;
Already the pike dove under,
The water-creature pulled free,
From the eagle's talons,
From the raptor-bird's claws.
Then the iron-taloned eagle
Tried a full three times,
Struck hard this third time,
Drove its talons fast,
Got the pike in its claws,
The water-dog in its grippers,
Raised the great scaled pike,
Drew the water-creature up,
From beneath the deep waves,
Above the clear waters.
Raised it higher still,
Lifted it yet more aloft,
Onto a branch of the apple-oak,
Into the crown of the spreading pine.
Carried it higher still,
Lifted it yet more aloft,
Above the long cloud's edge,
Onto the long rainbow's arch;
The clouds shook, the heavens groaned,
The vaults of the sky tilted,
The old man's bow broke,
The moon's horn-tip snapped.
Thus the smith Ilmarinen
Caught the great scaled pike,
The fat moving fish,
From Tuonela's river,
From the lowlands of Manala.
The water did not rise to a ripple
From the pike-fish's scales,
The air did not scatter
From the eagle-bird's feathers.
Then the smith Ilmarinen
Took the knife from its sheath,
To cut off the head,
To slit open the belly;
He himself tasted the flavour,
He himself gnawed the breast-meat.
He cut the head clean off,
Brought it to Pohjola's house,
As a gift for his mother-in-law;
Himself spoke these words:
"There's your eternal seat
For Pohjola's great hall."
Then the smith Ilmarinen
Spoke a word, said thus:
"Already I ploughed the serpent-fields,
Turned the viper-furrows;
Already I bridled the wolves from the wilds,
Haltered the bears from the heaths;
I even caught the great scaled pike,
The fat moving fish,
From Tuonela's river,
From the lowlands of Manala;
Is my betrothed ready now,
Ready, my promised one?"
Said the mistress of Pohjola:
"Badly you managed that,
Cutting off the head,
Slitting the belly wide open,
Even gnawing the breast-meat,
And tasting the flavour."
Then the smith Ilmarinen
Himself spoke these words:
"A catch is not got undamaged
Even from the best of places,
Let alone from Tuonela's river,
From the lowlands of Manala;
Is my betrothed ready now,
Ready, my promised one?"
Said the mistress of Pohjola:
"Now your betrothed is ready,
Ready, your promised one;
Now the maiden is courted,
The braided head is won,
For the smith Ilmarinen,
To be a hen for his arm,
To be his eternal wife."
She gave her own daughter;
Spoke a word, said thus:
"How did you know, you smith,
How did you hear, my golden apple,
That this maiden was being raised,
That a young girl was growing up,
When she is our young maiden,
Our still-growing hen?"
A child sang from the floor,
A small boy from behind the stove:
"From this the smith knew,
From this he heard, your golden apple:
The father was known far and wide,
Known from the golden sea.
Ships ran through woodless waters,
Vessels through wide channels,
Bringing a hull-full of grain,
A shipload of treasure.
And from this the smith knew,
From this he heard, your golden apple:
The mother was known far and wide,
Known from her golden house;
She raised bread softly,
Fed the strangers well.
The lanes were full of her bustling,
The barns of her bending labour;
Always early the morning-ewe,
Always early the morning milk,
The spring lamb was bleating,
The spring ewe was lowing,
For the one who throws fine hay,
The one who brings good fodder.
And from this the smith knew,
From this he heard, your golden apple:
Always early each morning
Smoke rose from the young woman's house,
Thick smoke escaped
From the famous maiden's home.
The shuttle darted
Like an ermine in a stone's crack,
The shuttle-stick clattered
Like a woodpecker on a tree-trunk,
The warp-beam turned
Like a squirrel on a branch-tree."
Then the mistress of Pohjola
Herself spoke these words:
"All autumn I said it,
I debated all this spring:
Let us build a hiding-room,
A tiny hiding-room,
For the maiden to weave her cloth,
To weave a hundred ells of serge.
Let us build a little room,
Little rooms with hidden windows,
Where the maiden may be hidden,
The braided head may be raised;
Hard it is to hide a maiden,
Hard to conceal long hair,
But easy to hide a horse,
Easy to shelter a straight-mane."
Steady old Väinämöinen,
Head bowed, spirits low,
As he journeyed homeward,
Himself spoke these words:
"Never, you future people,
Never, you children's children,
Set out swimming against the current,
Row upon the waters in contest,
Compete to court a maiden
Against the smith Ilmarinen."

Runo 13

Wedding preparations begin at Pohjola. A monstrous ox is brought to be slaughtered — an ox so vast that a swallow flies all day between its horns and a squirrel runs all summer from its haunches to its tail without reaching the end. They seek a slaughterer from Russia, from Karelia, from all Finland, even from Sweden — and finally from Tuonela and the underworld. A small man rises from the sea, no taller than a thumb, a beard to his knees, a stone helmet on his head, a golden knife in his hand. He fells the great ox with one stroke and brings a hundred tubs of meat, seven boatloads of blood, six barrels of tallow for the feast. The mistress of Pohjola wonders how to brew ale. Hops call from the tree, water from the stream, barley from the field's edge: "When shall we three come together?" Osmotar, the ale-smith, the fair maiden Kapo, brews a cauldron with six barley-grains, seven hop-heads, and eight scoops of water. But the ale will not ferment. The fair maiden of Pohjola finds a splinter on the floor, rubs it between her palms, and creates a white squirrel; she sends it to fetch pine-cones from the deep forest. The cones are added — still the ale will not rise. The maiden finds a shaving, rubs it, and creates a golden-breasted marten; she sends it to gather bear-foam from the stone-den where bears are fighting. The foam is added — still the ale will not rise. The maiden finds a leaf, rubs it, and creates a bee; she sends it across nine seas and half a tenth to fetch honey from a sleeping maiden's lap where golden grasses grow. The bee brings back honey, and at last the ale ferments — it rises and foams, threatens to burst its hoops. The red ale is stored in oaken barrels. It calls out for a singer: "If no singer is brought, I shall kick my hoops apart, I shall burst my bottom out." A salmon is brought to sing — no good, its jaws are crooked. A child is brought — no good, its voice has fallen. The ale threatens again. So the mistress of Pohjola sends invitations: invite the poor, the crippled, the blind, invite old Väinämöinen as rightful singer — but do not invite Lemminkäinen, for he is always quarrelsome. The servant asks how to recognise Lemminkäinen: the mistress describes him — he lives on an island at the bend of a bay, cross-eyed, long-chinned, his mouth a little crooked, his nose stumpy. The servant goes out and invites all the people as commanded, and leaves Lemminkäinen uninvited.

Then the wedding was prepared,
The feast was readied,
The wedding in Pohjola's halls,
The feast in the dark land.
What shall be brought there,
And what shall be carried,
To those feasts of Pohjola,
To Sariola's drinking-bout,
As food for the good folk,
As sustenance for the great company?
A muley bull was brought,
A fattened steer was led in.
The ox grew up in Karelia,
The bull fattened in Finland —
Not a very large ox,
Not a very small ox:
Its tail swished in Häme,
Its head swayed at the Kemi River,
One leg in Aunus,
A second on Turja's fells,
A third at the rapids of Vuoksi,
A fourth at Lapland's bay.
All day a swallow flew
Between the ox's horns;
All month a summer-squirrel ran
From the haunches to the tail,
And still did not reach the end,
Could not get there in time —
Halfway through the night it rested,
Slept upon the ox's tail.
They sought a striker,
They looked for a feller,
From gentle Russia,
From fair Karelia,
From Finland's great estates,
From bold Sweden,
From this kingdom's borderlands,
From this realm's battlegrounds.
An old man went to strike,
A farmhand went to hold,
A serving-man went to cut;
The ox tossed its head,
Rolled its black eyes —
The old man fled into a spruce,
The farmhand to a willow-tip,
The serving-man to a stump-top.
The old man scolded from the spruce,
The farmhand from the willow-tip,
The serving-man from the stump-top:
"When I come a second time,
I'll surely get my quarry —
A hundred tubs of meat,
Seven boatloads of blood,
Six barrels of tallow."
He never came a second time,
Not even after that attempt.
They sought a striker,
They looked for a feller;
They searched in Tuonela,
In Manala, even under the ground —
They searched, but did not find,
They looked, but none appeared.
A little man rose from the sea,
A fellow from the waves —
Not a very small fellow,
Not a very large fellow:
The height of a standing thumb,
The stature of three fingers;
He fit under a bowl to stand,
Under a sieve to stand upright.
A beard before him to his knees,
Hair behind him to his heels,
A stone helmet on his head,
Stone shoes on his feet,
A golden knife in his hand,
A silver sheath at his belt.
He found his quarry now,
The great bull found its feller.
As soon as he saw his game,
He struck the neck with a blow,
Felled the bull to its knees,
Knocked it sideways to the ground.
Did he get much for his quarry?
He got plenty for his quarry:
A hundred tubs of meat,
A hundred fathoms of sausage,
Seven boatloads of blood,
Six barrels of tallow,
For Pohjola's fine feast,
For Sariola's drinking-bout.
Then the mistress of Pohjola
Herself spoke these words:
"Where shall we get ale,
Or where shall we brew small-beer,
For this feast we have prepared,
For the celebration to be held?
I do not know the craft of small-beer,
Nor the origin of ale."
Hops called from the tree,
Water whistled from the stream,
Barley from the field's edge:
"When shall we three come together,
When together and in company?"
Osmotar the ale-smith,
Kapo the brewer of small-beer,
Wondered, considered:
"What would come of it
If I set the pot on the fire,
Started the brew to boiling?"
She took barley grains,
Six grains of barley,
Seven heads of hops,
Eight scoops of water;
Then she set the pot on the fire,
Started the brew to boiling.
A month the stones were heated,
A summer the water was boiled,
A forest of wood was burned,
A forest of wood, an island of earth.
All the people looked and wondered,
Looked and marvelled:
"Where does that smoke come from,
That haze that drifts skyward?"
From over there the smoke came,
The haze that drifts skyward;
Smoke burned on an island,
Fire at the tip of a headland —
Too small for a war-fire,
Too large for a herdsman's blaze.
Osmotar the ale-smith,
Kapo the brewer of small-beer,
All summer she brewed the ale,
All winter she worked the small-beer;
She put barley ale
Into a new wooden vat.
She got the ale brewed,
But could not get it to ferment.
She wondered, she considered,
Spoke a word, said thus:
"What shall be brought to it,
And what shall be summoned,
To make the ale ferment,
To give the small-beer its rising?"
Good was the girl, the maiden of Pohjola,
She was nimble with her fingers,
Always light on her feet,
Always quick in her shoes.
She moved upon the floorboards,
She glided across the middle floor,
Tending to this and that
Between two kettles.
She saw a splinter on the floor,
Picked the splinter from the floor,
Looked it over, turned it round:
"What might come of this
In a fair maiden's hands,
In a good girl's fingers?"
She carried it to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Kapo rubbed between both palms,
Rolled it between both hands,
Between both her thighs;
A white squirrel was born.
Then she instructed her offspring,
She guided her little squirrel:
"My squirrel, my little bird,
My own orphan child!
Run where I command you,
Where I command and urge you,
To the pleasant forest,
To careful Tapiola;
Climb into a small pine tree,
Deftly into a park-topped one,
So the eagle will not seize you,
Nor the sky-bird strike you.
Bite a cone in your paw,
Carry two in your claws,
Bring them to the maiden's hands,
Carry them to Osmotar's shoulder."
The squirrel knew how to run,
The land's beauty knew the way.
Quickly it ran the long distance,
Nimbly the short stretches,
Across one hill, along another,
Around a third a little way,
To the pleasant forest,
To careful Tapiola.
There stood three wild spruces,
Four small pines;
It climbed into a small pine,
Deftly into a park-topped one,
And the eagle did not seize it,
Nor the sky-bird strike it.
It snapped off two cones,
Cut off heads like cattle-heads,
Hid the cones in its claws,
Wrapped them in its paws,
Then carried them to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Osmotar put them in her ale,
Kapo added them to her small-beer —
The ale would not ferment,
The young drink would not rise.
She wondered, she considered,
What to bring to it
To make the ale ferment,
To give the small-beer its rising.
Good was the girl, the maiden of Pohjola,
Always quick in her shoes;
She moved upon the floorboards,
She glided across the middle floor,
Tending to this and that
Between two kettles.
She saw a shaving on the floor,
Picked the shaving from the floor.
She looked it over, turned it round:
"What might come of this
In a fair maiden's hands,
In a good girl's fingers?"
She carried it to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Kapo rubbed between both palms,
Rolled it between both hands,
Between both her thighs;
A golden-breasted marten was born.
Then she instructed her marten,
She guided her orphan-child:
"My marten, my little bird,
My own orphan child!
Go where I command you,
Where I command and urge you,
To the bear's stone-den,
To the forest-bear's manor.
There the bears are fighting,
The great bears are fiercely living;
Gather foam from their snouts,
Scoop froth from their jaws,
Bring it to the maiden's hands,
Carry it to Osmotar's shoulder."
The marten knew how to run,
The gold-bird how to dart —
Quickly it ran the long distance,
Nimbly the short stretches,
Across one river, along another,
Around a third a little way,
To the bear's stone-den,
To the bear's boulder-manor.
There the bears were fighting,
The great bears were fiercely living,
On the iron cliff,
On the steel mountain.
Foam ran from the bear's mouth,
Froth from the great bear's jaws;
It gathered foam from the snouts,
Scooped froth from the jaws,
Carried it to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Osmotar put it in her ale,
Kapo poured it into her small-beer —
The ale would not ferment,
The young drink would not rise.
She wondered, she considered,
What to bring to it
To make the ale ferment,
To give the small-beer its rising.
Good was the girl, the maiden of Pohjola,
Always quick in her shoes;
She moved upon the floorboards,
She glided across the middle floor,
Tending to this and that
Between two kettles.
She saw a leaf on the floor,
Picked the leaf from the floor.
She looked it over, turned it round:
"What might come of this
In a fair maiden's hands,
In a good girl's fingers?"
She carried it to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Kapo rubbed between both palms,
Rolled it between both hands,
Between both her thighs;
She gave birth to a bee.
Then she instructed her bird,
She guided her bee:
"My bee, my little bird,
My own orphan child!
Fly where I command you,
Where I command and urge you,
Across the nine seas,
Half of a tenth sea-way.
Bring honey on your wings,
Carry mead in your pouch,
From the bright tip of a grass-blade,
From the nose of a golden flower;
Bring them to the maiden's hands,
Carry them to Osmotar's shoulder."
The bee, our little bird,
Already flew, already hurried,
Quickly flew the long distance,
Nimbly the short stretches,
Across one sea, along another,
Around a third a little way,
Across the nine seas,
Half of a tenth sea-way,
To Tuuri's new house,
To Palvonen's roofless hall.
There a maiden lay asleep,
A belt-maiden had sunk to rest,
Golden hay at her sides,
Silver hay at her belt,
Honeyed hay at her flank,
Mead-hay in her lap.
She dipped one wing in honey,
The other wing in mead,
In the bright tip of a grass-blade,
In the nose of a golden flower.
She brought honey on her wing,
Carried mead in her pouch,
Brought them to the maiden's hands,
To the good girl's fingers.
Osmotar put it in her ale,
Kapo added it to her small-beer —
Now the ale began to ferment,
Now the young drink rose,
In the new wooden vat,
Inside the birch-bark barrel.
It foamed to the brim,
It roared above the rim,
It wanted to spill to the ground,
To wash the floor in waves.
The red ale was stored,
The fair small-beer was fermented,
In an oaken cask,
In little barrels,
Behind a copper tap,
In a stone cellar.
The ale brewed in its barrel,
The small-beer swayed in the cellar:
"If only my drinker would come,
My sipper would arrive,
My proper singer,
My melodious musician!"
They searched for a singer,
A melodious singer,
A proper crower,
A beautiful reveller.
A salmon was brought to sing,
A pike to be the proper crower;
No singer in the salmon,
No crower in the foam-mouth,
The salmon's jaws are all askew,
The pike's teeth are all awry.
They searched for a singer,
A melodious singer,
A proper crower,
A beautiful reveller.
A child was brought to sing,
A boy to be the proper crower;
No singer in the child,
No crower in the drool-mouth,
The child's voice had fallen,
Its speech stuck fast in its mouth.
Then the red ale spoke,
The young drink enchanted,
In the oaken cask,
Behind the copper tap:
"If no singer is brought,
No melodious singer,
No proper crower,
No beautiful reveller,
I shall kick my hoops apart,
I shall burst my bottom out."
Then the mistress of Pohjola
Set the invitations going,
Herself spoke these words:
"Oh you little serving-girl,
My ever-toiling slave.
Call the people together,
The company of men to the feast;
Invite the poor, invite the wretched,
Invite the crippled, invite the lame,
The crippled dragged on sleigh-runners,
The lame driven on horseback,
The blind rowed in boats.
Invite old Väinämöinen
As the rightful singer —
Do not invite Kaukomieli,
Do not invite loose Lemminkäinen:
That loose Lemminkäinen,
Ahti is always in a quarrel."
The servant spoke these words,
Questioned and asked:
"How shall I know Kaukomieli,
How recognise loose Lemminkäinen?
I do not know Ahti's home,
Kaukomieli's farmyard."
Said the mistress of Pohjola:
"You know Kaukomieli well;
Ahti lives on an island,
The rascal by the waterside,
At the bend of the widest bay,
In the arm of the far headland.
Kaukomieli's eye is crossed,
Lemminkäinen's chin is long,
Ahti's mouth a little crooked,
The rascal's nose is stumpy."
That little serving-girl,
The toiler for her wages,
Called the people together,
The company of men to the feast;
Invited the wretched, invited the poor,
Invited the crippled, invited the lame,
Dragged the crippled on sleigh-runners,
Drove the lame on horseback,
Rowed the blind in boats.
She invited old Väinämöinen,
The eternal singer;
But fair Kaukomieli —
Him she left uninvited.

Runo 14

The people gather for Pohjola's wedding. The groom arrives amid the crowd. The mistress of Pohjola bustles outside, hearing the din from the lane. The groom is not at the front of the party nor at the rear, but in the middle of the company, riding a black stallion with six golden cuckoos singing on the shaft-bow and seven blue tits on the harness. A small boy on the floor calls the men outside to unharness the horse. The mistress gives orders: water the groom's horse from the golden well, feed it with washed oats, lead it to the best stall, tie it to golden rings. Then comes the question: will the groom fit through the door? He is a head taller — so the lintels must be raised, the thresholds lowered, the doors must open by themselves. Inside, the house is magnificently described: side-walls of hedgehog bone, back-wall of elk bone, door-wall of bear bone, the lintel of lamb bone, beams of apple-wood, floor washed with water, tables engraved in gold, benches made of little coins, the oven of new stones. Ilmarinen enters and is seated facing the red table. The mistress calls for firelight to see the groom's eyes: first they bring birch-bark — too smoky; then wax candles reveal eyes like sea-foam, sea-reed's russet, sea-rush's beauty. Ale is served. At last the red ale finds its rightful singer in old Väinämöinen. He drinks, then begins to sing. He invites Ilmarinen to sing with him, but Ilmarinen declines — he does not dare sing at a feast, lest the village women laugh. So Väinämöinen sings alone: he praises the feast, blesses the house, asks God to grant such joy again, then winds his song into a ball and locks it in the storehouse of bone-locks. He sings for three days until his sleigh-runner breaks from the power of the song. He asks for someone to fetch a horse from Tuonela to make a new sleigh — but no one can. The mistress of Pohjola feeds the whole company with lavish food: salmon from platters, pork from the side, butter in lumps, boiled pig's heads, and ale flowing from the beams, mead from the rafters, all unbought, all unpaid.

The mistress of Pohjola herself
Was outside in the yard,
At the gate, listening.
She heard a din from the lane,
The creak of a sleigh from the shore.
She cast her eyes to the northwest,
Turned her head toward the sun.
Already she saw the folk coming,
The groom's folk coming.
She spoke a word, said thus:
"I thought it was the wind blowing,
A standing woodpile toppling,
The seashore crumbling,
The gravel rattling.
But the wind was not blowing,
The woodpile was not toppling,
The seashore was not crumbling,
The gravel was not rattling;
My groom's company is coming,
Turning in by the hundred.
The groom is not among the first,
The groom is not among the last.
The groom is in the middle of the folk,
In the gap of the good company.
How shall I know my groom?
Thus I know my groom:
The groom rides a black stallion,
Like a feeding coal,
Like a soaring eagle,
Like a flying cloak-flap.
Six golden cuckoos
Sing upon the shaft-bow,
Seven blue tits
Sing upon the harness."
Already the din was heard from the lane,
The clatter of shafts from the well-road —
The groom is reaching the yard,
The groom's company the farmstead.
A child was small on the floor,
A boy on the boards of the house;
The child sang from the floor,
The small boy from the boards:
"Out, boys! Out, men!
The tallest men to the yard,
To unstrap the harness,
To unhook the traces!"
Already the men got outside,
The fellows stepped to the yard.
There was the mistress of Pohjola;
She spoke a word, said thus:
"Village boys, my little doves!
Take the groom's stallion
From the copper harness,
From the iron traces,
From the willow shaft-bow,
From the silken reins.
Roll it on soft ground,
On the level farmyard,
On the honey-clover meadow,
On the liver-coloured earth,
So not a hair would break,
Not even half a hair fall out.
Village boys, my little doves!
Water the groom's stallion
From the golden well,
From the clear-running spring,
From the rising, the filling,
From the overflowing source,
From beneath the flowering spruce-crown,
From beneath the bushy pine.
Feed the groom's stallion
With washed oats, with threshed bread,
With boiled summer wheat,
With ground spring-grain.
Village boys, my little doves!
Lead the groom's stallion
To the farthest stable,
To the highest manger,
To the copper trough,
To the gilded stall.
Tie the groom's stallion
To the golden rings,
To the iron hoops,
To the oaken post.
Will the groom fit in the house
Without raising the lintel,
Without lowering the threshold,
Without moving the door-wall,
Without shifting the side-walls,
Without widening the back-wall?"
The groom will not fit in the house
Without raising the lintel,
Without lowering the threshold,
Without moving the door-wall,
Without shifting the side-walls,
Without widening the back-wall;
The groom is a head taller,
An ear-breadth higher.
"Let the lintels be raised,
Without dropping the hat from the head,
Without tilting the helmet.
Let the thresholds be lowered,
So not even a shoe would wear,
Nor the fine hems spread.
Let the doors open by themselves,
Without touching by hand,
Without pressing by thumb!"
Already the groom got inside,
Passed under the rafters.
"Have the benches been washed here,
Have the floors been swept,
Have the boards been cleaned,
The spoons set on the table?
Yes, the benches have been washed,
Yes, the floors have been swept,
Yes, the boards have been cleaned,
The spoons set on the table.
I do not recognise this house,
What wood the room is made from,
Where this shelter was obtained:
A hundred fathoms on the side,
A thousand across the top.
The side-wall is of hedgehog bones,
The back-wall of elk bones,
The door-wall of bear bones,
The lintel of lamb bones.
The beams are of apple-wood,
The pillar of nutwood,
The ceiling-board of water-lilies,
The roof of bream-scales.
The floor is washed with water,
The table engraved with gold,
The chair built of iron,
The benches of little coins.
The oven is of new stones,
The stove-shelf of Saxon flagstones,
The hearth of sea-stones,
The manger of Kaleva's timbers."
Then the smith Ilmarinen
Himself thrust into the house:
"Greetings to this place, God!
To this house of pine,
To this room of spruce,
Under this famous ridge-beam."
Said the mistress of Pohjola:
"Welcome to you who have come here,
To this little nest,
To this low dwelling.
Village boys, my little doves!
Seat our groom,
His back to the blue wall,
His face to the red table,
Toward the golden bench,
Breast facing the cross-marked folk.
Village women, my little doves!
Bring fire on a birch-bark strip,
Fetch it on a torch,
That I may see the groom's eyes —
Are they blue, or are they red,
Or are they linen-white?"
Fire was brought on birch-bark,
Fetched on a torch;
The birch-bark fire was crackling,
The torch-smoke was black.
"Village women, my little doves!
Bring fire on a candle,
Light on a waxen taper,
That I may see the groom's eyes —
Are they blue, or are they red,
Or are they linen-white?
Now I see the groom's eyes;
They are not blue, not red,
Nor linen-white —
They are the whiteness of sea-foam,
The russet of sea-reed,
The beauty of sea-rush.
A whitefish fits well beside him,
A good duck for his arm.
Oh you little serving-girl,
The best hired-hand in the village!
Bring ale in a tankard,
Carry it in a two-handled cup,
For those invited guests,
In honour of the company.
Let the tankard do its work,
Let five hoops creak,
Let the ale flow from the beams,
The mead from the rafters,
For those invited guests,
In honour of the company.
Already the week's drinks are brewed,
The barley ales are made,
For those invited guests,
In honour of the company."
That little serving-girl,
The toiler for her wages,
Brought ale in a tankard,
Carried it in a two-handled cup,
For those invited guests,
In honour of the company.
Let the tankard do its work,
Five hoops creak,
Let the ale flow from the beams,
The mead from the rafters,
For those invited guests,
In honour of the company.
There the red ale found
Its sipper, its singer,
Its proper crowers,
Its beautiful revellers.
There was old Väinämöinen,
The pillar of song through the ages,
The finest of singers,
The wisest of poets.
First he took the ale,
Then he began to sing,
He turned to the work of verse.
Said old Väinämöinen:
"The masters are wondering,
The mistresses are thinking:
Have I brewed a bad drink,
Have I made poor ale?
For our singer does not sing,
Our good poet does not chant,
Our golden guest does not call,
Our joyful cuckoo does not rejoice.
Who here will sing,
Who will give voice in song,
At this feast of Pohjola,
At Sariola's drinking-bout?
The floors do not sing here
If the floor-dwellers do not sing;
Nor do the windows rejoice
If the window-masters do not;
Nor do the tables boast
If those at table do not boast.
If the other fat ones will not sing,
The more full-blooded not make merry,
Then I shall sing, a lean fellow,
A bloodless man shall make merry;
I sing from lean flesh,
From moonless flanks,
For this evening's joy,
For this famous day's honour.
Is there among this youth,
This young, this fair,
In this great gathering,
In this father-born company,
One who would take my hand in his,
Clasp the other in his other,
To sing together well,
To perform together finely?
You, smith Ilmarinen,
My brother, my mother's child!
Come yourself to sing,
Come with me to make verse.
You have a mouth, and I have a mouth,
Both of us have a nimble tongue;
A mouth speaks good things,
And ears listen;
A tongue speaks wonders,
And the mind remembers;
A bad man does badly,
A better man mends."
Then the smith Ilmarinen
Spoke a word, said thus:
"We are children of one mother,
Carried by one bearer,
Washed by one wagtail,
Reared by one merganser;
Rarely do we come together,
Rarely meet for singing,
At this feast of Pohjola,
At Sariola's drinking-bout.
I would sing, I could sing,
I would sing at home,
But I would not dare in the village —
The village women would laugh,
The girls would mock,
The wandering men would jeer.
You, eternal singer,
Pillar of song through the ages!
Sing your songs yourself,
Roll your verses yourself,
Let it be a wonder to the listeners,
A marvel to the bystanders;
You were born a night before me,
I a day later."
Said old Väinämöinen:
"Since no other has come
To sing alongside me,
I shall sing alone by myself,
To be heard by those golden ones,
To be known by those desired,
In the rising youth,
In the growing people.
Grant again, God,
Once more, true Creator,
That we live as we do now,
That we feast as we do now,
At this feast of Pohjola,
At Sariola's drinking-bout.
Grant again, God,
Once more, steady Creator,
Let the ale flow like a river,
Let the mead stream like a current,
In these halls of Pohjola,
In Sariola's buildings,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof,
In the lifetime of this master,
In the days of this mistress.
May the Creator give due reward,
May God set the payment
Before the mistress at the door,
Before the master at the table-head,
Before the son at the chair's end,
At the distaff for the daughter,
So they would not regret again,
Would not be frightened the morning after,
This wedding they have celebrated,
This feast they have held.
I am nothing,
Nor am I anything much;
Shall I stop, shall I cease,
Shall I quit, shall I leave off?
I sang a verse, I made a song,
I pruned the branches, found the way,
I wound my verse into a ball,
I wound it into a skein,
I set it on the storehouse shelf,
Inside the bone-built locks,
From where it will not escape by day,
Nor get free in any age,
Unless the bones are unlocked,
The jaws opened wide,
The teeth spread apart,
The tongue set to swaying."
There old Väinämöinen
Sang one day, sang a second,
Sang nearly a third as well;
On the third day
The sleigh-runner broke from the song,
The sled-beam snapped from the singer,
At that feast of Pohjola,
At Sariola's drinking-bout.
Then old Väinämöinen
Himself spoke these words:
"Is there among this youth,
This young, this fair,
One to fetch a horse from Tuonela,
To wrestle one from Manala,
To build me a new sleigh,
To fashion me a steed?"
Both the younger ones spoke
And the older ones spoke:
"There is no one in this youth,
In this great gathering,
To fetch a horse from Tuonela,
To wrestle one from Manala,
To build you a new sleigh,
To fashion you a steed."
Then old Väinämöinen,
The eternal singer,
Went to Tuonela for a horse,
To Manala for a steed.
The mistress of Pohjola herself
Fed them mouthfuls of melting butter,
Handfuls of curd-cakes,
Those invited guests,
In honour of the company.
She fed them salmon from the platter,
From the platter, from the serving-board,
Pork from the side,
Crumbling butter-morsels,
Scattering boiled pig's-heads.
The ale was unbought,
The mead unpaid for,
At that feast of Pohjola,
At the good company's drinking-bout.
The ale flowed from the beams,
The mead from the rafters,
For those invited guests,
In honour of the company.

Runo 15

A week of feasting has passed. The mistress of Pohjola addresses Ilmarinen: "Why do you sit? You sit not for the master's goodness, nor the mistress's kindness — you sit for the maiden's beauty." She tells him to wait still longer while the bride is made ready: half her hair is braided, half remains; one shoe is on, the other waits; one glove is on, the other waits. At last the bride is ready. The mistress tells the groom to take his purchased maiden — but reminds the girl that she never looked past the moment: an eternity of weeping awaits. A daughter in her father's house is like a king in his castle; a daughter-in-law in a strange house is like a prisoner in Russia. The bride weeps and laments: all her life she wished for this day, yet now it has come she does not leave in joy. She weeps her fill on her father's clean yard. Her mother consoles her: do not grieve, you have gotten the best of men, a smith who eats clean bread, a hunter whose dogs never sleep at home. He has a hundred horned cattle, a thousand milk-givers, wheat-fields on every stream-bank, rowanberries holy on every tree. The mother then counsels the bride on her new life: keep mouse-sharp ears and hare-quick feet; bow to the father-in-law's bony jaws, the mother-in-law's stony tongue, the sister-in-law cold as a snake, the brother's wife sharp as nails — give them all equal respect. Make woollen garments from a single fleece, brew barley ale from a single grain; wash the benches every morning and evening; keep count of the spoons and dishes. The mother then turns to the groom: do not take our hen to the grinding-stone for bark-bread — take her to the wheat-flour, to good bread. Do not teach her with a slave's whip; teach her gently in the bed-chamber, with words for a year, with a glance the next, with a footstep the third. If she still will not heed, take a reed from the rush-bed, a willow-switch from the grove — strike the shoulders under the fur-coat, but never touch the eyes or the face. The bride weeps, thanks her father for his former provisions, her mother for nursing her as a child, bids farewell to the house, the porch, the yard, the lands and forests, the lakes and their hundred islands. Ilmarinen lifts the bride into his sleigh and bids Pohjola farewell. They drive off along the sandy ridges, one hand on the reins, the other on the maiden's breast. The bride sighs: "Cold it is under the blanket, bleak in the sleigh." They drive on. The bride lifts her head and asks what crossed the path here. Ilmarinen says a hare. The bride says she would rather be the hare than in the suitor's sleigh. They drive further; a fox crossed. She would rather be the fox. Further still; a bear crossed. She would rather be in the bear's stone-den. Ilmarinen comforts her: "Do not grieve, poor maiden — when you reach the suitor's home, you will eat meat without a knife, drink ale without a ladle." They drive on through the meadows of Väinölä, the heaths of Kalevala. The horse runs, the journey flies, the stone runner rattles, the birch shaft clatters, the bird-cherry cross-bar rings — and already home comes into view, the rooftops smoking.

Already a week of wedding had been drunk,
Long the feasting had lasted,
Wedding drunk at Pohjola,
Feasting in the dark land.
Said the mistress of Pohjola
To the smith Ilmarinen:
"Why do you sit, my father's boy,
Why do you wait, eldest brother?
Do you sit for the father's goodness,
Or the mistress's kindness,
The bridal company's beauty,
The little house's brightness?
You do not sit for the father's goodness,
Nor the mistress's kindness,
The bridal company's beauty,
The little house's brightness;
You sit for the maiden's goodness,
For your sweetheart's kindness,
For your betrothed's brightness,
For the hen-leg's beauty.
Groom, my good brother!
You waited a week, wait still —
Your betrothed is not ready,
Your eternal mate not yet dressed;
Half her head is braided,
Half remains to braid.
Groom, my good brother!
You waited a week, wait still —
Your betrothed is not ready,
Your eternal mate not yet dressed;
One slipper is fitted on,
The other waits to be fitted.
Groom, my good brother!
You waited a week, wait still —
Your betrothed is not ready,
Your eternal mate not yet dressed;
One foot is shod,
The other waits to be shod.
Groom, my good brother!
You waited a week, wait still —
Your betrothed is not ready,
Your eternal mate not yet dressed;
One hand is gloved,
The other waits to be gloved.
Groom, my good brother!
Now your betrothed is ready,
Now your eternal mate is dressed.
Go now with the purchased maiden,
With the bargained-for hen,
Since you were dear to the money,
Quick to give the hand,
Swift at the pledge-taking.
Surely, young maiden,
You did not think past the moment,
Look to both sides,
Whether you made a lasting bargain —
An eternity of weeping,
A year of lamentation;
When you left your father's house,
Moved from your birthplace,
From your mother's home-grounds,
From your bearer's farmyard.
And what took your heart,
What scattered your cheerfulness,
Away from such a mind,
The wisest in all the village?
So a daughter in her father's home
As a king in his castle;
So a daughter-in-law in the husband's house
As a prisoner in Russia.
You thought you were leaving for a night,
You expected to go for a day,
You hoped to journey for a month,
To wander for a half.
You did not leave for a night,
Nor go for a day,
Nor journey for a month,
Nor wander for a half.
You went for a longer time,
For a longer stretch you wandered —
For a lifetime from your father's house,
For all your days from your mother.
Bride, my sister,
My glossy-leaved one!
Weep your tears in handfuls,
Your longing in torrents,
On your father's washed yards;
Teardrops on your father's yards,
Puddles on your old man's floor.
A step makes the yard longer,
A span makes the shed wider,
A threshold makes the sill higher,
Each time you tell it over."
The poor maiden sighed,
She sighed, she breathed,
Sorrow entered her heart,
Water came to her eyes.
She wept her tears in handfuls,
Her longing in torrents,
On her father's washed yards;
Teardrops on her father's yards,
Puddles on her old man's floor.
Herself she spoke these words:
"So I knew, so I believed,
So I reckoned all my life,
I say for all my growing time:
You are no maiden at all
In your own parent's care,
In your bearer's arms;
Only then would you be a maiden
When you go to the husband's house,
One foot on the threshold,
The other in the suitor's sleigh;
You would be a head taller,
An ear-breadth higher.
That I longed for all my life,
Watched for all my growing time,
Waited like a good year,
Looked for like a fair summer.
Now my leaving has come near,
My wish has come true,
My foot is on the threshold,
The other in the suitor's sleigh.
I do not leave in joy,
Nor depart in gladness,
From this golden house,
From the seat of my young years.
I leave, slender in my sorrows,
I depart in my longing,
Into the autumn night's embrace,
Onto the spring frost's crust,
Where no foot feels on the ice,
No footfall on the slippery ground,
No horse's track on the frozen snow;
Where no mother hears the voice,
No father hears the weeping.
What the mood of other brides may be,
The mood of other young wives —
The mood of other brides
Is like a spring sunrise;
But my mood, poor thing,
Is like a horse being sold,
Or a mare being traded,
Or a stallion being purchased.
My mood, poor thing,
Is like an autumn night so dark,
Like a winter's day so black."
Then the mother said to the daughter,
The eldest spoke to her child:
"Do not be troubled at all, maiden,
Mother's child, do not grieve so.
You were not taken to the swamp,
Nor led to the ditch;
You got the very best of men,
The most splendid of warriors,
You got a smith, and such a one —
The most skilful of forgers.
A smith eats clean bread,
A smith's wife eats it cleaner.
You got a man who walks the forest,
A hero who tramps the wilds —
His dogs do not sleep at home,
His pups do not rest on straw.
Three times this spring
They were roused from the campfire,
Startled from the brush-bed;
Three times this spring
The brush combed through his hair,
The twig groomed his body.
Do not be troubled at all, maiden,
Mother's child, do not grieve so.
Our groom has
A hundred horn-bearers,
A thousand udder-bringers,
A thousand wool-givers.
Do not be troubled at all, maiden,
Mother's child, do not grieve so.
Our groom does not have
A ditch-side without barley,
A heath-side without rye,
A water-side without wheat.
Our groom has
A granary at every brook,
A haystack at every clearing,
Alder-groves for bread-fields,
Thickets for wheat-fields,
Every cairn as money,
Every small stone as a penny.
Do not be troubled at all, maiden,
Mother's child, do not grieve so.
Our groom has
Grouse fluttering,
Swinging on the shaft-bow,
Six golden cuckoos
Teetering on the shafts,
Thrushes rejoicing,
Singing on the harness.
Still I counsel my maiden,
I teach my orphan child:
Bride, my sister,
My glossy-leaved one.
Listen well while I tell you,
An old woman speaks.
You come to another house,
Under another mother's roof,
Into a strange family;
Things are different in another house,
Under another mother's roof,
In a strange family —
Not as in your mother's home,
In your own parent's care.
Never you, in any age,
Under the moon's bright light,
Go unmannered to the house,
Spiritless to the husband's place.
The house demands manners,
Even a poor house demands manners;
The husband tests the mind,
Even a poor husband tests the mind.
Guard yourself well against
The old man's bony jaw,
The mother-in-law's stony tongue,
The sister-in-law's cold words,
The brother's wife's neck-jabs.
If the father-in-law is a wolf in the corner,
The mother-in-law a bear in the pen,
The sister-in-law a viper on the threshold,
The brother's wife nails in the door —
Give them the same grace,
Bow all the lower,
As before in your mother's home,
In your own parent's care —
Bowing before the father,
Respectful toward the brother.
Listen, maiden, while I tell you,
An old woman speaks:
Keep sharp mouse-ears,
Quick hare-feet,
Bend your young neck,
Arch your washed throat,
Like the crown of a fresh bird-cherry,
Like a still-growing juniper.
Do not rustle without a shift,
Do not clatter without a skirt,
Do not strut without shoes.
Listen still while I tell you,
An old woman speaks:
Make woollen garments
From one fleece's side,
Brew barley ale,
Tasty malt-drinks,
From one grain of barley,
From the burning of three sticks.
Wash the benches every evening, every morning,
The tables even at midday;
Wash the floor with water
At least once a week.
Listen still while I tell you,
An old woman speaks:
The farmwife cannot
Always sit in the house.
The lanes must be walked,
The barns must be visited,
Then back to the house with her tasks —
There a child is crying,
A small one inside the covers,
And the poor child cannot speak,
The tongueless one cannot say
Whether it is cold or hungry,
Before the familiar one comes,
Before the mother's voice arrives.
Listen still while I tell you,
An old woman speaks:
Keep the spoons in their count,
The dishes in their tally,
So the cats will not carry them off,
The birds will not steal the extras;
Holy are the rowans in the yard,
Holy the branches on the rowan,
The berries holier still.
Groom, my good brother!
Do not take our hen
To the wretched grinding-stone,
To the bark-pounding,
To the chaff-bread baking,
To the pine-bark thrashing.
Take our hen instead,
Take her to the wheat-stack,
To the barley-bin's unpacking,
To the grain-sifter's sifting.
Set our hen instead
To bake the thick loaf,
To make the wheat bread,
To pat out the dough.
Groom, my good brother!
Do not teach our hen
With a slave's whip,
A leather strap's snapping,
A five-twigged switch's swishing,
A rein-strap's cracking.
Know the maiden, know the young,
Know the maiden's young mind;
Teach the maiden in the bedchamber,
Guide her behind the door —
One year with a whispered word,
The next with a glance of the eye,
The third with a touch of the foot.
If she still does not heed,
If she still does not obey,
Take a reed from the rushes,
A sedge-straw from the heath;
Push her gently with the sedge's edge,
Tap her with the horsetail,
With a reed-switch,
With a willow-wisp.
If she still does not heed,
If she still does not obey,
Take a switch from the thicket,
A branch from the birch-bend;
Bring it under the fur-coat's hem,
Without the household knowing;
With it warm her shoulders,
Soften the back-flesh,
But never touch the eyes,
Nor strike the face;
The sister-in-law would ask about that,
The father-in-law would wonder:
Has she been torn by a wolf,
Or clawed by a bear?"
The poor maiden sighed,
She sighed, she breathed,
Sorrow entered her heart,
Water came to her eyes;
She burst into weeping,
Spoke a word, said thus:
"I was never before
The darkest of maidens,
More pale than the fish of the water;
I became darker than the rest,
More pale than the fish.
How shall I repay my mother's milk,
How my father's goodness?
I thank you, my father,
For the provisions of old,
For the finest portions,
For the meals of former times.
I thank you, my mother,
For rocking me when young,
For cradling me when small,
For feeding me on milk.
I thank the whole family,
All my growing-companions,
Among whose company I lived,
With whom I grew through my growing time.
Now I leave — since I do leave —
From this golden house,
From the hall my father built,
From my mother's feasting-cellar.
Be well now, house,
House with your board-roof;
Good to come back to,
Fine to return to.
Be well now, porch,
Porch with your board-floor;
Be well now, yard,
Yard with your rowans.
I leave all things well —
The lands and forests with their berries,
The lakes with their hundred islands,
The heaths with their heather."
Then the smith Ilmarinen
Lifted the maiden into his sleigh,
Himself spoke these words:
"Farewell now, Pohjola,
Farewell, all of you,
All the pines on the hills,
The tall trees in the groves,
The junipers on the heaths,
All the berry-bushes in the ground,
The willows in the water,
The alder-leaves, the birch-bark,
The spruce-roots, the tar-stumps."
He drove on, rattling
Along Pohjola's shorelines,
Past the amber straits,
Along the sandy ridges;
One hand on the stallion's reins,
The other on the maiden's breast,
One foot broad on the sled-floor,
The other on the maiden's thigh.
The poor maiden sighed,
She sighed, she breathed:
"Cold it is under the blanket,
Bleak in the sleigh."
He drove a little further,
A tiny stretch he rattled;
The maiden raised her head,
Questioned, asked:
"What has run across the path here,
What wretched thing has passed?"
The smith Ilmarinen himself
Spoke a word, said thus:
"A hare ran across here,
A hare's offspring scampered."
The maiden spoke these words:
"Better it would be,
Better I would be,
In the running hare's tracks,
On the hook-knee's paths,
Than in the suitor's sleigh."
Then the smith Ilmarinen
Twisted his mouth, turned his head,
Twisted a black whisker,
Drove on, rattling;
He drove a little further,
A tiny stretch he rattled.
The maiden raised her head,
Spoke a word, said thus:
"What has run across the path here,
What wretched thing has passed?"
That smith Ilmarinen
Himself answered:
"A fox ran across here,
A vixen came trotting."
The maiden spoke these words:
"Better it would be,
Better I would be,
In the running fox's sleigh,
In the trotting vixen's sled,
Than in the suitor's sleigh."
Then the smith Ilmarinen
Twisted his mouth, turned his head,
Twisted a black whisker,
Drove on, rattling;
He drove a little further,
A tiny stretch he rattled.
The maiden raised her head,
Questioned, asked:
"What has run across the path here,
What wretched thing has passed?"
The smith Ilmarinen himself
Spoke a word, said thus:
"A bear ran across here,
A bruin came lumbering."
The maiden spoke these words:
"Better it would be,
Better I would be,
In the bear's stone-den,
In the bruin's boulder-chamber,
Than in this suitor's sleigh."
The smith Ilmarinen himself
Twisted his mouth, turned his head,
Twisted a black whisker,
Spoke a word, said thus:
"Do not grieve, poor maiden —
When you reach the suitor's home,
You will eat meat without a knife,
Drink ale without a ladle."
He drove on, rattling,
Through the meadows of Väinölä,
The heaths of Kalevala;
Swift the running, fast the journey,
The sleigh sped, the road shortened,
The stone runner clattered,
The birch shaft rattled,
The bird-cherry cross-bar rang —
Already the home came into view,
The rooftops smoking.

Runo 16

Ilmarinen arrives home with his bride. His mother hears the din from the lane, sees cuckoos singing on the painted sleigh, squirrels playing on the maple shafts. She has waited for her son as the village waited for the new moon, the frontier waited for sunrise, and the children waited for strawberry-earth. She calls the bride to step down from the sleigh: step on the liver-coloured earth, the pig-smoothed, the lamb-trodden, the horse-mane-brushed ground. Walk with goose-steps through the clean yard. The doors have been longing all summer for the door-opener; the thresholds have been yearning for the light-skirted one; the porch has been turning for the porch-sweeper; the floor has been waiting for the floor-washer; the golden roof has rung for the one who walks beneath it. The storehouses have been bowing for the one who opens them, the barns drawing near for the one who manages them, the farmyards retreating for the one who tends them. The cows have been lowing since morning for the one who milks them; the spring lamb has been bleating for the one who throws fine hay. Greetings to the yard, the porch, the house; greetings to the moon, the king, the young bridal folk. The mother says: never before has there been such elegance. She asks the groom to show his purchase; did he bring the cuckoo he was sent for? Yes — a cuckoo, a bright one. A good bride, well spoken of at home, well spoken of at her husband's house. Then old Väinämöinen takes up his song: he praises the groom and bride's beauty, the charm and elegance of the company. He praises the mistress who brewed the ale and baked the bread. He praises the master who built the house from the forest — the beams from fearsome hills, the bark from berry-heaths, the birch-bark from bird-cherry ridges, the moss from melting bogs. He praises the best man: his linen shirt, his blue coat, the misty fur-coat on top — woven by the Daughter of the Moon, spun by the Daughter of the Sun, from summer-ewe's down, winter-lamb's fluff. His beard is in golden braids, his hat is golden, piercing the sky. He praises the matron of honour: from where was she gotten? From behind Tanikka's castle — no, not from there. From the open waters of Viena — no, not from there either. A strawberry grew on the hill, a lingonberry on the heath, a bright grass in the field, a golden flower on the clearing — that is where the matron was found. Her mouth is sweet as a Finnish shuttle, her eyes are bright as stars, her hat as tall as a cloud-peak, her boots like geese upon a branch. She wears bright beads at her throat, golden bracelets, golden rings, golden earrings. At last Väinämöinen praises all the people: never before such beauty, such elegance. The folk are in their finery like a forest in its frost, below like the dawn, above like the break of day. Silver was cheap and gold plentiful — coins in every pocket.

Already the din was heard from the lane,
The crack of the whip from the roadside,
The creak of the sleigh from the shore,
The clatter of the shaft from the well-road.
The mother of Ilmarinen herself
Spoke a word, said thus:
"That is my son's sleigh;
Already he comes from Pohjola.
Cuckoos are calling
On the painted sleigh's prow,
Squirrels are playing
On the maple shafts,
Black grouse are cooing
On top of the elbow-shaped lugs.
The village waited for the new moon,
The frontier for the sunrise,
The children for strawberry-earth,
The rails for a tarred boat —
But I waited for my son,
For my son, for my darling.
Come now toward these lands,
Toward these farmsteads,
To the houses the father built,
To the shelters the parent raised."
That smith Ilmarinen
Already headed homeward,
To the yards the father built,
To the shelters the parent raised;
A blue ball of yarn on one runner,
A red ball of yarn on the other,
A summer-fox in the middle.
Said the mother of Ilmarinen:
"Groom, my good brother!
Did you travel your road in health,
Your journey in good fortune?
Did you win the maiden, conquer the castle,
Storm the war-gate,
Make the castle hounds bark,
Make the castle maidens weep,
Make the castle wife laugh,
Spread the maiden's love,
On your visit to the mother-in-law,
At the father-in-law's place?
Already I see without asking,
I guess without inquiring:
There is a duck in your shelter,
A hen in your arm.
Who brought this falsehood —
That the groom came back empty,
That the horse ran for nothing?
The groom did not come back empty,
Nor the horse run for nothing;
There is something for the stallion to draw,
For the flax-maned horse to pull.
Rise now from the sleigh, lovely one,
Good gift, from the sled.
Rise without being lifted,
Stand without being raised;
If the lifter is young,
The raiser is proud.
Set one foot on the runner,
The other on the cross-piece;
Step on the smooth-beaten path,
On the liver-coloured earth,
Smoothed by the pig's passing,
Trampled by the piglet's walking,
Trodden by the lamb's feet,
Rubbed by the horse's mane.
Walk with goose-steps,
Tap with the grouse's feet,
On these washed yards,
On these beautiful farmsteads,
On the yards the father-in-law built,
On the grounds the mother-in-law laid,
The paths the sister-in-law trod,
The lanes the brother's wife walked.
Step upon the smooth porch,
Tread the merganser-bone floor;
Already here this summer,
This great summer-time,
The doors have been longing
For the door-opener;
The latches have been yearning
For the ring-handed one to touch;
The thresholds have been bending
For the fine-skirted one to cross.
Already here this summer,
This great summer-time,
The porch has been turning sideways
For the porch-sweeper;
The floor has been spinning round
For the floor-washer.
Already here this summer,
This great summer-time,
The merganser-bone floor has been singing
For the one who stands upon it;
The golden roof has been ringing
For the one who walks beneath it;
The windows have been rejoicing
For the one who sits by the window.
Already here this summer,
This great summer-time,
The storehouses have been bowing
For the one who opens them;
The barns have been drawing near
For the one who manages them;
The farmyards have been stepping back
For the one who tends them.
Already here this summer,
This great summer-time,
The early morning-cow has been lowing
For the one who milks at dawn;
The spring lamb has been bleating
For the one who brings a morsel;
The spring ewe has been crying
For the one who throws fine hay.
Greetings now, yard with all your folk,
Yard with all your strangers,
Outdoors with all your men!
Greetings now, porch with all your folk,
Porch with all your strangers,
Birch-bark roof with all your people!
Greetings now, house with all your folk,
House with all your strangers,
Board-roofed room with all your children!
Greetings, moon! Greetings, king!
Greetings, young bridal folk!
Never has there been before,
Neither before, nor yesterday,
Such elegance in this company,
Such beauty in this folk.
Groom, my good brother!
Show us your purchase,
Your hundred-mark bride,
Your thousand-ransom sweetheart.
Did you bring what you were sent for?
You were sent to bring a cuckoo,
To choose a bright one from the land,
To carry home a singing bird.
Already I see without asking,
I guess without inquiring:
You brought a cuckoo when you came,
You chose a bright one from the land,
You carried home a singing bird.
A good bride, a beautiful bride,
A bright and lively bride!
Well you were spoken of at home,
When a girl in your father's house;
Well spoken of through all your days
As a daughter-in-law in the husband's house."
Then the mother of Ilmarinen
Fed and watered the guests.
She fed them mouthfuls of melting butter,
Handfuls of curd-cakes,
Those invited guests,
In honour of the company.
Already the week's drinks were brewed,
The barley ales were made,
For those invited guests,
In honour of the company.
The cups were brimming full,
The bowls on every shelf;
There was plenty to eat,
Plenty to eat, plenty to drink,
For those invited guests,
In honour of the company.
Already the hops foamed the beards,
The froth whitened the whiskers;
The ale flowed from the beams,
The mead from the rafters,
For those invited guests,
In honour of the company.
Who here would be the singer,
The rightful musician?
Steady old Väinämöinen,
The eternal singer,
Himself began to sing,
Turned to the work of verse.
He spoke with these words,
Said with this saying:
"Never has there been before,
Nor will there rightly be again,
Such charm in this groom,
Such beauty in this bride,
Such stoutness in this company,
Such splendour in the youth.
Whom shall I praise here?
First I shall praise the mistress.
Who is the fine mistress here?
The fine mistress is Ilmarinen's wife.
She brewed the barley ales,
The tasty malt-drinks;
Sweet are her sproutings,
Good are her maltings;
Her sproutings were not struck by hand,
Nor her maltings scattered on the ground.
She was not frightened of wolves,
Nor feared the forest beasts,
On her journey to the malt-house,
On her walk to the sauna.
She did not work with a hook,
She always worked with her hands,
Turned with her palms,
Smoothed with her fingers.
She herself baked the great loaves,
She patted out the large dumplings,
For the good company's feast,
For the good folk's revelry;
She fed the strangers well,
She raised the bread softly.
I praised the mistress first;
Now I praise the master himself.
Who here is the worthy head,
The day's highest apple?
Ilmarinen's fine master —
He is the worthy head,
The day's highest apple.
He got the timbers from the swamp,
Got the timbers, brought the logs,
Joined the walls from the forest,
The beams from the fearsome hill,
The rafters from the berry-heaths,
The birch-bark from the bird-cherry ridges,
The laths from the copse,
The moss from the melting bogs.
He set the benches from the brushwood,
Set them in a good place,
Placed them on a sturdy spot.
Now I praised the master;
Wait — I shall praise the best man.
Who was appointed best man,
Who was chosen as guide?
The best in the village served as best man,
The village's fortune served as guide.
Our best man has
A shirt of linen on his back.
Over it a blue coat,
Over the linen shirt;
Its hems sweep the sand,
The liver-coloured earth.
Over it a misty fur-coat,
Over the blue coat —
It was woven by the Daughter of the Moon,
Spun by the Daughter of the Sun,
From the summer-ewe's down,
From the winter-lamb's fluff,
In an age without fire,
In a time unknown to flame.
Our best man has
A beard in golden braids,
Curls in golden ringlets.
Our best man has
A golden helmet on his head,
On top of his golden-crowned curls,
That pierces through the sky,
That gleams through the forest.
I praised the best man;
Wait — I shall praise the matron of honour.
From where was the matron gotten,
From where was the attendant taken?
From there the matron was gotten,
From there the attendant was taken:
From behind Tanikka's castle,
From outside the new fortress.
Not even from there,
Not from behind there at all.
From where was the matron gotten,
From where was the attendant taken?
From there the matron was gotten,
From there the attendant was taken:
From the open waters of Viena,
From the wide reaches.
Not even from there,
Not from behind there at all.
From where was the matron gotten,
From where was the attendant taken?
A strawberry grew on the hill,
A lingonberry on the heath,
A bright grass in the field,
A golden flower on the clearing;
From there the matron was gotten,
From there the attendant was taken.
The matron's mouth is sweet
As a Finnish shuttle,
The matron's eyes are bright
As the stars in the sky,
The matron's hat is tall
As a standing cloud-peak,
The matron's little boots
Are like geese on a branch.
Our matron of honour has
Bright beads at her throat,
Her hands in golden bracelets,
Her fingers in golden rings,
Her ears in golden pendants,
Her eyelashes in silken fringe.
Now I praised the matron of honour;
Wait — I shall praise all the people.
Never has there been before,
Neither before, nor yesterday,
Such beauty in this folk,
Such splendour in this youth.
The folk are in their finery
As a forest in its frost;
Below they are like the dawn,
Above they are like the break of day.
Silver was cheap,
Purses were scattered on the ground,
Among our invited guests,
In honour of the company.
Coins on the roads, marks on our paths,
Copper pieces with the village boys,
Pennies with the village wives,
Silver pieces with the village maidens.

Colophon

Vanha Kalevala (Old Kalevala), Part I: Runos 1–16 with Lönnrot’s Preface. First published Helsinki, 1835, by the Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia). Compiled from oral tradition by Elias Lönnrot (1802–1884).

This is the first complete English translation of Part I of the 1835 Vanha Kalevala. The celebrated translations by John Martin Crawford (1888) and W. F. Kirby (1907) are of the expanded 1849 “New Kalevala” of fifty Runos, which substantially rearranges and augments this earlier text. The 1835 edition has not previously been translated into English.

Translated from the 1835 Finnish by the Good Works Project (Tāhti, Uralic Alpha Translator), March 2026. Source text: Project Gutenberg EBook #48380, transcribed by Jari Koivisto from the original 1835 Helsinki edition. The translation is independently derived from the Finnish source language. The 1849 Crawford and Kirby translations were not consulted during this work; the translation follows the 1835 text’s distinct verse structure, runo numbering, and orthography.

Gospel register. No Ghost identifications (Good Works Translation, not Tianmu Translation).

🌲

Source Text

Finnish source: Kalevala (1835) 1. Osa, by Elias Lönnrot. Project Gutenberg EBook #48380, transcribed by Jari Koivisto and Tapio Riikonen from the original 1835 Helsinki edition published by Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia.

KALEVALA (1835) — OLD KALEVALA / VANHA KALEVALA — PART 1 (RUNOS 1–16)
Compiled by Elias Lönnrot

SOURCE: Project Gutenberg EBook #48380 (PG UTF-8 edition)
ARCHIVE.ORG: kalevalaosataikk48380gut
PG IDENTIFIER: 48380
ORIGINAL PUBLICATION: Helsinki, 1835 (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia)
LANGUAGE: Finnish (archaic 1835 orthography — w for v, double vowels, etc.)
RIGHTS: PUBLIC DOMAIN (1835 publication)
BLOOD RULE: CLEAN — no PD English translation of the 1835 version specifically exists.
Crawford/Kirby translations are of the 1849 Kalevala, not this earlier version.
STAGED: 2026-03-24 (Source Text Scout, Vesna весна)
OCR QUALITY: EXCELLENT — clean Project Gutenberg transcription
ENCODING: UTF-8

=============================================================
RELATIONSHIP TO 1849 KALEVALA (for Translator):

The 1835 "Old Kalevala" (Vanha Kalevala) has 32 Runos and is significantly
different from the 1849 "New Kalevala" (50 Runos) already staged in the archive.

KEY DIFFERENCES:

• 1835 has 32 Runos vs 1849's 50 Runos
• Fewer epic cycles; material is closer to raw folk sources
• Väinämöinen material: different narrative frame, variant verses
• Bear content: scattered through Runos — see line 1940 ("Karhu kangasta samoten")
• Less editorial synthesis — closer to the actual field-collected versions
• Lönnrot explicitly describes his collecting journey (Preface) — this is field material

Part 1 covers approximately Runos 1–16 of the 1835 edition.
Part 2 (staged same run) covers the remainder, including extensive Lemminkäinen runos.

COMPANION SOURCE: Vanha Kalevala Part 2 (staged same run) — contains Lemminkäinen
variants in their 1835 form, which differ significantly from the 1849 version.

=============================================================

KALEWALA (1835) 1. OSA

taikka

Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista

Koonnut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

2. Osa
3. Jako

Helsingissä 1835.

Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä.

 Imprimatur.

     C. E. Ekelund.

Esipuhe.

Wiimmenkänä nämät runot präntin alaseksi saatua owat ne
walitettawasti wieläki paljoa puuttuwaiset. Ainaki toiwossa, niitä
uusien keruulla lisäytywän, en niitä niin olisikkana keskosena
käsistä työntänet, jos en toisappäinki ajattelewa olisi pelännyt,
että taitaisiwat jäähä iäti minusta waillinaisiksi. Jo monelta
on ennen paremmatki hankkeet ja yritelmät sillä tawalla tyhjään
rauenneet.

Ennen muita piän welwollisuutena selwittää, millä tawalla näitä
runoja on saatu. Usiampia niistä luetaan jo ennestään, ehkä wielä
waillinaisempina, Lencqwisti, Gananderi, Porthani ja Topelius
wainajoitten kirjoissa, waan paljoa suurempi osa on ennen tuntematon.
Nämät olen itse Suomen ja Wenäjän Karjalasta, muutamia Kajaaninki
maasta, aikaa myöten kooskennellut. On myös moniahta minulle
kirjotettuna muualta lähetetty. Paikat, joissa näitä runoja enimmästi
on koottu, owat Suomen Karjalassa Kitteen, Kesälahen, Tohmajärwen,
Ilomantsin ja Pielisen, Wenäjällä Wuokkiniemen, Paanajärwen ja
Repolan pitäjäät, Kajaanin maassa Kuhmon ja Kiannan seurakunnat.
Muilta paikoilta, joita sitä warten olen käynyt, en ole nimitettäwätä
saanut. Wuonna 1828 keräsin näitä esinnä nimitetyiltä paikoilta
Suomen Karjalassa, wuonna 1831 ja wuosina jälestä Kuhmosta ja
Kiannalta, 1832 Repolasta ja sitte itse Kajaaniin muuttautunut olen
neljä kertaa käynyt Wenäjän pitäjissä, usiammat wiikot joka kerralla.

Ehkä senlaisia runoja kun nämät wielä joksiki löytyy kansan
muistossa, niin mahto niitä ennen wanhaan olla paljolta enemmin.
Latwajärwessä Wuokkiniemellä haasto talon ukko Arhippa, joka nyt
oli 80:nen wanha ja jolta yhtäläiseen, mitä ennätin, kirjotin kaksi
päiwää perätysten, tästä asiasta seuraawalla tawalla: "Woi, sano
hän, kun minä lassa taattoni kera Lapukassa nuotalla käwin. Oli
meillä kasakkana eräs mies Lapukasta, sekin oiwa laulaja; ei taattoni
weronen. Kaiket yökauet laulettih he rupiamiseen, eikä että kahetsi
yksiä sanoja. Lähti sitä sillon pakinata. Minä waan piennä poika
hutjukkana istuin wieressä nuotiolla kuunnellen ja oppien mitä tuon
tuostaki alon muistaa. Waan paljo minulta heittihen mielestä. Jos nyt
taattoni eläisi, niin kahtena netelinä et hänen lauluja kirjottaisi.
Senlaisia laulajoita ei enää maahan synny ja kaikki häwiäwät ne
wanhat laulut pois kansasta. Nykynen kansa jo heittää ne wanhat
kaunihit runot ja sommitteloo omiaan enimmiten poikien ja tyttöjen
keskinäisistä ilwehyksistä, joilla en woisi suutanikana häwäistä."

Näitä runoja olen kokenut johonkuhun järjestykseenki saatella,
josta siis työstäni lienee tili tehtäwä. Koska tiettyäni kukaan
sitä ei ennen ole yrittänytkään elikkä ees sanalla maininnut, niin
kertonen esiksi millä tawalla minä sihen tuumaan puutuin. Jo ainaki
ajattelin ma ennen koottuja, liiatenki Gananderin, runoja lukiessa,
eikö niitä Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä ja muista
muisteltawista esiwanhemmistamme olisi mahtanut siksikin löytyä,
että olisi heistä saanut pitempiäki kertoelmia, niinkun näemmä
Greekalaisten, Islandilaisten ja muitten esiwanhempainsa runoja siksi
saaneen. Tämä ajatus waan enämmin wahwistu mielessäni, koska w. 1826
Turussa Historian Adjunktin von Beckerin awulla tulin Wäinämöisestä
erään kirjan kirjottamaan ja sitä laatiessani näin, että hänestä ei
puuttunut tarinoita. Ihmettelinki miksi Gananderi jo ennen ei ollut
sitä tehnyt, waan pian tulin tuntemaanki että hänellä ei siksi ollut
tarpellisia runoja. Parahimmat paikat hänen kootuista runoista on hän
Suomalaisessa Mythologiassansa julistanut, waan niistä tuskin mitään
täyellistä saisi. Warahinen kuollo poisotti Topeliuksen, jos hän
muuten aikaa myöten olisi tainnutki tähän työhön antauta.

Jos nyt tietäisin järjestyksen, johon näitä runoja tästä on
suunniteltu, olewan muillenki mielenmyötäisen, niin heittäisin siitä
mitänä wirkkamatta. Waan olleeki asia siitä laausta, että mitä
toinen luulee täyttäwän, toinen katsoo sopimattomaksi. Juoksewat
kyllä mielestäni runot jotensakki siinä suunnassa, johon heitä tässä
on laaittu, waan ehkä toisessa juoksisiwat paremminki. Kahta olen
järjestäessä nouattanut, ensin mitä parahimpain laulajain hawahtin
järjestyksessä waarin ottawan ja toiseksi, kun siitä ei ollut apua,
olen asian perustusta itte runoissa kysynyt ja sitä myöten niitä
asetellut.

Kysynet lukia jos esiwanhempammeki näitä runoja missään
järjestyksessä laulowat taikka yksitellen? Minusta näyttää näien
runojen sitä myöten, kun asiatki tapahtuwat, yksitellen ilmautuneen.
Erityiset runot Wäinämöisestä, Ilmarisesta, Lemminkäisestä eiwät maha
olla yhen laatimia, waan usiamman. Yksi kerto muistoksi yhen, toinen
toisen asian, mitä mikin itse oli nähnyt eli kuullut. Waan tuskin
taitaan nykyjään yhtänä runoa tawata, joka juuri alkusanoissaan olisi
meihin asti säilynyt. Joka tuntee, kuinka helposti runon teentä käypi
monelta talonpojista, jos ihka ehiätä rupiaisi mistä tahansa tietystä
asiasta laulamaan, keksii kyllä, että paraskana muisti ei woi
säilyttää sana sanalta mitä toiselta pitkissä runoista kuullaan. Waan
asian muistaa itsekukin helpommasti ja paikka paikalta, jos enimmätki
muistawa, kertoo sen runossa toisellenki unohellen muutamia, toisia
parannellen. Wähitellen taitaa itse runoainetki alkulaaustaan
mutkistua, jotta sitä kerrotaan peräti toisin. Tämä lienee osiksi
wähintäkin nimissä jo tapahtunutki. Mitä ennen wanhaan muisteltamista
urohista ja waimoista omilla nimillänsä lienee kerrottu, taisi
Kristin opin maahan lewitessä muuttauta, jotta urosten siaan usein
pantiin Kietus, Santta Pietari, Ruotus (Herodes), Juutas j.m.,
waimojen Neitsy Maaria emonen.

Että asiat, joista runoissa lauletaan, ei kaikki olleet ilman perää,
ymmärtää itsekukin helposti, waan mikä lienee toen tosi, mikä
jollai toisella tawalla runossa kuwailtu, mikä peräti waleheltu,
sitä nyt lienee waikiampi erottaa. Muutamat asiat waikka esinnä
kummanlaiset kuulla ja wähän toeksi uskottawat, tarkemmin tutkittua
sietäwät jollai lailla selwitettää. Kuka meistä ei pitäisi joutawana
Wäinämöisen ja Ilmarisen huolia kuun ja auringon katoamisesta
ja millä tawalla olisi Pohjan akka ne wuorehen kätkenyt? Mutta
muistellessa, mitä osittain esiwanhempaimme tänne tulosta mainitaan,
heiän eteläisimmillä mailta tänne Pohjan perukoille saaneen, ja
mitä tieämme auringon talwella Pohjaisemmilla mailla katoamisesta,
keksimmä, että, jos he niin pohjaseen asti oliwat kulkeneet, tämä
asia heille äkkinäisnä mahto suurenki pelon nostattaa, päiwän jo
iäksi menneen. Kun heillä myös taisi olla yhtäläiset wainot Suomen
maassa ennestään eläwäin Lappalaisten kera, joilta syy oli kaikkea
pahaa pelätä ja joita piettin ylewinä loihtioina, niin sai siitä
Pohjan akka pian syyn päällensä. Waan mitä esinnä mahto päiwän
katoamisesta kerrottaa, taisi aikaa woittain tulla samati kuusta ja
täheistäki mainituksi.

Pian kaikissa runoissa osotetaan kaksi kansaa, jotka eiwät ylen
hywässä suosiossa wälillänsä eläneet. Toisen näistä nimittäisimme
Pohjan, toisen Kalewan kansaksi. Runoa myöten oli päänä Pohjan
kansassa usiasti mainittawa Louhi, jota myös Pohjan akaksi nimitetään
ja joka heiän töistä näytti parahiten huolen pitäwän. Kalewan
kansassa oli monta sankaria, suurimmat Wäinämöinen, Ilmarinen ja
Lemminkäinen. Olkoon kuitenki wiimme mainitusta jo aikanansa samottu,
että runot eiwät anna tarkkaa tietoa, jos hän waikka olisi Pohjanko
kansaan luettawa. Ne runolaaut, jotka minä tähän olen walinnut,
kyllä näyttäwät hänen usein Wäinämöisen apuna olleen, toisinaan
itsestänsäki sotia Pohjalassa käyneen, Pohjolassa kosjoneen j.n.e.,
waan toisissa kerrotaan hänen Päiwilässä eli Jumalisissa kosjoneen,
joilla nimillä ennemmin Kalewan kansaa luulisimma osotettawan.
Joukahaisen taas pitäisin urohona Pohjan kansasta, ken tiesi
waikka ollee yksi, jota Pohjan pojaksi ja Lappalaiseksi paikottain
nimitetään. Muutamat runot warsin kertowatki hänen Wäinämöiseltä
suosta päästetyn samalla tawalla, kun Lappalaisesta ensimmäisessä
runossa kerrotaan, Wäinämöistä kosken korwalla wahanneen ja ampuneen.
Näyttää myös hänen sisarensa, jonka hän Wäinämöiselle lupasi,
olleen Pohjan akan tytti, sillä tämä jo ennenki (K. XI: 346) toiwo
Wäinämöistä wäwyksensä.

Kalewan kansaksi sanoin nimittämäni sitä, johon Wäinämöinen,
Ilmarinen ja Lemminkäinen näissä runoissa luetaan. Waan ettei
moitittaisi minun tässä nimityksessä tuiki erehtyneen, koska moniahat
pitäwät Kalewan nimeä pian Hiien ja Lemmon werosena, niin saanen
ehkä selwemmin sanoa ajatukseni. Minusta näyttää olleen Kalewan
kaikkia wanhemman suomalaisen urohon, josta nykyjään mitänä tieämmä.
Taisipa olla hän, joka ensin pysywämmästi Suomen niemelle asettautu
ja jonka suku sitte maahan lewesi. Paikkoja joissa Wäinämöinen
j.m. eleli kutsutaan usein Kalewalaksi, toisissa mainitaan Kalewan
kankahista, kaskista, kaiwoista, koirista, käkösistä j.n.e., niinkun
e.m. wanhassa Karjalan laulussa tyttö kysyy tulleelta sulholta:
"Käwitkö Kalewalassa." Sulho: "Käwinpä Kalewalassa." Tyttö: "Haukkuko
Kalewan koirat Kalewalan kankahilla?" Sulho: "Haukkupa j.n.e." Tyttö:
"Kukkuko käet Kalewan Kalewalan kaiwotiellä (kaskimailla)?" Sulho:
"Kukkupa j.n.e." Tyttö: "Katsoko Kalewan neiot Kalewalan ikkunoista?"
Sulho: "Katsopa j.n.e." Ja koska senlaisia sulosia asioita, kun
poikain ja tyttöjen keskinäiset kosjopuheet, Kalewalasta mainitaan,
niin häntä en pitäisi Hiitolan eli Lemmon koin wertasena. Sillä
koskas näistä eli Manalasta ja Tuonelasta kuulet senlaisia?

Syy että Kalewata tultiin pahemmalla nimellä tuntemaan lienee tullut
siitä, että hän Pohjolan kansalle oli hirwiä ja pelättäwä, joka häntä
sentähen mainitti pahaksi, samati kun me aina näihin aikoin asti
olemma Turkkia, Koirankuonolaisia ja wähä tätä ennen Punapartaa ei
juuri ihmisinä waan wähän mahtawampina pahoina pitäneet. Waan mitäpä
näistä, -- eikö Paawi esiwanhemmillamme ollut pian Jumalan siasna,
waan miksi on hänen nimensä ja arwonsa nyt muuttunut? Elkääme siis
nykysistä kuulloista, ilman asian tutkimatta, paljo wanhoin asioin
päättäkö. Aiwan, kun sanoimma, mahto Pohjan kansassa Kalewan nimi
olla pelätty, waan koska aikaa woittain Lappalaiset sitte osittain
sekautuwat Suomalaisiin, osittain pakkolaisina ja kasakkoina
kiersiwät maata, niin saatti heiän kauttansa Kalewan nimi tulla
alkuarwostaan Suomessaki muutetuksi, koska Kalewata ei enää paremmin
muistettu. Ja mitä se ei lie waikuttanut, waikutti uuen uskon
maahan lewiäminen. Kumma että Wäinämöisenkään ja Ilmarisen nimet
owat sikseen alkuarwossaan pysyneet. Kuinka sukkelasti toisinaan
senlainen muutos tapahtuu, taitaisin toisessakin asiassa mainita.
Eikö nyt yhteinen luulo asu kanssassa, ensimmäisten kirkkojen
Suomessa jättiläisiltä raketuksi? Minä matkoillani olen tuskin
yhtään wanhanaikuista kiwikirkkoa tawannut, josta paikalla ei jotaan
senlaista olisi tarinoittu. Waan mikäpä syy sihen? Minusta näyttää
tällä lailla: Kristin opin Suomessa leweten oliwat wielä metsissä ja
erämaissa Lappalaiset pakanoita, jotka tätä oppia kowasti wihasiwat.
Sillä Suomalaisten ylewämmäksi päästyä he ei tarkemmin tainneet
asiata tunnustella, waan luulit heiltä otetun uuen opinki jotai
waikuttawan, josta sitä oli syy aina enemmin wihata. Kirkkoja tehessä
mahto heiän mieleensä johtua, olla heille itselle hywäksi, saaha
nämät rakennukset häwitetyksi ja lienewät usein öillä repineetki
ja kukistaneet, mitä päiwällä toisilta tehtiin. Waan koska tämä
kuitenkana tuskin taisi menestyä ja ollen Suomalaisten ruumiinsa
koolta suurempia, päättiwät he rakentajia jättiläisiksi ja aikaa
myöten lewittiwät uskonsa Suomeenki, jotta nykyjään Suomalaiset
pitäwät ensimmäisiä kirkon rakentajia jättiläisinä, ei tieten, että
he itse taisiwat olla mainittuina jättiläisinä. Ja koska taasen
heiänki luonansa yötisten häwitysten tähen nousi huuoksi jättiläisten
yöllä rakennukset kukistaneen, niin synty siitä senlaisia kansan
keskinäisiä tarinoita, joita nyt siellä täällä kuulemma.

Olkoon tämä sanottu ajattelemiseksi, miten Kalewan nimi taisi tulla
alkuarwostaan toiseen muutetuksi. Muuten luulisin itse nimityksen
Kalewa merkittewän jotai hirwiätä, surmaawaista, ollen yhtä rotua
kun sanat kalpa, kalma, kallo, kalu (ensis), kuolen.

Kansan tarinassa nykyjään on Kalewan pojista kahtalainenki huuto.
Toiset pitäwät heitä pahoina jättiläisinä, toiset nimittämät
heitä Wäinämöiseksi, Ilmariseksi, Lemminkäiseksi, Joukahaiseksi,
Kihawanskoiseksi, Liekkiöksi, Kullerwoksi j.n.e., joista juuri ei
erittäin pahaa mainita, jos ei wiimme nimitetystä, Kullerwosta, joka
sentähen kotoa erotettiinki. Eilliseen huutoon on jo syy mielestämme
mainittu, waan jälkimmäisellä, näitä olleen, lienee parempi perustus,
waikka wähän enää heiän nimiänsä taitaan oikein tuta. Ainaki
sanotaan heitä olleen 12. Jos nyt Wäinämöinen ensi polwessa eli
muussa seuraawassa oli Kalewan poika, sitä emme woi arwata. Kuitenki
luulisin hänen olleen jotai jälkimmäistä polwea, sillä ensi polwessa
poikia hän ja Ilmarinen olisiwat olleet weljekset, joka ei näytä
tapaukseksi, jos heti Wäinämöinen Ilmarista paikoin weljeksensä ja
emonsa lapseksi nimittää. Samoin olisi Lemminkäinenki saama weljeksi
Wäinämöiselle, waan tämä häntä siksi ei millonkana kutsu, mainiten
häntä waan paikoin ylimmäiseksi ystäwäksensä. Jälkimmäistäki polwea
olewat heitä kyllä sen wuoksi taitaan Kalewan pojiksi kutsua; wieläpä
Juutalaisia nytkin Abrahamin ja Israelin lapsiksi nimitetään. Tästä
olisi myös ymmärrettäwä, kuinka Kullerwo, jota nimeltä kutsutaan
Kalewan pojaksi (s.o. jälkeentulewaiseksi) taisi Ilmariselle,
toiselle Kalewan pojalle, myötyä. Saanen wielä nimittää että olen
muutamien kuullut Antero Wipuista Kalewan kanssa yhtenä pitäwän,
niinkuu runossaki kerta sanotaan.

Waikka näistä ei enää mitään selwää saane, olen kuitenki uskowa
Kalewasta, hänen Wäinämöistä, Ilmarista ja muita nimellisiä uroita
paljon wanhemmaksi, ehkä, kun sanoinki, siksi, joka ensimmäiset
Suomalaiset näille maille saatatti. Ja koska paikkoja, joissa
hänen jälkeentulewaisensa asukseliwat, näyttää Kalewalan nimellä
kutsutuksi, joka mahto olla yhteinen niille erityisille Wäinölän,
Ilman, Utuniemen, Terhensaaren, Suomelan, Kaukoniemen, Päiwilän,
Wuojelan, Luotolan, Jumalisten j.n.e. nimityksille; niin olen tämän
runokokouksenki Kalewalaksi nimittänyt. Nimi sillen piti antaa, ja
enimmät työt näissä runoissa owat tätä selitystä myöten Kalewalassa
tapahtuneet.

Jos Suomen Mythologialla olisi näistä runoista mitään apua, joka
juuri ei taia ilmankana olla, niin on yksi toiwoni täytetty,
waan wielä olisi toisiakin: toiwoisin näistä jotain selwitystä
esiwanhempain wanhasta elämästä, Suomen kielelle ja runo-opille jotai
hyötyä saawan. Saanen näistä asioista, jos ittekustaki, moniaan sanan
lisätä, koska ne ainaki näitä runoja toimittaessa owat mielessäni
olleet.

Suomen Mythologia kyllä jo tätä ennen on tullut ilman muita
Lencqwistiltä, Gananderilta ja Porthanilta joksiki tutkituksi, waan
epäilemättä on se wieläki suurten wirhetten alanen, monessa paikassa
erehtywäinen. Ilman mitä jo Kalewasta ja hänen pojistansa olemma
wähin sanoneet, niin kysymmä, mistä on Ilmarista tuulen, ilman ja
walkianki jumalana ruwettu pitämään? Tuskin taiat runoissa yhtään
paikkaa tawata, josta tälle luulolle olisi pienintänä perustusta
saawa. Näyttää kun olisi nimestänsä häntä tuulen ja ilman jumalaksi
tehty, ja takomisistaan walkianki, wai siitäkö tämä wiimmeinen, että
hän Wäinämöisen towerina kerran taiwaalla walkiata iski. Niin hän ei
kuitenkana runoissa ole. Tuulta rukoiltiin aina Ukolta, joka tuulenki
ynnä muien oli hallitsia, ja tuulen käsissä Ilmarinen ennen muita
Pohjolasta palatessa hätäyty. Mitä sihen, että hän sampoa takoissa
sai tuulet tuulemahan, niin se asia kyllä sietää toisenlaisen
selwityksen, ettei siitä häntä tarwitse tuulten jumalaksi tehä. Waan
jos hän olisi ilman jumala ollut, niin Wäinämöinen tuskin olisi häntä
wastoin mielin saanut ilmassa Pohjolaan työnnetyksi ja Wäinämöinenpä
sitä loihti, eikä Ilmarinen, Pohjan akkaa wastaan, kun tämä sateet,
rakehet ja wiluilmat uhkasi panna sammon kaswuja turmelemaan.
Ilmarinen runoja myöten ei ollut kun mainio rauan, wasken, hopion ja
kullan seppä, muuten yksiwakainen, totinen ja rehellinen mies, ainaki
kun häntä piti tawata, ahkera työstänsä, harwoin muihin puuttuwa.
Ja siinä on hänellä kyllä kunniaksi, ettei häntä enään tarwinne
tuulijumalaksi korottaa.

Wäinämöisestä nyt taitaan laulettaa, mitä muien nimellä ennen
wanhaan on laulettu, waan kukapa sen taisi estää. Mitä maailman,
kuun, auringon ja tähtien luomisesta hänelle annetaan, on wanhastaan
tainnut jostaan jumalasta kerrottaa, ja sitte nimienki unohettua
Wäinämöiselle mennä. Minkä tähen on Antero Wipuinen, minkä tähen
Kalewa, minkä tähen ylijumala Ukko niin pian kokonansa runoamatta
jääneet, waikka wieläki puhettarinassa Antero Wipusesta e.m.
mainitaan, että "lapsi Wäinämöinen häntä wasten oli."

Jos näissä runoissa paikoin Wäinämöistä entisestä jumala-arwostaan
alennetaan, niin tiettäwästi minä siihen en woi mitänä. Näitä on
minun pitänyt toimittaa, kun heitä itse olen saanut, katsomatta,
jos Wäinämöistä pietään jumalana eli ei. Jo ammon olemma tottuneet
häntä esiwanhempaimme jumalana pitämään, jossa arwossa hän heillä ei
kuitenkana näytä olleen, waan muuten woimallisna, paljo tietäwänä,
sankarina. Usiasti rukoilee hän itse ylijumala Ukolta apua, ja
tunnustaa näin omalla suullaan, ken jumala oli. On myös Wäinämöisellä
kyllä ilman jumaluuettaki nimeä ja kunniata ja parempi lienee olla
itsekunki ylewinnä talonpoikana, kun huonona herrana, parempi
wiisahinna ihmisenä kun puujumalana. Jos wielä nyt rahwaalta niillä
seuwuin, joissa muisto Wäinämöisestä parahite elää, kysymmä ku
Wäinämöinen oli, niin wastaawat he pian näin: "Olipa hän muistettawa
uros ensimmäisiä esiisiämme ja kuuluisa runoja"; waan jos heiltä
kysynet, ketä he jumalinaan pitiwät, niin usiammasti wastataan,
Ukkoa, joka oli taiwaan ja maan luonut, heiän rukoilleen. Enkä
epäilekkänä jo ennen Kristinki oppia esiisillämme olleen tieon yhestä
ainoasta jumalasta, jota millon nykysellä, millon ukon eli luojan
nimellä palweltiin, enkä myös lue sitä heille suureksi tuhmuueksi,
jos he ei warsin olleekkana niin nerokkaat suurta jumalajoukkoa
itselleen hankkimaan, kun moni muu wanhanaikuinen kansa.

Wäinämöinen näissä runoista enimmiten mainitaan totiseksi, wiisaaksi,
eteensä ajattelewaiseksi, jälkeentulewaisille hyöwytystä hankkiwaksi,
suuritietäwäksi, laulussa ja soitannossa ylen mahtawaksi, Suomen
sankariksi. Ilman sitä nimitetään häntä ainaki wanhaksi, ehk'ei hänen
wanhuus yksin häntä niin suuresti liene kosjotuumissaan haitannut.

Toista laatua oli Lemminkäinen, kewytmielinen, nuori, ylpiä,
mahistaan ja tieostaan kerskaelewa, wähän eteensä ajattelewa, jos
urhoollinenki, sankari. Töistä, joita kosjona ollessa hänelle
Pohjolassa määrättiin, ei taia oikein selwää saaha, sillä pian yksiä
töitä määrättiin toisella kerralla Ilmarisellenki. Minä olen walinnut
runoja, joissa wähänkänä erotaksen.

Monta muuta nimeä jätän tällä kerralla mainitsematta, joita näissä
runoissa taitaan Mythologialle entisistä erehyksistä oikasemiseksi
tahi muuksi euksi löytää. Näien erehysten seassa lienee seki
kummanlainen, kun kapeesta on sinne erityinen olento saatu, waikka
kapeella ei missään ymmärretä kun luotua olentoa, ihmistä eli muuta
olentoa; samati myös se kun Ukkoa ja Wäinämöistä toisilta on yhtenä
pietty.

Enkä paljo aio wiipyä osotuksessa, mitä näistä mahtaisi
wanhanaikusten tapojen selwittämiseksi lähteä. Taitaisin kyllä
muutamia esimerkkiä siinä saaha, jos olisi aikaa miettiä. XIII.
116. näyttää, kun olisiwat wanhat kuumilla kiwillä ja ween sillä
waristamisella keitoksiaan laatineet. Monesta muusta paikasta
löytäisimmä, että wanhempia piettiin kunniassa, jos kohta miehuutensa
innossa Lemminkäinen wähän äitinsä tahostaki poikkesi. Samati näemmä,
että sillon oli tapana kosioille ehtotöitä asetella. Taitaa waan moni
luulla ylen paljon näissä heiän kosioasioistaan puhetta olewan, jotta
sillä koko kirja pian miksi ei olisi uuenlaatuisten tekokertomusten
eli tarujen (Romanien) muotoseksi muuttuwa. Jos niin olleeki,
niin olko, waan muistakaammeki, että esiwanhemmissamme, joilla ei
ollut nykysiä monikoskewia liikutuksia ja asioita kerrottawana,
yksinäisessä elämässään kosiotuumat, sotakäynti, metsän ja kalan
pyynti oliwat muisteltawimmia keinoja. Siitä se, että näistä asioista
pian yhtäläiseen runossa kerrotaan.

Suomen kieli ja runo näissä ehkä tawataan selwempänä, kun missänä
muussa kirjassa. Monet sanat ja sananparret tulewat tuo tuostaki
ilmi alkuluonnossaan eli samalla kannalla, kun niitä rahwaan suusta
kuullaan. Muien kielten oppineilla, waikka kyllä Suomeaki taitawilla,
on usiasti waikia estää kieltä omaluonnostaan toisten mukaseksi
wääntymästä, mutta talonpoikasella kansalla, joka muuta ei ymmärrä
kun yhtä äitinsä kieltä, siitä ei ole pelkoa.

Sanojen kirjottamisessa olen wälistä poikennut niien ennen
tawallisesta tawuusta, waan koska se kuitenki harwassa tapahtuu, niin
siitä en pelkää suurta moitintoa, liiatenki jos syyt sihen löytäisi
otollisiksi. Muuten on koko asia minusta joutawa, siitä kellenkään
suuttua, jos hän eritawuutaan seuraapi. Tawuu ja kirjotus kielessämme
wielä eiwät ole siksi wakautuneet, jotta yksi ainoa laatu taitaisi
oikiaksi luettaa. Waan elköön kukaan sitä pahaksi panko, jos minä
tässä asiassa näytämme muita huolettomammaksi. Lapselliseksi olen
aina lukenut senlaisia kinaamisia, kun wälistä kuullaan esimerkiksi
siitä, jos pitäisi kirjottaa meiän, naia, luoa, wieä eli meijän,
naija, luuwa, wiijä. Kumpanenkana näistä ei taia tarkoin puhe-ääntä
wastata, joka taitaisi tulla tällä tawalla kirjotetuksi: mejjän,
najja, luwwa, wijjä. Waan koska kaksiäänikkeitä ai, ei, oi, ui,
ja au, eu, iu, ou, j.n.e. kerran olemma tottuneet lukemaan kun
aj, ej, oj, uj ... aw, ew, iw, ow, j.n.e., niin miksi emme sanassa
naia e.m. taia lukea ensimmäisiä kolme kirjainta nai kun naj,
josta a:n päätteeksi saatua helposti tulee sana naia (najja).
Kuinkas, jos sitä naija kirjottanet, erotat sanoa erisioissa,
joihin se on saawa, e.m. jos sanot: tulee sille tytölle naija (l.
na-i-ja) ja jos sanot en huoli naia (l. najja) Toisia luoa, wieä,
myöä j.n.e. mahan sitä ennemmin sillä tawalla kirjottaa, kun niitä
meiän puheessa niin paraasta päästä äänelläänki. Myös saanet sanasta
wuosi ennemmin wuoen kun wuuen, eli wuuwen, wuwwen, samalla
tawalla kun sanasta paasi saat paaen. Toisissa tapauksissa olen
kirjottanut wenehesen, tarpehesen, kankahasen (eli weneesen,
tarpeesen, kankaasen) j.n.e. joita muut kirjottanewat weneheseen,
tarpeheseen, kankahaseen, (eli weneesehen, tarpeesehen,
kankaasehen; weneeseen, tarpeeseen, kankaaseen). Näitä sanoja
toisten samanlaatuisten kanssa rinnatellen näyttää kun e.m. wanhasta
pääsanasta wenehi (nyt: weneh, wenet, wene) samassa siassa
kun sanoista pursi, reki, kolmansi, tulewat purtehen, rekehen,
kolmantehen tulisi wenehehen, joista sitte h on s:ksi muutettu,
jotta sanotaan wenehesen eli wenesehen. Eikä, mitä minä olen
luullut tajuawani, näillä seuwuin senlaisissa sanoista molempia e:itä
niin wenytetäkkänä, jotta kirjottaisit weneeseen, waan ainoastaan
weneesen eli weneseen, h kummassaki e:tten wälille pantawa, jos
niitä kaheksi tawueksi lewitetään.

Wielä olen kirjottanut sanowi, tulewi, ottawi, waikka muut
kirjottoot sanoowi, tuleewi, ottaawi (eli sanoopi, tuleepi,
ottaapi). En senlaisissakana sanoissa ole sitä wenyttämistä
ääntäissä kuullut, jota kahella äänikkeellä perätysten osotettaisi.
Tulewi, sanowi j.n.e. jo itsestään owat sanoista tulee, sanoo
lewitetyt yhtä tawutta pitemmäksi; mitä niitä sitte enää pitäisi
kahella äänikkeellä kirjottaa?

Liittosana -kaan (-kään) muutellaan monin tawoin. Toiset sanowat
ja kirjottawat: ei kertaa_kaan_, toiset: ei kertoa_kana_ ei
kertaa_kahan_, ei kertoa_kan_, ei kertoa_na'_. Yksi tuo nyt lienee,
miten senlaista puolisanoa kirjottaisi, waan täyellisinnä näyttää
se olleen -kana (-känä). Semmoisena luulen sen alusta alkain
jotain seuruuta merkinneen, josta wieläki sanotaan perä kanaa s.o.
yhtä seuruuta toinen toisensa jälestä ja kanssa (kanassa) s.o.
seuruussa, kansa (kanasa) seuruu, joukko, yhteys. Puhetta myöten
niillä tienoin, joista enimmät näitä runoja on koottu, olenki, kun
muuten runossa sopii, parahasta päästä kirjottanut sen täyellisnä,
e.m. Eipä kuu kumotakkana, Eikä päiwä paistakkana, joista toinen
taitaisi kirjottaa: kumotakkahan, paistakkahan. Luetaan myös
paikoin: kun ei tuostakan totelle, eli En minä mitänä tieä, Elä
koske konnanana j.n.e. Semmoisia sanoja kun mettä, katsoo, suitsi
j.n.e. äännelläänki sillä tawalla Wenäjän Karjalassa, joista runot
parahite owat saaut, eikä mehtä, kahtoo, suihti j. n. e. eli
jollaan muulla tawalla.

Heiän äänelmästä olen taas toisissa poikennut, e.m. sanoja
laulamahan, annetahan, kiwiksi, akkunaksi, laatia', oikiassa,
kautta, kosken, mustalla, matkassa, käsillensä (käsillehen) olen
sillä tawalla kirjottanut, eikä laulamahek, annetahek, kiwikse,
akkunakse, laatie', oikiesta, kautti, kosen, mussalla, matassa,
käsillehek, kuni niitä he ääntelewät.

Semmoisia sanoja, kun otto'oni, otto'os, otto'o, (otto'ohon,
ottuohon), otto'ome, otto'ote, otto'ot, (otto'ohot, ottuohot);
tulloni, tullos, tulko, tulkome, tulkote, tulkohot kuullaan niin
äännettäwänki eli ottaoni, ottaos j.n.e., waan toisessa siassa
näyttää sana olewan sanottaissa: ottakohon, ottakaame, ottakaate
j.n.e. -- Waan heitän nämät, ja sanon wielä muutaman sanan Suomen
runosta.

Moni on pitäwä ei minänä työnä Suomen runoja laatia luullen joka
tilassa, kun saapi sanoja 8:saan tawuehen asti yhteen sopimaan jo
runonki saaneensa. Wai siinäkö se Wäinämöisen kuulusa mahti olisi!
Elkääte päättäkö ennen asian tutkittua ja elkääte pitäkö työttömänä
asiana, jossa waan yksi ainoa esiwanhemmistamme tuli oikein
kuulusaksi. Yhtä wähä, kun mitkä 7 tähtiä tahansa olisiwat Otawa
taiwaalla, owat mitkä 8:tawuiset sananparret hywänsä kielessämme
runoja. Jos wanha Wäinämöinen nyt tulisi ja kuulisi senlaisia runoja,
kun owat:

 "Mutt' ei käynyt, eikä kyennyt,
 Kourat kowat ja kompelot,
 Ei tainnut tuohon taipua."
      -- -- --
 "Herätä herroingin luona,
 Sowita hywä suosio."
      -- -- --

taikka jos tämmöisiäki:

 "Korkeus on sinun kotos,
 Awaruus on asunmajas,
 Itse kynsit kylmät meret,
 Itse sauwoit sarkajaot."
      -- -- --

Niin pelkään kyllä, jotta itse merien kyntäjä ja sarkajakojen sauoja
miksi ei sanoisi:

 "Heretkääte, heittäkääte
 Paremmille laulajoille,
 Taitawammille runoille,
 Kaikki käypi karwoilleni,
 Puhki korwani puhuwi,
 Läpi pääni läylentäwi,
 Wiepi wiikoksi iloni."

Tosiaan on Suomen Runossa samati kun muienki kielten omat waatimukset
nouateltawat ja jos Runon teentä kuitenki Suomessa helpommasti käypi,
niin kiittäkääme siitä kielen somaisuutta, waan elkääme sentähen
näitä waatimuksia unohtako.

Waikka itte runotyössä kehno ja sentähen sihen harwoin puuttuwaki
olen kuitenki aikaa myöten toisten tekoja lukeissani ainaki
ajatellut, mikä ollee syynä, että toinen niistä on kaunis, toinen
korwille waikia kuulla. Perustusta miettiessä olen malttanut että
eillisissä on seurattu Runon waatimuksia, jälkimmäisiä näitä wastoin
laaittuna. Tässä waan puhumma niistä waatimuksista, jotka koskewat
itte sanain sopimiseen, ei mitä ainetten kertomisesta eli muusta
Runo-oppiin kuuluwasta olisi sanottawa. Näitä Runowaatimuksia
yksitellen muistokseni kirjotettua, on siitä jo kaswanut aika
tukku kirjotusta, josta nyt tahon ottaa, mitä tähän esipuheesen
luulen sopiwan ja mahtuwan. Jos ne ei ollekkana jokaista mieleen,
niin muistakaame että eripaikoilla saattaa olla eriwaatimuksensa
Runostaki, waan minä olen seurannut, mitä täällä ja rajan yli
Wenäjän puolla Runosta waaitaan. Elkään waan kukaan luulko minun
tätä seuraawata kellenkänä opiksi kirjottawan. Se ei ole mielessäni,
eikä runoja opilla tehäkkänä, ettei luonto niitä saattaisi paremmin.
"Luonto laulajan tekewi, Itse into ilmottawi, Runojallen rohkialle,
Mitä lauluhun latowi." Hywä jos waan saisin osotetuksi minkälaisia
runoja meiän puolella hywinä pietään.

Ennen muita tulisi nyt selwitettäwäksi mitä pitkällä eli lyhyellä
tawutten arwolla ymmärrämme. Itsekukin malttaa helposti, että a
on pitempi jos sanomme waara, kun wara; i pitempi sanassa
siima kun sima; o pitempi sanoessa meni taloon kun möi
talon; ä pitempi jos sanomma näitkö emäntää kun näkikö emäntä.
Niitä tawuita, joissa äänike sillä lailla on pitempi, nimitämmä
pitkäarwosiksi, jota myöten sanoissa waara, siima, ensimmäinen
tawut on pitkäarwonen, sanassa taloon toinen ja sanassa emäntää
kolmas. Samati on missä tahansa sanassa tawut, jota nyt on tapana
kahella äänikkeellä perätysten kirjottaa, paitsi jos jälkimmäinen
ollee i, pitkäarwonen e.m. 1:nen sanoissa maata, pöytä, auttawa,
riennä, joutawa, 2:nen sanoissa lupaawa, rekeen, kurieri, rukiita,
sanoo, 3:as sanoissa sotikaa, sanokoon, käwelee, käsiään, 4:jäs
sanoissa käwelemään, hajotetaan j.n.e.

Mutta ilmanki kahta äänikettä maltamma, että ensitawut sanassa
sakko on pitempi kun sanassa sako; samati sanoissa: matto,
mato; mutta, muta; kyllä, kylä j.n.e. 2:nen tawut sanoissa
sakossa, sopalla, pitempi kun sakosa, sopala; samati sanoissa
ranta, welka, pirta, koski 1:nen, sanoissa emäntä, alotti,
lepistö, kowempi, kätensä 2:nen, Amerikka, lihawaksi, warawampi
j.n.e. 3:mas tawut lyhyitä pitemmät. Näitä tawuita nimitämmä
pitkäsiasiksi, sillä niissä ääniket ei itsestänsä pitkä on waan
pitkä nykysessä siassaan. Pitkäsianen on siis se tawut, jossa yhtä
äänikettä seuraa wähintäin kaksi äännettäwätä eli i yhen äänikkeen
kera, e.m. 1:nen sanoissa wanha, selkä, virka, tukka, paita, walta,
2:nen sanoissa wäestö, wetäisi, kurikka, nawetta, olento, kumarsi,
3:as sanoissa opetella, tapaelma, wetäwäinen, lewititkö j.n.e.
Samalla tawalla erityisten sanain yhteen saaessa e.m. jos weät, olin
minä, joissa o sanassa jos, i sanassa olin owat pitkäsiasiksi
luettawat. Wasta tahomma siitäki puhua, miten moniahat pitkäsiasista
tawuista taitaan lyhyiksi käyteltää.

Lyhytarwosiksi nimitämmä kaikkia tawuita, jotka eillistä
mukaan eiwät ole pitkäarwosia, eikä pitkäsiasia, e.m. kala,
matala, murehia, hewosiasi, wetelemiäni, jotka owat sanoja waan
lyhytarwosilla tawuilla.

Nyt ennen kun taiamma tutkia mitkä pitkäsiasista tawuista taitaan
runossa lyhyiksi luettaa, tulee peräti toinen asia katseltawaksi,
nimittäin tawutten korko. Ääntäissä korotamme muutamia tawuita
sanassa, toisia emme korota. Jos seuraawaisissa sanoissa merkitsemmä
korotetuita tawuita, niin owat näin: sána, málttawá, héwosélla,
wételemä'llä, kä'yskentélewä'inen, pólttelewáinen j.n.e.

Jokaisessa sanassa korotetaan ensitawut ja usiammissa kolmas, wiies
j.n.e. eli joka toinen tawut alusta alkain, joka kuitenkana ei
kaikissa ole tapaus, koska muutamissa 4:jäs, 6:es j.n.e. korotetaan.
Waan lienee korottamisella wähän eripaikoissa erotustaki, sillä
waikia on muuten ymmärtää, kuinka moniahan niin jäykästi asiata
wastoin päättäisiwät aina waan 1:sen, 3:nen ja 5:nen tulewan
korotetuksi, waikka niin korwin kuultawasti wähintäi meiän Suomessa
monessa sanassa 1:stä, 4:ttä ja 6:tta korotetaan, e.m. sanassa
arwelewaisemmasti, jota jos korottaisit árwelewáisemmásti, tulisi
se pian tuntemattomaksi. Olen myös luullut malttaneeni, korotuksen
liiatenki ensitawuissa Turun ja Hämeenki Suomessa olewan paljo
teräwämmän kun meiän, e.m. koska me sanoisimma: páljoko siítä sáit
héwosésta", sanowat he kun ikäs hakaten: "pálko (palk) siít héwosest
sáit", eli meillä: "mónellénko miéhellen tä´stä työ'tä ólisi",
heillä: "mónelko miéhel tä'st työ't óls", meillä: "páremmán émännä'n
tálo hä'nestä' sái", siellä: "párem'an émänän tálo hä'nest sái."

Jonka äsken heitimmä puheen pitkäsiasista tawuista, taiamma nyt
uuelleen tutkinnon alaseksi ottaa: korotetuista tawuissa pietään
pitkäsiasia pitkäarwosten werosna e.m. ihmisellä, sallittawainen,
joita jos pitkiä merkitsemmä wetämällä -, lyhyitä wempelellä ~,
tulisi merkittäwäksi

-  ~ -  ~   -     ~ -  ~
ihmisellä, sallittawainen.

Korottomassa tawuessa owat pitkäsiaset lyhyen jälessä pitkät, e.m.

~ -     ~ ~ ~ -  ~  ~ -  ~-  ~
emäntä, erotetuksi, isäntiänsä,

pitkän jälestä epäarwoset s.o. pitkiksi eli lyhyiksi luettawat e.m.

 -  -  ~      -  ~  ~   -  -  ~      -  ~  ~
soitolla eli soitolla, sorranta eli sorranta,
 ~ ~ -  -  ~      ~   -  ~  ~
warawammalla eli warawammalla j.n.e.

Ja nyt äsken nähtyämme mitä pitkällä, mitä lyhyellä tawut-arwolla
ymmärrämme, taiamma antauta kattelemaan, kuinka erityiset sanat näien
arwoinsa wuoksi owat montaki laatua ja nimitellä niitä, kun seuraa,
nelitawuisia jonkun otuksen lailla ja'aten eli werraten päähän,
niskaan, selkään ja häntään, niin että 1:nen tawut werrataan pääksi,
2:nen niskaksi, 3:mas seläksi ja 4:jäs hännäksi.

   Ykstawuisia.

Lyhyt -- jo, se, ne, ka, en, et, jos, nyt, ku, mi, ken, j.n.e.
Pitkä -- maa, tie, pää, suo, sai, syyt, toit, mie, j.n.e.

   Kakstawuisia.

Kakslyhyt -- sana, kylä, meni, otit, kalan, wähä, wene.
Lyhytpitkä -- wetää, tulee, weneen, sanoo, pataa, taloon.
Pitkälyhyt -- suoli, maata, ranta, toimi, kyllä, äyräs.
Kakspitkä -- kantaa, luottaa, kirween, pirttiin, altaan.

  Kolmitawuisia.

Kolmilyhyt -- matala, wesiä, käweli, ihana, minua, ahawa.
Alkupitkä -- kantele, rintawa, polttanut, kultana.
Keskipitkä -- weneellä, lupaawa, sanoilla, käteensä.
Loppupitkä -- wetäköön, sanokaa, käsiään, menemään.
Alkulyhyt -- mureessaan, lupaawaa, weneisiin, tapaamaan.
Keskilyhyt -- kantakoon, auttakaa, werkkojaan, rantamaa.
Loppulyhyt -- keihäällä, ottoote, hakkaawa, seipäättä.
Kolipitkä -- kirweessään, keträäwää, nakkaamaan, leikkuullaan.

   Nelitawuisia.

Nelilyhyt -- wetelete, tulewana, wenosia, käwelewä, ihoawa.
Päisewä -- polttelewa, kantawana, poikinesi, heinäaho.
Niskawa -- lupaawana, weneitäni, erotteli, mureessani
Selkäwä -- tulewaksi, matalalla, sopineeksi, wesimatka.
Häntäwä -- lewitetään, menewänään, elelewää, petäjäsuo.
Etewä -- kirweitäsi, tarpeessasi, hakkaawana, seiwäspino.
Keskewä -- mureessamme, lupaawalla, wakuuttansa, sanottiinpa.
Takawa -- menemällään, sanomaankaan, warotelkaa, tulewakseen.
Äärewä -- käyttelemään, matkaelee, kantelemaa, kirwehiään.
Nousewa -- weneelläkään, lupaawanaan, keräilewää, potakkamaa.
Laskewa -- waiwasella, auttakaate, werkkojansa, kartanoonsa.
Lyhytpää -- lupaamallaan, wenettäänkään, keräilmissään.
Lyhytniska -- akkunaakaan, laulaessaan, matkaelkaa, keträelmää.
Lyhytselkä -- hakkaawinaan, kirweensäkään, muistelmiaan.
Lyhythäntä -- leikkaamalla, heihäälläänki, luonnokkaampi.
Nelipitkä -- arwaamallaan, suuruuttaankaan, seiwästelmään.

Wiisi- ja usiampitawuisia eilliseen emme pannekkana, sillä niistä
waan suotta olisi erityönsä, koska niitä ainaki sopii korkoja myöten
jaella kahteen eli usiampaan osaan, jotka sitte käytetään kaks- eli
kolmitawuisten mukaan. Jopa nelitawuisiaki sillä tawalla saattais
kahtia panna.

Otetaanpas nyt työksi katsella, miten näitä sanoja taitaan runoon
suunnitella; jos lienee yksi millä tawalla niitä siihen pannet. Waan
sitä ennen täytyy saaha runon osista ja niihin koskemista selwä.

Runo laulussa jakaupi tawallisesti wiiteenki osaan e.m. hywin soitti
hauin hammas, josta kolme eillimmäistä sanaa tekewät itsekukin
yhen osan ja 4:jäs halkastuna 4:nen ja 5:nen; | Hywin | soitti |
hauin | ham- | mas|. Paremmaksi näyttää kuitenki waan 4:jään osaan
runoa lukea ja niin owat entisetki runo-opin kirjottajat tehneet.
Muutamissa paikossa, joilla on erinuottinsa runoilla, se niin
laulaessaki jakaupi ja lukemalla saapi se ainaki 4:osaseksi. Sitä
wastoin runoa taas paikoin lauletaan 6:teenki osaan e.m. |Käkö-|nen
|ku-|kahte-|le-|wi|, ettei sitä warsin sowikkana laulua myöten
ositella. Kuin sanoimmaki, ositamma runoa 4:ksi ja senlaisia on
runossa: sana wieä, toinen tuoa, joka erityinen sana yksi, waan
runosta: sano lieto Lemminkäinen, tekewät kaksi eillimäistä sanaa
kumpanenki yhen ja jälkimmäinen yksin 2 osaa. Runossa: itki impyen
hiwukset, tekee 1:nen sana yhen, 2:nen ja 3:mas yhteensä 3 osaa,
ja runossa: en tunne tätä tupoa, ei tee yksikään erityinen sana
täyttä osaa, waan osat saahaan murtamalla toisesta sanasta toisen
täytteeksi, niin että 1:nen on en tun-, 2:nen ne tä-, 3:mas tä
tu-, 4:jäs poa.

Koska näistä osista wielä itsekustaki on enemmänki puhetta, niin
olisi ehkä hyöwyksi niille myös itsekullenki saaha omat nimensä,
sillä paha on nimetöntä mainita. Semme saammeki ja helposti jos
samati kun nelitawuisissa sanoissa eritawuita, tässä eriosia
nimitämmä 1:stä pääksi, 2:sta niskaksi: 3:tta seläksi, 4:ttä
hännäksi. Sitä myöten on seuraawissa runoissa:

Pää      Niska    Selkä    Häntä

Yöllä    synty    Wäinä-   möinen
Päiwäl-  lä me-   ni pa-   jahan;
Tako-    a ta-    putte-   lewi,
Lyöä     lynnä-   hytte-   lewi,
Tako     olki-    sen o-   rihin,
Herne-   warti-   sen he-  wosen.

Murtamisesta mainitsimma jo äskenki ja saamma nyt paremmin
selwittää, mitä sillä ymmärrämmä. -- Joka runon osa on kaksitawuinen
(kolmetawuisista wasta), eillisen niistä nimitämme iskuksi,
jälkimmäisen laskuksi. Jos nyt missä osassa tahansa sana loppuu
iskussa ja lasku alottaa toisen, niin sanomma sitä osaa murretuksi
ja senlaista sanain yhteensaamista murroksi. Sitä myöten on runossa

1. Ompi     saarel-  la si-   oa
2. Jos we-  ät sa-   an we-   nettä
3. Tuhat    purtta   puuja-   elet

1:sestä selkä, 2:sessa pää, niska ja selkä murretut, waan 3:mas on
murroton.

Parahimmat runojat pitäwät senlaista murrelmata niin kauniina
runossa, että wähintäki kaksi kolmesta tawataan murrettuna; sitä
wastoin on murroton runo, jossa korko ja isku sopiwat yhteen
tawuehen, wähemmin kaunis, lyhyttawuisissa tuskin sallittawakaan.
Murrelmassa katsotaan kuitenki ettei tawutten arwoa niin sorreta,
että yhessä osassa iskuun tulisi lyhyt, laskuun pitkä tawut. Molemmat
lyhyenä kelpaawat kyllä. Nähään sitä wälistä murrelman somuuen tähen
kyllä niinki runoa laaituksi, että isku on lyhyt ja lasku pitkä,
päässä eli niskassa, ja se ei haittaakkana, jos se waan harwoin
tapahtuu liiatenki jos lasku ei ole arwostaan waan siassaan pitkä.
Esimerkkiä näihin taisimma kyllä mistä tahansa runoista. En ole
iso iältä on kaunis runo näin 3:ssa osassa murrettuna, waan jos
sanoisit yhellä murroksella: en iältä iso ole, niin tulisi se
kelpaamattomaksi; samati jo kumu kujasta kuulu kaunis, kujasta jo
kumu kuulu kehno; jo minua nokat noitu ja jo noiat minua noitu
somaat, jopa mua noiat noitu kehnompi. Wene näky, weli tuli olisi
peräti kelpaamaton, sillä siinä on joka osan iskussa lyhyet tawuet
ja runo murroton; toisella kannalla on runo ei weä wäheäkänä eli
emeä eriwenehen, sillä waikka lyhyttawuisilla iskuilla neki, owat
ne murretut. Murrosta, kun sanoinki, on niin kaunistawana pietty,
että sitä toisinaan rakastetaan, jos kohta sen kautta isku tulee
lyhyeksiki ja lasku pitkäksi e.m. jo päiwänä kolmantena sanotaan
ennemmin kun päiwänä jo kolmantena, eli päiwänäpä kolmantena; suot
kylwi, kanerwat kaswo, ei ollut isoni syytä, ennemmin kun kylwi
suot, kanerwat kaswo, isoni ei ollut syytä, waikka jälkimmäisellä
tawalla osat arwonsa wuoksi olisiwatki paremmat. Mitä siis pitäis
ajatteleman niistä, jotka waan kiittäwät hywiksi senlaisia
murrottomia runoja kun e.m. waka wanha Wäinämöinen, otti soiton
sormillensa, ja wielä senlaisiaki (peräti kelpaamattomia) kun panee
aitaa kaiken päiwän.

               Taulu I.

Sana       Murrotonna     Murrettuna   Lewittämällä
           I II III IV    I II III IV

Lyhyt iskuun 1 1 1 + 0 0 0 0 0
laskuun 1 1 1 * 0 0 0 0 0
Pitkä iskuun 1 1 1 * 0 0 0 0 +
laskuun * * + 0 0 0 0 0 +
Kakslyhyt 1 * * + 1 1 * 0 0
Lyhytpitkä + + 0 0 1 1 * 0 1
Pitkälyhyt 1 1 1 1 1 * 0 0 0
Kakspitkä + + + 0 1 * 0 0 1
Kolmilyhyt 1 * + 0 1 1 1 0 0
Alkupitkä 1 1 + 0 1 + 0 0 0
Keskipitkä * * 0 0 1 1 1 0 0
Loppupitkä 1 * + 0 0 0 0 0 1
Alkulyhyt * * + 0 + + 0 0 1
Keskilyhyt 1 1 * 0 0 0 0 0 1
Loppulyhyt * * 0 0 1 * 0 0 1
Kolmipitkä * * + 0 + 0 0 0 1
Nelilyhyt 1 * + 0 1 + 0 0 0
Päisewä 1 + 1 0 1 0 0 0 0
Niskawa * + * 0 1 + 0 0 1
Selkäwä 1 * * 0 0 0 0 0 1
Häntäwä + 0 0 0 1 * 0 0 1
Etewä + + + 0 1 0 0 0 1
Keskewä * + * 0 + 0 0 0 1
Takawa + + 0 0 0 0 0 0 1
Äärewä + 0 0 0 1 0 0 0 1
Nousewa 0 0 0 0 1 * 0 0 1
Laskewa 1 * 1 0 0 0 0 0 *
Lyhytpää + 0 0 0 + 0 0 0 1
Lyhytniska + 0 0 0 0 0 0 0 1
Lyhytselkä 0 0 0 0 1 * 0 0 1
Lyhythäntä * + + 0 + 0 0 0 *
Nelipitkä + 0 0 0 + 0 0 0 1

Seuraawa osotelma [katso Taulu I.] näyttää, miten erilaatusia
sanoja taitaan runoon sowittaa. Usiampi kun nelitawuisia sihen
emme weäkkänä, sillä, kun jo wirkomma, ne korkoja myöten kahteen
eli usiampaan osaan jaettuna käytetään, kun olisi joka osa
erisanana. Emmekä myös ole pitkäsiasia waan pitkäarwosia tawuita
tähän esimerkiksi walinneet, sillä se runolle ei olisi pahaksi,
jos pitkäsiasiaki pitkäarwosten mukaan käytettäisi, paitsi mitä
näien lewittämisestä puhutaan, joka pitkäsiasissa ei woi tapahtua.
Merkeillä 1, *, + ja 0 osottaisimma, ensimmäisellä, että sana
siinä siassa on somas; toisella että sana niinki, jos harwemmin,
käytetään; kolmannella että sana sillä paikalla, jos muutamilta niin
käytettynäki, on sopimaton, ja neljännellä, että sana niin ei taia
eli piä käytettää. I. II. III. IV. merkitsewät runon osia, päätä,
niskaa, selkää ja häntää. Lewittämäksi mainitsemme sitä, koska
yhessä pitkäarwosessa tawuessa molemmat äänikkeet siltään eli toisen
muuttamalla tehään eritawueksi. Sillä tawalla saahaan sanoista:
rantaa, lupaawa, arwelee, weneellä, päiwää, sanat rantoa, lupoawa,
arwelewi (arwelepi), wenehellä, päiweä.

Lewitettynä sana käytetään niin monitawuisena kun se siltä saapi e.m.
tulewi lewitetty sanasta tulee kolmilyhyenä, lupoawata sanasta
lupaawaa wiisilyhyenä j.n.e. Päätawut lewitetään aiwan harwassa,
waan sitä useimmin lewitetään muut tawuet runojoilta estämiseksi
ettei laskut tulisi pitkäksi.

Jos nyt tahomma tarkemmin runoja tutkia, joissa kukin osa on
pitkälyhyt taikka kakslyhyt (lyhytpitkistä ja kakspitkistä osista
wasta puhetta); niin näämmä niitä seuraawan osotelman mukaan saawan
16 erilaatua, joille myös helposti, jos pitkälyhyitä osia pitkänä,
kakslyhyitä lyhyenä piämmä, saamma seuraawat erityiset nimityksensä.
[Katso Taulu II.]

Wieläpä niitä on senkilaisia runoja, joissa ensimmäinen eli (ehkä
harwoin ja kehnosti) molemmat ensimmäiset osat owat kakspitkiä eli
lyhytpitkiä e.m. Jäi neiet syliämättä, En tieä Ahin kotia, Jo tunsi
tuhon tulewan, (Raukka jo rannalta huusi ja Wesiä wuoattelemma
kehnoja). Niillä emme kuitenkana ole tahtoneet eillistä runolukua
enentää, koska ne, jos sallittawatki, taitaan pitkinä osina pitää.

               Taulu  II.

Runoja Osien arwoja Esimerkkiä
I II III IV

Nelipitkä - ~ - ~ - ~ - ~ Suon selällä, maan nawalla.
Lyhytpää ~ ~ - ~ - ~ - ~ Meri köyhä, maa pohatta.
Lyhytniska ~ ~ - ~ - ~ - ~ Kun käki kukahteleksen.
Lyhytselkä - ~ - ~ ~ ~ - ~ Niin kohin kotia käännys.
Lyhythäntä - ~ - ~ - ~ ~ ~ Nosti puuhun purjehia.
Nousewa ~ ~ - ~ ~ ~ - ~ Tuli työ, satu tapahtu.
Laskewa - ~ ~ ~ - ~ ~ ~ Laulaja olettelisin.
Takawa ~ ~ ~ ~ - ~ - ~ Jo kumu kujasta kuulu.
Etewä - ~ - ~ ~ ~ ~ ~ Walwon yön eli makoan.
Äärewä - ~ ~ ~ ~ ~ - ~ Niin minä miniä raukka.
Keskewä ~ ~ - ~ - ~ ~ ~ Pah' on olla paimenena.
Häntäwä ~ ~ ~ ~ ~ ~ - ~ Wetelä wesi waraksi.
Selkäwä ~ ~ ~ ~ - ~ ~ ~ Ajoa tomuttelewi.
Niskawa ~ ~ - ~ ~ ~ ~ ~ Hywä hylkehen eleä.
Päisewä - ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ Mies minä wähäwäkinen.
Nelilyhyt ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ ~ Werewä wetelemähän.

Waan tulkitaanpa nyt waan näitä 16:taki runolaalua; kuinka monella
sowulla eikö niihin ole sanoja saatu. Emme nyt kehtaa lyhyistä
yksitawuisista, emmekä usiampi kun kuusitawuisista puhuakkana, waan
ainoastaan pitkistä ykstawuisista ja siitä aina kuusitawuisihin.
Lyhyet ykstawuiset taitaan (paitsi runon alussa, jossa ne ajawat
pitkän asian) yhistettää eilliseen sanaan, joka siitä tulee
yhtä tawutta pitemmäksi, e.m. runossa: Mie ja sie ja hän ja
muutki taitaan mie ja luettaa pitkälyhyeksi; samati sie ja,
hän ja. Sillä tawalla muuttuu runo, sillään seitsensananen, waan
nelisanaseksi. Runossa: Sano mennehen jo miehet, Laulanen ma,
taitanen ma, luetaan eillisessä sanat mennehen jo kun olisiwat
yksi laskewa ja jälkimmäisessä laulanen ma, taitanen ma, kumpasetki
laskewaksi sanaksi. Niin luemma myös pitkiä ykstawuisia laskussa
yhteen eillisen kanssa e.m. runossa: ei saa maata matkamiesi, ei
saa kun kakspitkä sana.

Seitsen- ja usiampitawuiset sanat, kielessämmeki harwat, runoa eiwät
warsin kaunista, waan jos niitä sihen jollon otettaisi, taitaan ne
korkoja myöten jaettaa usiampaan osaan ja joka osa piettää erisanan
werosna.

Niin meiän nyt ei tarwitsekkana tutkia muita kun kaksi-, kolmi-
ja nelisanasia runoja, waan ompi niitäki 25:llä erilaaulla runoon
rakettu. Jos olisimma eritellen kaikkia ykstawuisia lukeneet,
niin olis näitä runolaatuja tullut 46 ja kaheksatawuisista saisi
yksi päälliseksi. Otamma nyt e.m. nelipitkän runon erilaatusia
sanarakennuksia katseltawaksi.

/p
Nelisanasia.

      1. Wielä kerran kellot soisi.
      2. Tuo wenettä Tuonen tytti.
      3. Sen tytöt kaluksi katso.
      4. Jos weät saan wenettä.
      5. Mistä sie sisälle pääsit.
      6. Monta maassa, maa monessa.
      7. Sillä mies meret waelsi.
      8. Suo järähti, maa tärähti.

         Kolmisanasia.

      9. Otti soiton sormillensa.
     10. Monta mailmassa muuta.
     11. Lemminkäinen lieto poika.
     12. Joutu Tuonelan joelle.
     13. Syöjätär wesillä souti.
     14. Wäinölän wenet wäsähty.
     15. Jos wähän walehtelinki.
     16. Sai sanalliseksi neiti.
     17. Tuuli puut hawuttomaksi.
     18. Tuo olutta tuoppisella.
     19. Ei murettakaan minusta.
     20. Lustuloista mies lujempi.

         Kaksisanasia.

     21. Kaupunnissa kaswatettu.
     22. Waiwanen walittamassa.
     23. Toiwotelkohot toella.
     24. Tullut tuntemattomaksi.
     25. Muistutellessamme muita.

p/

Jos näistä 10, 16 ja 25 kyllä ei olekkana hywiä runoja, waan
muutettawat jotta kuuluwat 9:nen, 15:nen ja 24:nen mukaan: Monta
muuta maalimassa, Sai neiti sanalliseksi, Muita muistutellessamme,
niin jääpi nelipitkiä runoja kuitenki 22 lu'ulta jälelle. Lyhytpäitä,
lyhytniska- j.n.e. runoja löytyy seuraawan Osotelman mukaan [katso
Taulu III.], jossa merkeillä 1. *. +. 0. on sama ymmärrys kun niillä
oli ennenki.

             Taulu III.

                               L L L L
         N                     y y y y N
         e                     h h h h e
         l P N S H K       L N y y y y l
         i ä i e ä e Ä   T a o t t t t i
 Tawuit- l i s l h s ä E a s u h s n y p
   ten   y s k k t k r t k k s ä e i t i
   ja    h e a ä ä e e e a e e n l s p t
 sanain  y w w w w w w w w w w t k k ä k

N:o luku t ä a ä ä ä ä ä a a a ä ä a ä ä

1 2 2 2 2 1 1 • • + • + + 0 + + + 0 0 0 0
2 1 3 2 2 1 1 1 • + • + 1 0 • + • + 0 0 0
3 1 2 3 2 1 1 1 1 + 1 + 1 + 1 + 1 + + + +
4 1 2 2 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
5 2 1 3 2 1 1 1 1 + 1 1 1 + 1 + 1 + + + +
6 2 2 1 3 1 1 • 1 1 1 1 + 1 • 1 + + 1 • +
7 2 1 2 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
8 1 3 1 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
9 2 2 4 1 1 • • 1 • • + • + 1 + + • + 0
10 2 4 2 • • • • + + + • + + + + 0 + + 0
11 4 2 2 1 1 1 + + + + • 0 + + + 0 0 0 0
12 2 3 3 1 1 • 1 1 1 • • 1 • 1 • + 1 1 +
13 3 3 2 1 1 1 1 + l + 1 + 1 + 1 + + + +
14 3 2 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
15 1 2 5 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
16 1 5 2 • • • • + • + 1 + 1 + 1 + + + +
17 2 1 5 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
18 1 3 4 1 1 1 • 1 • 1 1 • • 1 • 1 • • +
19 1 4 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
20 4 1 3 1 1 1 1 1 1 1 • 1 1 1 • • 1 1 •
21 4 4 1 1 1 • 1 • 1 • • • 1 + • • + 0
22 3 5 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
23 5 3 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1 1
24 2 6 1 1 • • 1 • • • • • 1 + • + + 0
25 6 2 • 1 1 + 0 + 0 • + • 0 + + + 0 0

Ei nyt haittaisikana tähän esimerkkiä hankkia niin hywistä, kun
kehnommista ja kelpaamattomista runoista joka erityisessä laaussa,
waan kauan jo ilmanki tässä esipuheessa wiiwyttyäni täytyy se tällä
kerralla heittää. Kellä korwat, saaneehan ne itsekkin jos näistä
Kalewalanki runoista, sillä näissäkään ei kaikki ole hywiä ja
kauniita.

Mitä nyt muuta olisi runo-opista sanottawata, sen heitän nyt ja ken
tiesi jos iätikki. Harwassa taitaa olla, jollen tämäkään nyt runosta
kerrottu olisi mielenmyötäinen, sillä suuri osa tässä ei parempata
tunne, kun sortaa ja wääntää suomalaisia sanoja muien kielten mukaan
runoissa ja lauluissa. Jos Wäinämöisen "nuorisossa nousewassa,
kansassa ylenewässä" lienee sama tunti ja sama mieli, niin antakoot
anteeksi, jos olen toisin ajatellut; muilta minä en juuri anokkana,
sillä mitä heiltä olisi uotettawa nähään ilman muita niistä kauniista
kirjotuksista, joita siellä täällä Turun Wiikko-Sanomain kirjottajia
wastaan luemma 1820 wuoen Mnemosynessä.

Taitaisi wielä olla paljoltaki puhetta runosta jos aika ja tila
myöistäisi, waan eiwätpä myöistä. Ilman muita täytyy heittää mitä
olisi sanottawata kolmitawuisista runo-osista, sillä tähän asti
olemma waan kaksitawuisista puhuneet. Kolmitawuisia osia pannaan
wälistä kylläki kaunihisti runon alkuun ja niskaanki, harwoin
selkään, waan millä eholla, se nyt heittäypi puhumatta. Mitä runon
alkumyötäisyyestä (allitteratio) tawallisesti opetetaan, on minusta
kyllä kehnosti toimitettu. Alkumyötäisyyttä ei sillä hywäsesti saaha,
että kaksi sanaa runossa yhellä äännettäwällä aletaan, äänike olla
mikä tahansa. Näyttää kun waaittaisi sihen kokonaisen alkutawuen
kahessa sanassa olla yhtäläisen. Mutta jos niinki ei, walikoiaan
niitä sillä tawalla, että jos toisen alkutawuessa olle a, toisehen
tullee ä eli o; jos toisessa e, toisehen i eli ä; jos toisessa o,
toisehen a, u eli ö; jos toisessa u, toisehen o, y, j.n.e., joihin
kyllä kansan, harwoin muien laatimissa, runoissa, saahaan esimerkkiä.

Suomen runoista lienee jo ennenki kirjotettu, miten niitä kaiketikki
on kahta erilajia, tarina- ja loihtorunoja. Lienee myös jossai
nimitetty, kuinka loihtorunotki alusta eiwät olleet kun tarinarunoja,
joita sitte asiata mukaan ruwettiin toiseksi kääntämään. Nämät tässä
kirjassa runot parahasta päästä owat tarinarunoja. Mitä minulta
niissä on pääluwuksi arwattu, ei sen wuoksi wanhanaikaisten asiain
tutkinnassa ole paremmin toenlainen, kun mitä toisin kuuluwissakin
on. Kumpiaki on yksiltä paikoilta ja yhtä wanhana saatu. Muutamia
yksiä runoja olen niin monelta laulajalta ja niin moneen eri laatuun
saanut, että kylläkin on ollut epäilemistä, jos mikä niistä olisi
pääluwuksi paras. Toisissa runoissa on taas ollut esteenä, etten ole
niitä, jos yheltä eikä siltään täyelliseen saanut.

On kumpiaki, jotka pitäwät meiän wanhoja runoja isossaki arwossa ja
jotka niillen ei anna pientäkänä. Minä niitä en soisi sorrettawan,
jos ei yksipuolisesti ylen suurinakaan piettämän. Ei niistä suinkaan
ole Greekalaisten ja Ruomalaisten rinnalle, waan hywä jos ees
näyttäwät, etteiwät esiwanhempamme mielellisissäkään yrityksissä
olleet älyttömät -- ja sen he kuitenki näyttänewät.

Tämä työ minulle ei ole ollut rasittawa eikä suuria kulukkeitakaan
waatiwa, jotta niistä mitänä erittäin olisi mainittawa. Mitä
mielisuosiolla, ei pakolla, laaitaan, on ainaki hupaseksi luettawa
ja mielisuosiolla, kenenkään toisen waatimatta, olen näitä keräillyt
ja yhteen sowitellut. Yhät työn huwituksena on seki ollut, että olen
hawannut yritykseni monelle muullenki otolliseksi. Heiän kehottawasta
ja ystäwällisestä kohtaamisesta on minun syy paljoki heitä kiittää.

Peräti toisin on sen asian kanta, josta monella muulla on töissään
apu, nimittäin toiwo kauniiksi ja walmiiksi työnsä saaha. Tämä toiwo
minussa on peräti puuttunut. Ainaki epäilewä jaksannostani mitään
kelpaawata toimittaa, on tässä työssä toisinaan siksiki epäillys
kaswanut, jotta eräät kerrat juuri olen ollut kaikki tukkunaan
tuleen nakata, koska en ole woimiani uskonut niitä mielenmyötäsesti
toimittaa, enkä taas ole sopiwaksi luullut itsiäni omalla työllä ja
waiwalla tutkinnon alaseksikaan keskosesta työstä saattaa. Menkäät
nyt kuitenki Kalewalan runot jos wähemminki walmisna, ettei wieläki
ajan käsissäni wiiwyttyä tuli teistä tekisi walmiimpata!

Kajanissa 28 helmikuuta 1835.

                                 _Elias Lönnrot_.

Ensimmäinen Runo.

Laulaja walmisteksen ja alkaa kertoa miten Wäinämöinen kolmekymmentä
kesää ja talwea äitinsä kohussa maannut syntyy maailmaan. Siitä
Wäinämöinen hewosen saanut lähtee ajoon. Lappalainen, mistä lie wihaa
kantawa, wahtaa surmataksensa häntä. Näkee meren selällä ratsastawan
ja ampuu kohti nuolensa. Toiste kolmannestiki lauasnut jo kaato
Wäinämöisen alta hewosen. Siitä Wäinämöinen itse ympäri wesiä uien
luo, mitä mihinki, karia, saaria, luotoja ja kalahautoja. Kotka
pesintäpaikkaa etsossa keksii merellä Wäinämöisen ja munii polwelle.
Munat siitä polwien liikahtaessa wieriwät wetehen ja särkywät
karilla. Niin Wäinämöinen munamurusista luo maan ja taiwaan, tähet,
kuun ja auringon.

      Mieleni minun tekewi,
      Aiwoni ajattelewi,
      Mieli ruweta runoille,
      Laatiua laulamahan.
  5.    Weli kulta weikkoseni,
      Kaunis kielikumppalini!
      Harwoin yhtehen yhymmä,
      Saanemma sanelemahan,
      Näillä raukoilla rajoilla,
 10.  Polosilla Pohjan mailla;
      Pannos nyt käsi kätehen,
      Haka toisehen hakahan,
      Lauloaksemma hywiä,
      Parahia pannaksemma;
 15.  Kuulla noien kultasien,
      Tietä mielitehtosien,
      Nuorisossa nousewassa,
      Kansassa kasuawassa;
      Noita saatuja sanoja,
 20.  Wirsiä wetelemiä,
      Wyöltä wanhan Wäinämöisen,
      Alta ahjon Ilmarisen,
      Päästä kalwan kaukomielen,
      Joukahaisen jousen tiestä,
 25.  Pohjan peltojen periltä,
      Kalewalan kankahilta.
        Niit' ennen isoni laulo
      Kirweswartta wuollessansa,
      Niitä äitini opetti,
 30.  Niitä eukko neuotteli,
      Keträwartta kiertessänsä,
      Wäätessänsä wärttinätä.
        Wiel' on muitaki sanoja,
      Ongelmoita oppimia,
 35.  Tiewieristä tempomia,
      Kanarwoista katkomia,
      Risukoista riipomia,
      Wesoista wetelemiä,
      Paimenessa käyessäni,
 40.  Lassa karjan katsannossa,
      Metisillä mättähillä,
      Kultasilla kunnahilla,
      Mustan Muurikin jälessä,
      Kimmon kirjawan keralla.
 45.    Sieltä sain sa'an sanoja,
      Tuhat wirren tutkelmoita;
      Ne wirret kerälle käärin,
      Sowittelin sommelolle;
      Kerän pistin kelkkahani,
 50.  Sommelon rekoseheni.
      Wiikon on wirteni wilussa,
      Kauan kaihossa siasnut,
      Jo tuonen wilusta wirret,
      Laulut kaikki pakkasesta
 55.  Rahin rautasen nenähän,
      Petäjäisen pienan päähän,
      Alle kuulun kurkihirren,
      Alle kaunihin katoksen,
      Keritellen pään kerältä,
 60.  Saahen solmun sommelolta.
        Niin laulan hywänki wirren,
      Kaunihinki kalkuttelen,
      Ruualta rukihiselta,
      Oluelta otraselta.
 65.  Kun ei oo olutta luona,
      Tahi taaria tähellä;
      Laulan suulta laihemmalta,
      Wetoselta wierettelen,
      Kuulun iltani kuluksi,
 70.  Wähän päiwän päätteheksi;
      Waiko aamun alkeheksi,
      Huomeneni huopeheksi?
        Noin kuulin saneltawaksi,
      Tiesin wirttä tehtäwäksi:
 75.  Yksin meillä yöt tulewat,
      Yksin päiwät walkeawat,
      Yksin synty Wäinämöinen,
      Ilmautu ikirunoja.
        Kawe ukko Pohjan herra,
 80.  Waka wanha Wäinämöinen,
      Makas äitinsä kohussa
      Kolmekymmentä keseä,
      Yhen werran talwiaki.
      Ikäwysty aikojansa,
 85.  Ouostu elämätänsä,
      Kun ei konsa kuuta nähnyt,
      Eikä päiweä tawannut.
        Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
 90.  Kuu keritä, päiwyt päästä,
      Otawa yhä opeta,
      Miestä ouoilta owilta,
      Weräjiltä wierahilta,
      Näiltä pienilta pihoilta,
 95.  Kapehilta käytäwiltä.
      Päästä kuuta katsomahan,
      Päiweä tähyämähän,
      Otawaista oppimahan,
      Ilmoja ihoamahan.
 100.   Kun ei kuu kerittänynnä,
      Eikä päiwyt päästänynnä;
      Itse wiilasi weräjän
      Sormella nimettömällä,
      Potkasi punasen portin
 105. Wasemalla warpahalla;
      Tuli kynsin kynnykselle,
      Polwin porstuan owelle,
      Jalan kahen kartanolle.
      Pääsi kuuta katsomahan,
 110. Päiweä tähyämähän,
      Otawaista oppimahan,
      Ilmoja ihoamahan.
        Yöllä synty Wäinämöinen,
      Päiwällä meni pajahan.
 115. Takoa taputtelewi,
      Lyöä lynnähyttelewi;
      Tako olkisen orihin,
      Hernewartisen hewosen.
        Selkeä silittelewi,
 130. Taljoa taputtelewi:
      "Sopisi selällä olla
      Ketun päällä kelletellä."
        Itse istuwi selälle,
      Löihen reisin ratsahille,
 125. Ajoa tomuttelewi,
      Matkoansa mittelewi,
      Orihilla olkisella,
      Hernewarrella hewolla.
        Ajo Wäinölän ahoja,
 130. Kalewalan kankahia,
      Hepo juoksi, matka joutu,
      Koti jääpi, tie lyheni.
      Jo ajo meren selälle,
      Ulapalle aukialle,
 135. Ei kastu oron kapiot,
      Eikä wuohiset hewosen.
        Lappalainen kyyttösilmä
      Piti wiikoista wihoa,
      Kanto kaukaista katsetta,
 140. Kera wanhan Wäinämöisen.
        Laatiwi tulista jousta,
      Jalokaarista kaniwi;
      Kaaren rauasta rakenti,
      Selän waskesta walawi.
 145. Noita kullan kirjaeli,
      Hopialla huolitteli.
      Sai kaari kanineheksi,
      Jousi warsin walmihiksi,
      Kaari kaunihin näkönen,
 150. Jousi jonki maksawainen;
      Heponen selällä seiso,
      Warsa juoksi wartta myöten,
      Kapo kaarella makasi,
      Jänö jäntimen siassa.
 155.   Wuoli piiliä pinosen,
      Kolmisulkia kokosen;
      Minkä saapi walmihiksi,
      Sen pojat sulittelewi
      Pääskyn pienillä sulilla,
 160. Warpusen wiwustimilla.
        Millä noita karretahan,
      Karretahan, woietahan?
      Maon mustilla mujuilla,
      Kyyn käärmehen käwyillä.
 165.   Mistä sai sulitut rihmat,
      Kusta jäntehen tapasi?
      Tuolta sai sulitut rihmat,
      Tuolta jäntehen tapasi,
      Hiwuksista Hiien ruunan,
 170. Lemmon warsan waattehista.
        Sai nuolet sulineheksi,
      Wasamat wanuneheksi;
      Astua taputtelewi,
      Käyä luikerrehtelewi,
 175. Hywä kaari kainalossa,
      Wiini nuolia selässä,
      Korwalle tulisen kosken,
      Pyhän wirran pyörtehelle.
      Katso illan, katso aamun,
 180. Katso kerran keskipäiwän,
      Tulewaksi Wäinämöistä,
      Saawaksi suwantolaista.
        Niin päiwänä muutamena,
      Huomenna monikahana,
 185. Loi silmänsä luotehelle,
      Käänti päätä päiwän alle,
      Keksi wanhan Wäinämöisen
      Selällä meren sinisen.
        Koppowi tulisen jousen,
 190. Otti kaaren kaunihimman;
      Jännitti tulisen jousen,
      Weti waskisen wekaran,
      Wasten polwea wasenta,
      Alta oikian jalansa.
 195. Weti wiinestä wasaman,
      Sulan kolmikoipisesta;
      Otti nuolen oikeimman,
      Walitsi parahan warren.
        Weti jousen jouahutti,
 200. Käsin kaaren käännällytti,
      Korwahan kowan tulisen,
      Käen oikian nenähän,
      Pään waralle Wäinämöisen,
      Surmaksi suwantolaisen.
 205.   Emo kielti, waimo kielti,
      Epäsi kawetta kaksi,
      Kielti kolme Luonnotarta,
      Ampumasta Wäinämöistä.
      "Elä ammu Wäinämöistä!
 210. Wäinö on tätisi poika."
        Toki ampu ei totellut;
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Kun käsi ylentänehe,
      Sen nuoli alentuoho;
 215. Kun käsi alentanehe,
      Sen nuoli ylentyöhö."
        Ampu yhen nuoliansa,
      Niin meni kowan ylätse
      Päältä pään on taiwosehen;
 220. Tahto taiwonen haleta,
      Ilman kaaret katkiella.
        Ampu toisen nuoliansa,
      Niin meni kowan alatse
      Alasehen maaemähän;
 125. Tahto maa manalle mennä,
      Hieta harju halkiella.
        Ampu nuolen kolmannenki,
      Käwi kohti kolmannesti,
      Sapsohon sinisen hirwen,
 230. Alta wanhan Wäinämöisen,
      Läpi länkiluun lihoista,
      Kautta kainalon wasemen.
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Käänty kämmenin wesille,
 235. Sortu sormin lainehesen,
      Koprin kuohuun kohahti,
      Selästä sinisen hirwen,
      Hernewartisen hewosen.
        Lappalainen kyyttösilmä
 240. Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Et sinä wanha Wäinämöinen
      Enämpi eläwin silmin,
      Sinä ilmoissa ikänä,
      Kuuna kullan walkiana,
 245. Astu Wäinölän ahoja,
      Kalewalan kankahia."
        Waka wanha Wäinämöinen
      Siitä kulki kuusi wuotta,
      Seuro seitsemän keseä,
 250. Karehti kaheksan wuotta,
      Selwällä meren selällä,
      Ulapalla aukialla,
      Eessähän wesi wetelä,
      Taiwas sininen takana.
 255.   Siinä mies meret lukewi,
      Uros aallot arwelewi;
      Kussa päätänsä kohotti,
      Sihen saaria saneli;
      Kussa kättä käännähytti,
 260. Sihen nientä siiwoeli;
      Kussa jalka pohjautu,
      Kalahauat kaiwaeli;
      Kussa maat on maata waston,
      Sihen siunasi apajat;
 265. Kuhun seisottu selällä,
      Sihen luopi luotoloita,
      Karipäitä kaswatteli,
      Joihin laiwat lasketahan,
      Päät menewi kauppamiesten.
 270.   Tuli kokko maalta Turjan,
      Laskihen Lapista lintu;
      Lentelewi, liitelewi,
      Lenti iät, lenti lännet,
      Lenti luotehen loputen,
 275. Peritellen pohjasilman,
      Etsien pesän sioa,
      Asunmaata arwaellen.
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Nosti polwensa merestä
 280. Heinäseksi mättähäksi,
      Kuloseksi turpeheksi.
        Tuopa kokko Turjalainen
      Sai siitä pesän sioa;
      Keksi mättähän mereltä,
 285. Sinerwöisen lainehelta,
      Lentelewi, liitelewi,
      Päähän polwen laskeuwi.
      Hiero heinästä peseä,
      Kulon päästä kutkutteli;
 280. Niin muni munia kuusi,
      Kuusi kullaista munoa,
      Rantamunan seitsemännen.
        Hierelewi, hautelewi
      Päätä polwen lämmittäwi;
 295. Siitä wanha Wäinämöinen
      Tunsi polwensa palawan,
      Jäsenensä lämpiäwän.
      Wawahutti polwiansa,
      Järkäytti jäseniänsä,
 300. Munaset wetehen wieri,
      Karskahti meren karihin;
      Munat wierähti muruiksi,
      Kokko ilmoille kohosi.
        Sillon wanha Wäinämöinen
 305. Sano muutaman sanansa:
      "Munasen alanen puoli
      Alaseksi maaemäksi!
      Munasen ylänen puoli
      Yläseksi taiwoseksi!
 310. Mi munassa walkiata,
      Se päiwäksi paistamahan!
      Mi munassa ruskiata,
      Se kuuksi kumottamahan!
      Munasen muruja muita
 315. Ne tähiksi taiwahalle!"

Toinen Runo.

Tuuli kulettaa Pohjolan rannalle Wäinämöisen. Siinä itkee ja
walittaa ouoilla paikoilla ollen eikä tieten miten enää millonkana
kotimaille joutua. Pohjolan emäntä kuulee itkewän, saa rannalta
wenehen ja soutaa luoksi. Wiepi Pohjolaan Wäinämöisen. Siellä
syöttää, juottaa ja wiimmen kysäsee, mitä itki. Wäinämöinen sanoo
kotimaille ikäwöitsewänsä. Pohjolan emäntä lupaa kotia saattaa, jos
esinnä hänelle sammon takoisi. Wielä päälliseksi antaisi hän hänelle
tyttärensä palkasta. Wäinämöinen ei sano takoa osaawansa, waan lupaa
kotia päästyä Ilmarisen tälle työlle lähettää. Niin saapi Pohjolan
emännältä hewosen ja lähtee Pohjolasta.

      Tuho kuitenki tulewi,
      Tuho wanhan Wäinämöisen;
      Kulki kuusissa hakona,
      Petäjäissä pehkiönä,
  5.  Luomiansa luotoloita,
      Saaria sanelmiansa;
      Haittana hako wesillä,
      Tiellä köyhä rikkahilla.
        Sillon wanha Wäinämöinen
 10.  Itse noin sanoiksi wirkki:
      Woi minä polonen poika,
      Woi poika polon alanen!
      Jo minä johonki jouwuin,
      Uros kunnekki utauin!
 15.  Kuuksi päiwäksi kululle,
      iäkseni ilman alle,
      Tuulen tuuwiteltawaksi,
      Aaltojen ajeltawaksi,
      Näillä wäljillä wesillä,
 20.  Lakehilla lainehilla.
        En tieä polonen poika
      Polosina päiwinäni,
      Tällä inhalla iällä,
      Katowalla kannikalla,
 25.  Tuulehenko teen tupani,
      Wetehenkö saunan salwan.
      Teen mä tuulehen tupani,
      Ei oo tuulessa tukia;
      Westän saunani wetehen;
 30.  Wesi wiepi westokseni.
        Tuuli tuuli luotehesta,
      Aalto lännestä ajaksen,
      Kanto wanhan Wäinämöisen,
      Pimiähän Pohjolahan,
 35.  Miesten syöjähän siahan,
      Urosten upottajahan.
        Siinä itki Wäinämöinen,
      Siinä itki ja urisi,
      Sata haamoa siwulla,
 40.  Tuhat tuulen pieksälmätä.
      Sano wanha Wäinämöinen:
      "Woi minä polonen poika!
      Kun ma uin omilta mailta,
      Jouwuin maille wierahille,
 45.  Näille paikoille pahoille,
      Teille tietämättömille.
      Kaikki täällä puut purewi,
      Kaikki hawut hakkoawi,
      Kaikki lehmät leikkoawi,
 50.  Kaikki rietat riiwoawi,
      Näillä raukoilla rajoilla,
      Polosilla Pohjan mailla.
        Enkä tieä tietä käyä,
      Outo matkoja osoa,
 55.  Palatakseni kotia,
      Tulla maille tuttawille;
      Tiehyt metsähän wetäwi,
      Onkelmoinen ottelewi.
        Matka Teppo, tie jumala!
 60.  Tules tietä neuomahan,
      Tien wieriä wiittomahan,
      Rastia rakentamahan,
      Jotta mies metsät osaisi,
      Uros korwet arweleisi,
 65.  Palatessansa kotia,
      Saahessa omille maille."
        Louhi Pohjolan emäntä,
      Pohjan akka harwahammas,
      Nousi aiwan aikasehen,
 70.  Aiwan aika huomenessa;
      Pian pirtin lämmitteli,
      Hiilet lietehen kokosi.
      Siitä pyyhki pienen pirtin,
      Lautalattian lakasi,
 75.  Wastasella warpasella,
      Lautasella lehtisellä.
      Ammueli rikkasensa
      Waskisehen wakkasehen.
      Wei ne ulos usta myöten,
 80.  Pellolle pihoa myöten.
      Seisotaksen kuulemahan,
      Kuulemahan katsomahan,
      Pellolla perimmäisellä,
      Takimmalla tanhualla.
 85.  Kuulewi merelta itkun,
      Poikki joen juorotuksen.
      "Ei oo itku lapsen itku,
      Eikä itku naisen itku;
      Itku on partasuun urohon,
 90.  Urina uwantolaisen."
        Louhi Pohjolan emäntä,
      Pohjan akka harwahammas,
      Työnti wenojen wesille,
      Kolmilaian lainehille,
 95.  Souti luoksi Wäinämöisen,
      Luotsi itkewän urohon.
        Siinä itki Wäinämöinen,
      Urisi uwantolainen,
      Suu liikku, järisi parta,
 100. Waan ei leuat lonkaelle,
      Eikä hampahat hajonne.
        Louhi Pohjolan emäntä,
      Pohjan akka harwahammas,
      Otti miehen itkemästä,
 105. Urohon urisemasta,
      Istutti wenon perähän,
      Itse airoille rupesi,
      Souti poikki Pohjolahan,
      Portin Pohjolan etehen.
 110.   Syötti miehen, juotti miehen,
      Kostutteli kuolemasta;
      Siitä noin sanoiksi saatti,
      Kysytteli, lausutteli:
      "Mitä itket Wäinämöinen,
 115. Uikutat uwantolainen?"
        Waka wanha Wäinämöinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki.
      "Ikäwä minun tulewi,
      Ikäwä tulettelewi,
 120. Wieras maalla wierahalla,
      Outo ouossa kylässä.
      Tuota itken tuon ikäni,
      Puhki polweni murehin:
      Kun ma uin omilta mailta,
 125. Tulin mailta tuttawilta,
      Näille ouoille owille,
      Weräjille wierahille."
        Louhi Pohjolan emäntä
      Siitä noin sanoiksi saatti:
 130. "Elä itke Wäinämöinen,
      Uikuta uwantolainen;
      Hywä tääll' on ollaksesi,
      Elinaikasi elellä,
      Pohjan poikajen tiloilla,
 135. Asemilla armahilla,
      Syöä luotasi lihoa,
      Juoa tuopista olutta."
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Itse wirkki, noin nimesi:
 140. "Kylkehen kylänen syönti
      Hywissäki wierahissa;
      Mies on maallansa parempi,
      Kotonansa korkiampi.
      Suoppa luoja, luo jumala,
 145. Pääsisin omille maille;
      Parempi omalla maalla
      Juoa wettä roppehesta,
      Kuni maalla wierahalla
      Juoa tuopista olutta."
 150.   Louhi Pohjolan emäntä
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Niin mitä minulle annat,
      Kun saatan omille maille,
      Oman pellon pientarelle,
 155. Oman pihan rikkasille?"
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Mitäpä kysyt minulta,
      Kun saatat omille maille,
      Oman käen kukkumille,
 160. Oman kukon kuulumille,
      Oman saunan lämpimille?"
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Ohoh wiisas Wäinämöinen!
      Taiatko takoa sammon,
 165. Kirjokannen kirjaella,
      Yhen joukkosen sulasta,
      Yhen willan kytkyestä,
      Yhen otrasen jywästä,
      Yhen wärttinän muruista;
 170. Annan neion palkastasi,
      Työstäsi tytön ihanan,
      Saatan sun omille maille,
      Oman käen kukkumille,
      Oman kukon laulamille,
 175. Oman saunan lämpimille."
        Waka wanha Wäinämöinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "En minä takoa taia,
      Enkä kantta kirjaella;
 180. On seppo omalla maalla,
      Warsin taitawa takoja,
      Jok' on taiwoa takonut,
      Ilman kantta kalkutellut,
      Ei tunnu wasaran jälki,
 185. Eikä pihtien pitämä."
        Sano Pohjolan emäntä,
      Pohjan akka harwahammas:
      "Kenpä sampuen takoisi,
      Kirjokannen kirjoaisi,
 190. Yhen joukkosen sulasta,
      Yhen willan kylkyestä,
      Yhen otrasen jywästä,
      Yhen wärttinän muruista;
      Saisi neion palkastansa,
 195. Työstänsä ihanan immen."
        Silloin wanha Wäinämöinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Kun saatat omille maille,
      Annan seppo Ilmarisen,
 200. Joka sampuet takowi,
      Kirjokannet kirjoawi,
      Neityet lepyttelewi,
      Tinarinnat riuwuttawi."
        Siitä Pohjolan emäntä,
 205. Pohjan akka harwahammas,
      Pani oron juoksemahan,
      Liinaharjan liikkumahan.
      Waka wanha Wäinämöinen
      Itse istuwi rekehen,
 210. Korjahan korenteleksen,
      Ajoa karittelewi,
      Pimiästä Pohjolasta,
      Summasta Sariolasta.

Kolmas Runo.

Wäinämöinen tiellänsä tapaa Pohjolan neion taiwon kaarella kauniissa
pukemissa istuwan. Jo kysyy puolisoksensa. Neito wiisastelee sitte
mieheksi arwelewansa, kun wetäisi munan tuntumattomalle solmulle
ja kärettömällä weitsellä jouhen halkaseisi. Ne tehtyä Wäinämöinen
uuistaa pyyntönsä. Tyttö yhä wiekastellen jo waatii häntä wärttinän
muruista wenettä laatimaan. Niin niistä walmihin saaneelle lupaa
tulla, jos kirwes weistäessä ei koskene kiween. Wäinämöinen saapi
wenettä weistämään ja lyöpi wahingossa polweensa. Lähtee siitä weren
tukkiata tieustelemaan, käy tyhjään kahessaki paikassa, waan löytää
kolmannesta.

      Tuopa kaunis Pohjan tytti,
      Maan kuulu, ween walio,
      Punasukkahan pukewi,
      Kantokenkähän kapiwi,
  5.  Pani päällensä parasta,
      Kaulallensa kaunihinta,
      Ripehintä rinnoillensa,
      Walkehinta warrellensa;
      Istu ilman wempelellä,
 10.  Taiwon kaarella kajotti,
      Pukemissa puhtahissa,
      Walkehissa waattehissa.
        Waka wanha Wäinämöinen
      Ajoa karittelewi
 15.  Pimiästä Pohjolasta,
      Summasta Sariolasta.
      Katsahtawi taiwahalle;
      Kaari on kaunis taiwahalla.
      Neiti kaunis kaaren päällä,
 20.  Kapo kaaren kannikalla,
      Pitelewi pirtojansa.
      Niisiänsä nostelewi,
      Kultakangasta kutowi,
      Hopiaista huolittawi,
 25.  Kultasesta sukkulasta,
      Pirralla hopehisella.
        Waka wanha Wäinämöinen
      Sanan wirkki, noin nimesi:
      "Tule neiti korjahani
 30.  Laskete rekoseheni!"
        Neiti taiten wastoawi:
      "Sitte sun mieheksi sanoisin,
      Urohoksi arweleisin.
      Jossa jouhen halkaseisit
 35.  Weitsellä kärettömällä,
      Ilman tutkamettomalla.
      Munan solmuhun wetäisit,
      Solmun tuntumattomaksi."
        Waka wanha Wäinämöinen
 40.  Halki jouhen halkasewi
      Weitsellä kärettömällä,
      Ilman tutkamettomalla.
      Munan solmuhun wetäwi.
      Solmun tuntumattomaksi.
 45.    Sano wanha Wäinämöinen:
      "Jo olen jouhen halkassunna
      Weitsellä kärettömällä,
      Ilman tutkamettomalla.
      Munan solmuhun wetänyt,
 50.  Solmun tuntumattomaksi;
      Tule neiti korjahani,
      Laskete rekoseheni!"
        Neiti taiten wastoawi,
      Sanowi sanalla tuolla:
 55.  "Emmä ennen tullekkana.
      Ennen kun wenosen weistät
      Keträwarteni muruista,
      Kalpimeni kappaleista,
      Kirwon käymättä kiwehen,
 60.  Kasan kalkahuttamatta."
        Siitä wanha Wäinämöinen
      Korjasta kohotteleksen;
      Otti wärttinän muruja,
      Keträwarren kiertimiä;
 65.  Weisti wuorella wenettä.
      Kalkutteli kalliolla.
        Weisti päiwän, weisti toisen,
      Weisti kohta kolmannenki;
      Ei kirwes kiwehen koske,
 70.  Kasa kalka kalliohon.
      Niin päiwällä kolmannella
      Piru pontta pyörähytti,
      Lempo tempasi tereä,
      Hiisi wartta waapahutti;
 75.  Jo kirwes kiwehen käypi,
      Kasa kalkko kalliohon.
        Kirwes kilpisty kiwestä,
      Kalpistihen kalliosta,
      Polwehen pojan pätösen,
 80.  Warpahasen Wäinämöisen.
        Sen lempo lihoille liitti,
      Hiisi suonille sowitti;
      Terä oli syömässä lihoa,
      Warsi werta särpimässä;
 85.  Söip' on uuelta lihoa,
      Weti werta tuorehelta;
      Weri wuotaen tulewi,
      Hurme huppellehtamalla.
        Waka wanha Wäinämöinen,
 90.  Tietäjä iän ikuinen,
      Kaikkien sanojen salpa,
      Ei se tuota tunnekkana.
      Itse loihen loihtiaksi,
      Sai itse saneliaksi,
 95.  Luki synnyt syitä myöten,
      Luottehet lomia myöten.
        Niin ei muista muutamia
      Weren suuria sanoja,
      Joista salpa saatahisi,
 100. Luja lukko tuotahisi,
      Noille rauan ratkomille,
      Suu sinerwän silpomille.
      Tulewalle tukkiaksi,
      Salwaksi samoajalle.
 105.   Weri juoksewi jokena,
      Hurme aallossa ajawi,
      Polwesta pojan totisen,
      Warpahasta Wäinämöisen.
        Ei ollut sitä jokea,
 110. Ei ojoa ollenkana,
      Jok' ei tullut tulwillehen
      Noita liikoja weriä.
      Eik' ollut sitä mäkeä.
      Eikä kummun kukkulata,
 115. Eikä wuorta korkiata,
      Jok' ei tullut tulwillehen
      Polwesta pyhän urohon,
      Warpahasta Wäinämöisen.
        Jopa tuskiksi tulewi,
 120. Läylemmäksi lankiawi,
      Painuwi pakolliseksi;
      Waka wanha Wäinämöinen
      Pani warsan waljahisin
      Ruskian reen etehen,
 125. Itse reuoksen rekehen,
      Kohennaksen korjahansa.
        Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä;
      Wirkku juoksi, matka joutu,
 130. Reki wieri, tie lyheni.
        Jo ajo awointa tietä
      Alimmaisehen talohon;
      Yli kynnyksen kysywi,
      Tietäjätä tieustawi:
 135. "Oisiko talossa taassa
      Rauan raannan katsojoa.
      Tämän tulwan tukkioa,
      Weren summan sulkioa?"
        Oli lapsi lattialla,
 140. Imewäinen istumassa;
      Lausu lapsi lattialta,
      Imewäinen istuwalta:
      "Ei ole talossa taassa
      Uron tuskan tuntioa,
 145. Rauan raannan katsajoa.
      Puun jälen puhelioa.
      Ompi toisessa talossa.
      Aja toisehen talohon."
        Waka wanha Wäinämöinen
 150. Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä;
      Ajoa suhuttelewi
      Ylimmäistä tietä myöten,
      Ylimmäisehen talohon.
 155. Kysy kynnyksen takoa,
      Ano alta ikkunaisen:
      "Oisiko talossa taassa
      Rauan raannan katsojoa.
      Tämän tulwan tukkioa,
 160. Weren summan sulkioa?"
        Akka on wanha waipan alla,
      Kieli palku pankon päässä,
      Akka wanha kolmihammas,
      Entinen talon emäntä.
 165. Tuli akka ikkunahan,
      Siitä noin sanoiksi saatti:
      "Ei ole talossa taassa
      Uron tuskan tuntioa,
      Wammojen wakittajoa,
 170. Suonikosken sortajoa,
      Salpoa werisatehen,
      Weritulwan tukkioa.
      Ompi toisessa talossa.
      Aja toisehen talohon."
 175.   Waka wanha Wäinämöinen
      Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä;
      Ajoa suhuttelewi
      Äärimmäistä tietä myöten,
 180. Äärimmäisehen talohon.
      Yli kynnyksen kysywi,
      Lausu lakkapuun takoa:
      "Oisiko talossa taassa
      Rauan raannan katsojoa,
 185. Tämän tuiman tukkioa,
      Weren kumman sulkioa?"
        Ukko on uunilla asuwa,
      Halliparta harjun alla;
      Ukko uunilta urahti,
 190. Halliparta paukutteli;
      "Sulettun' on suuremmatki,
      Tukittuna tuimemmatki,
      Jalommatki jaksettuna,
      Woituna wäkewämmätki,
 195. Luojan kolmella sanalla,
      Pyhän synnyn säätämällä,
      Joet suista, järwet päistä,
      Kosket kowat kuohumilta,
      Selät niemien nenistä,
 200. Kannakset kapeimmilta."

Neljäs Runo.

Wäinämöinen nousee reestä ja pistäksen pirttiin. Tuoaan astia weren
juosta, wähäpä siitä. Ukko ouostu weren paljoutta ja olisi loihtia,
waan ei muista itse rauan syntyä. Sen Wäinämöinen hänelle kertoo ja
siitä ukko alkaa muita sanoja lukea. Niillä salpaa hän weren, sitoo
suonet, panee siitä poikansa tekemiä woiteita päälle ja kääri siteen
ympärille. Wäinämöinen kiwuista päästyä paranee entistä ehommaksi ja
kiittää julkista taiwaan jumalata joka näin oli hänelle awun antanut.

      Siitä wanha Wäinämöinen
      Itse korjasta kohosi;
      Nousi reestä nostamatta,
      Yleni ylentämättä.
  5.  Tuosta pirttihin tulewi,
      Alle kattojen ajaksen.
        Tuoahan hopia tuoppi
      Kulta kannu kannetahan;
      Ei weä wähästäkänä,
 10.  Pikkustakana piätä,
      Werta wanhan Wäinämöisen,
      Hurmetta jalon jumalan.
        Ukko uunilta urahti,
      Halliparta paukutteli:
 15.  "Mi sinä lienet miehiäsi,
      Ja kuka urohiasi!
      Wert' on seitsemän wenettä,
      Kantokorwoa kaheksan,
      Sun polonen polwestasi,
 20.  Lattialle laskettuna.
      Muistaisin sanoja muita,
      Suuria weren sanoja,
      Waan en arwoa alusta,
      Missä rauta syntynynnä."
 25.    Sillon wanha Wäinämöinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Itse tieän rauan synnyn,
      Arwoan alun teräksen;
      Wesi on wanhin weljeksiä,
 30.  Rauta nuorin weljeksiä,
      Tuli kerran keskimmäinen.
        Tuli tuhmaksi rupesi,
      Walkia warattomaksi;
      Yleni ylen ehoksi,
 35.  Kaswo aiwan kauhiaksi.
      Poltti maita, poltti soita,
      Paljo maita, paljo soita,
      Sinä suurra poutawuonna,
      Pahana palokesänä,
 40.  Tuliwuonna woimatonna.
      Pääsi rauta piilemähän,
      Piilemähän, säilymähän."
         Ukko uunilta urahti,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
 45.  "Missä sillon rauta piili,
      Missä piili, kussa säily,
      Sinä suurra poutawuonna,
      Pahana palokesänä?"
        Waka wanha Wäinämöinen
 50.  Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Tuolla sillon rauta piili,
      Sekä piili, jotta säily,
      Pitkän pilwen rannan päällä,
      Tammen latwassa tasasen,
 55.  Nuoren neitosen nisissä,
      Kaswawaisen kainalossa.
        Oli siellä neljä neittä,
      Koko kolme morsianta,
      Utarilla uhkuwilla,
 60.  Nännillä pakottawilla.
        Lypsit maalle maitojansa,
      Uhkutit utariansa;
      Yksi lypsi mustan maion,
      Toinen walkian walutti,
 65.  Kolmansi tulipunasen.
        Ku on lypsi mustan maion,
      Siitä synty melto rauta;
      Ku on walkian walutti,
      Siit' on saatu rääkkyrauta;
 70.  Ku lypsi tulipunasen,
      Siit' on tehtynä teräkset.
        Siitä sillon rauta piili,
      Wuoen piili, toisen säily,
      Heiluwassa hettehessä,
  75. Läikkywässä lähtehessä,
      Suurimmalla suon selällä,
      Tuiman tunturin laella,
      Jossa joutsenet muniwat,
      Hanhi pojat hautelewi.
  80.   Susi juoksi suota myöten,
      Karhu kangasta samoten;
      Susi nosti suosta mullan,
      Karhu rauan kankahasta.
        Niin joutu jumala tielle,
  85. Näki mustia muria
      Suen sorkan nostimilla,
      Karhun kantapään sioilla.
      Sanowi sanalla tuolla:
      'Woi sinua rauta raukka!
  90. Kun olet kurjassa tilassa,
      Matalaisessa majassa,
      Suolla sorkissa sutosen,
      Aina karhun askelissa.'
        Senpä päiwyen perästä
  95. Rauta suosta sotkettihin,
      Maan liasta lietsottihin,
      Wetelästä welottihin."
        Ukko uunilta urahti,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
 100. "Siitäkö se rauta synty,
      Siitäkö teräs sikesi?"
        Waka wanha Wäinämöinen
      Itse wirkki, noin nimesi:
      "Eipä  wielä siitäkänä,
 105. Ei perän pereäkänä.
      Eipä synny rauta raukka
      Ilman tuimatta tuletta,
      Eikä kaswa karkiaksi
      Ilman weessä kastumatta.
 110.   Wietihin sepon pajahan,
      Alle ahjon Ilmarisen.
      Sano seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen:
      'Jos  ma sun tulehen työnnän,
 115. Alle ahjoni ajelen,
      Tulet kowan korkiaksi,
      Ylen kaswat kauhiaksi,
      Wielä weistät weikkoasi,
      Lastuat emosi lasta.'
 120.   Sillon wanno rauta raukka,
      Wanno waikian walansa,
      Ahjolla, alasimella,
      Wasarilla, walkkamilla:
      'Ompa puita purrakseni,
 125. Kiwen syäntä syöäkseni,
      Etten weistä weljeäni,
      Lastua emoni lasta.'
        Sillon seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
 130. Rauan työntäwi tulehen,
      Alle ahjonsa ajeli;
      Tako rauan raukiaksi,
      Kasti weessä karkiaksi.
        Koitti seppo kielellänsä,
 135. Hywin maisto mielellänsä,
      Teräksen  tekomujuja,
      Rauan karkasuwesiä.
      Sano seppo Ilmarinen:
      'Ei nämät hywät minulle
 140. Teräksen tekowesiksi,
      Rautojen rakentomaiksi.
      Mehiläinen meiän lintu!
      Lennä tuonne liihyttele,
      Yheksän meren ylitse,
 145. Meripuolen kymmenettä;
      Lennä soita, lennä maita,
      Lennä kalton kankahia;
      Tuo simoa siiwessäsi,
      Kanna mettä kielessäsi,
 150. Seitsemästä heinän päästä,
      Kuuen ruohosen nenästä,
      Teräksille tehtäwille,
      Rauoille rakettawille.'
        Herhiläinen Hiien lintu
 155. Katselewi, kuuntelewi;
      Katsowi katon rajasta,
      Alta tuohen tuiotteli,
      Rautoja rakettaissa,
      Teräksiä tehtäissä.
 160.   Kanto käärmehen kähyjä,
      Maon mustia mujuja,
      Sisiliskon silmänteitä,
      Sammakon salawihoja,
      Teräksille tehtäwille,
 165. Rauoille rakettawille.
        Siitä seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
      Luuli mettä kantanehen,
      Simoa kulettanehen.
 170. Sanan wirkki, noin nimesi:
      'Ka nämät hywät minulle
      Teräksen tekowesiksi,
      Rautojen rakentomaiksi.'
        Oli aikoa wähänen,
 175. Pikkuruinen piiramata;
      Jopa suuttu rauta raukka,
      Sekä suuttu, jotta syänty,
      Petti waiwanen walansa,
      Söi kun koira kunniansa;
 180. Weisti raukka weljeänsä,
      Lastusi emonsa lasta,
      Kuni lipsahti lihaan,
      Käwi polwehen polosen,
      Weren päästi juoksemahan,
 185. Hurmehen hurahtamahan."
        Ukko uunilta urahti,
      Parta laulo, pää järähti:
      "Jo nyt tieän rauan synnyn,
      Tajuan tawat pahimmat.
 190. Ohoh sinua rauta raukka,
      Rauta raukka koito kuona!
      Joko suureksi sukesit,
      Kaswoit aiwan kauhiaksi,
      Kun sa loukoit luontoasi,
 195. Sukuasi suin pitelit!
        Et sä sillon suuri ollut,
      Etkä suuri, etkä pieni,
      Et kowin koriakana,
      Et kowin kipusaskana,
 200. Kun sa maitona makasit,
      Rieskasena riuottelit,
      Nuoren neitosen nisissä,
      Kaswawaisen kainalossa,
      Pitkän pilwen rannan päällä,
 205. Tammen latwassa tasasen.
        Etkä sillon suuri ollut,
      Etkä suuri, etkä pieni,
      Kun sa tietona lepäsit,
      Seisoit selwänä wetenä,
 210. Heiluwassa hettehessä,
      Läikkywässä lähtehessä,
      Suurimmalla suon selällä,
      Tuiman tunturin laella.
        Etkä sillon suuri ollut,
 215. Etkä suuri, etkä pieni,
      Kun sa suosta sotkettihin,
      Wetelästä wellottihin,
      Maan liasta lietsottihin,
      Saatihin sawen seasta,
 220. Käsikarwan kastumatta,
      Warpahan riwestymättä.
         Etkä sillon suuri ollut,
      Etkä suuri, etkä pieni,
      Kun sa kuonana kohisit,
 225. Wannoit waiwanen walasi,
      Ahjolla, alasimella,
      Wasarilla, walkkamilla.
         Tulit päästäsi pahaksi,
      Tukastasi turmelluhuit,
 230. Petit waiwanen walasi,
      Söit kun koira kunniasi.
        Ku käski pahalle työlle,
      Kenp' on kehnolle kehotti?
      Isäsikö, wai emosi,
 235. Waiko wanhin weljiäsi,
      Wai nuorin sisariasi,
      Waiko muu sukusi suuri?
      Ei isosi, ei emosi,
      Eikä wanhin weljiäsi,
 240. Ei nuorin sisariasi,
      Eikä muu sukusi suuri;
      Itse teit tihua työtä,
      Katkoit kalman karwallista.
        Tule nyt työsi tuntemahan,
 245. Pahasi parantamahan,
      Ennen kun sanon emolle,
      Wirkan wierin wanhemmalle;
      Enempi emolla työtä,
      Waiwa suuri wanhemmalla,
 250. Kun poika pahoin tekewi,
      Lapsi ankein asuwi.
        Kukapa miehistä pätöwi,
      Urohista kelpoawi,
      Weren suuta sulkemahan,
 255. Tulemata tukkimahan?
        Kun ei lie minussa miestä,
      Ukon pojassa urosta,
      Tämän tulwan tukkiata,
      Suonikosken sortajata,
 260. Lemmoll' on käet lihawat,
      Pahan miehen paksut sormet,
      Tulewalle tukkiaksi,
      Salwaksi samoajalle.
      Liitä sormesi lihawa,
 265. Paina paksu peukalosi,
      Tukkeheksi tuiman reiän,
      Paikaksi pahan weräjän.
         Piäty weri juoksemasta,
      Hurme huppellehtamasta,
 270. Weri seiso, kuni seinä,
      Asu hurme, kuni aita,
      Kun miekka meressä seiso,
      Saraheinä sammalessa,
      Paasi pellon pientaressa,
 275. Puu honka petäikössä.
         Waan jos mieli laatinewi
      Liikkua lipehimmästi;
      Niin sä liikkuos lihassa,
      Sekä luissa luistaellos.
 280. Parempi sinun sisässä,
      Alla kalwon kaunihimpi,
      Suonissa sorottamassa,
      Sekä luissa luistamassa,
      Kun on maahan wuotamassa,
 285. Rikkohin riwestymässä.
         Syämessä sinun siasi,
      Alla keuhon kellarisi;
      Sinne siirräte wälehen,
      Sinne juossos joutusasti.
 290. Tyywy tyrris tippumasta,
      Punanen putoamasta;
      Kun et tyywy, niin tyrehy;
      Tyyty ennen Tyrjän koski,
      Joki Juortanan tyrehty,
 295. Meri kuiwi, taiwas kuiwi,
      Sinä suurra poutawuonna,
      Tuliwuonna woimatonna.
        Kun ei tuosta kyllä liene,
      Wielä muistan muunki keinon,
 300. Huuan Hiiestä patoa,
      Helwetistä kattiloa,
      Jolla werta keitetähän,
      Hurmetta waristetahan,
      Weren maahan wuotamasta,
 315. Hurmehen hurahtamasta."
        Siit' on suonia siteli,
      Päitä suonten solmieli,
      Suonilankoja lukewi,
      Sanoen sanalla tuolla:
 310. "Soria on suonten waimo,
      Suonetar soria waimo,
      Soma suonten ketreäjä,
      Sorialla ketrinpuulla,
      Waskisella wärttinällä,
 315. Rautasella rattahalla,
      Tule tänne tarwitessa,
      Käy tänne kutsuttassa,
      Suonisykkyrä sylissä,
      Kalwokääri kainalossa,
 320. Suonia sitelemähän,
      Päitä suonen päättämähän.
        Punaposki Tuonen pojka!
      Puno nuoroa punaista
      Wasten reittäsi wasenta,
 325. Alla oikian kätesi,
      Jolla suonia sitelen,
      Päitä suonten solmielen."
         Sillä suonia sowitti,
      Päitä yhtehen yhytti,
 330. Suuksutusten suuret suonet,
      Waltasuonet wastatusten,
      Limitysten pienet suonet.
      Pani poikansa pajahan
      Tekemähän woitehia,
 335. Raswoja rakentamahan,
      Noista heinän helpehistä,
      Tuhatlatwan tutkamista,
      Kut oli tuotu toisialta
      Siitä kylmästä kylästä,
 340. Jonk' ei oo kuultu, eikä nähty,
      Ruohon kaiken kaswantoa.
        Tuli poikanen pajasta
      Tekemästä woitehia,
      Raswoja rakentamasta;
 345. Ne työnti ukon kätehen.
        Niillä woiti Wäinämöistä,
      Pahoin tullutta paransi.
      Woiti alta, woiti päältä,
      Woiti keskeä keralla,
 350. Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
      "Jumaloista turwa tulko,
      Apu einetten emistä!
      Warjele wakainen luoja,
 355. Katso kaunoinen jumala,
      Jottei wietäisi wioille,
      Wammoille weäteltäisi!
        Itse ilmonen jumala
      Waljastele warsojasi,
 360. Rakentele ratsujasi,
      Aja kirjokorjinesi
      Läpi luun, läpi jäsenen,
      Läpi liikkuma lihojen,
      Läpi suonen solmuttoman.
 365. Paa hopia luun lomahan,
      Kulta suonen sortumahan,
      Luu lihan litistymähän,
      Weri suonen solmelohon.
      Mist' on kalwo katkenunna,
 370. Sihen kalwo kaswattele;
      Mistä luuta luikahtanna,
      Sihen luuta luikahuta;
      Mistä suonta sorkahtanna,
      Sihen suonet solmiele;
 375. Kusta werta weihlähtännä,
      Sihen werta wierettele;
      Kusta liikkunna lihoa,
      Sihen liittäös lihoa."
        Siitä silkillä sitowi,
 380. Kapaloiwi kaunosella,
      Polwea pojan pätösen,
      Warpahia Wäinämöisen.
      Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
 385. "Siteheksi luojan silkki,
      Herran kalwo katteheksi,
      Tälle polwelle hywälle,
      Wakasille warpahille!"
        Kun oli woiet päälle pantu,
 390. Warsin katsehet wakaiset,
      Sitte silkillä siottu,
      Kapaloittu kaunoisella,
      Pani se puoli pyörryksihin,
      Wäinämöisen wäännyksihin.
 395.   Niin ukko kipuja käski,
      Työnti tuskia kowia,
      Keskelle kipumäkeä,
      Kipuwuoren kukkulalle,
      Kiwiä kiwistähän,
 400. Paasia pakottamahan.
        Siitä wanha Wäinämöinen
      Jo tunsi awun totisen;
      Pian pääsi terweheksi,
      Liha kaswo kaunihiksi,
 405. Alta aiwan terweheksi,
      Keskeä kiwuttomaksi,
      Wieriltä wiattomaksi,
      Päältä nuurumattomaksi,
      Ehommaksi entistänsä,
 410. Paremmaksi muinostansa.
        Katsahtawi kaunihisti
      Päänsä päälle taiwosehen;
      Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
 415. "Tuoltap' aina armot käywät,
      Merkit tuttawat tulewat,
      Ylähältä taiwosesta,
      Luota luojan kaikkiwallan.
      Jo nyt on julkinen Jumala,
 420. Harras hengen haltiani,
      Awun mulle antanunna
      Noissa tuskissa kowissa,
      Rauan raannoissa pahoissa,
      Teräksen tekowihoissa."

Wiies Runo.

Wäinämöinen lähtee kotia, laulaa ison suunnattoman kuusen matkalla
ja kuun ja otawan latwalle. Kotia tulleelta kysyy Ilmarinen, mit'
oli mielipahoissa. Sanoo Wäinämöinen Pohjolassa ihanan neien olewan
Ilmarista kosiin kehottawa. Ilmarinen tästä arwelee Wäinämöiseltä
itsensä Pohjolaan luwatuksi, eikä lupaa lähteä. Niin käskee
Wäinämöinen häntä outoa kuusta katsomahan. Lähtee Wäinämöisen kera,
tulee paikalle, nousee kuuta ja otawata latwasta ottamaan. Latwaan
kohottua laulaa ison tuulen Wäinämöinen, joka kuusinensa, päiwinensä,
wie Ilmarisen Pohjolaan. Siellä hän sepäksi kuultu pannaan sammon
taonnalle. Rakentaa pajan, hankkii tuulet lietsomaan, ja takoo
sammon, jonka sitte walmihina Pohjolan emäntä kiwimäkeen tallitsee.
Ilmarinen itse, neien suostuttamatta, lähtee Pohjolasta kotia ja
kertoo Wäinämöiselle sammon takoneensa.

      Waka wanha Wäinämöinen
      Kohta lähtewi kotia,
      Pani warsan waljahisin,
      Ruskian reen etehen,
  5.  Itse reuoksen rekehen,
      Korjahan kohentelihen.
      Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä,
      Wirkku juoksi, matka joutu,
 10.  Reki wieri, tie lyheni,
      Jalas koiwunen kolasi,
      Korja kultanen kulisi.
        Ajawi, karettelewi
      Noita Wäinölän ahoja,
 15.  Kalewalan kankahia,
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Syö susi unen näkiä,
      Tapa tauti Lappalainen;
      Ei sanot saawani kotia
 20.  Enämpi eläwin silmin,
      Sinä ilmoissa ikänä,
      Kuuna kullan walkiana,
      Näille Wäinölän ahoille,
      Kalewalan kankahille."
 25.    Siitä wanha Wäinämöinen
      Laulelewi, taitelewi;
      Laulo kuusen kukkalatwan,
      Kukkalatwan, kultalehwän.
      Latwan työnti taiwahalle,
 30.  Puhki pilwien kohotti,
      Lehwät ilmoille lewitti,
      Halki taiwahan hajotti.
        Laulelewi, taitelewi;
      Laulo kuun kumottamahan
 35.  Kultalatwa kuusosehen;
      Laulo oksille otawan.
        Ajawi, karettelewi
      Kohti kullaista kotia
      Alla päin pahoilla mielin,
 40.  Kun oli seppo Ilmarisen,
      Takojan iän ikuisen,
      Luwannut lunastimeksi,
      Oman päänsä päästimeksi,
      Pimiähän Pohjolahan,
 45.  Summahan Sariolahan.
        Seppo wastahan tulewi:
      "Woi sie wanha Wäinämöinen,
      Mit' olet pahalla mielin,
      Kaiken kallella kypärin?"
 50.    Sillon wanha Wäinämöinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Sinä seppo Ilmarinen,
      Lankoni emoni lapsi,
      Lähe neittä noutamahan,
 55.  Päätä kassa katsomahan,
      Pimiästä Pohjolasta,
      Summasta Sariolasta.
      Kun on neiti Pohjolassa,
      Impi kylmässä kylässä,
 60.  Jok' ei suostu sulhosihin,
      Mielly miehiin hywihin;
      Kiitti puoli pohjan maata,
      Kun ompi kowin koria,
      Lihan läpi luu näkywi,
 65.  Luun läpi yin näkywi.
      Saatat sie takoa sammon,
      Kirjokannen kirjaella,
      Niin saat neion palkastasi,
      Työstäsi tytön ihanan."
 70.    Itse seppo Ilmarinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Joko sie minun menetit
      Pimiähän Pohjolahan
      Oman pääsi päästimeksi,
 75.  Itsesi lunastimeksi!
      En sinä pitkänä ikänä,
      Kuuna kullan walkiana,
      Lähe Pohjolan tuwille,
      Sariolan salwoksille,
 80.  Miesten syöjille sioille,
      Urosten upottajille."
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Ohoh seppo Ilmarinen,
 85.  Lähkös kuusta katsomahan,
      Kun on nossut taiwahalle,
      Puhki pilwien kohonnut,
      Lehwät ilmoille lewennä,
      Halki taiwahan hajonna.
 90.  Ompi kummat kuusosessa:
      Kuu uusi kumottamassa,
      Kultalatwa kuusosessa,
      Ompi oksilla otawa."
        Läksit kuusta katsomahan
 95.  Tuonne Wäinölän aholle,
      Sano wanha Wäinämöinen:
      "Nyt sie seppo weikkoseni
      Noskos kuuta noutamahan,
 100. Otawaista ottamahan,
      Kultalatwa kuusosesta."
         Siitä seppo Ilmatinen
      Nousi puuhun korkialle,
      Ylähäksi taiwahalle;
 105. Nousi kuuta noutamahan,
      Otawaista ottamahan,
      Kultalatwa kuusosesta.
         Sillon wanha Wäinämöinen
      Lauloa hyrähtelewi;
 110. Laulo tuulen tuppurihin,
      Ilman raiwohin rakenti.
      Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
      "Ota tuuli purtehesi,
 115. Ahawa wenosehesi,
      Wieä, wiillätelläksesi,
      Pimiähän Pohjolahan."
        Otti tuuli purtehensa,
      Ahawa wenosehensa,
 120. Wieä, wiillätelläksensä
      Pimiähän Pohjolahan.
        Siinä seppo Ilmarinen
      Jopa kulki, jotta joutu,
      Pimiähän Pohjolahan,
 125. Summahan Sariolahan.
      Kulki tuulen tietä myöten,
      Ahawan ratoa myöten,
      Yli kuun, alatse päiwän,
      Otawaisten olkapäitse,
 130. Pääty Pohjolan pihalle,
      Sariolan saunatielle;
      Eikä häntä koirat kuultu,
      Eikä haukkujat hawattu.
        Louhi Pohjolan emäntä,
 135. Pohjan akka harwahammas,
      Itse päätywi pihalle,
      Itse ennätti sanoa:
      "Mi sinä lienet miehiäsi,
      Ja kuka urohiasi;
 140. Tulit tuulen tietä myöten,
      Ahawan ratoa myöten,
      Eikä koirat kohti hauku,
      Eikä wirka willahännät."
        Sano seppo Ilmarinen:
 145. "Emmä tänne tullukkana
      Kylän koirien kuluksi,
      Willahäntien wihaksi,
      Näillä ouoilla owilla,
      Weräjillä wierahilla."
 150.   Siitä Pohjalan emäntä
      Kysäsewi wierahalta:
      "Oletko tullut tuntemahan,
      Tuota seppo Ilmarista,
 155. Takojata taitawinta?"
        Se on seppo Ilmarinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Itse olen seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen."
 160.   Louhi Pohjolan emäntä,
      Pohjan akka harwahammas,
      Pian pistihen tupahan,
      Sanowi sanalla tuolla:
      "Neityeni nuorempani,
 165. Lapseni wakawimpani,
      Pane päällesi parainta,
      Kaunihinta kaulallesi,
      Ripehintä rinnoillesi,
      Warrellesi walkeinta;
 170. Jo on seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
      Saanut sammon laaintahan,
      Kirjokannen kirjantahan.
        Tuopa kaunis Pohjan tytti,
 175. Maan kuulu, ween walio,
      Meni aittahan mäellä;
      Kolme on aittoa mäellä,
      Yksi on emosen aitta,
      Se aitta parahin aitta.
 180. Siellä on arkku arkun päällä,
      Lipas lippahan lomassa;
      Aukasi parahan arkun,
      Kimahutti kirjokannen,
      Löysi kuusi kultawyötä,
 185. Wiisi willaista hametta;
      Puki päällensä parasta,
      Kaulallensa kaunihinta,
      Ripeintä rinnoillensa,
      Warrellensa walkeinta.
 190.   Siitä Pohjolan emäntä
      Käytti seppo Ilmarisen
      Tuolla Pohjolan tuwassa,
      Sariolan salwoksessa.
      Syötti miehen syöneheksi,
 195. Juotti miehen juoneheksi,
      Apatti alanenäksi,
      Uuwutti unelliseksi;
      Pani maata matkamiehen,
      Neien wierehen wenytti.
 200.   Siitä Pohjolan emäntä
      Itse tuon sanoiksi wirkki.
      "Ohoh seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
      Saatatko takoa sammon,
 205. Kirjokannen kirjaella,
      Yhen joukkosen sulasta,
      Yhen willan kylkyestä,
      Yhen otrasen jywästä,
      Yhen wärttinän muruista;
 210. Niin saat neion palkastasi,
      Työstäsi tytön ihanan."
        Sillon seppo Ilmarinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Jo taisin takoa Sammon,
 215. Kirjokannen kirjaella,
      Yhen joukkosen sulasta,
      Yhen willan kylkyestä,
      Yhen otrasen jywästä,
      Yhen wärttinän muruista;
 220. Kun olin taiwoista takowa,
      Ilman kantta kalkuttawa,
      Ilman alkosen alutta,
      Riporihman tehtysättä."
        Siitä seppo Ilmarinen,
 225. Takoja iän ikuinen,
      Läksi sammon laaintahan,
      Kirjokannen kirjantahan.
      Kysy paikalta pajoa,
      Kaikkia sepinkaluja;
 230. Ei pajoa Pohjolassa,
      Pihtiä Pimentolassa,
      Ei pajoa, ei paletta,
      Ahjoa, alasintana,
      Wasaroa warttakana.
 235.   Sillon seppo Ilmarinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Akat tuosta tuskautoho,
      Herjat kesken heittäöhö;
      Waan ei mies pahempikana,
 240. Uros untelompikana."
        Etsi ahjonsa alusta,
      Leweyttä lietsehensä,
      Pohjolan kiwimäellä,
      Rautasella kalliolla,
 245. Wuorella teräksisellä.
      Löysi paikkoa palasen
      Aloa aniwähäsen,
      Johon paino palkehensa,
      Lewitteli lietsehensä,
 250. Alasimensa asetti.
        Pani orjat lietsomahan,
      Palkkalaiset painamahan;
      Orjat lietso löyhytteli,
      Palkkalaiset painatteli;
 255. Lietso päiwän, lietso toisen,
      Lietso kohta kolmannenki,
      Syli syttä hartiolla,
      Kyynärä kywentä päässä,
      Waaksa muulla wartalolla,
 260. Kortteli kowa nokea.
        Jo päiwällä kolmannella
      Itse seppo Ilmarinen
      Katso ahjonsa alusta,
      Lietsehensä liepehiä:
 265. "Saako sampo walmihiksi,
      Kirjokansi kirjatuksi?"
        Ei saa sampo walmihiksi,
      Kirjokansi kirjatuksi.
      Siitä seppo Ilmarinen
 270. Saapi tuulet lietsomahan;
      Lietso tuulet löyhytteli,
      Itä lietso, lietso länsi,
      Etelä enemmän lietso,
      Pohjanen puhu kowasti.
 275. Lietso päiwän, lietso toisen,
      Lietso kohta kolmannenki;
      Päiwälläpä kolmanella
      Itse seppo Ilmarinen
      Katso ahjonsa alusta,
 280. Lietsehensä liepehiä;
      Sampo tungeksen tulesta,
      Alta ahjonsa ajaksen.
        Siitä seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
 285. Takoa taputtelewi,
      Lyöä lyyhäyttelewi,
      Pajassa owettomassa,
      Ilman ikkunattomassa.
      Päiwät sampoa takowi,
 290. Kirjokantta kalkuttawi,
      Yöt on neittä miestyttäwi,
      Impeä lepyttelewi.
        Saipa sampo walmihiksi,
      Kirjokansi kirjotuksi;
 295. Ei saa impi miestytyksi,
      Neitonen lepytetyksi.
        Siitä jauho uusi sampo,
      Kirjokansi kiikutteli;
      Jauho purnon puhtehessa,
 300. Jauho purnon syötäwiä,
      Purnon toisen myötäwiä,
      Kolmannen kotipitoja.
        Niin ihastu Pohjan akka,
      Saatto sitte sammon tuonne
 305. Waaran waskisen sisähän,
      Pohjolan kiwimäkehen,
      Yheksän lukun taaksi.
      Sihen juuret juurruttele
      Yheksän sylen sywälle;
 310. Juuren juurti maaemähän,
      Toisen wesiwiertehesen,
      Kolmannen kotimäkehen.
        Itse seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
 315. Allapäin pahoilla mielin,
      Kahta kallella kypärin,
      Jo tuossa ajattelewi,
      Pitkin päätänsä pitäne
      Miten olla, kuin eleä,
 320. Pimiässä Pohjolassa.
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Ohoh seppo Ilmarinen,
      Laatisiko mieli mennä,
      Elomaille entisille?
 325.   Sano seppo Ilmarinen:
      "Sinne mieleni tekisi
      Elomaille entisille,
      Kotihini kuolemahan."
        Louhi Pohjolan emäntä
 330. Syötti miehen, juotti miehen,
      Panewi perähän purren,
      Nosti tuulen tuulemahan;
      Sillä seppo Ilmarinen
      Matkasi omille maille,
 335. Kohti kullaista kotia,
      Entistä elosioa.
        Kysy wanha Wäinämöinen
      Ilmariselta sepolta:
      "Weli seppo Ilmarinen,
 340. Lankoni emoni lapsi,
      Joko laait uuen sammon,
      Kirjokannen kirjaelit?"
        Sano seppo Ilmarinen,
      Itse laatia pakisi:
 345. "Jopa jauho uusi sampo,
      Kirjokansi kiikutteli;
      Jauho purnon puhtehessa,
      Jauho purnon syötäwiä,
      Purnon toisen myötäwiä,
 350. Kolmannen pieltäwiä."

Kuues Runo.

Lemminkäinen yritäksen Pohjan tyttöä kosihin. Emo kieltää lähtemästä,
surmaa Pohjan noijilta pojalleen pelkääwä. Lemminkäinen jo päätänsä
harjaawa nakkaa suan käestänsä lausumalla, sillon häntä surmattawan,
konsa suka werta wuotanee. Niin waraeleksen ja lähtee matkalle.
Tulee kylään, ajaa talo talolta ja kysyy jo kahestaki paikasta
hewosensa riisujata. Ei saanut, ajaa eille Pohjolan pihalle. Kuulee
tuwassa laulajoita ja pistäksen sisälle. Ihmetellään ku lienee
outo, kun häntä ei koiratkana haukkune. Lemminkäinen wirkkaa ei
siksi tulleensakan ja alkaa lauloa. Niin laulo miehet kunne kunki
tuwasta, yhen waan heitti laulamatta wanhan sokia ukon. Kysy ukko
miksi häntäkin ei laulanut. Sanoo Lemminkäinen ei senlaiseen herjaan
koskewansa. Tästä ukko suuttunut lähtee Tuonelan joelle siellä
Lemminkäistä uottawa.

      Itse lieto Lemminkäinen,
      Itse kaunis kaukomieli,
      Lähtiäksensä kokewi,
      Tullaksensa toiwotteli
  5.  Pohjan poikajen tulille,
      Lapin lasten tanterille.
        Kesän kengitti hewoista,
      Talwen rautoja rakenti,
      Waljasti tulisen ruunan
 10.  Tulisella tanterella;
      Wesi tippu wempelestä,
      Raswa rahkehen nenästä.
        Niin sanowi Lemminkäinen:
      "Oi emoni, waimo wanha,
 15.  Jospa paitani pesisit
      Mustan käärmehen mujuilla,
      Kesäkuilla kuiwoaisit,
      Mun kosihin mennäkseni
      Neittä kylmästä kylästä,
 20.  Piikoa Pimentolasta."
        Emo kielteä käkewi,
      Warotteli waimo wanha:
      "Ellös menkö poikueni
      Ilman tieon tietämättä,
 25.  Ilman taion taitamatta,
      Pohjan poikajen tulille,
      Lapin lasten tanterille;
      Siellä Lappi laulanewi,
      Tunkenewi Turjalainen,
 30.  Suin sytehen, päin sawehen,
      Kypenihin kyynäswarsin,
      Koprin kuumihin porohin."
        Niin sanowi Lemminkäinen:
      "Jo minua noiat noitu,
 35.  Noiat noitu, kyyt kiroili,
      Koki kolme Lappalaista,
      Yhtenä kesäissä yönä,
      Alasti alakiwellä,
      Ilman wyöttä, waattehitta.
 40.  Sen werran minusta saiwat,
      Min kirwes kiwestä saapi,
      Napakaira kalliosta,
      Järky jäästä iljanesta,
      Tuoni tyhjästä tuwasta.
 45.    Jos tahon tasalle panna,
      Miesten werroille weteä,
      Itse laulan Lappalaisen,
      Itse tungen Turjalaisen,
      Käsin kalman kattilahan,
 50.  Koprin ilmahan kowahan,
      Polwin hyytä hyppimähän,
      Säärin jäätä särkemähän,
      Riitettä repäsemähän;
      Laulan halki hartionsa,
 55.  Puhki leukansa puhelen,
      Paian kauluksen kaheksi,
      Rikki rintalastasesta."
        Emo kielteä käkewi,
      Warotteli waimo wanha:
 60.  "Ellös wainen poikueni
      Lähkö neittä Pohjolasta,
      Piikoa Pimentolasta;
      Tuho ainaki tulewi,
      Hukka lieto Lemminkäistä,
 65.  Tuho poikoa pätöistä.
      Ei sinussa laulajaa,
      Pohjan poikien sekahan,
      Etkä tunne kieltä Turjan,
      Maha lausua Lapiksi."
 70.    Sillon lieto Lemminkäinen,
      Oli päätänsä sukiwa,
      Hapsiansa harjaawa,
      Lähtiäksensä kosihin,
      Mennäksensä Pohjolahan.
 75.  Suan orrelle ojensi,
      Harjan paino patsahasen;
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Sillon on hukka Lemminkäistä,
      Tuho poikoa pätöistä,
 80.  Kun suka werin waluwi,
      Harja hurmehin loruwi."
        Siitä läksi Lemminkäinen
      Wasten kieltoa emonsa,
      Warotusta wanhempansa.
 85.  Missä mies waraeleksen?
      Jo wähin waraeleksen
      Owen suussa alla orren,
      Pirtin pihtipuolisessa,
      Weräjillä wiimmesillä.
 90.    Ei oo ne warat wäkewät,
      Missä mies waraeleksen?
      Korwalla tulisen kosken,
      Pyhän wirran pyörtehessä;
      Siinä mies waraeleksen,
 95.  Hyöteleksen, wyötteleksen,
      Rautapaitohin paneksen,
      Teräswöihin telkitäksen.
      Sanowi sanoilla näillä:
      "Mies on lustuissa lujempi,
 100. Rautapaiassa parempi,
      Teräswyössä tenhosampi,
      Noien noitien noroille,
      Tietomiesten tienohille,
      Jottei huoli huonommista,
 105. Tottele hywiäkänä."
        Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä;
      Wirkku juoksi, matka joutu,
      Reki wieri, tie lyheni.
 110. Ajo päiwän, ajo toisen,
      Kohta kolmannen ajawi.
        Kylä wastahan tulewi;
      Ajoa suhuttelewi
      Alimmaista tietä myöten
 115. Alimmaisehen talohon.
      Yli kynnyksen kysywi,
      Lausu lakkapuun takoa:
      "Oisiko talossa taassa
      Rinnukseni riisujaa,
 120. Aisani alentajoa,
      Luokin lonkahuttajoa?"
      Lausu lapsi lattialta,
      Poika portahan nenältä:
      "Ei ole talossa taassa
 125. Rinnuksien riisujaa,
      Aisojen alentajoa,
      Luokin lonkahuttajoa."
        Mitä huoli Lemminkäinen;
      Laski wirkkua witsalla,
 130. Helähytti helmiswyöllä,
      Ajoa suhuttelewi
      Keskimmäistä tietä myöten
      Keskimmäisehen talohon.
      Yli kynnyksen kysywi,
 135. Lausu lakkapuun takoa:
      "Oisiko talossa taassa
      Rinnukseni riisujoa,
      Aisani alentajoa,
      Luokin lonkahuttajoa?"
 140.   Lausu akka lattialta,
      Kielipalku pankon päästä:
      "Kyllä saat talosta taasta
      Rinnuksesi riisujoita,
      Aisasi alentajoita,
 145. Luokin lonkahuttajoita;
      Ompa kyllä kymmenenki,
      Saatpa jos tahot satoja,
      Jotka sulle kyyin saawat,
      Antawat ajohewosen,
 150. Yli meret mennäksesi,
      Lammit luikahellaksesi,
      Isäntäsi iltaselle,
      Emäntäsi einehelle,
      Muun perehen murkkinalle.
 155. Saaha kukkona kujahan,
      Kanan lassa kartanolle,
      Mennä kynsin kynnyksessä,
      Poikkipuolin portahalla,
      Siwun sintsin lattialla."
 160.   Mitä huoli Lemminkäinen,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Oisi akka ammuttawa,
      Koukkuleuka kolkattawa."
      Laski wirkkua witsalla,
 165. Helähytti helmiswyöllä;
      Ajoa suhuttelewi
      Wierimmäistä tietä myöten
      Wierimmäisehen talohan.
        Niin pihalle tultuansa
 170. Lyöpi maata ruoskallansa;
      Utu nousi ruoskan tiestä,
      Mies nuori u'un seassa,
      Sepä riisu rinnuksia,
      Sepä aisoja alenti,
 175. Sepä luokit lonkahutti.
        Siitä lieto Lemminkäinen
      Itse korwin kuuntelewi;
      Kuuli ulkoa runoja,
      Läpi sammalen sanoja,
 180. Läpi lauan laulajoita,
      Läpi seinän soittajoita.
        Meni nurkasta tupahan,
      Sai sisähän salwomesta,
      Jott' ei häntä koirat kuultu,
 185. Eikä haukkujat hawattu.
      Tupa oli täynnä tuppisuita,
      Jakku miehiä jaloja,
      Siltalauat laulajoita,
      Owen suu osoawia,
 190. Siwuseinä soittajoita,
      Peripenkki tietäjiä,
      Karsina karehtioita;
      Nuo laulowat Lapin wirttä,
      Hiien wirttä winguttiwat.
 195.   Itse Pohjolan emäntä
      Liikku sillan liitoksella,
      Lieho keskilattialla.
      Sanowi sanalla tuolla:
      "Olipa tässä ennen koira,
 200. Rakki rauan karwallinen,
      Lihan syöjä, luun puria,
      Weren uuelta wetäjä;
      Mi sinä lienet miehiäsi,
      Ja kuka urohiasi,
 205. Kun ei sua koirat kuultu,
      Eikä haukkujat hawattu."
        Sano lieto Lemminkäinen:
      "En mä tänne tullutkana
      Tawoittani, tieottani,
 210. Mahittani, maltittani,
      Ilman innotta isäni,
      Waruksitta wanhempani,
      Suuhun Untamon susien,
      Kitahan kirokawetten."
 215.   Siitä lieto Lemminkäinen
      Itse löihen loihtiaksi,
      Laikahutti laulajaksi;
      Laulo laulajat parahat
      Pahimmiksi laulajoiksi,
 220. Kiwikintahat kätehen,
      Kiwiharkko hartioille,
      Kiwilakki päälaelle,
      Kiwet suuhun syrjin syösti,
      Paaet lappehin lapeli,
 225. Parahille laulajille,
      Tietäwimmille runoille.
        Niin laulo mokomat miehet
      Kissan kirjawan rekehen,
      Kissan tuonne kiiätellä,
 230. Eteämmä ennätellä,
      Pohjan pitkähän perähän,
      Lapin laajahan salohon,
      Kuss' ei kule karjan kynsi,
      Waella hewosen warsa.
 235.   Ja laulo mokomat miehet
      Lapin laajalle lahelle,
      Miesten syöjälle selälle,
      Urosten upottajalle,
      Josta welhot wettä juowat,
 240. Tulikulkut tuioawat.
        Ja laulo mokomat miehet
      Rutjan koskehan kowahan,
      Kinahmehen ilkiähän,
      Johon puut päin putoowat,
 245. Perin wieriwät petäjät,
      Hongat latwoin lankiawat.
        Siinä lieto Lemminkäinen
      Laulo nuoret, laulo wanhat,
      Laulo kerran keski laaun,
 250. Yhen heitti laulamatta
      Ulappalan ukko wanhan,
      Ukko wanhan umpisilmän.
        Niin ukko sanoiksi wirkki:
      "Oi sie lieto Lemmin poika,
 255. Laulot nuoret, laulot wanhat,
      Laulot kerran keski laaun,
      Niin miks et minua laula?"
        Se on lieto Lemminkäinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
 260. "Niin siks en sinua laula,
      Kun sä miessä nuorempana
      Makasit oman emosi,
      Wanhempasi waiwuttelit;
      Itse herjasit heposet,
 265. Juoksuttelit suorajouhet,
      Suon selällä, maan nawalla,
      Ween liiwan liikkumilla."
         Ulappalan ukko wanha,
      Ukko wanha umpisilmä,
 270. Kowin suuttu ja wihastu;
      Meni ulos usta myöten,
      Pihalle wajoa myöten,
      Juoksi Tuonelan joelle,
      Siellä katso Kaukomieltä,
 275. Wiikon wuotti Lemminkäistä.

Seitsemäs Runo.

Lemminkäinen kysyy Pohjolan akalta tyttöä puolisoksensa ja pannaan
ansiotyölle hirweä Hiien nurmien periltä hiihtämään. Laatii
uuet sukset ja lähtee metsälle uhkaamalla ei sitä olewan jota
suksillansa ei saawuttaisi. Hiisi kuultua uhkaamisen tekäsi hirwen
jota Lemminkäinen tawottelee siks että sukset muutamassa lujassa
potkaamassa taittuwat poikki. Siitä hän metsämiehen tawoin lu'uilla
ja metsän haltioita rukoelemisella kokee saalihinsa saaha, joka
wiimmen toki luonnistuki. Niin toistaa hän anomuksensa ja pannaan
uuelle työlle Hiien hewoista suistamaan. Sen suistaa ja pyytää
kolmannesti tyttöä. Nyt määrätään hänelle työksi yhellä yrittämällä
joutsen Tuonelan joesta ampua. Lähtee Tuonelan joelle ja surmataan
ukolta, joka siellä oli häntä wahtaawa. Päälliseksi hakkaa hänen
Tuonen poika wiieksi muruksi miekallansa.

      Niin sanowi Lemminkäinen:
      "Anna akka tyttöäsi,
      Sekä nuorta morsianta,
      En tuota pahoin pitäisi;
  5.  Sylissäni syöessäni,
      Käsissäni käyessäni,
      Selässäni seistessäni,
      Maatessa mahani alla."
        Sano Pohjolan emäntä:
 10.  "Äsken annan tyttäreni,
      Sekä nuoren morsiamen,
      Kun sa hiihat Hiien hirwen
      Hiien peltojen periltä."
        Sillon lieto Lemminkäinen,
 15.  Itse kaunis Kaukomieli,
      Sykysyn lylyä laati,
      Kesän ketti kalhuansa,
      Päiwän sauoa salitti,
      Toisen toista kirjotteli.
 20.    Saipa sukset walmihiksi,
      Kalhunsa kanineheksi.
      Sillon lieto Lemminkäinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Ei olle sitä metsässä
 25.  Jalan neljän juoksewata,
      Kut' ei näillä yllätetä,
      Kaunihisti kannateta,
      Kalhuilla pojan Kalewan,
      Laatimilla Lemminkäisen."
 30.    Pääty Hiisi kuulemassa,
      Jumala tähyämässä;
      Hiisi hirwiä rakensi,
      Jalopeuroa sukesi,
      Pään mäkäsi mättähästä,
 35.  Jalat rannan raippasista,
      Sääret aian seipähistä,
      Selän aian aiaksesta,
      Korwat lammin lumpehista,
      Ketun kuusen koskuesta,
 40.  Muun lihan lahosta puusta,
      Silmät kuukkunan kiwestä.
        Laski kättä lautaselle,
      Itse neuo hirweänsä,
      Kun kukin sukimoansa,
 45.  Itse ilmoin luomoansa:
      "Nyt sie juokse Hiitten hirwi,
      Jalkoa jalo tewana,
      Poropetra poimettele,
      Poron poikimasioille,
 50.  Lapin lasten tanterille."
        Siitä juoksi Hiitten hirwi,
      Jalkasi jalo tewana,
      Poropetra poimetteli,
      Pohjan aitojen peritse,
 55.  Lapin lastutanteritse;
      Potkasi koan owea,
      Kaato kattilat tulelta,
      Selin keiton keikahutti,
      Lihat tuhkahan tuherti,
 60.  Liemet lietehen lewitti,
      Itse eillehen menewi.
        Lapin lapset itkemähän,
      Lapin koirat haukkumahan,
      Kylän naiset nauramahan.
 65.    Tuli weitikkä werewä,
      Sano kaunis Kaukomieli:
      "Mitä täällä immet itki,
      Mitä täällä naiset nauro,
      Kuta täällä koirat haukku?"
 70.  "Juoksi tästä Hiitten hirwi,
      Jalkasi jalo tewana,
      Poropetra poimetteli;
      Potkasi koan owea,
      Kaato kattilat tulelta,
 75.  Selin keiton keikahutti,
      Lihat tuhkahan tuherti,
      Liemet lietehen lewitti,
      Itse eillehen menewi."
        Siitä weitikkä werewä
 80.  Lykkäsi lylyn lumelle,
      Kun on woina wuolakenna;
      Kanto kattawan awuksi,
      Kun on kiitäwän hawukan;
      Kanto kaksi sauoansa
 85.  Kahen puolin kalhustansa;
      Saan makso saua markan,
      Toinen ruskian reposen.
        Siitä kerran potkasewi
      Silmän sintämättömähän,
 90.  Potkasewi kerran toisen
      Korwan kuulemattomahan,
      Potkasewi kolmannenki
      Jo tawotti Hiien hirwen.
        Kokan koiwusen rakenti,
 95.  Tarhan tammisen tawotti:
      "Siinä seiso Hiien hirwi,
      Poropetra poimettele!"
        Selkeä silittelewi,
      Taljoa taputtelewi:
 100. "Sopisipa taassa maata
      Nuoren neitosen keralla."
        Siitä kiihty Hiien hirwi,
      Poropetra potkimahan;
      Kokan koiwusen lewitti,
 105. Tarhan tammisen hajotti,
      Itse eillehen menewi.
        Siitä weitikkä werewä
      Wielä kerran potkasewi,
      Lysmätti lyly läwestä,
 110. Taittu kalhu kannan tiestä,
      Saua katki kään siasta,
      Toinen somman suowerosta.
      Itse juoksi Hiien hirwi,
      Jottei päätänä näkynnä,
 115. Silmän sintämättömäksi,
      Korwan kuulemattomaksi.
        Siitä lieto Lemminkäinen,
      Itse kaunis Kaukomieli,
      Wielä muisti muunki keinon,
 120. Toki toisen tien osasi;
      Sauowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
      "Joko hiihan hiljalleni,
      Werkkahalleni wetelen;
 125. Hiljallehen huono käypi,
      Sauan woimaton pitäwi.
      Heitän poies heinäkengät,
      Panen talwitallukseni,
      Sykysyiset syylinkini,
 130. Metsolahan mennäkseni,
      Metsän tyttöjen tyköhön,
      Sinipiikojen pihalle,
      Hawulinnan liistehille.
        Minun sukseni kuluwat,
 135. Hopiaiset hoikkenewat;
      Otan Hiien hienot sukset,
      Lemmon leppäset siwakat,
      Niillä hiihan Hiien maita,
      Lemmon maita löyhyttelen,
 140. Hiihan kohti korwen rannan,
      Salon sintäwän sisälle.
        Tuolta korpi kuummottawi,
      Tuolta sintäwi sinerwä;
      Tuonne mieleni tekewi,
 145. Aiwoni ajattelewi,
      Muien miesten metsimaille,
      Urosten eräsaloille.
        Otan kolme koiroani,
      Wiisi willa hänteäni,
 150. Seitsemän sepeliäni;
      Kohottelen koiriani,
      Jouwuttelen jousiani,
      Suksiani suin puhelen.
      Suksi on jalkoa sukua,
 155. Jousi kättä joukkioa,
      Päre nuoli, puu wasama.
        Koirani keränä wieri,
      Kylän kukka kuulusana,
      Sukseni ma'a matona.
 160. Niin on häntä koirallani,
      Kun komehin korpikuusi;
      Niin on silmät koirallani,
      Kun on suurin suitsirengas;
      Niin on hammas koirallani,
 165. Kun on wiikate Wirossa.
        Sinä koirani komehin,
      otukseni oiwallisin!
      Juoksuttele, jouwuttele,
      Ahomaita aukehia;
 170. Juokse tuonne toisualle
      Mielusahan metsolahan,
      Tarkkahan Tapiolahan.
        Kowa ilma koskenewi,
      Rakkihini rapsuawi,
 175. Niin minä sanon mokomin,
      Sanon, kun sano isoni:
      Tellerwo Tapion neiti,
      Mielikki metsän miniä!
      Kukuttele koiroani,
 180. Haukuta hakioani,
      Sisällä salon sinisen,
      Korwen kultasen koissa.
      Wäännä wainu wempelelle,
      Tuhku kaarelle siwalla,
 185. Lyö löyly etempääki,
      Kanna wainu kaukempoa,
      Tulla koiran sieramihin,
      Wilullaki, wihmoillaki,
      Säilläki, satehillaki;
 190. Jotta koiran kohti juosta,
      Penun julki julkotella,
      Mielusassa metsolassa,
      Tarkassa Tapiolassa.
        Niinp' ennen sano isoni,
 195. Wieri waltawanhempani,
      Kun ei koira kohti juossut,
      Penu oikein osannut:
      Ku on koirani kokenut,
      Mikä hallin haittaellut;
 200. Ku on tukki koiran turwan,
      Wainukullan salpaeli
      Kun ei koira kohti hauku,
      Penu oikein osoa?
        Kyllä tieän koiran synnyn,
 205. Arwoan alun penuen:
      Tuulelt' on penuen tunti,
      Ahawalta koiran alku.
      Portto Pohjolan sokia,
      Ulappalan umpisilmä,
 210. Perin tuulehen makasi,
      Pallehin pahaan säähän,
      Selin luoen luotehesen,
      Kaltoin kaarnapohjasehen.
      Tuuli nosti turkin helmat,
 215. Ahawa hamehen helmat,
      Teki tuuli tiineheksi,
      Ahawa awulliseksi.
        Mitä kantawi kohussa.
      Koiran tuo kohussa kanto,
 220. Penun alla pernojensa,
      Maksoissansa maan itikan.
        Ku kanto kapalonuorat?
      Hawon akka raiwokerta,
      Se kanto kapalonuorat,
 225. Lapsen karkian kapalon,
      Liinoissansa liikutteli,
      Helmoissansa heilutteli.
        Penitar waliwo waimo,
      Ulappalan umpisilmä!
 230. Tule lasta päästämähän,
      Poikoa perittämähän;
      Tuli lukko koiran suuhun,
      Haitta haukun hampahisin,
      Ota lukko koiran suusta,
 235. Haitta haukun hampahista;
      Ota sulku suun eestä,
      Kapu kielen kantimesta,
      Anna koiran kohti juosta,
      Penun oikein osata.
 240.   Lähen nyt miehistä metsälle,
      Urohista ulkotöille;
      Lepy lehto, kostu korpi,
      Taiwu ainoinen Tapio!
      Ihastu jumalan ilma,
 245. Miehen mennessä metsälle!
      Ota metsä mieheksesi,
      Urohoksesi Tapio,
      Korpi kolkkipojaksesi!
        Soita metsä kanteletta,
 250. Kukuta salo käkeä.
      Jotta kulta kuunteleisi,
      Hopia tilin tekisi,
      Alla kuusen kultalatwan,
      Alla kaunihin katajan.
 255.   Matalainen mulla mahti,
      Lyhykäinen onnen lykky,
      Sukset kultaset kuluwat,
      Hopiaiset hoikkenewat;
      Ikäwä minun tulewi,
 260. Ikäwä tulettelewi,
      Kun ei oo kullan muuttajoa,
      Hopian wajehtajoa.
      Ikäw' on iloton ilta,
      Päiwä pitkä saalihiton.
 265.   Joko suuttu suuri luoja,
      hallan antaja wihastu,
      Kun ei anna aionkana,
      Harwonkana hoiwauta?
      Ellös suuttuo jumala,
 270. Maan pitäjä pillastuo;
      Toki anna aiallani,
      Iälläni ilmauta,
      Kun ma ainosin anelen,
      Kielin kullan kuikuttelen.
 275.   Miks et anna antoluoja,
      Lupoa luja jumala?
      Ei ne muutkana paremmat,
      Eikä pyytäjät pyhemmät;
      Eipä miesten muienkana
 280. Sinisemmät silmiripset,
      Koriammat kulmakarwat,
      Jalan heitto hempiämpi.
        Muut ne wiewät wiekkahuulla,
      Muut ottawat ounahuulla,
 285. Mie en weisi wiekkahuulla,
      En ottaisi ounahuulla,
      Weisin waiwani näöstä,
      Ottaisin omasta työstä.
        Mikä mieli, mikä muutos,
 290. Mielusassa metsolassa;
      Entinen metsän emäntä
      Oli kaunis katsannolta,
      Ihana imertimiltä,
      Käet olit kullan käärehissä,
 295. Sormet kullan sormuksissa,
      Pää kullan pätinehissä,
      Tukat kullan suortuwissa,
      Korwat kullan koltuskoissa,
      Silmäripset simpsukoissa;
 300. Nykynen metsän emäntä
      Ruma on warsin rungoltansa,
      Ilkiä imertimiltä,
      Käet on witsakäärehissä,
      Sormet witsasormuksissa,
 305. Pää witsa pätinehissä,
      Tukat witsa suortuwissa,
      Korwat witsa koltuskoissa,
      Kaula witsa helmilöissä.
        Missä nyt antaja asuwi,
 310. Eläwi hywä emäntä,
      Puhas muori puuhoawi?
      Tuolla antaja asuwi,
      Eläwi hywä emäntä;
      Puhas muori puuhoawi,
 315. Sakaroilla sarwilinnan,
      Metsän linnan liepehillä.
      Eilen mie käwin metsässä,
      Kolm' on linnoa metsässä;
      Yksi puinen, toinen luinen,
 320. Kolmansi kiwinen linna,
      Se linna emännän linna,
      Kuus' on kulta ikkunoa
      Kunki linnan kulmanteella.
      Mie katsoin sisähän noista,
 325. Siellä antajat asuwat,
      Ja wiruwat wiljan eukot.
        Mielikki metsän emäntä,
      Puhas muori, muoto kaunis!
      Lyöte lykkywaattehisin,
 330. Antipaitohin panete;
      Aukase metinen arkku,
      Mesilipas liikahuta,
      Metiseltä mättähältä,
      Kultaselta kunnahalta.
 335. Tuo mulle metsän olutta,
      Metsän mettä juoakseni;
      Metsäss' on olutta paljon,
      Metsässä mesi makia.
        Hiero kahta kämmentäsi
 340. Nyperrä hypehiäsi,
      Pane kulta kulkemahan,
      Hopia waeltamahan,
      Wasten miestä walkiata,
      Kowin koiwun karwallista.
 345.   Metsolan metinen neiti,
      Metsän piika pikkarainen!
      Soitellos mesinen pilli,
      Simapilli piiparoita,
      Korwalle ehon emännän;
 350. Et emäntä lienekkänä,
      Jos et piikoa pitäne,
      Sata piikoa pitäne,
      Tuhat muuta käskyläistä,
      Karjan kaiken kaitsiata,
 355. Wiitsiätä wiljan kaiken.
        Mielikki metsän miniä,
      Tuulikki tytär Tapion!
      Ota piiska pihlajainen,
      Katajainen karjan ruoska,
 360. Takoa Tapiowaaran,
      Tuomiwaaran tuolta puolen,
      Jolla witsot wiljoasi,
      Karkottelet karjoasi.
      Aja wilja wieremmille,
 365. Aukeimmille ahoille;
      Jok' on laiska juoksemahan,
      Sitä laske lautaselle;
      Joka tieltä pois menewi,
      Sitä silmille siwalla,
 370. Tielle korwasta kohota.
        Oja wastahan tulewi,
      Puro tiellä poikkipuolen;
      Silkki sillaksi siwalla,
      Punalanka portahaksi.
 375.   Metsän ukko halliparta,
      Metsän kultanen kuningas!
      Pane nyt metsät miekka wyölle,
      Salot kalpio kätehen;
      Salot pannos palttinahan,
 380. Metsät werkahan wetäös,
      Haawat kaikki haljakkoihin,
      Kuuset kultihin rakenna,
      Wanhat hongat waskiwyölle,
      Petäjät hopiawyölle,
 385. Koiwut kulta kalkkaroihin.
      Paa kun panit muinoselta
      Sinun antiaikoinasi,
      Minun pyytöpäiwinäni;
      Mentyä minun metsälle,
 390. Ja salolle saatuani,
      Korwelle kohottuani,
      Mäen päälle päästyäni,
      Kuuna paisto kuusen oksat,
      Hopiana hongan oksat,
 395. Päiwänä petäjän latwat,
      Haawan latwat haljakkoina;
      Kuuna paisto kuulu poika,
      Päiwänä tytär pätöwä.
        Awa aittasi awara,
 400. Luinen lukko lonkahuta;
      Ota kultanen kurikka,
      Käyös waskinen wasara,
      Jolla korwet kolkuttelet,
      Salot synkät sylkyttelet,
 405. Wiljan syntymäsioilla,
      Rahan karwan kaswinmaalla,
      Jotta wilja wirtoaisi,
      Sekä karja karkuaisi,
      Miehen etsiwän etehen,
 410. Uron ottawan ohille.
        Aita kultanen kuwoa,
      Hopiainen pystö pistä,
      Juosta karjan joutusasti,
      Wikewästi wiilletellä,
 415. Kullaista kujoa myöten,
      Hopiaista tietä myöten.
      Jospa karja karkuaisi,
      Eli wilja wierehtäisi,
      Niin sä aitoa kohenna;
 420. Kun hän katsowi ylitse,
      Sillon aitoa ylennä;
      Kuni katsowi alatse,
      Sillon aitoa alenna;
      Kun ei wilja wieremällä,
 425. Sillon aita annollansa.
        Hiien poika pikkarainen,
      Hyppääjä hywän selän.
      paljastele warsoasi,
      Rakentele ratsuasi,
 430. Ota kulta kannuksesi
      Hopiaisen orren päästä,
      Kultasesta lippahasta,
      Kaskisesta wakkasesta;
      Sillä kutkuta kuwetta,
 435. Sekä kaiwa kainaloita,
      Anna juosta joutusasti,
      Wikewästi wiilletellä,
      Waskisissa waljahissa,
      Kultasissa kahlehissa.
 440.   Aita wastahan tulewi,
      Riehto aitoa repäse
      Wiieltä witsaswäliltä,
      Seitsemältä seipähältä,
      Kaheksalta kannon päältä.
 445.   Ota witsa wiittä syltä,
      Koiwu kolmia tapoa,
      Jolla witsot wiljoasi,
      Karkottelet karjoasi.
      Kun ei täywy tännempänä,
 450. Niin tuo tuolta tuonnempoa
      Takoa Tanikan linnan,
      Hiien linnan liepehiltä,
      Uroholle pyytäjälle,
      Miehelle anelewalle.
 455.   Mimerkki metsän emäntä,
      Waimo puhaswarrellinen,
      Metsän ukko halliparta,
      Metsän kultanen Kuningas!
      Tule nyt kullan muuttelohon,
 460. Hopian wajehtelohon.
      Minun on kullat kuun ikuiset,
      Päiwän poloiset hopiat,
      Isoni soasta saamat,
      Tawottamat tappioista;
 465. Ne kuluwat kukkarossa,
      Tummentuwat tuhniossa,
      Kun ei oo kullan muuttajoa,
      Hopian wajehtajoa.
        Tule nyt kullat ottamahan,
 470. Hopiat walitsemahan;
      Minun on kullat kirkkahammat,
      Sinun kullat karwasemmat.
      Lempiliinasi lewitä
      Alle minun kultieni,
 475. Kullan maahan tippumatta,
      Hopian riwestymättä,
      Kullat annan kynsillesi,
      Kämmenellesi hopiat."
        Sillä lieto Lemminkäinen
 480. Toki hiihti Hiien hirwen
      Hiien peltojen periltä;
      Itse lämsensä lähetti
      Hiien hirwen hartioille,
      Kaulalle kameli warsan,
 485. Jott'ei potkinut kowasti,
      Selkeä silittäessä.
        Sano tuolta tultuansa,
      Pohjolahan saatuansa:
      "Jo ma hiihin Hiien hirwen
 490. Hiien peltojen periltä;
      Anna akka tyttöäsi,
      Sekä nuorta morsianta."
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Äsken annan tyttäreni,
 405. Sekä nuoren morsiamen,
      Kun sa suistat suuren ruunan,
      Hiien ruskian hewosen,
      Hiien warsan waahtileuan,
      Joll' on rautaset kapiot,
 500. Teräksiset temmottimet,
      Tuli tukka, rautaharja."
        Sillon lieto Lemminkäinen
      Otti kulta ohjaksensa,
      Hopiaisen marhaminnan,
 505. Läksi hewosen hakuhun,
      Suwikunnan kuuntelohon
      Hiien nurmien periltä.
        Astua taputtelewi,
      Käyä kullerroittelewi,
 510. Wihannalle wainiolle,
      Pyhän pellon pientarelle.
        Siellä etsiwi hewoista,
      Päätä puiti katselewi,
      Suwikunnan suitset wyöllä,
 515. Warsan waljahat olalla.
        Iski silmänsä itähän,
      Käänti päätä päiwän alle,
      Näki hiekalla hewosen,
      Kuloharjan kuusikolla,
 520. Senp' on tukka tulta tuiski,
      Harja suihkisi sawua.
        Niin sanowi Lemminkäinen:
      "Ukko taiwahan napanen,
      Remupilwen reunahinen,
 525. Taiwo auoksi awaos,
      Ilma riehoksi rewitä;
      Ilma kaikki ikkunoiksi,
      Taiwon kansi kahtaloksi.
      Sa'a lunta sauan warsi,
 530. Kiehittele keihäswarsi,
      Harjalle hywän hewosen,
      Pyhän laukin lautasille;
      Kylmä jäätä kyynäriä
      Otsahan pyhän orihin."
 535. Sato ukko uutta lunta:
      Wisko hienosta witiä,
      Kokonansa kolme syltä,
      Harjalle hywän hewosen,
      Pyhän laukin lautasille;
 540. Kylmi jäätä kyynäriä,
      Otsahan pyhän orihin.
        Siitä lieto Lemminkäinen
      Meni luota katsomahan,
      Likeltä tähyämähän,
 545. Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Hiiestä hewosen synty,
      kuoresta walion warsan;
      Hiien warsa waahtileuka,
      Hiien ruskia heponen.
 550. Tuoppa kultaturpoasi,
      Pistä päätäsi hopia,
      Kultasihin suitsiloihin,
      Waskisihin waljahisin;
      Ei täällä pahoin pietä,
 555. Aiwan ankein ajeta."
        Sillä suisti suuren ruunan,
      Längitti jalon herwosen,
      Hiien warsan waljasteli,
      Wihannalla wainiolla,
 560. Pyhän pellon pientarella.
        Pisti suitset kullan suuhun,
      Päitsensä hopian päähän;
      Itse istuwi selälle,
      Löihen reisin ratsahille,
 565. Laski wirkkua witsalla,
      Helähytti helmiswyöllä,
      Ajoa tomuttelewi
      Luoksi ankaran anopin.
      Sano tuonne saatuansa:
 570. "Jo nyt suistin suuren ruunan,
      Längitin jalon hewosen,
      Hiien warsan paljastelin,
      Wihannalta wainiolta,
      Pyhän pellon pientarilta,
 575. Sekä hiihin Hiien hirwen
      Hiien nurmien periltä;
      Anna akka tyttöäsi,
      Sekä nuorta morsianta."
        Sano Pohjolan emäntä:
 580. "Äsken annan tyttäreni,
      Sekä nuoren morsiamen,
      Kun ammut joutsenen joesta,
      wirrasta wihannan linnun;
      Tuonen mustasta joesta,
 585. Pyhän wirran pyörtehestä;
      Yhen nuolen nostannalta,
      Yhellä yrittämällä,
      Yhen jalkasi sialta."
        Siitä lieto Lemminkäinen
 590. Käwi kohta ampumahan
      Jalo jousi kainalossa,
      Wiini nuolia selässä;
      Käwi Tuonelan joelle,
      Pyhän wirran pyörtehelle.
 595.   Ulappalan ukko wanha,
      Ukko wanha umpisilmä,
      Tuonen mustalla joella,
      Pyhän wirran pyörtehellä,
      Katselewi, kääntelewi,
 600. Tulewaksi Lemminkäistä.
        Kaunis kaukoa näkywi,
      Werewä wesien poikki,
      Saawaksi, lähenewäksi.
      Niinp' on ukko umpisilmä
 605. Laulawi wesomen weestä,
      Umpiputken lainehista,
      Syöksi miehen syämen kautta,
      Kautta kainalon wasemen,
      Läpi lieto Lemminkäisen.
 610. Sano lieto Lemminkäinen:
      "Sen mä tein pahinta työtä,
      Kun en muistanut kysellä
      Kapehelta äitiltäni,
      Miten olla, kuin eleä,
 615. Näinä päiwinä pahoina;
      En tieä ween kipuja,
      Umpiputken ailuhia."
        Ulappalan ukko wanha,
      Ukko wanha, umpisilmä,
 620. Wiepi juoksulla jokehen,
      Syytäwi meren sywähän,
      Alle aaltojen ajawi,
      Tuon on lieto Lemminkäisen.
        Siinä lieto Lemminkäinen,
 625. Itse kaunis kaukomieli,
      Meni koskessa kolisten,
      Myötäwirrassa wilisten,
      Tuonne Tuonelan tuwille.
      Tuo werinen Tuonen poika
 630. Lyöpi miestä miekallansa,
      Kawahutti kalwallansa;
      Löip' on kerran leimahutti
      Miehen wiieksi muruksi,
      Kaheksaksi kappaleksi;
 635. Pään mäkäsi mättähäksi,
      Jalat raian haarukaksi,
      Muun lihan lahoksi puuksi,
      Silmät suolle karpaloiksi,
      Hiwukset kuiwiksi kuloiksi.
 640.   Siin' on loppu Lemminkäisen,
      Kuollo ankaran kosian.

Kaheksas Runo.

Äiti jo koissa walittaa kauan Lemminkäisen kosissa wiipywän.
Katsotaan sukaa, nähään werta wuotawan. Tästä äitille hätä, jo itse
lähtee Pohjolaan poikoansa tieustelemaan. Pohjan akka esinnä muita
wiekastelewa jo wiimmen sanoo toenki, panneensa hirwiä hiihtamaan,
hewosia suistamaan ja lintuja ampumaan. Äiti näiltä teiltä poikoansa
etsimään; hakee hakemalla, ei löyä. Tulee tielle, tietäki kysyy, jos
tienne Lemminkäisestä. Tie utelee Hiitolaan saaneen, josta kuitenkana
ei löytä. Näkee kuun, kysäsi kuulta. Kuu arwelee jos lienee Pohjan
lampiin hukkunut. Ei löyä sieltäkänä. Niin wiimmen saappi päiwältä
kysyneeksi, joka kaiketi tieten sanoo Tuonen joelle surmatuksi.
Siitä äiti Tuonen jokea haroamaan päiweä rukoillut Tuonelata siksi
ajaksi unettamaan. Saapi haratessa pala palalta Lemminkäistä, joista
palasista uuelleen rakentaa poikansa elämään, saahen poika wielä wähä
entistäki paremmaksi.

      Siitä äiti äyhkäsewi,
      Walittawi waimo wanha:
      "Woipa poikani polonen,
      Kuulu kultani omena,
  5.  Wiikon wiipywi kosissa,
      Kauan mailla wierahilla."
        Oli ennen naitu nainen,
      Ennen ostettu emäntä,
      Koissa lieto Lemminkäisen,
 10.  Kaukomielen kartanossa;
      Katso illalla sukoa,
      Aamulla tereä harjan,
      Jo suka werin waluwi,
      Harja hurmehin loruwi.
 15.    Sano ennen naitu nainen,
      Ennen ostettu emäntä:
      "Jo nyt on poikasi polonen,
      Kuulu kultasi omena,
      Matkoilla majattomilla,
 20.  Teillä tietämättömillä;
      Jo suka werin waluwi,
      Harja hurmehin loruwi."
        Siitä äiti Lemminkäisen
      Itse katsowi sukoa,
 25.  Itse itkulle hyräyty:
      Sanowi sanalla tällä:
      "Woi polonen päiwiäni,
      Woipa laaja lapsiani.
      Jo nyt on hukka Lemminkäistä,
 30.  Tuho poikoa pätöistä;
      Jo suka werin waluwi,
      Harja hurmehin loruwi."
        Nousi leiwon lentimille,
      Sirkun siiwille yleni,
 35.  Lenti Pohjolan tuwille:
      "Oi sie Pohjolan emäntä!
      Minne saatit Lemminkäisen,
      Kunne poikani polosen?"
        Sano Pohjolan emäntä:
 40.  "Syötin miehen syöneheksi,
      Juotin miehen juoneheksi,
      Ajatin alanenäksi,
      Panin orihin rekehen,
      Korjahan kowan tulisen;
 45.  Liekkö jäälle jättänynnä,
      Uhkuhun upottanunna."
        Sano äiti Lemminkäisen:
      "Jo wainen walehtelitki;
      Minne saatit Lemminkäisen,
 50.  Kunne poikani polosen?"
      Sano Pohjolan emäntä:
      "Syötin miehen syönneheksi,
      Juotin miehen juoneheksi,
      Apatin alanenäksi,
 55.  Istutin wenon perähän,
      Laitin kosket laskemahan,
      Liekkö kuollut koskitiellä,
      Hurja hukkunut wesillä."
        Sano äiti Lemminkäisen:
 60.  "Jo wainen walehtelitki;
      Minne saatit Lemminkäisen,
      Kunne poikani polosen?
      Sano tarkkoja tosia,
      Walehia wiimmesiä,
 65.  Taikka surmasi tulewi,
      Kuolemasi kohtoawi."
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Panin hirwet hiihtamahan,
      Jalopeurat jaksamahan,
 70.  Suuret ruunat suistamahan,
      Warsat waljastattamahan;
      Laitin joutsenen hakuhun,
      Pyhän linnun pyyäntähän,
      Enkä tieä itsekkänä,
 75.  Mi lie tullunna tulonen,
      Mikä kuollo kohtaellut,
      Kun ei kuulu jo tulewan
      Morsianta pyytämähän,
      Tyttöä anelemahan."
 80.    Emo etsi eksynyttä,
      Kaonnutta kaipoawi,
      Talwella lylyin lipein,
      Kesällä kewysin pursin.
      Ei tieä emo polonen,
 85.  Eikä kantaja katala,
      Missä liikkuwi lihansa,
      Wierewi oma werensä;
      Liekkö maalla, wai merellä,
      Waiko suurella salolla,
 90.  Käyneekö käpymäkeä,
      Kanarwaista kangasmaata,
      Wai lienee meren selällä,
      Lakehilla lainehilla.
        Emo etsi poikoansa,
 95.  Kaonnutta kaipoawi;
      Juoksi sunna suuret korwet,
      Weet saukkona samosi,
      Orawana hongan oksat,
      Kärppänä kolot kiwien,
 100. Puiten puut, jaellen heinät,
      Katsellen kanerwajuuret.
        Tiehyt wastahan tulewi,
      Niin tielle kumarteleksen:
      "Oi tiehyt jumalan luoma.
 105. Oletko nähnyt poikoani,
      Kullaista omenoani,
      Hopeaista sauoani?"
        Tiehyt taiten wastaeli:
      "Enk' ole nähnyt, enkä kuullut;
 110. Liekkö poikasi polonen,
      Kuulu kultasi omena,
      Hiien hiilikankahilla,
      Pahan wallan walkioissa,
      Kypenissä kyynäswarsin,
 115. Koprin kuumissa poroissa."
        Etsi tuolta poikoansa,
      Kullaista omenoansa,
      Hopiaista sauoansa,
      Puiten puut, jaellen heinät,
 120. Katsellen kanerwajuuret;
      Etsi tuolta, eipä löyä.
        Kuuhut wastahan tulewi,
      Niin kuulle kumarteleksen:
      "Oi kuuhut jumalan luomaa
 125. Oletko nähnyt poikoani,
      Kullaista omenoani,
      Hopiaista sauoani?"
        Kuuhut taiten wastoawi:
      "Enk' ole nähnyt, enkä kuullut;
 130. Liekkö poikasi polonen,
      Kuulu kultasi omena,
      Pohjan pitkässä perässä,
      Lapin maassa laukiassa,
      Lammissa kalattomassa,
 135. Aiwan ahwenettomassa,
      Sisarena siikasilla,
      Weikkona ween kaloilla."
        Etsi tuolta poikoansa,
      Kullaista omenoansa,
 140. Hopiaista sauoansa,
      Puiten puut, jaellen heinät,
      Katsellen kanerwajuuret,
      Hakiellen hienot heinät.
        Päiwyt wastahan tulewi;
 145. Päiwälle kumarteleksen:
      "Oi päiwyt jumalan luoma,
      Luoma luojan walkiamme!
      Oletko nähnyt poikoani,
      Kullaista omenoani,
 150. Hopiaista sauoani?"
        Jopa päiwyt jonki tiesi,
      Arwaeli aurinkoinen:
      "Tuoll' on poikasi polonen,
      Kuulu kultasi omena,
 155. Yheksän meren takana,
      Meri puolen kymmenettä,
      Tuonen mustansa joessa,
      Manalan alantehessa;
      Mennyt koskessa kolisten,
 160. Myötäwirrassa wilisten,
      Pää pätösen mättähänä,
      Jalat raian haarukkana,
      Muu liha lahona puuna,
      Silmät suolla karpaloina,
 165. Hiwukset kuiwina kuloina."
        Siitä äiti Lemminkäisen
      Meni seppojen pajahan:
      "Ohoh seppo weikkoseni!
      Tao rautanen harawa,
 170. Tao piit satoa syltä,
      Warsi kahta kalkutellos."
        Saapi rautasen harawan,
      Siitä läksi lentämähän;
      Wastat siiwiksi sitowi,
 175. Pani purstoksi lapion.
      Lenti tuonne löyhytteli
      Yheksän meren ylitse,
      Meri puolen kymmenettä,
      Maat siniset, puut punaset,
 180. Lehot lemmen karwalliset.
      Lenti Tuonelan joelle,
      Manalan alantehelle,
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Oi päiwyt jumalan luoma,
 185. Luoma luojan walkiamme!
      Paista hetki heltehestä,
      Toinen himmestä hiosta,
      Kolmansi koko terältä,
      Nukuttele nuiwa kansa,
 190. Wäsytä wäki Manalan."
        Tuo päiwyt jumalan luoma
      Luoma luojan aurinkoinen,
      Lenti päätönnä kanana,
      Siipipuonna siuotteli;
 195, Lenti koiwun konkelolle,
      Lepän lennolle lehahti,
      Paisti hetken heltehestä,
      Toisen himmestä hiosti,
      Kolmannen koko terältä;
 200. Nukutteli nuiwan kansan,
      Wäsytti wäen Manalan,
      Nuoret miekkojen nojahan,
      Wanhat wasten sanojansa,
      Keski iän keihäille.
 205. Siitä lenti leuhautti
      Entisellensä sialle,
      Paikallensa muinoselle,
      Tasaselle taiwahalle.
        Itse äiti Lemminkäisen
 210. Otti rautasen harawan,
      Meni myötänsä merehen,
      Sukkarihmasta sulahan,
      Wyölapusta lainehesen.
      Weti kerran pitkin wettä,
 215. Kerran toisen poiken wettä,
      Kolmannen witahan wettä.
      Kerrallapa kolmannella
      Elotukku sai etehen,
      Haramahan rautasehen.
 220.   Elotukku ei se ollut;
      Oli lieto Lemminkäinen,
      Itse kaunis Kaukomieli,
      Waan oli pikkuista wajalla:
      Kahta kättä, yhtä päätä,
 225. Monta muuta muskuloa,
      Wielä henkeä polonen.
        Siitä äiti Lemminkäisen
      Harawoipi wielä kerran,
      Harawoipi myötä wirran,
 230. Harawoipi wasta wirran;
      Min saa kättä, kunka päätä,
      Minkä muita muskuloita,
      Tästä poikoa rakenti,
      Laati lieto Lemminkäistä.
 235.   Sano ennen naitu nainen,
      Ennen ostettu emäntä:
      "Ei ole miestä mennehessä,
      Urosta uponnehessa;
      Mies mennyt, liha märännyt,
 240. Työnnä Tuonelan jokehen,
      Manalan alantehesen."
        Tuop' on äiti Lemminkäisen
      Eipä työnnä poikoansa;
      Tuuwitteli tuttuansa,
 245. Waapotteli nähtyänsä,
      Entisellensä elolle,
      Muinosille muowoillensa.
        Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Mistä woie saatanehe,
 250. Simatilkka tuotanehe,
      Jolla woian woipunutta,
      Pahoin tullutta parannan?
        Tuolta woje wuotuohon,
      Simatilkka tippuohon
 255. Kuun luota, tyköä päiwän,
      Otawaisten olkapäitse;
      Siellä on woitehet wakaiset,
      Katsimet alinomaset,
      Siellä on mettä mieluhista,
 260. Siellä wettä woimallista,
      Josta saapi saamatonki,
      Ottawi olematonki.
        Mehiläinen ilman lintu!
      Lennä tuonne liuottele
 265. Yli kuun, alatse päiwän,
      Otawaisten olkapäitse;
      Lennä luojan kellarihin,
      Kamarihin kaikkiwallan,
      Rywetä siipesi simassa,
 270. Kasta kaapusi meessä,
      Höyräytä höyhenesi;
      Sitte tänne tultuasi
      Tuo simoa siiwessäsi,
      Kanna mettä kaapussasi,
 275. Pahoille paranteheksi,
      Wammoille waluwesiksi."
        Siitä äiti Lemminkäisen
      Itse woiti woipunutta,
      Pahoin tullutta paransi;
 280. Woiti kerran ensimmäisen
      Alta aiwan terweheksi,
      Woiti kerran keskimmäisen
      Keskeä kiwuttomaksi,
      Woiti kerran jälkimmäisen
 285. Päältä nuurumattomaksi,
      Ehommaksi entistänsä,
      Paremmaksi muinostansa.
        Tuli turwa mättähästä,
      Poika pohjasta yleni.

Yheksäs Runo.

Wäinämöinen wenettä laatimassa uupuu kolme sanaa teentärunossaan.
Lähtee niitä hakuun. Etsii esinnä muilta paikoilta, kun ei löyä,
käypi Tuonelaanki. Huutaa Tuonen jokirannalla wenettä joen poikki
päästäksensä. Wastataan wenettä ei saatawan ennen syyn sanottua,
mitä oli Tuonelaan tulewa. Wäinämöinen sanoo Tuonen, sanoo rauan,
sanoo tulen, sanoo ween Tuonelaan tuonehensa; ei uskota, eikä tuoa
wenettää. Jo sanoo oikianki asian, sanoja Tuonelasta lähteneensä.
Tuoaan wenet, luoaan joen poikki, syötetään, juotetaan ja
makuutetaan. Maatessaan werkkoja laaitaan joelle, Wäinämöisen ei iäti
jälelle päästä. Siitä Wäinämöisen piti muiksi ruweta, pienemmäksi
muutellate, werkon silmiltä läpi uiaksensa. Niin pääsi Tuonen
werkoista, waan sanoa sieltä ei saanut.

      Waka wanha Wäinämöinen
      Teki tieolla wenettä,
      Laati purtta laulamalla;
      Puuttu pursi pohjapuuta,
   5. Emeä eriwenonen.
        Läksi puuta etsimähän,
      Tammea tawottamahan,
      Iski puuta kirwehellä,
      Tammea tasaterällä;
 10.  Tahto tammi wastaella,
      Puu wiriä wieretellä:
      "Ei minusta pohjapuuta,
      Emeä eriwenehen;
      Jo päiwänä eillisenä
 15.  Mato juureni makasi,
      Jo aiwin tänäki pänä
      Korppi istu latwallani
      Suu werissä, pää werissä,
      Kaula kaikki hurmehissa."
 20.    Siitä wanha Wäinämöinen
      Wielä eistywi etemmä;
      Niin löysi mäeltä männyn,
      Puun petäjän kalliolta,
      Siit' on saapi pohjan purren,
 25.  Emäpuun eriwenehen.
        Teki tieolla wenettä,
      Laati purtta laulamalla;
      Laulo päiwän, pohjan puutti,
      Laulo toisen, laian liitti,
 30.  Laulo kohta kolmannenki
      Hankoja hakatessansa,
      Parraspuita pannessansa,
      Tehessänsä teljopuita.
        Uupu kolmea sanoa
 35.  Päähän laian päästessänsä;
      Perilaian liitoksessa,
      Salwalla wenon sakaran,
      Kokkapuun kohentimilla.
        Waka wanha Wäinämöinen
 40.  Jo tuossa ajattelewi,
      Mistäpä sanoja saisi,
      Loisi lempiluottehia.
        Paimen wastahan tulewi,
      Hänpä tuon sanoiksi wirkki:
 45.  "Saat tuolta sata sanoa,
      Tuhat wirren tutkelmusta,
      Pääskyparwen päälaelta,
      Hanhilauman hartioilta,
      joutsenkarjan juonen päästä."
 50.    Waka wanha Wäinämöinen
      Läksi saamahan sanoja;
      Paljo pääskyjä menetti,
      Tuho joukon joutsenia,
      Harkun hanhia häwitti;
 55.  Ei saanut sanoakana,
      Ei sanoa puoltakana.
        Arwelee, ajattelewi:
      "Tuolla olis sata sanoa,
      Tuhat wirren tutkelmusta,
 60.  Kesäpetran kielen alla
      Suussa walkian orawan."
        Läksi saamahan sanoja,
      Onkelmoita ottamahan;
      Pellon petroja häwitti,
 65.  Orawia suuren korren;
      Ei saanut sanoakana,
      Ei sanoa puoltakana.
        Arwelee, ajattelewi:
      "Tuolta saan sata sanoa,
 70.  Tuhat wirren tutkelmusta,
      Tuolt' on Tuonelan koista,
      Manalan alusmajasta."
        Läksi Tuonelta sanoja,
      Manalalta lausehia;
 75.  Astua taputtelewi,
      Astu päiwän, astu toisen,
      Jo päiwänä kolmantena
      Tuli Tuonelan joelle.
        Niin huhuta huiahutti
 80.  Tuossa Tuonelan joessa:
      "Tuo wenettä Tuonen tytti,
      Lauttoa Manalan lapsi,
      Yli salmen saahakseni,
      Joen poikki päästäkseni."
 85.    Tuonen tyttäret sanowat,
      Lausuwat Manalan lapset:
      "Wenet täältä tuotanehe,
      Kuni syy sanottanehe,
      Mi sinun Manalle saatti,
 90.  Kuka tuotti Tuonelahan
      Ilman tauin tappamatta,
      Ottamatta oiwa surman,
      Muun surman murentamatta."
        Sano wanha Wäinämöinen:
 95.  "Tuoni on mun Manalla saanut,
      Tuoni tuonut Tuonelahan."
        Tuonen tyttäret toruwat,
      Kalman neiot kalkuttawat:
      "Jo tunnen toen puhujan,
 100. Tajuelen kielastajan;
      Kun Tuoni Manalle toisi,
      Tuoni toisi tullessansa,
      Manalainen matkassansa,
      Sylin multa siirrettäisi,
 105. Koprin kuoppa kaiwettaisi.
      Mi sinun Manalle saatti?"
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Rauta mun Manalle saatti,
      Teräs tuotti Tuonelahan."
 110.    Tuonen tyttäret toruwat,
      Kalman immet kantelewat:
      "Jo tunnen toen puhujan,
      Tajuelen kielastajan;
      Kun rauta Manalle saisi,
 115. Teräs toisi Tuonelahan,
      Werin waattehet waluisi,
      Hurmehin hurahteleisi.
      Mi sinun Manalle saatti?"
        Sano wanha Wäinämöinen.
 120. "Tuli on mun Manalle saanut,
      Walkiainen Tuonelahan."
        Tuonen tyttäret toruwat,
      Lapset kalman kalkuttawat:
      "Jo tunnen toen puhujan,
 125. Ymmärtelen kielastajan;
      Kun tuli Manalle toisi,
      Walkiainen Tuonelahan,
      Tulin waattehet palaisi,
      Walkehin walahteleisi.
 130. Mi sinun Manalle saatti?"
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Wesi on mun Manalle saanut,
      Wesi tuonut Tuonelahan."
        Tuonen tyttäret toruwat,
 135. Manan neiot riitelewät:
      "Tuosta tunnen kielastajan,
      Tajuan walehtelian;
      Jos wesi Manalle toisi,
      Wesin helmasi heruisi,
 140. Lainehin lapahteleisi.
      Ei sillä wenettä saaha,
      Tuoa purtta Tuonelasta;
      Sano tarkkoja tosia,
      Walehia wiimmesiä,
 145. Mi sinun Manalle saatti,
      Kuka tuotti Tuonelahan,
      Ilman tauin tappamatta,
      Ottamatta oiwa surman,
      Muun surman musertamatta."
 150.   Sano wanha Wäinämöinen:
      "Toki mä sanon toetki,
      Jos wähän walehtelinki:
      Tein tieolla wenettä,
      Laain purtta laulamalla,
 155. Laulon päiwän, pohjan puutin,
      Laulon toisen laian liitin,
      Laulon kohta kolmannenki
      Hankoja hakatessani,
      Parraspuita pannessani,
 160. Tehessäni teljopuita;
      Uuwun kolmea sanoa
      Päähän laian päästyäni,
      Perälaian liitoksessa,
      Kokkapuun kohentimilla,
 165. Salwalla wenon sakaran.
      Läksin Tuonelta sanoja,
      Manalalta lausehia.
      Tuo wenettä Tuonen tytti,
      Lapsi kalman karpasoa,
 170. Yli salmen saahakseni,
      Joen poikki päästäkseni."
        Toi wenehen Tuonen tytti,
      Yli salmen saattelewi,
      Joen poikki päästelewi;
 175. Syötti miehen, juotti miehen,
      Pani maata matkamiehen,
      Mies makaawi, waatet walwo.
        Tuonen tyttö käykkäleuka,
      Käykkäleuka, rautasormi,
 180. Rautarihman keträäjä,
      Waskilankojen walaja,
      Keträsi satasen nuotan,
      Tuhantisen tuuritteli,
      Yhtenä sykysyyönä,
 185. Yhellä wesikiwellä.
        Tuonen poika koukkusormi,
      Koukkusormi, rautanäppi,
      Rautawerkkojen kutoja,
      Waskinuotan walmistaja,
 190. Kutowi satasen nuotan,
      Tuhantisen tuuritteli,
      Samana sykysyyönä,
      Samalla wesikiwellä.
        Siitä werkko weetähän
 195. Poikki Tuonelan joesta,
      Sekä pitkin jotta poikki
      Jotta wieläki witahan;
      Jott' ei päästä Wäinämöisen,
      Selwitä uwentolaisen,
 200. Sinä ilmoissa ikänä,
      Kuuna kullan walkiana,
      Tuolta Tuonelan koista,
      Manalan ikimajasta.
        Sillon wanha Wäinämöinen
 205. Jo näki tuhon tulewan,
      Hätäpäiwän päälle saawan;
      Tohti toisiksi ruweta,
      Unohti muuksi muutellate:
      Meni mustana merehen,
 210. Kiwenä  wetehen wieri,
      Sarana saraikkohon.
        Saan tappo taimenia,
      Tuhat emon alwehia;
      Mato rautaisna matona,
 215. Kulki kyisnä käärmehenä,
      Poikki Tuonelan joesta,
      Läpi Tuonen werkkoloista.
      Sano tuolta saatuansa,
      Tuonelasta tultuansa,
 220. Nousewalle nuorisolle,
      Kansalle ylenewälle:
      "Elkäte etinen kansa,
      Elkäte takanenkana,
      Lähkö Tuonelta sanoja,
 225. Manalasta lausehia;
      Äiä on sinne mennehiä,
      Ei paljo palannehia,
      Tuolta Tuonelan koista,
      Manalan ikimajasta."
 230.   Ei sieltä sanoja saanut,
      Ei sanoa puoltakana.

Kymmenes Runo.

Wäinämöinen yhä sanoja wajalla jo arwelee niitä Antero Wipuselta
saawansa. Waan matkat sinne oliwat erinomattain pahoja, muuan juoni
neulojen neniä, muuan miekan tutkamia, muuan kirween teriä käytäwä.
Waan pitää kuitenki lähteä. Eillä teettää hän rautatalukset,
rautapaian ja rautasen korennon Ilmarisella. Niin lähtee, astuu
taputtelee, tulee Wipusen luoksi. Tämä jo oli aikoa kuollut ja
maassa lewännyt, jotta paikalla kaswo wahwa metsä usiampilaisia
puita. Wäinämöinen raiwaa metsän, syöksee korennon Wipusen suuhun.
Mitä korennossa päällä meltoa oli, sen Wipunen helposti puri, waan
eipä woinutkana terästä syämessä purra. Siitä Wäinämöinen Wipusen
muutamasti suunsa kowin suureksi awettua meni suuhun ja suusta
watsaan. Jo siellä alkaa takoa, josta kowa tuska ja watsanwäänne
Wipuselle. Ei tieten eikä arwaten, mi lienee kohtaus, loihtimalla
yrittää wapaaksi päästä. Wäinämöinen kuitenkana ei liiku eikä sano
lähtewänsä, ennen kun saisi sanoja kuulla. Niin alkaa Wipunen
laulella, josta Wäinämöinen sanoja kyllin kuultuansa lähtee jälelle
weneensä luoksi.

      Waka wanha Wäinämöinen,
      Kun ei saanunna sanoja
      Tuolta Tuonelan koista,
      Manalan ikimajasta,
  5.  Ain' yhtä ajattelewi,
      Pitkin päätänsä pitäwi,
      Mistäpä sanoja saisi,
      Loisi lempiluottehia.
        Sanan wirkko, noin nimesi:
 10.  "Tuolla oisi sata sanoa,
      Tuhat wirren tutkelmusta,
      Suussa Antero Wipusen,
      Watsassa wanhan Kalewan.
      Sinne on matka mentäwätä,
 15.  Polku poimeteltawata,
      Seki matkoa pahinta;
      Yks on juoni juostakseni
      Naisten neulojen neniä;
      Juoni toinen juostakseni
 20.  Miehen miekan tutkamia;
      Kolmas juoni juostakseni
      Uron tapparan teriä."
        Lähteä luku tulewi,
      Toinen käyä kelpoawi,
 25.  Kun on muienki kasakan
      Eli orjan palkollisen.
      Meni sepponsa pajahan,
      Sanowi sanalla tuolla:
      "Ohoh seppo Ilmarinen.
 30.  Taos rautaset talukset,
      Tao rauta rukkasetki,
      Paita rautanen rakenna,
      Laai rautanen korento,
      Teräksinen tienaellos,
 35.  Tao syämehen teräkset,
      Weä päälle melto rauta;
      Lähen saamahan sanoja,
      Onkelmoita ottamahan,
      Watsasta wanhan Kalewan,
 40.  Suusta Antero Wipusen."
        Sano seppo Ilmarinen
      "Wiikon on Wipunen kuollut,
      Kalewa kaonnut kauan,
      Wipunsa wirittämästä,
 45.  Ahtamasta ansatiensä;
      Et sieltä sanoa saane,
      Et sanoa puoltakana."
        Waka wanha Wäinämöinen
      Toki läksi, ei totellut,
 50.  Astu päiwän helkytteli
      Naisten neulojen neniä,
      Astu toisen torkutteli
      Miesten miekan tutkamia,
      Kolmanenki keikutteli
 55.  Uron tapparan teriä.
        Itse wirsikäs Wipunen
      Jo oli wiikon maassa maannut,
      Kauan lentossa lewännyt;
      Haapa kaswo hartioilta,
 60.  Koiwu kulmilla yleni,
      Leppä leukaluun nenästä,
      Pajupehko parran alta,
      Otsasta orawikuusi,
      Hawu honka hampahilta,
 65.  Jaloilta jalo petäjä.
        Jo tulewi Wäinämöinen,
      Kaato haawan hartioilta,
      Koiwun kulmilta kukisti,
      Leuoilta lepän lewiän,
 70.  Pajupehkon parran alta,
      Hakko hongan hampahilta,
      Kuusen otsalta kumosi,
      Penko pensiän petäjän.
        Syöksi rautasen korennon
 75.  Ikenihin irjuwihin,
      Leukohin lotisewihin.
        Tuosta wirsikäs Wipunen
      Heti herkesi unesta,
      Tunsi koskewan kowasti,
 80.  Kipiästi kiusasewan.
      Puri päältä mellon rauan,
      Päältä rautasen korennon,
      Ei tiennyt terästä purra,
      Ei syöä rauan syäntä.
 85.    Auko suunsa suuremmaksi,
      Leukapielensä lewitti,
      Nielläksensä Wäinämöistä.
        Siitä wanha Wäinämöinen
      Saip' on suuhun suuritieon,
 90.  Watsahan warawäkewän;
      Wiikon kielellä wiruwi,
      Keruksissa kellehtiwi,
      Siitä watsahan walahti.
        Pani paitansa pajaksi,
 95.  Hiat paian palkeheksi,
      Turkkinsa tuhottimeksi,
      Housut hormiksi rakenti,
      Sukat hormin suulliseksi,
      Polwensa alasimeksi,
 100. Wasaraksi kyynäspäänsä,
      Pikkusormensa pihiksi;
      Takoa taputtelewi,
      Lyöä lynnähyttelewi,
      Watsassa warawäkewän,
 105. Mahtipontisen powessa.
        Sillon wirsikäs Wipunen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Mi sie lienet miehiäsi,
      Jo kuka urohiasi;
 110. Jo olen syönyt sa'an miestä,
      Tuhonnut tuhan urosta,
      En ole wielä mointa syönyt;
      Syet suuhuni tulewat,
      Kekälehet kielelleni,
 115. Rauan kuonat kulkkuhuni.
        Mist' olet Hiisi hingannunna,
      Kusta juutas julkenunna,
      Perkele perehtynynnä?
      Kun olet tullut tunnotonna,
 120. Tawotonna taputellut,
      Puremahan, jäytämähän,
      Syömähän, kaluamahan.
      Oletko tauti luojan luoma,
      Surma säätämä jumalan,
 125. Wai olet pantu palkan eestä,
      Rakettu rahan nenästä?
        Jos olet tauti luojan luoma,
      Surma säätämä jumalan,
      Niin mä luomme luojahani,
 130. Heitämme jumalahani,
      Ei herra hyweä heitä,
      Luoja kaunista kaota.
        Jos olet pantu palkan eestä,
      Rakettu rahan nenästä,
 135. Niin mä pannen palkatonta,
      rahatonta juoksemahan,
      Kullatonta kulkemahan.
        Tietähän sinun sukusi,
      Maan kawala kaswantosi;
 140  Oletko kalma kalmistosta,
      Perkele pyhästä maasta,
      Mullista muhajawista,
      Maista liikuteltawista?
      Wai olet wieno weestä nossut,
 145. Ween waahesta walunut;
      Wai olet tuulen tuuwittama,
      Meren tyrskyn työnnättämä?
        Mist' olet pulma puuttununna,
      Taikia tapahtununna?
 150. Kiwistäkö, kannoistako,
      Waiko wanhoista sioista,
      Waiko watturaunioista,
      Tietomiesten tienohilta,
      Lakkipäien lainehilta,
 155. Noitien noronenistä,
      Mäkipäistä möyrymiesten,
      Lummetkoirain koista,
      Karhun kiljun kartanosta,
      Rewon rääyntäsialta,
 160. Jäniksen jäwintämailta?
        Lähe nyt kumma kulkemahan,
      Maan paha pakenemahan,
      Ennen kun sanon emolle,
      Wirkan wierin wanhemmalle.
 165.   Kun minä etsin emosi,
      Haen waltawanhempasi,
      Wielä turmut tuskihisi,
      Haluisi halkielet;
      Halkiat paha kaheksi,
 170. Konna kolmeksi muruksi.
        Ei ennen minun isoni,
      Eikä waltawanhempani,
      Nouatellut noian mieltä,
      Lahjotellut Lappalaista;
 175. Sai se liiat liikkumahan,
      Sai pahat pakenemahan.
        Jos ei minussa miestä lienee
      Ukon pojassa urosta,
      Ompa tuossa weikossani,
 180. Joka pilwiä pitäwi,
      Hattaroita hallitsewi.
      Tuolta ma anon apua,
      Tuolta huuan hoiwautan,
      Ylähältä taiwosesta,
 185. Alahalta maaemästä;
      Huutelen hätäsen huuon,
      Panen äänen pakkoisen,
      Läpi maan, läpi manuen,
      Läpi kuuen kirjokannen,
 190. Läpi taiwahan yheksän.
        Ukko taiwahan napanen,
      Remupilwen reunahinen.
      Tuo tänne tulinen miekka,
      Säkehinen säilä kanna,
 195. Jolla ma pahan pitelen,
      Ilkiän iki asetan.
      Nouse weestä ween emäntä,
      Sinilakki lainehista,
      Hienohelma hettehestä,
 200. Puhasmuotonen murasta,
      Awukseni, ainokseni,
      Tuikseni, turwakseni,
      Tässä työssä työlähässä,
      Tässä tuskassa kowassa.
 205.   Nouse metsä miehinesi,
      Korpi kaikki kansoinesi,
      Perkele perehinesi,
      Umpilampi lapsinesi;
      Sata miestä miekallista,
 210. Tuhat rauaista urosta,
      Wäeksi wähän urohon,
      Miehen pienen miehueksi.
        Kun ei tuosta kyllä liene,
      Mistä mä anon apua?
 215. Onko wanhoa wäkeä,
      Iän kaiken istunutta;
      Nouse maasta mannun eukko,
      Pellosta periisäntä,
      Kaikki maasta miekkamiehet,
 220. Hiekasta hewoisurohot,
      Tämän pulmun purkajaksi,
      Tämän jakson jaksajaksi.
        Kawe eukko luonnon tytti,
      Kawe kultanen korea!
 225. Joka ennen päästöt päästit,
      Joka ennen jaksot jaksoit,
      Käy nyt päästö päästämähän,
      Tämä jakso jaksamahan.
        Kun ei wielä tuosta liene,
 230. Saakohon joku jumala,
      Tuhatkunta perkeleitä,
      Kaikki päästöt päästämähän,
      Kaikki jaksot jaksamahan,
      Kaikki pulmut purkamahan.
 235.   Lähe nyt kohusta konna,
      Maan kamala maksoistani,
      Ei siellä sinun sioa
      Siankana tarpehella;
      Muunne muutaos majasi,
 240. Etemmä elosiasi.
        Minne nyt sinun manoan,
      Kunne käsken ja kehotan,
      Kun sa lienet nosto toisen,
      Toisen nosto, toisen nuoli,
 245. Toki koitellos kotiisi,
      Tekiäsi tienohille,
      Paniasi parmohille.
      Liiku kun lipiä koira,
      Tuika kun tulikipuna;
 250. Lennä kukkona kujaan,
      Kanan lassa kartanolle;
      Sorra soimelta hewonen,
      Nawetasta sarwinauta,
      Päähyt koukkuhun kowerra,
 255. Sarwet sontahan sowita,
      Häntä laske lattialle.
        Sitte tullessa tupahan
      Mene kynsin kynnyksessä,
      Polwin porstuan owissa,
 260. Saahen syrjin syyttömistä,
      Wieritse wiattomista,
      Käyös päälle käskiäsi,
      Nouse päälle nostajasi,
      Ota kiinni kinterestä,
 265. Takimmaisista jaloista,
      Kaijimmista kantapäistä,
      Wasemmista warpahista;
      Tunge perkelet tulehen,
      Isännät perisopesta,
 270. Emännät owisopesta,
      Lapset keskilattialta;
      Suin tulehen, päin tulehen,
      Takaraiwoin tanterehen;
      Silmät käännä kellellehen,
 275. Niskat ruttoin rutase,
      Wello werta hartioissa,
      Sotke suolia sisässä,
      Keitä keuhkoja mahassa.
      Pane pää pärisemähän,
 280. Pane luut lotisemahan,
      Henki huokumattomaksi.
        Waan en pannekan pahoille,
      Warsin töille törkehille;
      Tuonne ma sinun manoan
 285. Isäntäsi iltaselle,
      Emäntäsi einehelle,
      Muorisi muna paloille,
      Muun perehen murkkinalle;
      Siellä itkewi isosi,
 290. Walittawi wanhempasi,
      Weljesi wesin waluwi,
      Muorisi murehtelewi.
        Ota Hiieltä kypärä,
      Lakki laajan perkelehen,
 295. Yli meret mennäksesi,
      Lammit luikutellaksesi;
      Saaos Hiien hiihtoneuot,
      Lemmon leppäset siwakat,
      Pahan miehen paksu sana,
 300. Joilla hiihat hiien maita,
      Lemmon lehtoja samoat.
        Waan jos kyytiä kysynet,
      Anonet ajohewoista;
      Ota Hiiestä hewonen,
 305. Wuoresta walitse warsa,
      Hiiess' on hywä hewonen,
      Punatukka tunturissa,
      Hywälle hypittäjälle,
      Ajajalle ankaralle,
 310. Jonka tukka tulta tuiski,
      Nenä warsin walkiata;
      Joll' on rautaset kapiot,
      Teräksiset temmottimet;
      Jonk' ei kynnet kilpistele,
 315. Eikä kalpistu kapiot,
      Ilmankana iljanella,
      Kalmankana kaljamalla.
        Jos ei wielä siitä liene,
      Niin ota sukusi sukset,
 320. Heimokuntasi hewoset,
      Weljesi weno punanen,
      Kulkiaksesi kotihin,
      Wenehellä wettä myöten,
      Hewosella tietä myöten,
 325. Suksilla mäkiä myöten.
        Ollet kalma kalmistosta,
      Perkele pyhästä maasta;
      Niin tuonne sinun manoan,
      Tuonne käsken ja kehotan,
 330. Multihin muhajawihin,
      Maihin liikuteltawihin,
      Johon on kansa kaatununna,
      Wäki wahwa wääntynynnä.
        Ollet wieno weestä nossut,
 335. Ween waahesta walunut;
      Niin tuonne sinun manoan,
      Tuonne käsken ja kehotan,
      Suurelle meren selälle,
      Ulapalle aukialle,
 340. Pohjan pitkähän perähän;
      Siellä tuulen tuuwitella,
      Ween wienon wilkutella,
      Ween synkän sylkytellä.
        Ollet tuulen tuuwittama,
 345. Ilman tyrskyn tyyräelmä,
      Mennös tuulen tietä myöten,
      Ahawan ratoa myöten;
      Liiku kun lipiä koira,
      Siiry kun sininen nuoli,
 350. Tuika kun tulikipuna.
        Ja tuonne ma sinun manoan
      Hirwen hiihtokankahille,
      Jäniksen jäpimämaille,
      Rewon rääkymäsioille,
 355. Kontion kiwikolohon,
      Karhun louhikamarihin,
      Notkoille noroperille,
      Soille räykynettömille,
      Herehisin hettehisin,
 360. Läilymihin lähtehisin,
      Jost' et kuulu kuuna pänä,
      Selwiä sinä ikänä.
        Jo tuonne ma sinun manoan
      Tuonne kuolletten kotihin,
 365. Ikimennetten majahan,
      Waipunetten waattehille.
        Pohjan pitkähän perähän,
      Lapin laajahan salohon,
      Rutjan koskehen kowahan,
 370. Palawahan pyörtehesen,
      Johon puut päin putoowat,
      Perin wieriwät petäjät,
      Hongat latwoin lankiawat;
      Kokonansa kokkahongat,
 375. Tywin syösten suuret hongat,
      Latwoin laikkapäät petäjät.
        Jos et tuostakan totelle,
      Otan hyiset kintahani,
      Maan matoset wanttuhuni,
 380. Wielä saan kokolta koprat,
      Weren juojalta wekarat,
      Linnulta lihan pitimet,
      Hawukalta haarottimet,
      Joilla konnan kopristelen,
 385. Ilkiän iki asetan.
        Jo nyt on liitto liikkuasi,
      Saanut hetki heitteäsi,
      Lähtöaika lähteäsi,
      Tehtyä teloamasta,
 390. Hengellistä hieromasta;
      Lähe nyt liika liikkumahan,
      Mies paha pakenemahan,
      Ennen päiwän nousemista,
      Koi jumalan koittamista,
 395. Auringon ylenemistä;
      Ennen kun sanani saapi,
      Tahi mieli juohtunewi.
        Tulkohon jumalan tunti,
      Apu herran auetkohon.
 400. Sillon wuoret woina wuoti,
      Kalliot sian lihana,
      Lapohina umpilammit,
      Ylähäiset maat aleni,
      Alahaiset maat yleni,
 405. Linnat liikku, järkky järwet,
      Wuoret waskiset wapisi,
      Tornit linnan torkahteli,
      Tullessa jumalan tunnin,
      Awun herran auetessa.
 410.   Niin sinäin liika liiku,
      Niin sinäi paha pakene,
      Liiku liikuteltaessa,
      Järky järkyteltäessä."
        Sillon wanha Wäinämöinen
 415. Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Hywä täällä on ollakseni,
      Armas aikaellakseni;
      Maksat maistawi hywältä,
      Keuhkot käypi keitokseksi,
 420. Raswat ruuaksi pätöwi.
      Enkä lähe luonnenkana,
      Eriä sinä ikänä,
      Kun en saa sanoja kuulla,
      Luoa lempiluottehia,
 425. Kuulla kyllältä sanoja,
      Tuhansia tutkelmoita."
        Sillon wirsikäs Wipunen,
      Jonk' oli suussa suuri tieto,
      Mahti ponneton powessa,
 430. Watsassa warat wäkewät,
      Aukasi sanasen arkun,
      Wirsilipponsa wiritti,
      Lauloaksensa hywiä,
      Parahin pannaksensa.
 435.   Ei sanat sanoihin puutu,
      Wirret weisaten wähene,
      Ennen kalliot kiwiä,
      Wirrat wienoja wesiä,
      Umpilammit ahwenia,
 440. Aaltoja Aluen järwi.
        Laulo päiwät pääksytysten,
      Yhytysten yöt saneli
      Ennen saatuja sanoja,
      Opituita ongelmoita,
 445. Wipunsa wirittämillä,
      Ahtamilla ansatiensä.
        Laulo synnyt syitä myöten,
      Luottehet lomia myöten;
      Pääty päiwä kuulemahan,
 450. Pääty kuu tähyämähän,
      Otawainen oppimahan,
      Aallot seisottu selällä,
      Lainehet lahen perillä,
      Puuttu wirrat wieremästä,
 455. Rutjan koski kuohumasta,
      Wuotamasta juoksen koski,
      Joki Joortanan pysähty.
        Waka wanha Wäinämöinen
      Siitä sai sanoja kuulla,
 460. Luoa lempi luottehia;
      Sai saoin sanoja kuulla,
      Tuhansia tutkelmoita,
      Suusta Antero Wipusen,
      Mahtipontisen powesta,
 465. Watsasta warawäkewän.
        Siitä wirsikäs Wipunen
      Sylkeä tomahtelewi
      Ulos wanhan Wäinämöisen.
      Itse wanha Wäinämöinen
 470. Läksi suusta suuritieon,
      Mahtipontisen powesta,
      Watsasta warawäkewän,
      Tuli sepponsa pajahan.
        Sano seppo Ilmarinen:
 475. "Joko sait sanoja kuulla,
      Luoa lempi luottehia,
      Miten laita lasketahan,
      Perilaita liitetähän,
      Kokkapuut kohennetahan?"
 480.   Sano wanha Wäinämöinen:
      "Jo ma sain sanoja kuulla,
      Luoa lempi luottehia;
      Sain saoin sanoja kuulla,
      Tuhansia tutkelmoita."
 485.   Niin meni wenosen luoksi,
      Sai wenonen walmihiksi,
      Laatineksi puinen pursi;
      Heitti wenonsa teloille,
      Uuen laiwan lastuillensa.

Yhdestoista Runo.

Wäinämöinen lähtee neittä Pohjolasta. Laskee merta, tulee niemen
kohalle, jossa Ilmarisen sisar, Annikka neito, oli waattehia
pesemässä. Tämä esinnä arwelee, ku lienee, jo lähemmä tulleen tuntee
Wäinämöiseksi. Tuosta kyselemään, minne oli matkoama. Jouwittelee
Wäinämöinen jo minnekki menewänsä. Kun neiti ei usko joutawia
ja uhkaa weneen kaataa, niin wiimmen Wäinämöinen sanoo toenki,
Pohjan neittä kosiin lähteneensä. Siitä kerkiämiseen neiti kotiin,
weljellensä tarinoitsee, miten Pohjan neiti oli waarassa muille
saaha. Tästäkö sepolle kiiret. Peseksen, suiksen, suoriksen, orit
waljaisin, lähtee Pohjolaan. Niin tullaan, Wäinämöinen halki selän
purjehessa, Ilmarinen rantoa myöten hewosella. Jo koira Pohjolassa
haukkumaan. Käyään katsomaan, tutaan kosioiksi wieraat. Pohjolan
emäntä tytärtänsä neuoo Wäinämoiselle menemään, waan tytär itse oli
Ilmarisen mielestänsä paremmaksi katsonut.

      Waka wanha Wäinämöinen
      Läksi neittä kosjomahan,
      Päätä kassa katsomahan,
      Pimiästä Pohjolasta,
  5.  Miesten syöjästä kylästä,
      Urohon upottajasta.
        Työnti wenosen wesille,
      Uuen laiwan lainehille,
      Kuorikiskoilta teloilta,
 10.  Mäntysiltä järkälöiltä;
      Nosti päälle purjehpuuta,
      Kuni mäntyjä mäellä;
      Nosti puuhun purjehia,
      Kuni kummun kuusikoita.
 15.  Itse laiwahan laseksen,
      Alasehen asteleksen,
      Läksi merta laskemahan,
      Sinistä sirottamahan,
      Wenehellä walmihilla,
 20.  Punasella purrellansa.
        Puhu tuuli purjehesen,
      Ahawa wenosehensa;
      Pursi puinen purjehtiwi,
      Satalauta lainehtiwi,
 25.  Nenätse utusen niemen,
      Päitse saaren terhenisen.
        Annikk' oli saaren impi,
      Sisar seppo Ilmarisen,
      Joutu sotkut sotkemassa,
 30.  Waattehet wiruttamassa,
      Laawun laiturin nenässä,
      Päässä portahan punasen.
        Katselewi, kääntelewi
      ympäri ihalat ilmat,
 35.  Luopi silmänsä selälle,
      Käänsi päätä päiwän alle,
      Keksi mustasen merellä,
      Sinerwöisen lainehilla.
        Sanan wirkko, noin nimesi:
 40.  "Mi ollet merellä musta,
      Ku sinerwä lainehilla;
      Kun sa ollet hanhikarja,
      Elikk' armas alliparwi,
      Tahi muu lihawa lintu,
 45.  Niin sä lentohon lewetös
      Ylähäksi taiwahalle.
        Kun ollet kalanen karja,
      Elikkä lohinen luoto,
      Eli muu sinerwä siika,
 50.  Niin sä uimahan upotos,
      Wetäitös ween alatse.
        Kun ollet kiwinen luoto,
      Elikkä wesikiwonen,
      Tahi muu wesihakonen,
 55.  Wesi päällesi weellös,
      Aalto päällesi ajellos.
        Kun ollet kotonen pursi,
      Weion westämä wenonen,
      Niin kohin kotia käännös,
 60.  Wastoin näitä walkamoita,
      Perin muille walkamoille.
        Kun ollet kylänen pursi,
      Ulommaksi uiksennellos,
      Wastoin muita walkamoita,
 65.  Perin näille walkamoille.
        Lienet pursi Wäinämöisen,
      Wene laulajan ikuisen,
      Niin sä luokseni lähene,
      Pakinoille painelete,
 70.  Sana wieä, toinen tuoa,
      Kolmansi kowin puhua."
        Oli pursi Wäinämöisen,
      Wene laulajan ikuisen,
      Jo luoksi lähentelihen,
 75.  Pakinoille painatteli,
      Sanan wieä, toisen tuoa,
      Kolmannen kowin puhua.
        Annik' oli saaren impi,
      Sisar seppo Ilmarisen,
 80.  Lausutteli matkamiestä,
      Kysytteli tienkäwiä:
      "Kunne läksit Wäinämöinen,
      Olkesit suwannon sulho,
      Maan walio waatetitse?"
 85.    Sano wanha Wäinämöinen:
      "Läksin lohta pyytämähän,
      Kuujoa kuettamahan,
      Tuossa Tuonelan joessa,
      Manalan alantehessa."
 90.    Annikk' oli saaren impi,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Tuosta tunnen kielastajan,
      Tajuan walehtelian;
      Toisin ennen mun isoni,
 95.  Muinon waltawanhempani,
      Läksi lohta pyytämähän,
      Taimenta tawottamahan,
      Werkkoja wenehen täysi,
      Laskuksia laiwa kaikki,
 100. Teljot täynnä tarpomia,
      Alla kaaren atroamet,
      Kultakäpyjä kokalla;
      Kunne läksit Wäinämöinen,
      Ulkosit uwantolainen?"
 105.   Sano wanha Wäinämöinen:
      "Läksin hanhien hakuhun,
      Kirjasiipien kisahan,
      Kuolasuien korjelohon,
      Saksan salmilta sywiltä,
 110. Ulapoilta aukeilta."
        Aina Annikki sanowi,
      Tinarinta riitelewi:
      "Tuosta tunnen kielastajan,
      Tajuan walehtelian;
 115. Toisin ennen mun isoni,
      Muinon waltawanhempani,
      Läksi hanhien hakuhun,
      Kirjasiipien kisahan,
      Kuolasuien korjelohon;
 120. Wetehessä kaari kaunis,
      Jousi suuri jäntehessä,
      Haukku harmaja wenossa,
      Koira musta kahlehissa,
      Rakki juoksi rannan teitä,
 125. Pentu kiiellen kiwiä;
      Kunne läksit Wäinämöinen,
      Suorihet suwantolainen?"
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Tule tytti purteheni,
 130. Neitonen wenoseheni,
      Niin sanon toet totiset,
      Walehettomat wakaiset."
        Aina Annikki sanowi,
      Tinarinta riitelewi:
 135. "Tuuli tulko purtehesi,
      Ahawa wenosehesi,
      Käännän purtesi kumohon,
      Wenosi wesiajolle,
      Jos en saa tosia kuulla,
 140. Kunne läksit Wäinämöinen;
      Sano tarkkoja tosia,
      Walehia wiimmesiä."
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Toki ma sanon toetki,
 145. Jos wähän walehtelinki;
      Läksin neittä kosjomahan,
      Päätä kassa katsomahan,
      Pimiästä Pohjolasta,
      Summasta Sariolasta,
 150. Miehen syöjästä kylästä,
      Urohon upottajasta."
        Annikk' oli saaren neiti,
      Sisar seppo Ilmarisen,
      Kun tunsi toet totiset,
 155. Walehettomat wakaiset,
      Heitti sotkut sotkematta,
      Waattehet wiruttamatta,
      Käsin kääri waattehensa,
      Koprin helmansa kokosi,
 160. Meni juoksulla kotihin,
      Samolla pihalle saapi,
      Meni pirttihin pihalta,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Weli seppo Ilmarinen,
 165. Lankoni emoni lapsi!
      Taos mulle sukkulainen,
      Tao sormukset soriat,
      Kahet, kolmet korwakoltut,
      Wiiet, kuuet wyölliswitjat,
 170. Niin sanon toet totiset,
      Walehettomat wakaiset:
        "Kesän kengität hewoista,
      Talwen rautoja rakennat,
      Kulkiaksesi kosihin,
 175. Mennäksesi Pohjolahan;
      Jo nyt wiewät wiekkahammat,
      Etewämmät ennättäwät,
      Saoin markoin maksettusi,
      Tuhansin lunastettusi,
 180. Talwin kaksin kaupittusi,
      Kesin kolmin kosjottusi;
      Jo menewi Wäinämöinen
      Selässä meren sinisen,
      Kokan kultasen kuwussa,
 185. Melan koukkupään nojassa,
      Pimeähän Pohjolahan,
      Summahan Sariolahan."
        Se on seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
 190. Wasara walahti käästä,
      Pihet sormista pirahti,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Annikki sisarueni.
      Taon sulle sukkulaisen,
 195. Taon sormukset soriat,
      Kahet, kolmet korwaskullat,
      Wiiet, kuuet wyölliswitjat;
      Lämmitä saloa sauna,
      Pian pirtti riuwuttele,
 200. Laai pikkusen poroa,
      Lipiäistä liuottele,
      Millä peiponen peseksen,
      Pulmonen puhasteleksen,
      Sykysyisistä sysistä,
 205. Taonnoista talwisista."
        Annikk' oli niemen neiti,
      Sisar seppo Ilmarisen,
      Lämmitti saloa saunan,
      Pian pirtin riuwutteli,
 210. Haapasilla halkosilla,
      Pienillä pirastehilla,
      Kanto wettä lähtehestä,
      Herasesta hettehestä,
      Taitto wastan warwikosta,
 215. Lempiwastasen lehosta,
      Laati piimästä poroa,
      Ytelmästä saipuata,
      Saipuata säikkywäistä,
      Miehen pään walottajoa.
 220.   Itse seppo Ilmarinen,
      Pian pistihen pajahan,
      Tako neien tarpehia,
      Wyölliskoukkuja kohenti,
      Yhen kylyn joutuessa,
 225. Yhen saunan saapuessa.
      Siitä kylpi kylläseksi,
      Walelekse walkiaksi,
      Sykysyisistä sysistä,
      Taonnoista talwisista.
 230. Itse noin sanoiksi saatti:
      "Annikki sisarueni.
      Tuoppa paita palttinainen
      Hipiälle hiettömälle,
      Iholle alastomalle;
 235. Tuoppa kaatiot kaposet
      Uitimille uittomille,
      Säärille sasuttomille;
      Tuoppa haljakka sininen
      Päälle paian palttinaisen;
 240. Saappa sarkakauhtanainen
      Päälle haljakan sinisen;
      Tuoppa ussakka utunen
      Päälle sarkakauhtanaisen;
      Saappa saapka sahmattainen,
 245. Puhki pilwien puhuja,
      Läpi metsän läässöttäjä,
      Hiwuksille hiettömille."
        Siitä seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
 250. Otti kultia kypärin,
      Hopehia huowan täyen,
      Pisti warsan waljahisin,
      Puikkohin tulipunasen.
      Itse istuwi rekehen,
 255. Kohennaksen korjahansa,
      Pani oron juoksemahan,
      Liinaharjan liikkumahan,
      Wirkku juoksi, matka joutu,
      Reki wieri, ranta roiski.
 260.   Ajawi karittelewi
      Meren hietaharjuloita,
      Simosalmien siwutse,
      Leppäharjuin hartioitse.
        Jopa haukku hallikoira,
 265. Linnan luppa luskutteli.
        Sano Pohjolan isäntä:
      "Käyös tyttö katsomahan,
      Mitä halli haukkunewi,
      Linnan luppa luskuttawi."
 270.    Tytti warti wastoawi:
      "Empä ennätä isoni,
      Kiwi on suuri jauhettawa,
      Kiwi suuri, jauhot hienot,
      Jauhaja wähäwäkinen."
 275.   Sano Pohjolan isäntä:
      "Käyös akka katsomahan,
      Mitä halli haukkunewi,
      Linnan luppa luskuttawi."
      Akka warti wastoawi:
 280.   "Empä tarkon ennättäisi,
      Leipä on paksu leiwottawa,
      Leipä paksu, jauhot pienet,
      Leipoja wähäwäkinen.
        Sano Pohjolan isäntä:
 285. "Ainap' on akoilla kiiret,
      Aina työtä tyttärillä,
      Wuotehellaki wenyissä;
      Mene poika katsomahan."
        Poika tuon sanoiksi wirkki:
 290. "Mene itse katsomahan,
      Mie en joua kuitenkana;
      Pino on suuri pilkottawa,
      Pino suuri, halot hienot,
      Pilkkoja wähäwäkinen."
 295.   Aina haukku hallikoira,
      Willahäntä wieretteli,
      Saaren wartio walitti,
      Perän lyöen pientarehen,
      Hännän maahan torkutellen.
 300.   Sano Pohjolan isäntä:
      "Ei halli waletta hauku,
      Linnan luppa luuhattele,
      Ei se syyttä syyhättele,
      Eikä honkihin horise."
 305. Meni itse katsomahan
      Pellolle perimmäiselle,
      Takimmalle tanhualle.
        Loi silmänsä luotehelle,
      Käänsi päätä päiwän alle,
 310. Jo näki toen totisen,
      Mitä haukku hallikoira,
      Maan walio waikutteli,
      Mustahäntä häilytteli:
      Ajetahan kirjokorjin
 315. Maapuolin Simosaloa,
      Lasketahan laiwoin suurin
      Selän puolin Lemmen lahta.
        Itse Pohjolan isäntä
      Pian pirttihin menewi,
 320. Alle kattojen ajaksen,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Jo tulewi wierahia
      Selällä meren sinisen."
        Pohjan tytti, Pohjan akka
 325. Pian pistihen pihalle,
      Luoen silmänsä selälle,
      Kääten päätä päiwän alle.
      Sano Pohjolan emäntä:
      "Mi tulewi wierahia,
 330. Se tulewi naimakansa;
      Kellen menet tyttäreni?
        Ku se korjalla ajawi,
      Kirjawalla kiiättäwi,
      Maapuolin Simosaloa,
 335. Se on seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen;
      Tuopi kultia kypärin,
      Hopehia huowan täyen.
      Ku laskewi laiwoin suurin,
 340. Punalaiwoin purjehtiwi,
      Selän puolin Lemmen lahta,
      Se on wanha Wäinämöinen,
      Tietäjä iän ikuinen;
      Tuopi laiwalla rahoja,
 345. Aluksella aartehia.
        Sille mennös tyttäreni,
      Ku tuo laiwalla rahoja,
      Aluksella aartehia;
      Wanhassa wara parempi,
 350. Jos on nuori nopsahampi."
        Niin neiti sanansa wirkki:
      "Oi on maammo kantajani,
      Oi emo ylentämäni!
      Eipä meitä ennenkänä
 355. Ei ole myötynä rahoin,
      Ain' on ilman annettuna
      Urohille pyytäwille,
      Miehille anowaisille;
      Sille saanen maammoseni,
 360. Ku on sampuen takonut,
      Kirjokannen kalkutellut."
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Oli eellä ennättäjä,
      Heti tungeksen tupahan,
 365. Alle kattojen ajaksen,
      Itse tuon sanoiksi wirkki,
      Owen suussa, alla orren,
      Kattilan katasioilla,
      Lakin päästä laskemilla,
 370. Kintahan kirwottimilla;
      Sanowi sanalla tuolla,
      Lausu tuolla lausehella:
      "Oisiko minulle neittä
      Ikuseksi puolisoksi,
 375. Kainaloiseksi kanaksi,
      Siani lewittäjäksi,
      Paniaksi päänalasen?"
        Tuopa kaunis Pohjan tytti,
      Maan kuulu, ween walio,
 380. Itse ennätti sanoa:
      "En kiitä meristä miestä,
      Enkä wanhoa urosta,
      Tuuli wie merillä mielen,
      Aiwot särkewi ahawa,
 385. Waiwa wanhasta tulewi,
      Ikäwä iällisestä.
      Ei ole sinulle neittä
      Ikuseksi puolisoksi,
      Kainaloiseksi kanaksi,
 390. Siasi lewittäjäksi,
      Paniaksi päänalasen."

Kahestoista Runo.

Ilmarinen tullut Pohjolan tupaan, kysyy neittä puolisoksensa.
Pannaan kuni ennen Lemminkäinen kolmelle ansiotyölle, kyistä peltoa
kyntämään, metsän petoja suistamaan ja suurta miesten-syöjä haukia
Tuonen joelta pyytämään. Ne työt hän kaikki mieliksi raataa, tulee
jälelle ja kysyy uuelleen tyttöä. Jo lupaawa arwelee ja imehtelee
Pohjolan emäntä, mistä tiesikänä Ilmarinen neien Pohjolassa kaswawan.
Wastaa Ilmarinen hywät olleen sanomat isosta emosta ja itsestä
tytöstäki, siitä tienneen. Sanoo Pohjolan emäntä waikian olewanki
tyttöä salata. Wäinämöinen Pohjolasta jälelle saanut wielä kotona
warottaa kenenkänä Ilmarisen kera kilwoin neittä kosjomasta.

      Siitä seppo Ilmarinen
      Itse tungeksen tupahan,
      Kaiwaksen katoksen alle,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
  5.  "Jok' on walmis walwattini,
      Walmis walwateltawani?"
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Ompa walmis walwattisi,
      Walmis walwateltawasi,
 10.  Kun sa kynnät kyisen pellon,
      Käärmehisen käännättelet.
      Senpä Hiisi ennen kynsi,
      Lempo warsinki wakoili,
      Waarnahilla waskisilla,
 15.  Atralla tuliterällä,
      Yhä poikani polonen
      Kesken heitti kynnöksensä."
        Sillon seppo Ilmarinen
      Ei kärsi käsin ruweta,
 20.  Sowi sormin suorrostella,
      Ilman rautarukkasitta,
      Kiwisittä kintahitta.
      Otti rautarukkasensa,
      Nouti kintahat kiwiset,
 25.  Tako rautaset talukset,
      Teräksiset säärystimet,
      Rautapaitohin panihen,
      Teräswöihen wyöttelihen.
      Siitä kynti kyisen pellon,
 30.  Wakoeli maan matosen;
      Nosti kyitä kynnökselle,
      Käärmehiä käännökselle.
      Sano tuolta tultuansaa
      "Jo ma kynnin kyisen pellon,
 35.  Wakoelin maan matosen,
      Käärmehisen käännättelin;
      Onko walmis walwattini,
      Walmis walwateltawani?"
        Sano Pohjolan emäntä:
 40.  "Ompa walmis walwattisi,
      Walmis walwateltawasi,
      Kun suistat suet saloista,
      Päistät karhut kankahilta,
      Aina lehmäni lewitti,
 45.  Tappo tammoja polosen."
        Sillon seppo Ilmarinen,
      Takoja iän ikuinen,
      Teki suitset teräksiset,
      Päitset rautaset rakenti.
 50.  Niillä suistawi sutoset,
      Päisti karhut kankahilta,
      Pani suet suitset suuhun,
      Päitset päähän kontioille,
      Sano tuolta tultuansa:
 55.  "Jo ma kynnin kyisen pellon,
      Käärmehisen käännättelin,
      Wakoelin maan matosen;
      Jo suistin suet saloista,
      Päistin karhut kankahilta;
 60.  Onko walmis walwattini,
      Walmis walwateltawani?"
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Jo on walmis walwattisi,
      Walmis walwateltawasi,
 65.  Kun saat suuren suomuhauin,
      Liikkuwan kalan lihawan,
      Tuolta Tuonelan joesta,
      Manalan alantehesta,
      Werkotonna, nuotatonna,
 70.  Ilman muutta pyywyksettä;
      Jo on syönyt saanki miestä,
      Tuhonnut tuhan urosta."
        Jopa tuskiksi tulewi,
      Läylemmäksi lankiawi;
 75.  Takowi kokon tulisen,
      Waakalinnun walkiaisen,
      Koprat rauasta takowi,
      Teräksestä temmottimet;
      Siiwillen siotteleksen,
 80.  Kokon kynkkäluun nenille,
      Lenteä lekuttelewi,
      Lenti Tuonelan joelle,
      Yksi siipi wettä wiili,
      Toinen taiwoja tasaili,
 85.  Nokka luotoja lotasi,
      Koprat merta kuopraeli;
      Lenti hauin pyyäntähän,
      Hirmuhampahan hakuhun.
        Tuli hauki haukotellen,
 90.  Ween koira wengotellen,
      Eik' oo hauki pienen pieni,
      Eikä hauki suuren suuri:
      Kieli kahta kirweswartta,
      Hampahat harawan warren,
 95.  Kita kolmen kosken werta,
      Selkäranka seitsemisen.
        Lenti kokko liitätellen,
      Isketellen ilman lintu,
      Eik' oo kokko pienen pieni,
 100. Eikä kokko suuren suuri:
      Sen on suu satoa syltä,
      Kita kuusi koskellista,
      Kieli wiittä kirweswartta,
      Kynnet wiittä wiikatetta,
 105. Siipi taiwoa tapasi,
      Toinen wettä wiepraeli.
        Liiteleksen, laateleksen,
      Katseleksen, käänteleksen;
 110. Keksi suuren suomuhauin,
      Liikkuwan kalan lihawan,
      Iskewi kaloa tuota,
      Koprin selkähän kawahti.
      Sillon suuri suomuhauki,
      Liikkuja kala lihawa,
 115. Painawi kokon kynimen,
      Alle selwien wesien.
      Niin kokko kohotteleksen,
      Ilmahan ylenteleksen,
      Nosti mustia muria,
 120. Päälle selwien wesien,
        Liiteleksen, laateleksen,
      Toki toisesti kokewi,
      Yhen iski kynsiänsä
      Hauin hirmun hartioihin,
 125. Ween koiran koukkuluihin,
      Toisen iski kynsiänsä
      Rautaselle kalliolle,
      Wuorelle teräksiselle.
      Kilpisty kiwestä kynsi,
 130. Kalpistihen kalliosta;
      Jo hauki sukelteleksen,
      Ween wenkale weäksen,
      Kynsistä kokon kynimen,
      Waakalinnun warpahista.
 135.    Siitä kokko rautakopra
      Kohta kolmasti kokewi,
      Warsin iskeä tapasi,
      Iski kiinni kynsiänsä,
      Saipa hauin kynsihinsä,
 140. Ween koiran koprihinsa,
      Nosti suuren suomuhauin,
      Ween wenkalen wetäwi,
      Alta aaltojen sywien,
      Päälle selwien wesien.
 145.   Nosti siitäki ylemmä,
      Korkiammalle kohotti,
      Oksalle omenatammen,
      Latwalle lakan petäjän.
        Wiepi wieläki ylemmä,
 150. Korkiammalle kohotti,
      Pitkän pilwen rannan päälle,
      Pitkän kaaren kannikalle;
      Pilwet liikku, taiwot nauku,
      Ilman kannet kallisteli,
 155. Katkesi ukolta kaari,
      Kuulta sarwipää sakara.
        Sillä seppo Ilmarinen
      Sai on suuren suomuhauin,
      Liikkuwan kalan lihawan,
 160. Tuosta Tuonelan joesta,
      Manalan alentehesta.
      Ei wesi weellen tullut
      Kalahauin suomuloista,
      Ilma ilmallen hajasnut,
 165. Kokkolinnun höyheniltä.
        Siitä seppo Ilmarinen
      Otti weitsen huotrastansa,
      Päätä poikki pahkomahan,
      Watsa halki wiiltämähän;
 170. Itse maisteli makua,
      Itse riipo rintapäitä.
        Pään on warsin poikki pahko,
      Wiepi Pohjolan tupahan
      Anopille antehiksi,
 175. Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Tuoss' olis ikuinen tuoli
      Hywän Pohjolan tupahan."
        Siitä seppo Ilmarinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
 180. "Jo nyt kynnin kyiset pellot,
      Käärmehiset käännättelin;
      Jo suistin suet saloista,
      Päistin karhut kankahilta;
      Sainki suuret suomuhauit,
 185. Liikkuwat kalat lihawat,
      Tuosta Tuonelan joesta,
      Manalan alantehesta;
      Joko on walmis walwattini,
      Walmis walwateltawani?"
 190.   Sano Pohjolan emäntä:
      "Pahoinpa sinäi laait,
      Kun sä päätä poikki pahkoit,
      Watsan warsin halki laskit,
      Wielä riiwoit rintapäätä,
 195. Kanssa maistelit makua."
        Sillon seppo Ilmarinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Ei saalis wiatta saaha
      Paikoilta paremmiltana,
 200. Saati Tuonelan joesta,
      Manalan alantehesta;
      Jok' on walmis walwattini,
      Walmis walwateltawani?"
        Sano Pohjolan emäntä:
 205. "Jo nyt on walmis walwattisi,
      Walmis walwateltawasi,
      Jo nyt on neito kosjottuna,
      Päähyt kassa kaupittuna,
      Ilmariselle sepolle,
 210. Kainaloiseksi kanaksi,
      Ikuseksi puolisoksi."
        Anto oman tyttärensä,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Mistä tiesit teltamoinen,
 215. Kuulit kultani omena,
      Tämän neien syntywäksi,
      Impyen ylenewäksi,
      Kun on nuori neityemme,
      Wasta kaswawa kanamme?"
 220. Laulo lapsi lattialta,
      Poika pieni pankon päästä:
      "Siitä tiesi teltamoinen,
      Kuuli kultasi omena,
      Isopa hywältä kuulu,
 225. Kuulu kullalta mereltä.
      Juoksi purret puittomia,
      Wenot wäljiä wesiä,
      Tuoen täytensä eloa,
      Aluksensa aartehia.
 230.   Ja siitä tiesi teltamoinen
      Kuuli kultasi omena;
      Emopa hywältä kuulu,
      Kuulu kullasta koista;
      Nosti leiwät leppehesti,
 235. Syötti wierahat wälehen.
        Käwi kujat kuurullahan,
      Lääwät länkämäisillähän;
      Aiwon ammo aikasuopa,
      Aiwon aika huomenessa,
 240. Mäkähti kewätkaritsa,
      Kewätuuhi ullotteli,
      Heinän hienon heittäjätä,
      Palasen parantajata.
        Jo siitä tiesi teltamoinen,
 245. Kuuli kultasi omena:
      Aiwon aika huomenessa
      Noki nousi nuorasesta,
      Sawu paksusta pakeni,
      Kuulun neitosen koista.
 250. Sukkulainen suikahteli
      Kärppänä kiwen raossa,
      Piukahteli pirran piikin
      Tikkana puun kupeessa,
      Käärilauta käännähteli
 255. Orawana oksapuussa."
        Siitä Pohjolan emäntä
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Kaiken sykysyn sanoinki,
      Keskutin tämän kewään:
 260. Salwoome piilopirtti,
      Piilopirtti pikkarainen,
      Neien kangasta kutoa,
      Saoin sarkoa kutoa.
        Laatiome pieni pirtti,
 265. Pienet piiloikkunaiset,
      Missä neittä piiletellä,
      Päätä kassa kaswatella;
      Pah' on neitonen salata,
      Hiwus pitkä piiletellä,
 270. Hywä on hepo salata,
      Suorajouhi suojaella."
        Waka wanha Wäinämöinen
      Alla päin pahoilla mielin,
      Kotihinsa kulkiessa,
 275. Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Elkääte etinen kansa,
      Elkääte lapsen lapsi,
      Lähkö uimahan uhalla,
      Weikasta wesien päälle,
 280. Kilwon neittä kosjomahan
      Sepon Ilmarin keralla."

Kolmastoista Runo.

Walmistetaan häitä Pohjolassa. Tapetaan esiksi iso suunnaton härkä
ja alotetaan olutta panna. Saahaan olut pannuksi, ei käywäksi.
Arwelee oluen pania, mistä käytettä, usiammallaki tawalla kokee,
ei taho luonnistua. Niin wiimmen mehiläiseltä saapi yheksän meren
takoa tuotua mettä, jolla olut käytetään. Nousee olut, kohoaa ylen
woimalliseksi, uhkaa wanteet astiastaan katkaista, jos laulajoa ei
heti tuotane. Etsitään hätätilassa laulajoita, ei saaha kunnollista.
Aina uhkaa olut. Niin wiimmen pannaan kutsut liikkeelle warottamalla
kaikki kutsua wanha Wäinämöinenki Pohjolan pitohin, Lemminkäinen
waan yksin kutsumatta heittää. Lähtee orja matkalle ja kutsuu käskyä
myöten rahwaan.

      Siitä häitä hankittihin,
      Walmisteltihin pitoja,
      Häitä Pohjolan tuwilla,
      Pitoja Pimentolassa.
  5.    Mitä tuohon tuotanehe,
      Ja kuta we'ettänehe,
      Noihin Pohjolan pitohin,
      Sariolan juominkihin,
      Hywän rahwahan ruuiksi,
 10.  Joukon suuren syötäwäksi?
      Tuotu on muhia mulli,
      Sonni saatuna lihawa.
        Kaswo härkä Karjalassa
      Sonni Suomessa sikesi,
 15.  Eikä härkä suuren suuri,
      Eikä härkä pienen pieni;
      Hämehessä häntä häily,
      Pää keikku Kemijoella,
      Jalk' on yksi Aunuksessa,
 20.  Toinen Turjan tunturilla,
      Kolmansi koskella Wuoksen,
      Neljäs on Lapin lahella.
      Päiwän lenti pääskylintu
      Härän sarwien wäliä,
 25.  Kuun juoksi kesäorawa
      Häpeheltä hännän päähän,
      Eikä wielä päähän päässyt,
      Ensinkänä ennättänyt,
      Keskelläpä yön pitäwi,
 30.  Härän hännällä lepäsi.
        Etsitähän iskiätä,
      Katsotahan kaatajata,
      Wienosta Wenäjän maasta
      Kaunihista Karjalasta,
 35.  Suomen suurilta tiloilta,
      Ruotsin maasta rohkiasta,
      Tämän riikin riitamaasta,
      Tämän wallan wainojasta.
        Läksi ukko iskemähän,
 40.  Palwonen pitelemähän,
      Wirokannas wiilemähän;
      Härkä päänsä häilähytti,
      Mustat silmänsä mulisti,
      Ukko kuusehen kawahti,
 45.  Palwonen pajun nenähän,
      Wirokannas kannon päähän.
        Ukko kuusesta toruwi,
      Palwonen pajun nenästä
      Wirokannas kannon päästä:
 50.  "Kun ma tullen toisen kerran,
      Toki saanen saalihiksi
      Sata saawia lihoa,
      Werta seitsemän wenettä,
      Kuuta kuusi tynnyriä."
 55.  Eipä toiste tullukkana,
      Eikä sen erän perästä.
        Etsitähän iskiätä,
      Katsotahan kaatajata;
      Etsitähän Tuonelasta,
 60.  Manalasta maanki alta,
      Etsitähän, eipä löytty,
      Haettihin, ei hawattu.
        Mies pieni merestä nousi,
      Uros aallosta yleni,
 65.  Eikä uros pienen pieni,
      Eikä uros suuren suuri;
      Pystyn peukalon pituinen,
      Kolmen sormen korkeuinen:
      Alla maljan maata mahtu,
 70.  Seulan alla seisomahan.
      Part' on polwilla eessä,
      Hiwus kannoilla takana,
      Päässä paasinen kypäri,
      Jaloissa kiwiset kengät,
 75.  Weitsi kultanen käessä,
      Hopiainen huotra wyöllä.
        Jo tapasi tappajansa,
      Sonni suuri sortajansa.
        Heti kun näki eränsä,
 80.  Ruhto niskahan rutosti,
      Sorti sonnin polwillehen,
      Kylin maahan kyykähytti.
        Saiko paljon saalihiksi?
      Wähän saapi saalihiksi:
 85.  Sata saawia lihoa,
      Sata syltä makkaroa,
      Werta seitsemän wenettä,
      Kuuta kuusi tynnyriä,
      Hywän Pohjolan pitohin,
 90.  Sariolan juominkihin.
        Siitä Pohjolan emäntä
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Mistäpä olutta saamma,
      Tahi taaria panemma,
 95.  Näille häille hankkimille,
      Pioille piettäwille?
      En tieä tekoa taarin,
      Enkä syntyä olosen."
        Huuhuwi humala puusta,
 100. Wesi wirrasta wihelsi,
      Otra pellon pientaresta:
      "Konsa me koolle saamma,
      Konsa koolle ja koholle."
        Osmotar oluen seppä,
 105. Kapo kaljojen tekiä,
      Arwelee, ajattelewi:
      "Mitä tuostaki tulisi,
      Jos panen pa'an tulelle,
      Laitan keiton kiehumahan?
 110. Otti otrasen jywiä,
      Kuusi otrasen jyweä,
      Seitsemän humalan päätä,
      Wettä kauhoa kaheksan;
      Niin pani pa'an tulelle,
 115. Laitto keiton kiehumahan.
        Kuu kiwiä kuumettihin,
      Kesä wettä keitettihin,
      Salo puita poltettihin,
      Salo puita, saari maita.
 120. Kansa kaikki katsahtawi,
      Katsahtawi, kaiwahtawi:
      "Mistäpä sawunen saapi,
      Auer ilmahan ajaksen."
        Tuoltapa sawunen saapi,
 125. Auer ilmahan ajaksen;
      Sawu saarella palawi,
      Tuli niemen tutkamessa,
      Pienikö soan tuleksi,
      Suuri paimosen paloksi.
 130.   Osmotar oluen seppä,
      Kapo kaljojen tekiä,
      Kesän keittäwi olutta,
      Talwen taaria rakenti;
      Pani otraista olutta
 135. Puisen uuen uurtehesen.
        Sai oluen panneheksi,
      Ei saanut hapanneheksi.
      Arwelee, ajattelewi,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
 140.  "Mitä tuohon tuotanehe,
      Ja kuta kutsuttanehe,
      Oluelle happameksi,
      Kaljalle kohottimeksi."
        Hyw' on tyttö Pohjan neiti,
 145. Se on soma sormiltansa,
      Aina liukas liikunnolta,
      Aina kengältä kepiä.
      Liikku sillon liitoksella,
      Laaho keskilattialla,
 150. Yhtä toista toimitteli
      Kahen kattilan kesellä.
      Näki puikon lattialla,
      Otti puikon lattialta,
        Katselewi, kääntelewi:
 155. "Mitä tuostaki tulisi
      Kawon kaunihin käsissä,
      Hywän immen hyppysissä?"
      Jo kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
 160.   Kapo kaksin kämmeninsä,
      Hykersi molempinensa,
      Molempihin reisihinsä;
      Synty walkia orawa.
      Niin se neuo poikoansa,
 165. Orawaistansa opasti:
      "Orawani lintuseni,
      Orpolapseni omani!
      Juokse tuonne, kunne käsken,
      Kunne käsken ja kehotan,
 170. Mielusahan metsolahan,
      Tarkkahan Tapiolahan;
      Nouse puuhun pienosehen,
      Taiten tarhalatwasehen,
      Jottei kokko kopraseisi,
 175. Eikä iskis ilman lintu.
      Käpy pure käessäsi,
      Kanna kaksi kynnessäsi,
      Ne kanna kawon kätehen,
      Tuo olalle Osmottaren."
 180.   Osasi orawa juosta,
      Matkaella maan ihana.
      Pian juoksi matkan pitkän,
      Wälehen wälit lyhyet,
      Mäen poikki, toisen pitkin,
 185. Kolmannen wähän witahan,
      Mielusahan metsolahan,
      Tarkkahan Tapiolahan.
      Siellä on kolme korpikuusta,
      Neljä pienoista petäätä,
 190. Nousi puuhun pienosehen,
      Taiten tarhalatwasehen,
      Eikä kokko kopraissunna,
      Iskenynnä ilman lintu.
      Katkasi käpyä kaksi,
 195. Päitä lehmän leikkaeli,
      Käwyt kätki kynsihinsä,
      Kääräsi käpälehensä,
      Niin kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
 200. Osmotar oluehensa,
      Kapo pisti kaljahansa,
      Ei ota olut hapata,
      Eikä nouse nuori juoma.
        Arwelee, ajattelewi,
 205. Mitä tuohon tuotanehe
      Oluelle happameksi,
      Kaljalle kohottimeksi.
        Hyw' on tyttö Pohjan neiti,
      Aina kengältä kepiä;
 210. Liikku sillan liitoksella,
      Laaho keskilattialla,
      Yhtä toista toimitteli
      Kahen kattilan kesellä,
      Näki lastun lattialla,
 215. Otti lastun lattialta.
        Katselewi, kääntelewi:
      "Mitä tuostakin tulisi
      Kawon kaunihin käsissä,
      Hywän immen hyppysissä?"
 220. Jo kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
        Kapo kaksin kämmeninsä,
      Hykersi molempinensa,
      Molempihin reisihinsä;
 225. Synty näätä kultarinta.
        Niin se neuo nääteänsä,
      Orpolastansa opasti:
      "Näätäseni lintuseni,
      Orpolapseni omani!
 230. Mene tuonne, kunne käsken,
      Kunne käsken ja kehotan,
      Kontion kiwikololle,
      Metsän karhun kartanolle.
      Siellä karhut tappelewat,
 235. Kontiot kowin eläwät;
      Koprin kuonoa kokoa,
      Käsin waahtea waluta,
      Se kanna kawon kätehen,
      Tuo olalle Osmottaren."
 240.   Jopa taisi näätä juosta,
      Kultalintu liihätellä,
      Pian juoksi matkan pitkän,
      Wälehen wälit lyhyet,
      Joen poikki, toisen pitkin,
 245. Kolmannen wähän witahan,
      Kontion kiwikololle,
      Karhun louhi kartanolla.
      Siellä karhut tappelewat,
      Kontiot kowin eläwät,
 250. Rautasella kalliolla,
      Wuorella teräksisellä.
      Juoksi kuona karhun suusta,
      Waahti kontion kiasta,
      Koprin kuonoa kokosi,
 255. Käsin waahtea walutti,
      Sen kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
        Osmotar oluehensa,
      Kapo kaato kaljahansa;
 260. Ei ota olut hapata,
      Eikä nouse nuori juoma.
        Arwelee, ajattelewi,
      Mitä tuohon tuotanehe
      Oluelle happameksi,
 265  Kaljalle kohottimeksi.
        Hyw' on tyttö Pohjan neiti,
      Aina kengältä kepiä,
      Liikku sillan liitoksella,
      Laaho keskilattialla,
 270. Yhtä toista toimitteli
      Kahen kattilan kesellä,
      Näki lehen lattialla,
      Otti lehen lattialta.
        Katselewi, kääntelewi:
 275. "Mitä tuostakin tulisi
      Kawon kaunihin käsissä,
      Hywän immen hyppysissä?"
      Jo kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
 280.   Kapo kaksin kämmeninsä,
      Hykersi molempinensa,
      Molempihin reisihinsä;
      Synnyttäwi mehiläisen.
        Niin se neuo lintuansa,
 285. Mehiläistänsä opasti:
      "Mehiläinen lintuseni,
      Orpolapseni omani!
      Lennä tuonne, kunne käsken,
      Kunne käsken ja kehotan,
 290. Ylitse meren yheksän,
      Meri puolen kymmenettä.
      Tuo simoa siiwissäsi,
      Kanna mettä kaapussasi,
      Helewästä heinän päästä,
 295. Kukan kultasen nenästä;
      Ne kanna kawon kätehen,
      Tuo olalle Osmottaren."
        Mehiläinen meiän lintu
      Jopa lenti, jotta joutu,
 300. Pian lenti matkan pitkän,
      Wälehen wälit lyhyet,
      Meren poikki, toisen pitkin,
      Kolmannen wähän witahan,
      Ylitse meren yheksän,
 305. Meri puolen kymmenettä,
      Tuurin uutehen tupahan,
      Palwosen laettomahan.
      Siellä on neiti nukkununna,
      Wyöwaski walahtununna,
 310. Kupehill' on kultaheinä,
      Wyöllähän hopia heinä,
      Siwulla simanen heinä,
      Mesiheinä helmassansa.
      Kasti siipensä simahan,
 315. Toisen siipensä metehen,
      Helewähän heinän päähän,
      Kukan kultasen nenähän.
      Toi simoa siiwessänsä,
      Kanto mettä kaapussansa,
 320. Sen kanto kawon kätehen,
      Hywän immen hyppysihin.
        Osmotar oluehensa,
      Kapo pisti kaljahansa,
      Jo otti olut hapata,
 325. Jopa nousi nuori juoma,
      Puisen uuen uurtehessa,
      Korwon koiwusen sisässä.
      Kuohu korwien tasalle,
      Ärjy päälle äprähien,
 330. Tahto maahan tyyräellä,
      Lattialle lainehella.
        Pantihin olut punanen,
      Kalja kaunis käytettihin,
      Nassakkahan tammisehen,
 335. Tynnyrihin pienosehen,
      Tapin waskisen warahan,
      Kiwisehen kellarihin.
        Olut tykki tynnyrissä,
      Kalja keikku kellarissa:
 340. "Kun nyt juojani tulisi,
      Lakkiani laitteleisi,
      Kunnollinen kukkujani,
      Laaullinen laulajani!"
        Etsittihin laulajoa,
 345. Laaullista laulajoa,
      Kunnollista kukkujoa,
      Kaunista karehtioa.
        Lohi on tuotu laulajaksi,
      Hauki kunnon kukkujaksi;
 350. Ei lohessa laulajoa,
      Kuonasuussa kukkujoa,
      Lohen on leuat lonkallahan,
      Hauin hampahat hajalla.
        Etsitähän laulajoa,
 355. Laaullista laulajoa,
      Kunnollista kukkujoa,
      Kaunista karehtioa.
      Laps' on tuotu laulajaksi,
      Poika kunnon kukkujaksi;
 360. Ei lapsessa laulajoa,
      Kuolasuussa kukkujoa,
      Ääni on lapsen langennunna,
      Puhet suuhun puuttununna.
        Niin sano olut punanen,
 365. Noitueli nuori juoma,
      Nassakassa tammisessa,
      Tapin waskisen takana:
      "Kun ei tuoa laulajoa,
      Laaullista laulajoa,
 370. Kunnollista kukkujoa,
      Kaunista karehtioa,
      Potkin poikki wanteheni,
      Ulos pohjani porotan."
        Sillon Pohjolan emäntä
 375. Pani kutsut kulkemahan,
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Ohoh piika pikkarainen,
      Orjani alinomanen.
      Kutsu rahwasta kokohon,
 380. Miesten joukko juominkihin;
      Kutsu köyhät, kutsu kurjat,
      Kutsu rujot, kutsu rammat,
      Rujot rein reutuellos,
      Rammat ratsahin ajellos,
 385. Sokiat wenehin soua.
        Kutsu wanha Wäinämöinen
      Lailliseksi laulajaksi,
      Elä kutsu Kaukomieltä,
      Elä lieto Lemminkäistä,
 390. Se on lieto Lemminkäinen
      Ahti ainaki torasa."
        Orja tuon sanoiksi wirkki,
      Kysytteli, lausutteli:
      "Mistä tunnen Kaukomielen,
 395. Kusta lieto Lemminkäisen?
      En tieä Ahin kotia,
      Kaukomielen kartanoa."
        Sano Pohjolan emäntä:
      "Hywin tunnet Kaukomielen;
 400. Ahti saarella asuwi,
      Weitikkä wesien luona,
      Laajimman lahen kohalla
      Kaukoniemen kainalossa.
      Kaukomielen silmä karsas,
 405. Leuka pitkä Lemminkäisen,
      Ahin suu wähiten wäärä,
      Nenä weitikän nykerä."
        Tuopa piika pikkarainen,
      Raataja rahan alanen,
 410. Kutsu rahwahan kokohon,
      Miesten joukon juominkihin;
      Kutsu kurjat, kutsu köyhät,
      Kutsu rujot, kutsu rammat,
      Rujot rein reutueli,
 415. Rammat ratsahin ajeli,
      Sokiat wenehin souti.
        Kutsu wanhan Wäinämöisen,
      Laulajan iänikuisen;
      Se on kaunis Kaukomieli,
 420. Senp' on heitti kutsumatta.

Neljästoista Runo.

Kokoutuu rahwas Pohjolan häihin, wäwy rahwaan keskellä. Wäwyn
hewosesta huoli piettyä, käytetään itsekki tuwassa, joka kauniisti
siiwottuna näyttää ouolta, ettei esinnä helposti tutakkana.
Tupaan tullutta katselee wasta tarkemmin kynttilän walkialla
wäwyä anoppi ja kiittää kauniin muotoseksi. Tuoaan olutta, joka
nyt Wäinämöisessä tapaa laillisen laulajansa. Waatii Ilmarista
Wäinämöinen keralliseksi. Ilmarinen ei sano kylässä kehtoawansa,
kehottaen Wäinämöistä waan yksin laulamaan. Niin laulelee Wäinämöinen
ja toiwottaa wastaista onnea toisteki Pohjolassa yhtä ilosesti
elettäwäksi. Oluen juotua ja laulettua syöttää kaiken rahwaan
Pohjolan emäntä yltäkylläsillä ruuilla.

      Itse Pohjolan emäntä
      Oli ulkona olia,
      Weräjillä wiepoaja.
      Kuulewi kumun kujalta,
  5.  Rannalta reen ratsinan.
      Loi silmänsä luotehelle,
      Käänti päätä päiwän alle.
      Jo näki wäen tulewan,
      Wäwynsä wäen tulewan.
 10.  Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Luulin tuulen tuulewaksi,
      Pinon pystyn wierewäksi,
      Meren rannan raukewaksi,
      Someren karehtijaksi.
 15.  Eipä tuuli tuulekkana,
      Pino pysty wierekkänä,
      Meren ranta rauekkana,
      Someret karehikkana;
      Wäwyni wäki tulewi,
 20.  Saoin kaksin kääntelewi.
        Ei ole wäwy eillimmäissä,
      Eikä wäwy jälkimmäissä.
      Wäwy on keskellä wäkeä,
      Hywän rahwahan raossa.
 25.  Mistä mä wäwyni tunnen?
      Tuosta ma wäwyni tunnen:
      Wäwy on mustalla orolla,
      Niinkun syöwällä suella,
      Kantawalla kaarnehella,
 30.  Lentäwällä liewehellä.
      Kuus' on kullaista käkeä
      Wempelellä kukkumassa,
      Seitsemän siniotusta
      Rahkehella laulamassa."
 35.    Jo kumu kujasta kuulu,
      Aisan kalke kaiwotieltä,
      On wäwy pihalle saawa,
      Wäwyn kansa kartanolle.
      Laps' oli pieni lattialla,
 40.  Poika pirtin permannolla;
      Laulo lapsi lattialta,
      Poika pieni permannolta:
      "Pois pojat, ulos urohot,
      Pihalle pisimmät miehet,
 45.  Rinnuksia riisumahan,
      Rahkehia raastamahan."
        Jo ulos urohot saiwat
      Pistihen pihalle miehet.
      Siellä on Pohjolan emäntä;
 50.  Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Kylän pojat kyyhkyläiset.
      Ottootes wäwyn oronen
      Waskisista waljahista,
      Rahkehista rautasista,
 55.  Wesasista wempelistä,
      Sulkkusista suitsuloista,
      Piehtaroia pehmiällä,
      Tasasella tanhualla,
      Nurmella mesinukalla,
 60.  Maalla maksankarwasella,
      Jottei karwa katkiaisi,
      Puolikana pois tulisi
        Kylän pojat kyyhkyläiset!
      Juottootes wäwyn oronen
 65.  Kultasesta kaiwosesta,
      Herasesta hettehestä,
      Tulewasta, täytywästä,
      Lähtehestä läikkywästä,
      Alta kuusen kukkalatwan,
 70.  Alta pensiän petäjän.
      Apattootes wäwyn oronen
      Pestyin otrin, lestyin leiwin,
      Keitetyin kesäsin wehnin,
      Surwotuin suwirukehin.
 75.    Kylän pojat kyyhkyläiset.
      Wiekööte wäwyn oronen
      Takimmalle tanhualle,
      Soimelle ylimmäiselle,
      Wakkaselle waskiselle,
 80.  Koropalle kullitulle.
      Sitootes wäwyn oronen
      Kultasihin koltsasihin,
      Rautasehen renkasehen,
      Tammisehen patsahasen.
 85.    Mahtuuko wäwy tupahan
      Kamanan korottamatta,
      Kynnyksen alentamatta,
      Owiseinän ottamatta,
      Siwuseinän siirtämättä,
 90.  Periseinän päästämättä?
        Ei mahu wäwy tupahan
      Kamanan korottamatta,
      Kynnyksen alentamatta,
      Owiseinän ottamatta,
 95.  Siwuseinän siirtämättä,
      Periseinän päästämättä;
      Wäwy on päätänsä pitempi,
      Korwallista korkiampi.
        Kamanat ylentyöhöt,
 100. Lakin päästä laskematta,
      Kypärin kohottamatta.
      Kynnykset alentuohot,
      Ettei kengätkän kuluisi,
      Lewiäisi hienot helmat.
 105. Owet ilman awautohot,
      Ilman käsin koskematta,
      Peukalon pitelemättä!"
        Jo wäwy sisälle saapi,
      Alle kattojen ajaksen;
 110. "Joko täällä on penkit pesty,
      Joko lattiat lakaistu,
      Joko on sillat siiwottuua,
      Lusikkaiset lautasella?
        Jopa tääll' on penkit pesty,
 115. Jopa lattiat lakaistu,
      Jo on sillat siiwottuna,
      Lusikkaiset lautasella.
        En tunne tätä tupoa,
      Mistä puista on pirtti tehty,
 120. Mistä suoja tänne saatu;
      Siwult' on satoa syltä,
      Päältä poikitse tuhatta.
        Siwuseinä on siilin luista,
      Periseinä petran luista,
 125. Owiseinä osman luista,
      Kamana karitsan luista.
        Orret on omenapuusta,
      Patsas puista päähkehistä,
      Luaslauta lumpehista,
 130. Laki lahnan suomuloista.
        Lattia on wesin wanuttu,
      Pöytä kullin kirjaeltu,
      Rahi rauasta rakettu,
      Penkit pienistä rahoista.
 135.   Uuni uusista kiwistä,
      Panko saksan paasiloista,
      Kiukoa meren kiwistä,
      Karsina Kalewan puista."
        Siitä seppo Ilmarinen
 140. Itse tungeksen tupahan:
      "Terwe tännekki jumala!
      Huonehesen honkasehen,
      Pirttihin petäjäisehen,
      Alle kuulun kurkihirren."
 145.   Sano Pohjolan emäntää
      "Terwe tänne tultuasi,
      Tänne pienehen pesähän,
      Matalaisehen majahan.
        Kylän pojat kyyhkyläiset!
 150. Istuttoote meiän wäwyä
      Selin seineä sinistä,
      Päin pöyteä punaista,
      Kohin kullaista stoloa,
      Rinnoin ristirahwahaista.
 155.   Kylän naiset kyyhkyläiset!
      Tuokaa tulta tuohisella
      Tempoote terwaksella,
      Näkisin wäwyni silmät,
      Sinisetkö, wai punaiset,
 160. Waiko waatewalkeuiset."
        Tuotu on tulta tuohisella,
      Temmottuna terwaksella;
      Tuli on tuohinen rämäkkä,
      Sawu musta terwaksinen.
 165.   "Kylän naiset kyyhkyläiset!
      Tuokaa tulta tuohuksella,
      Wahasella walkiata,
      Millä nään wäwyni silmät;
      Sinisetkö, wai punaiset,
 170. Waiko waatewalkeuiset.
        Jo nyt nään wäwyni silmät;
      Ei siniset, ei punaset,
      Eikä waatewalkeuiset,
      Meren on waahen walkeuiset
 175. Meren ruowon ruskeuiset,
      Meren kaislan kauneuiset.
      Sopipa siikanen siwulle,
      Kanamarja kainaloihin.
        Ohoh piika pikkarainen,
 180. Kylän paras palkkalainen!
      Tuo olutta tuoppisella,
      Kanna kaksikorwasella,
      Noille kutsuwierahille,
      Kutsuloille kunnioiksi.
 185. Anna tuopin totta tehä,
      Wiisi wantehen wikoa,
      Juosta olwen orren päästä,
      Siman waarnojen sisästä,
      Noille kutsuwierahille,
 190. Kutsuloille kunnioiksi.
      Jo on wiikon juomat pantu,
      Saatu otraset oluet,
      Noille kutsuwierahille,
      Kutsuloille kunnioiksi."
 195.   Tuop' on piika pikkarainen,
      Raataja rahanalanen,
      Toi olutta tuoppisella,
      Kanto kaksikorwasella,
      Noille kutsuwierahille,
 200. Kutsuloille kunnioiksi.
      Anto tuopin totta tehä,
      Wiisiwantehen wikoa,
      Juosta olwen orren päästä,
      Siman waarnojen sisästä,
 205. Noille kutsuwierahille,
      Kutsuoloille kunnioiksi.
        Siinä sai olut punanen
      Lakkiansa, laulajansa,
      Kunnolliset kukkujansa,
 210. Kaunihit karehtiansa.
      Olipa wanha Wäinämöinen,
      Wirren ponsi polwuhinen,
      Parahina laulajina,
      Tietäwimpinä runoina.
 215.   Ensin ottawi olutta,
      Siitä laululle rupesi,
      Töille wirtten työntelihen.
        Sano wanha Wäinämöinen:
      "Isännät imehtelewät,
 220. Emännät ajattelewat:
      Joko keitin juoman kehnon,
      Pahanko panin oluen;
      Kun ei laula laulajamme,
      Hyreksi hywät runomme,
 225. Kuku kultawierahamme,
      Ilotse ilokäkemme.
        Kukapa tässä kukkunewi,
      Kenkä kielin laulanewi,
      Näissä Pohjolan pioissa,
 230. Sariolan juomingissa;
      Ei tässä lattiat laula,
      Kun ei laula lattilliset;
      Eikä ikkunat ilotse,
      Kun ei ikkunan isännät;
 235. Eikä tässä pöykä pöyät,
      Kun ei pöykä pöyälliset.
        Jos ei muut lihawat laula,
      Werewämmät wierettele,
      Niin mä laulan laiha poika,
 240. Mies weretön wierettelen;
      Laulan laihoilta lihoilta,
      Kupehilta kuuttomilta,
      Tämän iltamme iloksi,
      Päiwän kuulun kunniaksi.
 245.   Onko tässä nuorisessa,
      Nuorisessa kaunosessa,
      Tässä suuressa su'ussa,
      Ilossa ison alasta,
      Ku panis käen kätehen,
 250. Haan toisehen hakahan,
      Lauloaksemme hywiä,
      Parahia pannaksemme
        Sinä seppo Ilmarinen,
      Lankoni, emoni lapsi!
 255. Itse lähe laulamahan,
      Saa kera sanelemahan.
      Suu sinulla, suu minulla,
      Kieli kemppi kummallaki,
      Suu hywän pakaelewi,
 260. Sitä korwat kuuntelewi;
      Kieli kummoa sanowi,
      Sitä mieli muistelewi;
      Mies paha pahoin tekewi,
      Parempi parantelewi."
 265.   Sillon seppo Ilmarinen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Me yhen emosen lapset
      Yhen kantamat kaposen,
      Yhen peipposen pesemät,
 270. Yhen sotkan suorittamat,
      Harwoin yhtehen yhymmä,
      Saaumma sanelemahan,
      Näissä Pohjolan pioissa,
      Sariolan juomingissa.
 275.   Laulaisinpa, taitaisinpa,
      Laulaisin minä kotona,
      Waan en kehtoa kylässä,
      Kylän naiset nauranewat;
      Piiat pilkan pistänewät,
 280. Miehet mieron herjannewat.
        Sinä laulaja ikuinen,
      Wirren ponsi polwuhinen!
      Itse lauluja laellos,
      Itse wirsiä weellös,
 285. Jott' on kumma kuulianki,
      Ime ilman olianki,
      Sinä synnyit yötä ennen,
      Minä päiweä jälestä."
        Sano wanha Wäinämöinen:
 290. "Kun ei toista tullekkana
      Kerallani laulamahan,
      Itse laulan itsekseni
      Kuulla noien kultasien,
      Tietä mielitehtosien,
 295. Nousewassa nuorisossa,
      Kansassa ylenewässä:
        Anna wastaki jumala,
      Toisteki totinen luoja,
      Näin näissä elettäwäksi,
 300. Toiste puuhaeltawaksi,
      Näissä Pohjolan pioissa,
      Sariolan juomingissa.
        Anna toisteki jumala,
      Wastaki wakainen luoja,
 305. Oloset jokena juosta,
      Meet wirtana wilata,
      Näissä Pohjolan tuwissa,
      Sariolan salwoksissa,
      Alla kuulun kurkihirren
 310. Alla kaunihin katoksen,
      Iällä tämän isännän,
      Elinajalla emännän.
        Luoja koston kostaohon,
      Pankohon jumala palkan,
 315. Emännälle eteisehen,
      Isännälle pöyän päähän,
      Pojalle rahin nenähän,
      Keträpuuhun tyttärelle,
      Jottei wastakan katuisi,
 320. Yön perästä peljästyisi
      Näitä häitä juotawia,
      Pitoja piettäwiä.
        En minä mitänä woita,
      Enkä tarkon taiakkana;
 325. Herännenkö, heittänenkö,
      Luonenko, lopettanenko.
      Wirren laulon, laulun laiton,
      Oksat karsin, tien osasin,
      Kerin wirteni kerälle,
 330. Sowittelen sommelolle,
      Panen aitan parwen päähän,
      Luisten lukkojen sisälle,
      Jost' ei pääse päiwinähän,
      Selwiä sinä ikänä,
 335. Ilman luien lonsumatta,
      Leukojen leweämättä,
      Hammasten hajoamatta,
      Kielen keikkelehtämättä."
        Siinä wanha Wäinämöinen,
 340. Laulo päiwän, laulo toisen,
      Laulo kohta kolmannenki;
      Päiwänäpä kolmantena
      Rikkohen reki runolta,
      Jalas taittu laulajalta,
 345. Noissa Pohjolan pioissa,
      Sariolan juomingissa.
        Sillon wanha Wäinämöinen
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Onko tässä nuorisossa,
 350. Nuorisossa kaunosessa,
      Käwiä Tuonelta oroa,
      Manalalta wääntieä,
      Reki uusi laatiani,
      Ratsu on rakentoani?"
 355.   Sekä nuoremmat sanowi,
      Jotta wanhemmat sanowi:
      "Eule tässä nuorisossa,
      Tässä suuressa su'ussa,
      Käwiä Tuonelta oroa,
 360. Manalalta wääntieä,
      Reki uusi laatiasi,
      Ratsu on rakentoasi."
        Sillon wanha Wäinämöinen,
      Laulaja iän ikuinen,
 365. Läksi Tuonelta oroa,
      Manalalta wääntieä.
      Itse Pohjolan emäntä
      Syötti suin sulassa woissa,
      Koprin kuorekokkaroissa,
 370. Noita kutsuwierahia,
      Kutsuloille kunnioiksi.
      Syötti lohta luutoselta,
      Luutoselta, luotaselta,
      Siwulta sian lihoa,
 375. Murotellen woi-muruja,
      Sirotellen sian päitä.
      Olipa olut ostamaton,
      Mesi markoin maksamaton,
      Noissa Pohjolan pioissa,
 380. Hywän joukon juomingissa.
      Olut juoksi orren päästä,
      Sima waarnojen sisästä,
      Noille kutsuwierahille,
      Kutsuloille kunnioiksi.

Wiidestoista Runo.

Saahaan wiimmenkänä walmihiksi morsian ja työnnetään Ilmariselle.
Muistuttelee wielä emo jo iäksi lähtewänki koista. Tästä kowin
huolestunut morsian kaikki sanoo entiset toiwotuksensa olleen
miehelle päästä, nyt päästyä toisin ajattelewan. Emo lohutellen
kieltää millänä olemasta monenki keinollisen, hywin eläjän miehen
saatua. Siitä opastelee tyttöänsä miten uuella paikalla käyttääte ja
warottaa sulhoa ei pahoille wieä, eikä pahoin piätellä. Jo eriäwä
morsian kotosia kiittää ja jättelee hywästi. Hywästi jättelewän
koppaa rekehensä Ilmarinen ja lähtee Pohjolasta. Morsian yhä ikäwissä
jo tiellä toiwottelee missäki olewansa ennen kun sulhon reessä.
Lohutellen Ilmarinen kieltää huolimasta hywät päiwät tulewassa koissa
saawan.

      Jo oli wiikon häitä juotu,
      Kauan pietty pitoja,
      Juotu häitä Pohjolassa,
      Pitoja Pimentolassa.
  5.  Sano Pohjolan emäntä
      Ilmariselle sepolle:
      "Mit' istut isoni poika,
      Weljes wanhin walwastelet?
      Istutko ison hywyyttä,
 10.  Wai emännän armautta,
      Naimakansan kauneutta,
      Pirtin pienen walkeutta?
        Et istu ison hywyyttä,
      Et emännän armautta,
 15.  Naimakansan kauneutta,
      Pirtin pienen walkeutta;
      Istut impyen hywyyttä,
      Neitosesi armautta,
      Walwattisi walkeutta,
 20.  Kanawarren kauneutta.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Wuotit wiikon, wuota wielä,
      Ei oo walmis walwattisi,
      Suorinut ikisopusi;
 25.  Puol' on päätä palmikoittu,
      Puoli palmikoittawana.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Wuotit wiikon, wuota wielä,
      Ei oo walmis walwattisi,
 30.  Suorinut ikisopusi;
      Wast' on hiema hiemoteltu,
      Toinen hiemoteltawana.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Wiikon wuotit, wuota wielä,
 35.  Ei oo walmis walwattisi,
      Suorinut ikisopusi;
      Wast' on jalka kengitetty,
      Toinen kengiteltäwänä.
        Sulho wiljon weljyeni!
 40.  Wuotit wiikon, wuota wielä,
      Ei oo walmis walwattisi,
      Suorinut ikisopusi;
      Wast' on käsi kinnastettu,
      Toinen kinnasteltawana.
 45.    Sulho wiljon weljyeni!
      Jo nyt on walmis walwattisi,
      Suorinut ikisopusi.
      Mene nyt myötä myöty neiti,
      Kanssa kaupattu kananen,
 50.  Kun olit rakas rahalle,
      Käpäs kättä antamahan,
      Kiewäs kihlan otantahan.
      Etpä äiän nuori neiti
      Yli pääsi ymmärrellyt,
 55.  Kahen puolisi katsellut,
      Jos laait kautun kaupan,
      Ikä on kaikki itkeminen,
      Wuosi woikerrehtaminen;
      Kun läksit isän koista,
 60.  Siirryit syntymäsialta,
      Emosi elantomailta,
      Kantajasi kartanolta.
        Ja mikä sulta mielen otti,
      Kuka haikian hajotti,
 65.  Mokomalta mielewältä
      Kylän kaiken wiisahalta,
      Kun läksit isosi luota,
      Oman emosi elolta?
      Niin tytär ison kotona
 70.  Kun kuningas linnassansa,
      Niin miniä mieholassa
      Kun wanki Wenäehellä.
        Luulit yöksi lähtewäsi,
      Käyä päiwäksi käkesit,
 75.  Toiwoit kuuksi kulkewasi,
      Puoleksi poikeltawasi.
      Etpä yöksi lähtenynnä,
      Etkä päiwäksi käennyt,
      Etkä kuuksi kulkenunna,
 80.  Puoleksi poikeltanunna.
      Jopa jouwuit wiikommaksi,
      Polwemmaksi poikellitse,
      Iäksi ison koista,
      Elinajaksi emosi.
 85.    Morsian sisarueni,
      Kapulehti laklueni!
      Itke koprin kyynelesi,
      Kamaloin haluwetesi,
      Ison pestyille pihoille;
 90.  Pisaret ison pihoille,
      Lammit taaton lattialle.
      Askelt' on piha pitempi,
      Waja waaksoa isompi,
      Kynnys hirttä korkiampi,
 95.  Kerran toisen kertoessa."
        Neito parka huokaeli,
      Huokaeli, henkäeli,
      Suru syämmellen panihen,
      Wesi silmillen wetihen.
 100. Itki koprin kyyneleitä,
      Kamaloin haluwesiä,
      Ison pestyille pihoille;
      Pisaret ison pihoille,
      Lammit taaton lattialle.
 105. Itse tuon sanoiksi saatti:
      "Noinpa tiesin, noinpa luulin,
      Noinpa arwelin ikäni,
      Sanon kaiken kaswinajan:
      Et sä neito ollekkana
 110. Oman wanhemman warassa,
      Kantajasi kainalossa;
      Äskenpä olisit neito
      Mieholahan mennessäsi,
      Jalka toinen kynnyksellä,
 115. Toinen korjassa kosian;
      Oisit päätäsi pitempi,
      Korwallista korkiampi.
        Tuota toiwoin tuon ikäni,
      Katsoin kaiken kaswinajan,
 120. Wuotin kun hyweä wuotta,
      Katson kun kaunista keseä.
      Nyt on lähtöni lähemmä,
      Toiwoni toeksi saanut,
      Saanut jalka kynnykselle,
 125. Toinen korjahan kosian.
      En lähekkänä ilolla,
      Enkä riemulla eriä,
      Tästä kullasta koista,
      Iän nuoren istumasta.
 130. Lähen hoikka huolissani,
      Ikäwissäni eriän,
      Sykysyisen yön sylihin,
      Kewäisen kieran päälle,
      Jott' ei jalka jäällä tunnu,
 135. Jalan isku iljankolla,
      Hangella hamosen toimi;
      Jott' ei äiti ääntä kuule,
      Eikä iso itkuani.
        Mi liekkänä mieli muien,
 140. Mieli muien morsianten?
      Niin on mieli miekkosien
      Kun kewäinen päiwän nousu,
      Minun on mieleni polosen
      Kuni myötäwän hewosen,
 145. Tahi tamman kaupittawan,
      Elikk' ostetun orihin.
      Niin on mieleni polosen
      Kun syksynen yö pimiä,
      Talwinen on päiwä musta."
 150.   Niin sano emo tytölle,
      Lausu wanhin lapsellensa:
      "Et' oo neiti milläkänä,
      Emon tuoma tuollakana,
      Ei sinua suolle wiety,
 155. Eikä ojalle otettu;
      Sait miehen mitä paraimman,
      Uroita uhkeimman,
      Sait sepänki sen mokoman,
      Itse tarkimman takojan.
 160. Seppä syöpi selwän leiwän,
      Selwemmän sepän emäntä.
        Sait miehen metsän käwiän,
      Uron korwen kolkuttajan,
      Ei sen koirat koissa maata,
 165. Pennut pehkussa lewätä.
      Kolmasti tänä kewäinä
      Nossut on nuotiotulilta,
      Hawaunut hawusialta;
      Kolmasti tänä kewäinä,
 170. Hawu pään on harjaillut,
      Warpa wartalon sukinnt.
        Et' oo neiti milläkänä,
      Emon tuoma tuollakana,
      Ompa meiän sulhosella
 175. Sata sarwen kantajoa,
      Tuhat tuojoa utaren,
      Tuhat willan antajoa.
        Et' oo neiti milläkänä,
      Emon tuoma tuollakana;
 180. Ei ole tällä sulhosella
      Ojawiertä otratonta,
      Kangaswiertä kakratonta,
      Wesiwiertä wehnätöntä.
      Ompa tällä sulhosella
 185. Purnonen joka purolla,
      Aumanen joka aholla,
      Lepikköiset leipämaina,
      Wesakkoiset wehnämaina,
      Kaikki rauniot rahana,
 190. Kiwet pienet penninkinä.
        Et' oo neiti milläkänä,
      Emon tuoma tuollakana;
      Ompa tällä sulhosella
      Pyyhyet pyräjämässä,
 195. Wempelellä wieremässä,
      Kuusi kullaista käkeä
      Längillä lekuttamassa,
      Rastahat iloitsemassa,
      Rahkehilla laulamassa.
 200.   Wielä neuon neitoani,
      Orpolastani opetan:
      Morsian sisarueni,
      Kapulehti laklueni.
      Kuulestamma kun sanelen,
 205. Waimo wanha lausuelen.
      Tulet toisehen talohon,
      Toisehen emän alahan,
      Perehesen wierahasen;
      Toisin toisessa talossa,
 210. Toisessa emän alassa,
      Perehessä wierahassa,
      Ei niinkun omon koissa,
      Oman wanhemman warassa.
        Ellös sie sinä ikänä,
 215. Kuuna kullan walkiana,
      Tawoton talohon mennö,
      Miehueton mieholahan.
      Talo tapoja kysywi,
      Tapoja talo pahaki;
 220. Mies on mieltä koittelewi,
      Mies mieltä epäpätöki.
        Noita sie kowin waroa
      Ukon luista leukaluuta,
      Anopin kiwistä kieltä,
 225. Kyyn kylmiä sanoja,
      Naon niskan nakkeloita.
      Jos ukko susi supussa,
      Akka karhu karsinassa,
      Kyty kyinä kynnyksellä,
 230. Nato nauloina owella;
      Sama armo antaminen,
      Alemma kumartaminen,
      Kun ennen emon koissa,
      Oman wanhemman warassa,
 235. Taattoa kumartaminen,
      Weljeä waroaminen.
        Kuule neiti kun sanelen,
      Waimo wanha lausuelen;
      Piä tarkat hiiren korwat,
 240. Teräwät jalat jäniksen,
      Nisät nuoret notkuttele,
      Kaula pesty kaarruttele,
      Niinkun tuore tuomen latwa,
      Wasta kaswawa kataja.
 245.   Elä suihka sutsunatta,
      Eläkä räämi rätsinättä,
      Elä kengättä kehaja.
        Kuule wielä kun sanelen,
      Waimo wanha lausuelen;
 250. Laai willaset hamuet
      Yhen willan kylkyestä,
      Keitä otraset oluet,
      Makujuomat maltahiset,
      Yhen otrasen jywästä,
 255. Kolmen puisen poltakselta.
        Pese penkit illoin, aamuin,
      Pöyät keskipäiwälläki,
      Lattia wesin walellos
      Wiikon päästä wiimmestäki.
 260.   Kuule wielä kun sanelen,
      Waimo wanha lausuelen;
      Ei joua talonen waimo
      Aina pirtissä asua.
      Käyä on kujat kuurullansa,
 265. Lääwät länkämöisillänsä,
      Sieltä toimeta tupahan,
      Siell'on lapsi itkemässä,
      Pieni peitetten sisässä,
      Eikä lausu lapsi rukka,
 270. Saata kieletön sanoa,
      Onko wilu taikka nälkä,
      Ennen kun tulewi tuttu,
      Elikk' äitin ääni saapi.
        Kuule wielä kun sanelen,
 275. Waimo wanha lausuelen;
      Piä lusikat luwussa,
      Astiasi arwelussa,
      Jott' ei kasit kanneltaisi,
      Linnut liiat peitettäisi;
 280. Pyhät on pihlajat pihalla,
      Pyhät oksat pihlajassa,
      Marjaset sitäi pyhemmät.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Ellös sie meiän kanoa
 285. Wiekö wehma huhmarelle,
      Panko parkin surwontahan,
      Olkileiwän leiwontahan,
      Petäjäisen pieksäntähän.
      Wieös sie meiän kanoa,
 290. Wieös wiljamättähälle,
      Otrapurnon purkajaksi,
      Wilja wiploin wiiliäksi.
      Pannos sie meiän kanoa
      Leiwän paksun paistajaksi,
 295. Wehnäleiwän leipojaksi,
      Taikinan taputtajaksi.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Ellös sie meiän kanoa
      Opastello orjan ruoskin,
 300. Nahkaruoskin naukuttao,
      Witsoin wiisin winguttao,
      Waljan päällä wanguttao.
      Tiesi neittä, tiesi nuorta,
      Tiesi neien nuorta mieltä;
 305. Neuo neittä wuotehella,
      Opeta owen takana,
      Wuosi kausi kummassakin
      Yksi wuosi suusanalla,
      Toinen silmän iskemällä,
 310. Kolmansi jalan polulla.
      Kun ei sitte siitä huoli,
      Tuostakana ei totelle,
      Ota ruoko ruowostosta,
      Saraheinä kankahalta;
 315. Saran syrjällä syseä,
      Korahuta korttehella,
      Ruoskasella ruokosella,
      Witsasella willasella.
        Kun ei wielä siitä huoli,
 320. Tuostakana ei totelle,
      Ota witsa wiiakosta,
      Oksa koiwun onkelmosta,
      Tuoppa turkin helman alla,
      Talon toisen tietämättä;
 325. Sillä hauo hartioita,
      Pehmitä perälihoja,
      Ellös silmiä siwellö,
      Elä kolmia koseta;
      Tuostapa kyty kysyisi,
 330. Tuosta appi arweleisi:
      Onko se suen repimä,
      Wai on karhun kaiwelema?"
        Neiti parka huokasekse,
      Huokasekse, henkäsekse,
 335. Suru syämelle panihen,
      Wesi silmille wetihen,
      Itse itkulle hyräyty,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "En minäkän ennen ollut
 340. Mustin muita neitosia,
      Kalpeampi ween kaloja;
      Tulin muita mustemmaksi,
      Kalpeammaksi kaloja.
        Millä maksan mammon maion,
 345. Millä isoni hywyyen?
      Kiitän mä iso sinua
      Entisistäni eloista,
      Parahimmista paloista,
      Murkkinoista muinosista.
 350.   Kiitän mä emo sinua
      Nuorra tuuwiteltuasi,
      Pienosna pieltyäsi,
      Maion ruokiteltuasi.
        Kiitän mä koko perehen,
 355. Kaikki kaswinkumppalini,
      Joien joukossa elelin,
      Kaswon kanssa kaswinajan.
        Lähen nyt tästä kun lähenki,
      Tästä kullasta koista,
 360. Ison saamasta salista,
      Äitin kestikellarista.
      Jää nyt pirtti terweheksi,
      Pirtti lautakattoinesi;
      Hywä on toiste tullakseni,
 365. Kaunis kaaputellakseni.
        Jää nyt sintsi terweheksi,
      Sintsi lautasiltoinesi;
      Jääppä piha terweheksi,
      Piha pihlajaisinesi.
 370.   Jätän kaikki terweheksi
      Maat ja metsät marjoinensa,
      Järwet saoin saarinensa,
      Kankahat kanerwinensa."
        Sillon seppo Ilmarinen
 375. Koppo neien korjahansa,
      Itse tuon sanoiksi wirkki:
      "Jää nyt Pohjola hywästi,
      Jääkäi kaikki terweheksi,
      Kaikki mäntyset mäellä,
 380. Puut pitkät petäikössä,
      Katajatki kankahilla,
      Kaikki maassa marjan warret,
      Wesatki ween sisässä,
      Lepän lehwät, koiwun kuoret,
 385. Kuusenjuuret, terwas kannot."
        Ajoa kahattelewi
      Noita Pohjan rannikoita,
      Simosalmien siwutse,
      Hietaharjun hartiotse;
 390. Käsi ohjassa orosen,
      Toinen neitosen nisissä,
      Jalk' on laialla rekosen,
      Toinen neion reitosilla.
        Neito parka huokasekse,
 395. Huokasekse, henkäsekse:
      "Wilu on olla wiltin alla,
      Kolkko korjassa eleä."
        Ajo matkoa wähäsen,
      Pikkuruisen piirahteli;
 400. Neiti päätänsä kohotti,
      Kysytteli, lausutteli:
      "Mi on tästä poikki juossut,
      Ku on kurja kulkenunna?"
        Itse seppo Ilmarinen
 405. Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Jänö on tästä poikki juossut,
      Jänön poika polkutellut."
        Neiti tuon sanoiksi wirkki:
      "Parempi olisi olla,
 410. Parempi olettelisi,
      Jänön juoksewan jälillä,
      Koukkupolwen polkumilla,
      Kuni korjassa kosian."
        Sillon seppo Ilmarinen
 415. Murti suuta, wäänti päätä,
      Murti mustoa hawenta,
      Ajoa kahattelewi;
      Ajo matkoa wähäsen,
      Pikkuruisen piirahteli.
 420.   Neiti päätänsä kohotti,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Mi on tästä poikki juossut,
      Ku on kurja kulkenunna?"
        Se on seppo Ilmarinen
 425. Itse wastaten sanowi:
      "Repo on tästä poikki juossut,
      Kettu käyä kelkytellyt."
        Neiti tuon sanoiksi wirkki:
      "Parempi olisi olla,
 430. Parempi olettelisi,
      Rewon juoksewan reessä,
      Ketun käyän kelkkasessa,
      Kuni korjassa kosian."
        Sillon seppo Ilmarinen
 435. Murti suuta, wäänti päätä,
      Murti mustoa hawenta,
      Ajoa kahattelewi;
      Ajo matkoa wähäsen,
      Pikkuruisen piirahteli,
 440.   Neiti päätänse kohotti,
      Kysytteli, lausutteli:
      "Mi on tästä poikki juossut,
      Ku on kurja kulkenunna?"
        Itse seppo Ilmarinen
 445. Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Karhu on tästä poikki juossut,
      Ohto juosta jolkutellut."
        Neiti tuon sanoiksi wirkki:
      "Parempi olisi olla,
 450. Parempi olettelisi,
      Kontion kiwikolossa,
      Karhun louhikammarissa,
      Kun tämän kosian reessä."
        Itse seppo Ilmarinen
 455. Murti suuta, wäänti päätä,
      Murti mustoa hawenta,
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Elä huoli neiti parka,
      Kun saat kosian kotihin,
 450. Syöt sä weitsettä lihoa,
      Juot olutta kauhasetta."
        Ajawi kahattelewi
      Noita Wäinölän ahoja,
      Kalewalan kankahia;
 455. Wirkku juoksi, matka joutu,
      Reki wieri, tie lyheni,
      Jalas paasinen patsasi,
      Aisa koiwunen kolasi,
      Kapla tuominen kalahti,
 460. Jo kohta koti näkywi,
      Omat tuwat tupruawi.

Kuudestoista Runo.

Ilmarinen morsionensa saapi kotia. Äiti wastassa ilotteleksen, ja
pojalta kyselee, miten matkansa on terweenä ja onnellisna kulkenut.
Käskee morsianta sisään jo kauan uotetuksiki sanoen. Katselee,
kiittää kauniiksi morsianta; syöttää, juottaa rahwaan yltäkylläsesti.
Päätteeksi wanha Wäinämöinen laululle rupiawa ylistää sulhoa ja
morsianta, kiittää emännän, isännän, patwaskan, saajan naisen ja
kaiken kutsurahwaan.

      Jo kumu kujalta kuulu,
      Kuulu luota ruoskan roiske,
      Rannalta reen ratsina,
      Aisan kalke kaiwotieltä.
  5.    Itse äiti Ilmarisen
      Sanan wirkko, noin nimesi:
      "Se on poikani rekonen;
      Jo tulewi Pohjolasta.
      Käkyet kukahtelewi
 10.  Korjan kirjawan kokalla,
      Orawat samoelewi
      Aisoilla waahterisilla,
      Tetryet kukertelewi
      Päällä luokin kyynäppäisen.
 15.    Kylä uotti uutta kuuta,
      Miero päiwän nousentoa,
      Lapset maata mansikkaista,
      Telat terwaista wenettä,
      Mie on uotin poikoani,
 20.  Poikoani minnoani.
        Lähes nyt kohti näitä maita,
      Kohti näitä kartanoita,
      Ison saamille tuwille,
      Wanhemman warustamille."
 25.    Se on seppo Ilmarinen
      Jo kohti kotia läksi,
      Ison saamille pihoille,
      Wanhemman warustamille;
      Laialla sinikeränen,
 30.  Toisella punakeränen.
      Keskellä kesäreponen.
        Sano äiti Ilmarisen:
      "Sulho wiljon weljyeni!
      Käwitkö tiesi terwehenä,
 35.  Matkasi imantehena,
      Saitko neien, woitko linnan,
      Sorritko sotiweräjän,
      Haukutitko linnan hallit,
      Itketitkö linnan immet,
 40.  Nauratitko linnan naisen,
      Lewititkö neien lemmen,
      Anopissa käyessäsi,
      Apen luona ollessasi?
        Jo tuon nään kyselemättä,
 45.  Arwoan anelematta;
      Jo on sotka suojassasi,
      Kana kainaloisessasi.
      Kenpä toi tämän walehen,
      Sulhon tyhjin tulleheksi,
 50.  Ratsun jouten juosseheksi?
      Eipä sulho tyhjin tullut,
      Eikä ratsu jouten juossut;
      On mitä oron weteä,
      Liinaharjan liikutella.
 55.    Nouse nyt korjasta koria,
      Hywä lahja laitiosta.
      Nouse ilman nostamatta,
      Ylene ylentämättä;
      Jos on nuori nostajasi,
 60.  Ylpiä ylentäjäsi.
      Pole jalka jalaksella,
      Toinen poikkipuolisella;
      Astu tietä temminkäistä,
      Maata maksan karwallista,
 65.  Sikasen silittämäistä,
      Porsahaisen polkomaista,
      Lampahan latsottamaista,
      Hewon harjan hieromaista.
        Astu hanhen askelilla,
 70.  Taputa tawin jaloilla,
      Noilla pestyillä pihoilla,
      Kaunihilla kartanoilla,
      Apen saamilla pihoilla,
      Anopin asettamilla,
 75.  Kyyn kyllä polkemilla,
      Naon aina astumilla.
        Astu sintsiä sileätä,
      Sorsanluista sotkuttele;
      Jo täällä tänä kesänä,
 80.  Tänä suurena suwena,
      Owet aina aukieli
      Owellista aukiaista;
      Käkäset käsertelihen
      Sormuskättä sulkiaista;
 85.  Kynnykset kykertelihen
      Hienohelman hempujaista.
        Jo täällä tänä kesänä,
      Tänä suurena suwena,
      Siwuin sintsi siirtelihen
 90.  Sintsillistä siiwojaista;
      Perin pirtti pyörähteli
      Pirtillistä pyyhkiäistä.
        Jo täälla tänä kesänä,
      Tänä suurena suwena,
 95.  Silta soitti sorsanluinen
      Sillallista seisojaista;
      Laki kultanen kulisi
      Laen alla astujaista;
      Ikkunat ilottelihen
 100. Ikkunaisen istujaista.
        Jo täällä tänä kesänä,
      Tänä suurena suwena,
      Aittaset alentelihen
      Aitallista aukojaista;
 105. Lääwäset lähentelihen
      Lääwällistä lääniäistä;
      Tanhuaiset taantelihen
      Tanhuallista tawia.
        Jo täällä tänä kesänä,
 110. Tänä suurena suwena,
      Aion ammo aikalehmä
      Aikawihkon antajaista;
      Mäkähti kewätkaritsa
      Palasen parantajaista;
 115. Kesäuuhi ullotteli
      Heinän hienon heittäjäistä.
        Terwe nyt piha täysinesi,
      Piha wierahaisinesi,
      Ulkonen urohinesi!
 120.   Terwe wajo täysinesi,
      Wajo wierahaisinesi,
      Tuohikatto kansoinesi.
        Terwe pirtti täysinesi,
      Pirtti wierahaisinesi,
 125. Lauta katto lapsinesi.
        Terwe kuu, terwe kuningas,
      Terwe nuori naimakansa.
      Eipä täss' oo ennen ollut,
      Eikä ennen, eikä eilen,
 130. Tämän joukon juoleutta,
      Tämän kansan kauneutta.
        Sulho wiljon weljyeni!
      Osotteles ostettusi,
      Saoin markoin maksettusi,
 135. Tuhansin lunastettusi.
      Toitko sen, jonka käkesit?
      Käkesit käkösen tuoa,
      Maalta walkian walita,
      Kuletella kukkulaisen.
 140. Jo tuon nään kyselemättä,
      Arwoan anelematta,
      Toit käkösen tullessasi,
      Maalta walkian walitsit,
      Kulettelit kukkulaisen.
 145.   Hywä mutso, kaunis mutso,
      Mutso walkian werewä!
      Hywinpä koissa kuuluit,
      Tyttönä ison koissa,
      Hywin kuulu kuun ikäsi
 150. Miniänä mieholassa."
        Siitä äiti Ilmarisen
      Syötti, juotti wierahia.
      Syötti suin sulassa woissa,
      Koprin kuorekokkaroissa,
 155. Noita kutsuwierahia,
      Kutsuloille kunnioiksi.
        Jo oli wiikon juomat pantu,
      Saatu otraset oluet,
      Noille kutsuwierahille,
 160. Kutsuloille kunnioiksi.
        Oipa kupit kukkusilla,
      Wait warpalaitehilla,
      Oli kystä kyllin syöä,
      Kyllin syöä, kyllin juoa,
 165. Noilla kutsuwierahilla,
      Kutsuloille kunnioiksi.
        Jo huuhto humala parran,
      Waahti parran walkoali,
      Olut juoksi orren päästä,
 170. Sima waarnojen sisästä,
      Noille kutsuwierahille,
      Kutsuloille kunnioiksi.
        Kukapa tuossa kukkujaksi,
      Lailliseksi laulajaksi?
 175. Waka wanha Wäinämöinen,
      Laulaja iän ikuinen,
      Itse lauluille rupesi,
      Töille wirtten työntelihen.
      Sanowi sanalla tuolla,
 180. Lausu tuolla lausehella:
      "Eipä täss' oo ennen ollut,
      Eikä warsin wasta liene,
      Tämän sulhon tenhoutta,
      Tämän morsion somuutta,
 185. Tämän tukun turpeutta,
      Nuorison imartuetta.
        Ketäpä mä tässä kiitän?
      Emännän mä ensin kiitän.
      Kenpä täss' eho emäntä?
 190. Ilmarin eho emäntä.
      Pannut on otraset oluet,
      Makujuomat maltahiset,
      Imelät hänen itunsa,
      Makiat on maltasensa,
 195. Ei oo iskulla itunsa,
      Eikä maalla maltasensa.
        Ei hän surrunna susia,
      Pelännyt metsän petoja,
      Mallasteitä matkatessa,
 200. Saunahan samotessansa.
      Ei hän koukulla kohinut,
      Aina koprilla kohenti,
      Kämmenellä käännätteli,
      Sowitteli sormillansa.
 205.   Itse leipo leiwät suuret,
      Isot talkkunat taputti,
      Hywän joukon juominkihin,
      Hywän rahwahan remuhun;
      Syötti wierahat wälehen,
 210. Nosti leiwät leppiästi.
        Emännän mä ensin kiitin,
      Kiitän itsensä isännän.
      Kenpä täss' on pää pätewä,
      Päiwän päällinen omena?
 215. Ilmarin iso isäntä,
      Se täss' ompi pää pätewä,
      Päiwän päällinen omena.
        Se on suolta suojat saanut,
      Suojat saanut, hirret tuonut,
 220. Seinät salwanut salolta,
      Hirret hirmulta mäeltä,
      Malot marjakankahilta,
      Tuohet tuomiwaaran päältä,
      Ruotehet roweikolta,
 225. Sammalet sulilta soilta.
      Pannut on penkin pensaista,
      Pannut paikalle hywälle,
      Asettanut ankaralle.
        Jo itse isännän kiitin,
 230. Wuota kiitän patwaskani.
      Ken on pantu patwaskaksi,
      Ken otettu oppahaksi?
      Kylän paras patwaskana,
      Kylän onni oppahina.
 235.   Ompa meiän patwaskalla
      Paita päällä palttinainen.
      Pääll' on haljakka sininen,
      Päällä paian palttinaisen;
      Helmat hietoa wetäwät,
 240. Maata maksan karwallista.
        Päälle on ussakka utunen,
      Päällä haljakan sinisen;
      Se on Kuuttaren kutoma,
      Päiwättären keträämä,
 245. Kesäuuhen untuwista,
      Talwilampahan takuista,
      Ajalla tulettomalla,
      Tulen tietämättömällä
        Ompa meiän patwaskalla
 250. Parta kullan palmikoissa,
      Kutrit kullan suortuwissa,
      Ompa meiän patwaskalla
      Päässä kultanen kypäri,
      Päällä kutrin kultalatwan,
 255. Puhki taiwosen puhuja,
      Läpi metsän läässöttäjä.
        Jopa kiitin patwaskani,
      Wuota kiitän saajan naisen.
      Mist' on saatu saajan nainen,
 260. Kust' otettu ollallinen?
      Tuolt'on saatu saajan nainen,
      Tuolt' otettu ollallinen,
      Takoa Tanikan linnan,
      Uuen linnan ulkopuolta.
 265.   Eipä wielä sieltäkanä,
      Ei perän pereäkänä;
        Mist' on saatu saajan nainen,
      Kust' otettu ollallinen?
        Tuolt' on saatu saajan nainen,
 270. Tuolt' otettu ollallinen,
      Wienan päälliltä wesiltä,
      Ulapoilta aukeilta.
        Eipä wielä sieltäkänä,
      Ei perän pereäkänä;
 275.   Mist' on saatu saajan nainen,
      Kust' otettu ollallinen?
      Kaswo mansikka mäellä,
      Puolukkainen kankahalla,
      Pellolla heliä heinä,
 280. Kukka kultanen aholla;
      Siit' on saatu saajan nainen,
      Siit' otettu ollallinen.
        Saajan naisen suu somanen,
      Kuni Suomen sukkulainen,
 285. Saajan naisen sirkut silmät,
      Kuni tähet taiwahalla,
      Saajan naisen saapka suuri,
      Kuni pysty pilwen kokka,
      Saajan naisen saappahaiset,
 290. Kuni hanhuet hawulla.
        Ompa meiän saajan naisen
      Kaulassa heliät helmet,
      Käet on kullan käärilöissä,
      Sormet kullan sormuksissa,
 295. Korwat kullan koltuskoissa,
      Silmäripset simsukoissa.
        Jo nyt kiitin saajan naisen,
      Wuota kiitän kaiken kansan.
      Eipä täss' oo ennen ollut,
 300. Eikä ennen, eikä eilen,
      Tämän kansan kauneutta,
      Tämän nuorison somuutta.
      Niin on wäki haljakassa,
      Kuni metsä huutehessa,
 305. Alta on kun aamurusko,
      Päältä on kun päiwän koite.
        Olipa huokiat hopiat,
      Rahataskut tanterilla,
      Meiän kutsuwierahilla,
 310. Kutsuloille kunnioiksi.
      Tengoin teillä, markoin meillä,
      Polttinoin kylän pojilla,
      Alttinoin kylän akoilla,
      Neljin riunoin neitosilla.

Source Colophon

Kalevala (1835), 1. Osa (Part I). First published Helsinki, 1835, by Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Compiled by Elias Lönnrot from oral tradition collected in Finnish and Russian Karelia, 1828–1834. Transcribed for Project Gutenberg by Jari Koivisto and Tapio Riikonen (EBook #48380). Public domain.

🌲