Part II: Runos 17–32 (1835)

The Vanha Kalevala — the Old Kalevala — is the original 1835 version of Finland's national epic, compiled by Elias Lönnrot (1802–1884) from oral poetry collected during fieldwork journeys to Finnish and Russian Karelia between 1828 and 1834. This second part contains Runos 17 through 32 — the completion of the epic.

Where Part I established the cosmogony, Väinämöinen's journeys, the forging of the Sampo, and the tragedy of Aino (Runos 1–16), Part II opens with the wild Lemminkäinen cycle: the uninvited guest at Pohjola's feast, the sword-duel and flight. Kullervo — that terrible boy, sold into slavery, destroyer of every task — appears here in his earliest literary form. Ilmarinen forges a bride of gold that warms no one. Then come the great quest narratives: the theft of the Sampo from Pohjola's stone mountain, its shattering on the open sea, and the war of plagues and darkness that follows. The sun and moon are hidden and recovered. The kantele is born — first from the pike's jawbone, then from birch wood and a maiden's hair. At last, Marjatta's miraculous son speaks from the cradle to judge old Väinämöinen, who sings himself away from the land of the living, leaving his kantele behind as the last gift of the vanishing age.

The 1835 Kalevala differs markedly from the expanded 1849 "New Kalevala" of fifty Runos that became the canonical text known worldwide. The structure is compressed, the narrative ordering distinct — the Joukahainen duel and Aino tragedy appear here at the end of Part II rather than near the beginning. Some verses are unique to the 1835 edition, not preserved in 1849. This translation presents the text as Lönnrot first published it — the first voice of the Kalevala as it emerged from Karelian song.

No complete English translation of this 1835 text has previously existed; the celebrated translations by Crawford (1888) and Kirby (1907) are of the later 1849 edition. Source text: Project Gutenberg EBook #48381, transcribed by Jari Koivisto and Tapio Riikonen from the original 1835 Helsinki edition. This English is independently derived from the Finnish.

Runo 17 — Lemminkäinen at the Feast of Pohjola

Lemminkäinen hears the folk travelling to the feast of Pohjola. He takes it hard that he himself was not invited. He goes home and begins to prepare. His mother forbids him to go, fearing many deaths on the road and many at the destination — first a fiery eagle watching for him, and should he escape that, a fiery pit; escaping that too, serpent-hosts at the gates of Pohjola, or wolves and bears in the yard who would kill him and set his skull upon a stake. Caring little for all this, Lemminkäinen goes, having received many counsels and warnings from his mother on how to conduct himself. He journeys, escapes the deaths, and arrives at Pohjola. The Mistress of Pohjola says it is ill-timed, for he came too late — the drinks not yet set out, the food not yet cooked. Lemminkäinen asks why he was not invited to the feast and demands food and drink. Old spoiled drink is brought, which Lemminkäinen cleanses of vermin and living things and drinks. He asks for better. The Master of Pohjola can no longer abide Lemminkäinen's arrogance and begins to slay him with song. When that wins nothing, he challenges him to swords. They go outside, begin to fight with measured swords, and Lemminkäinen at the first stroke strikes the head from the other. He then sings the entire household of Pohjola to pieces, save only the Mistress, who, mightier even than he in song, conjures new warriors for revenge against Lemminkäinen.

Ahti dwelt upon an island,
Kauko in the crook of headlands,
He was ploughing up the field there,
Furrowing the open clearings,
At the tip of misty headland,
At the head of hazy island.
Keen of ear was he, and watchful,
Very sharp of ear in listening.

He heard the summons travelling,
The mounted party racing past.
A thought leapt up into his mind,
Another struck into his brain:
Now Pohjola is feasting,
The secret folk are at their drinking.

He twisted his mouth, he turned his head,
He twisted his dark moustache,
And straightway left his ploughing,
His furrow in the middle field.
He mounted from the ground to horseback,
Set off at once for home,
To the side of his only mother,
Near his sovereign parent.

He spoke when he had come there,
He spoke to his mother first:
"O my mother, aged woman!
Set out food and swiftly,
That a hungry man may eat,
That a famished man may bite.
Heat the sauna in secret,
Make it ready quickly, girl,
Where a man may cleanse himself,
The bridegroom of heroes wash."

Then did Lemminkäinen's mother
Set the food out swiftly
For the hungry man to eat,
The famished man to bite,
While the bathhouse heated,
While the sauna was prepared.

Then the reckless Lemminkäinen
Took his food in haste,
Went into the secret sauna,
Entered the bathing chamber;
There the man did cleanse himself,
The bridegroom of heroes washed.
He spoke when he came from there:
"O my mother, aged woman!
Bring me here my battle-shirt,
Carry my war-garments,
Those I wore before in battles,
Those I flourished in the fray."

His mother hastened to ask:
"Where are you going, my son?
To the forest or the sea,
Or to the elk-chase on skis,
Or to the great war,
To the head-to-head battle?"

Said the reckless Lemminkäinen:
"O my mother, my bearer!
Not to the forest, not to sea,
Nor to the elk-chase on skis,
Nor to the great war,
Nor to the head-to-head battle.
I go to the feast of Pohjola,
To the secret folk's drinking.
Bring me my battle-shirt,
My old war-garments,
For me to flourish at the feast,
For me to wear at the revels."

His mother forbade her son,
The woman denied her man,
Denied him — two servants did,
Three Daughters of Nature forbade —
Lemminkäinen from going
To the good feast of Pohjola:
"You were not invited there,
Nor eagerly desired."

So said Lemminkäinen:
"A dog goes where he's called,
A good man goes uncalled.
Here is my invitation —
At the edge of the fiery sword,
At my belt, the blade's sharp point.
Bring me here my battle-shirt,
Quickly my war-garments."

Then did Lemminkäinen's mother
Still go on forbidding:
"Do not go, my son,
To dark Pohjola!
Many are the perils on your road,
Great the wonders on your way.
Three are the direst deaths,
Three the deaths of a man."

So said Lemminkäinen:
"O my mother, my bearer!
Tell me the first death,
The first and also the last."

Said Lemminkäinen's mother:
"This is the first death:
You travel a little way,
You advance a day's journey —
A fiery rapids comes,
In the rapids a fiery islet,
On the islet a fiery flame,
On the birch a fiery eagle,
The eagle with fiery talons.
Its mouth burns with fire,
Its gullet glows with flame,
Its feathers drip with fire.
At night it grinds its teeth,
By day it sharpens its claws
For the fiery stranger,
For the arriving traveller."

Said the reckless Lemminkäinen:
"I know well a device for that,
I recall a trick, I know the path.
I'll sing an alder horse,
I'll sing an alder man
To shift beside me,
To journey at my flank.
I myself shall dive as a duck,
Or sink as a teal,
Past the eagle's talons,
Past the soaring bird's claws.
Tell me the middle death."

Said Lemminkäinen's mother:
"This is the second death:
You travel a little way,
Yet a day's journey onward —
A fiery lake comes,
In the lake a fiery island,
On the island a fiery sauna,
In the sauna a fiery pit,
Full of hot stones,
Of burning boulders.
A hundred men have come to ruin there,
A thousand horses have been lost."

That was the reckless Lemminkäinen —
He spoke a word, and named it thus:
"I know well a device for that,
I recall a trick, I know the path.
I'll make a man of alder,
A hero I'll snatch from pine,
To bathe in the hot sauna,
On the hot sauna's iron bench,
With a besom made of iron.
I myself shall pour the steam,
I'll dwell beneath the benches.
Tell me the last death."

Said Lemminkäinen's mother:
"This is the third death:
You travel yet a little,
You advance another day,
To within sight of Pohjola's gate,
To the howling of the iron fence.
A board-fence has been built,
A steel enclosure made,
From the earth up to the sky,
From the sky down to the earth,
Staked through with spears,
Latticed with earth-serpents,
Wound with patterned adders,
Woven tight with lizards,
Their tails left hanging,
Their head-rings hissing,
Heads outward, tails within.

On the ground are other serpents,
A pile of long serpents,
Tongues boiling upward,
Tails swaying downward.
One serpent lies on the ground
Across the gateway,
Longer than the longest beam,
Thicker than the cabin-post,
Its tongue flashing upward
Toward Lemminkäinen's head."

Said the reckless Lemminkäinen:
"Just now I ploughed the icy field,
I furrowed the serpent-earth,
I turned the adders over
With my naked hands.
There is no man's death in that,
Nor a hero's ending.

I'll take my frosty gloves,
My serpent-earth mittens,
With which I grip the vipers,
Press the wicked things forever.
I'll tether adders by the score,
I'll harness a hundred serpents.
Bring me here my battle-shirt,
Carry my war-garments!
I go to the feast of Pohjola,
To the secret folk's drinking."

That was Lemminkäinen's mother,
Still she went on forbidding:
"Do not, O my son,
Go to the feast of Pohjola!
Many were the deaths on the road,
Great the wonders on your way,
Many at your journey's end,
The worst deaths at the destination —
Three the direst deaths,
Two the most terrible of all.

You'll pass through Pohjola's lanes,
You'll step along the path by the yard —
A wolf is in the traces,
A bear in iron chains,
At the mouth of Pohjola's gate,
At the turning of the fence.
The wolf will spring upon you,
The bear will lunge upon you —
Already it has eaten a hundred men,
Destroyed a thousand heroes,
And it will eat you too,
And destroy my great kin."

Said the reckless Lemminkäinen:
"Let the ewe be eaten from the oven,
Torn apart like flatbread —
But not a man, not even a lesser one,
Not a hero, not even a weaker one.
I have been girded with men's belts,
Fastened with men's buckles,
Clasped with a hero's clasps,
So that I shall not slip helpless
Into the jaws of Pohjola's wolves,
Into the maw of the accursed beasts.
I'll put the bit in the wolf's mouth,
The bear in iron chains —
With that I'll pass the evil."

Still his mother forbade him:
"Do not go, my son!
You'll come to Pohjola's cabin,
To Sariola's timber halls —
There the men wear swords at their belts,
The heroes carry war-weapons,
All of them mad with ale,
Wicked when much drunk.
They'll sing you, poor wretch,
Into your own sword,
Into the edge you forged,
Into the blade you carry.
Already good men have been sung down,
Nobler men overcome,
Mightier men defeated —
Let alone you, a helpless twig,
Cradled by an empty mother,
Rocked by a powerless one,
Still dripping from the stream,
Still gathering from the rapids.

A hundred stakes stand on the hill,
A thousand posts in the yard,
Every stake full of heads,
One alone left without a head —
You'll be the one to fill it,
To top that last stake too."

Then the reckless Lemminkäinen
Took his sword, his own,
Plunged it point-first into the threshold,
Thrust the blade into the floor;
It turned and twisted in his hand
Like a fresh bird-cherry top,
Or a growing juniper.
Said the reckless Lemminkäinen:
"There is no sword-measurer,
No death-inspector,
In those halls of Pohjola,
In Sariola's timber rooms."

He took his bow, he bent it,
He turned the bow in his hands,
Spoke with this word,
Said with this saying:
"That man I would call a man,
That one I would deem a hero,
Who could draw my bow,
Who could bend my curve,
In those halls of Pohjola,
In Sariola's timber rooms."

Then the reckless Lemminkäinen's
Time to go was coming —
One hand urged, the other held back,
The sinews of his fingers ached.
He got his battle-shirt already,
His old war-garments.

His mother counselled her son,
The eldest instructed her child,
At the doorway, beneath the beam,
By the kettle-hooks:
"My son, my younger one,
My child, my steadier one!
If you get to the drinking,
And you come upon any man —
Drink half your cup,
Give the other half to another,
The worse half to the worse man.
So you'll become a man,
A sober hero will emerge,
Among the company of men."

Still she counselled her son,
Warned her child further,
At the furthest field,
At the last gate:
"If you get to the drinking,
And you come upon any place —
Sit on half the seat,
Stand on half the step,
Give the other half to another,
The worse half to the worse man.
So you'll become a man,
A sober hero will emerge,
Among the heroic host,
Among the manly company."

Then the reckless Lemminkäinen
Set off at once from home.
He walked the first day —
A fiery rapids came,
In the rapids a fiery reef,
On the reef a fiery birch,
On the birch a fiery eagle,
The eagle with fiery talons,
Its mouth burning with fire,
Its gullet glowing with flame.
At night it grinds its teeth,
By day it sharpens its claws
For the fiery stranger,
For the arriving traveller.

What cared Lemminkäinen!
He reached into his pouch,
He plunged into his wallet,
Took out grouse feathers,
And began to rub them gently
Between his two palms,
In the accord of ten fingers —
From that a flock of grouse was born.
He sent them flying,
And the grouse flew to the branches,
The woodhens to the birch-top.

He plucked his grouse from the branch,
His woodhen from the birch,
Thrust them into the eagle's mouth,
Gave them to the raptor's gullet,
And himself spoke these words:
"My eagle, my bird!
Turn your head the other way,
Seal your eyes shut,
Let the traveller pass by,
Lemminkäinen especially."
With that he passed that peril,
With that he won through that day.

He went on a little,
He walked a small way further —
On the road a fiery lake,
In the lake a fiery island,
On the island a fiery sauna,
In the sauna a fiery pit,
Full of hot stones,
Of burning boulders,
For the fiery stranger,
For the arriving traveller.

What cared Lemminkäinen!
He prayed to Ukko:
"O Ukko, God above,
Or Father in heaven!
Raise a cloud from the northwest,
Send another from the west,
A third from the east of east,
Lift one from the northeast.
Press them flank to flank,
Nudge them overlapping.
Let snow fall a sauna's height,
Let it pile a spear-shaft deep
Upon those hot stones,
Upon those burning boulders."

Ukko rained down new snow,
The Lord sent fine sleet —
Snowed a sauna's height,
Piled a spear-shaft deep
Upon those hot stones,
Upon those burning boulders.
The reckless Lemminkäinen himself
Sang an iron poker
Across the fiery pit,
From one edge to the other.
With that he passed that danger,
With that he won through that day.

He went on a little,
He won through another day.
Already Pohjola's gates were in sight,
The evil hinges gleaming.
An iron fence had been built,
A steel enclosure made,
From the earth up to the sky,
From the sky down to the earth,
Staked through with spears,
Latticed with earth-serpents,
Wound with patterned adders,
Woven tight with lizards,
Tails left hanging,
Head-rings hissing,
Heads outward, tails within.

On the ground were other serpents,
A pile of long serpents,
Tails swaying downward,
Tongues boiling upward.
One serpent lay on the ground
Across the gateway,
Longer than the longest beam,
Thicker than the cabin-post,
Its tongue flashing upward
Toward Lemminkäinen's head.

What cared Lemminkäinen!
He took the knife from his side,
The fierce iron from its sheath,
And with it struck the fence,
Hit the serpent-enclosure.
On two sides the fence fell down
From five wicker-spans,
From seven stake-lengths.

Then said Lemminkäinen,
And scolded the other serpents:
"Black serpent beneath the earth,
Worm of Tuoni's fur,
Crawler beneath the stubble,
Root-dweller of love's herb,
Threading under tree-roots,
Burrowing in rotten stumps!
Who raised you from the stubble,
Who woke you from the grass-root
To slither across the path,
To creep upon the earth?
Was it your father or your mother,
Or the eldest of your brothers,
Or the youngest of your sisters,
Or another of your great kin?

In the turf your dwelling,
Beneath the stump your yard,
Beneath the mound your home,
Beneath the hummock your abode.

Shut your mouth, hide your head,
Conceal your nimble tongue!
Wool your mouth, wool your head,
Wool your five teeth,
Wool your nimble tongue,
Be woolly, creature, yourself!
Slither as a wool-rag,
Crawl as a bean-pod,
Coil yourself into a ball,
Curl yourself into a loop,
Thrust your head into the turf,
Push your head into the hummock.
If you raise your head from there,
Ukko will shatter your head
With showers of cloud-drops,
With hailstones of iron."

With that the reckless Lemminkäinen
Won through that day too,
Went on a little,
Came to Pohjola's yard.
A wolf was in the traces,
A bear in iron chains,
At the mouth of Pohjola's gate.
Already it had eaten a hundred men,
Destroyed a thousand heroes,
And would eat Lemminkäinen.

Then the reckless Lemminkäinen
Reached into his pouch,
Plunged into his wallet,
Took a wisp of wool.
He began to rub it gently
Between his two palms,
In the accord of ten fingers —
From that a flock of sheep was born,
A whole herd of lambs arose,
A ring of curly-woolled ones,
Into the jaws of Pohjola's wolves,
Into the maw of the accursed beasts.

Then the reckless Lemminkäinen
Pressed himself into the cabin,
Pushed beneath the rafters.
He stood at the doorway,
At the doorway, beneath the beam,
By the kettle-hooks,
His hat slipped from his head,
His boot dropped from his foot.
He spoke with this word,
Said with this saying:
"Handsome is the invited guest,
Handsomer still the uninvited."

Then the Mistress of Pohjola
Spoke a word and named it thus:
"O you son of Lemminkäinen!
What kind of guest are you?
You come to trample my head,
To bring down my mind.
The barley still in the ale,
The malt-drinks still in malt,
The wheat-breads still unbaked,
The meat-stews still uncooked.
You should have come a night earlier,
Or a day later."

There the reckless Lemminkäinen
Twisted his mouth, turned his head,
Twisted his dark moustache,
And himself spoke these words:
"Already here the food is eaten,
The food is eaten, the drink is drunk,
The ale portioned out,
The small beer measured in tankards,
The cups stacked in piles,
The flagons heaped in rows.

You sent the summons travelling,
You set the mounted party racing,
You invited folk of every kind —
The blind, the crippled,
The lame, the sledge-dragged —
But left me uninvited.

What is this to me,
From my own barley,
From my own sown grain?
Others carried it in ladles,
Others trickled it by drops —
I measured it by bushels,
I poured it by the pailful,
My own barley,
My own sown grain.

I'll not be a stranger here
If no preparations are made —
If no ram is slaughtered,
No ox brought to the cabin,
No stout-legged beast to the room,
If ale is not brewed afresh
To feed the unfed man,
To quench the quenched hero."

Said the Mistress of Pohjola:
"O you little serving-girl,
My most lowly slave!
Put a stew into the pot,
Bring ale to the stranger."

A small girl, a worthless child,
The worst washer of dishes,
The polisher of spoons,
The scraper of bowls,
She put a stew into the pot:
Bones from the meat, heads from the fish,
Old turnip-tops,
Crusts from hardened bread.

She brought ale in a tankard,
Carried it in a two-handled cup —
Yeast below, water above,
Adders and serpents in the middle,
Worms creeping on the rim,
Lizards sliding through.

Said the reckless Lemminkäinen:
"O you red ale!
Now you've come to the worthless,
Come on a worthless fellow's trail.
The food — into the mouth to eat;
The dregs — onto the ground to throw,
With the left thumb,
With the nameless finger."

He reached into his pouch,
Plunged into his wallet,
Took a fishhook from his wallet,
A barbed iron from his pocket,
And dropped it into the ale.
A serpent caught on his hook,
A viper on his iron barb,
He pulled up a hundred frogs,
A thousand black serpents.
He drank a draught then,
Spoke a word and named it thus:
"I'm no proper guest, it seems,
If ale is not brought,
Better drink to drink,
With a readier hand,
In a larger vessel.
Listen, son of Pohjola,
Master of Pohjola yourself —
give me ale to buy,
Drink for silver coin."

Then the Master of Pohjola
Soon grew angry, grew wrathful,
And sang a pool upon the floor
To drown the man.

Lemminkäinen, reckless boy,
Sang a bull upon the floor
To lap up the pool.

The Master of Pohjola himself
Sang a wolf upon the floor
Against the bull's head.

Lemminkäinen, reckless boy,
Sang a white hare
Against the wolf's mouth.

The Master of Pohjola himself
Sang a hook-jawed dog
Against the hare's head.

Lemminkäinen, reckless boy,
Sang a squirrel upon the beam
To run along the beam-end,
For the dog to bark at.

Then the Master of Pohjola
Spoke a word and named it thus:
"This feast won't improve
If the guests don't diminish.
The farm to work, the stranger to the road,
Even from the finest of revels!"

He took his sword, his own,
He drew the fire-edged blade,
And spoke with this word:
"Listen, son of Lemminkäinen!
Let us measure our swords,
Let us compare our blades!"

Said the reckless Lemminkäinen:
"What is my sword worth,
When it's been hacked in bones,
Been nicked in skulls?
But all the same, in any case,
If this feast won't improve —
Let us measure, let us compare:
Whose sword is longer,
Whose blade more terrible —
His be the first to strike."

They measured their swords,
They compared their blades —
Already a little longer
Was the sword of Pohjola's Master,
By a single barley-grain,
By a single fingernail's breadth.

Then the reckless Lemminkäinen
Himself spoke these words:
"Yours the longer sword,
Yours the first to strike."

Then the Master of Pohjola
Began his striking,
Once he hit the beam,
He clipped the crossbar.

Said the reckless Lemminkäinen:
"Clumsy, a quarrel in the cabin,
Blood-business in the timber hall!
We'll ruin the new cabin,
We'll soil the floors,
We'll smear the washed benches.
Let us go outside,
Blood is finer in the yard,
More beautiful in the courtyard,
More natural on the snow."

They went outside to the yard.
A cowhide was found
And spread upon the ground,
And upon it they stood.

Then said Lemminkäinen:
"Listen, you son of Pohjola!
Yours the longer sword,
Yours the blade more terrible —
Yet you may need it,
Before the parting comes,
Or the day is done.
Strike, son of Pohjola!"

The son of Pohjola struck —
He struck once, he struck twice,
Then quickly struck a third —
He did not nick the flesh,
Nor draw the blood-skin,
Nor take the outer layer.

Then came Lemminkäinen's blow,
The turn of the nimble, the bold.
The reckless Lemminkäinen struck,
The nimble and bold let fly,
He struck the man with his sword,
He lashed him with his blade.
He struck once and it flashed —
He took the head from the shoulders,
The skull from the broad neck,
Carried it off like a turnip-top,
Like a fin from every fish.
He struck a second time —
He hacked as one hacks pork,
The man into three pieces.

The hill was full of stakes,
The yard was full of posts,
All of them full of men's heads,
One stake alone without a head.
He put the head of the wretch's son
On that last stake too.

Then the reckless Lemminkäinen
Sang the household of Pohjola
Into golden jinglings,
Into silver chimes.
He left one un-sung:
The Mistress of Pohjola herself,
To sweep the little cabin,
To sweep the floor,
To carry the ale-tankard,
To prepare the food.

Louhi, Mistress of Pohjola,
Grew terribly angry, grew wrathful.
Louhi sang and she chanted,
The old crone thundered,
She sang men with swords,
Heroes with weapons,
Against Lemminkäinen's head,
Against the neck of far-minded Kauko.

Already the din was heard from the lane,
The dust from another farmstead.
Already the trouble was coming,
Growing ever worse —
To feast at Pohjola,
To revel in Pimentola.

Runo 18 — Lemminkäinen's Flight

Lemminkäinen comes home from Pohjola. His mother asks what troubles him — has he been shamed in a coat, or laughed at by women, or insulted in his horse? Lemminkäinen tells his mother to pack provisions: swords are being sharpened against his head. Why? asks the mother. Lemminkäinen answers that he has killed a man at Pohjola and asks where to hide. His mother scolds him — wherever he goes, death will find him. Yet at last, having made him swear never again to go to war for ten summers, she directs him to flee across nine seas to a nameless island where his father once hid. He arrives, asks leave to beach his boat, enters the villages of the island, and lives there boldly among the maidens. One morning, going out again to see the girls, he finds the men sharpening weapons to kill him. He would flee, but at the shore his boat has been burned. He builds a new one and departs, mourned by the island maidens. Farther out to sea, he sets his boat upon a reef; the boat weeps that it has not been taken to war. Lemminkäinen bids it not to weep and promises war. He gains Tiera as a companion and sets off. On the northern sea, the Frost — sent by the Mistress of Pohjola — freezes his vessel. Lemminkäinen charms the Frost away, abandons the boat, and walks ashore, remembering with longing how far he has come from home.

Then the reckless Lemminkäinen
Mounted from the ground to horseback,
Set off at once for home,
To the side of his old mother,
Head down, in ill spirits,
His helmet all aslant.

His mother came to meet him,
His mother hastened to ask:
"My son, my younger one,
My child, my steadier one!
Why are you in ill spirits,
Coming from Pohjola?
Were you shamed in your coat?
If you were shamed in your coat,
I'll give you a better coat,
Won from war by your father,
Taken in battle."

Said the reckless Lemminkäinen:
"O my mother, my bearer!
Who would shame me in my coat?
I'd shame the masters myself —
I'd shame a hundred heroes,
I'd put a thousand men to the test."

Said Lemminkäinen's mother:
"Why are you in ill spirits,
Coming from Pohjola?
Were you laughed at by women?
If you were laughed at by women,
Go marry a better woman,
A lively one from Russia,
A beauty from Karelian villages."

Said the reckless Lemminkäinen:
"O my mother, my bearer!
If women laughed at me,
I'd laugh at the masters myself —
I'd laugh at a hundred women,
I'd put a thousand more to the test."

Said Lemminkäinen's mother:
"Why are you in ill spirits?
Were you insulted in your horse?
If you were insulted in your horse,
Go buy a better stallion,
With the goods your father earned,
With what your parent provided."

Said the reckless Lemminkäinen:
"O my mother, my bearer!
If someone insulted my horse,
I'd insult the masters themselves —
I'd insult a hundred horses,
I'd put a thousand more to the test.

O my mother, my bearer!
Pack provisions into a sack,
Put flour into a cloth,
Carve butter into a box —
Carve butter for a year's eating,
Pork for a second year.
I must flee from my deeds,
Go hide from my mischief —
Men are sharpening swords,
They are honing spears."

His mother hastened to ask,
The old woman to inquire:
"Why are they sharpening swords,
Why are they honing spears?"

Said the reckless Lemminkäinen:
"A deed was done, a thing happened,
At those feasts of Pohjola,
At Sariola's drinking.
I killed a man, a hero,
The Master of Pohjola himself,
With my own sword.
That is why swords are being sharpened,
That is why spears are being honed.
I do not know the place
Where to hide in concealment,
Where to flee from evil.
O my mother, my bearer —
Where do you bid me hide?"

His mother spoke these words,
The eldest said to her child:
"Already I told you, my son,
Already I warned you well,
Still I went on forbidding you
From going to Pohjola.
You could have stayed at home,
Lived in your mother's cabin,
In your own parent's care,
In your bearer's courtyard.

Go now to hide —
Go as a pine upon the hill,
As a juniper on the heath —
But ruin comes there too:
Often the hilltop pine
Is cut into splints,
Often the juniper-heath
Is trimmed into stakes.

Rise as a birch in the dell —
But ruin comes there too:
Often the birch in the dell
Is chopped into firewood,
Hacked into kindling.

Go as a berry on the open ground,
As a lingonberry on the heath,
As a strawberry on these lands,
As a bilberry on those lands —
But ruin comes there too:
Young maidens come to gather,
Tin-breasted girls to pick.

Go as a pike in the sea,
As a liver to the deep fish,
As a tail to the red salmon —
But ruin comes there too:
A dark man, sea-coloured,
Is always on the line,
Always dwelling with the seine-net,
Always casting with the rod.

And if you go to hide
In the bear's stone-lair,
In the bear's boulder-yard —
But ruin comes there too:
A young man, soot-covered,
Is sharpening his axe,
Honing his spear,
To encounter the bear,
To fell the forest beast."

Then the reckless Lemminkäinen
Spoke a word and named it thus:
"I know the wickedest myself,
I can guess the worst places.
O my mother, my bearer,
My former nourisher —
Where do you bid me hide,
Where do you bid me and urge me,
So that my head not go to ruin,
My fine hair not fall,
My locks not come to waste,
My neck not break in two?
One day is a man's head worth,
One hour a hero's hair —
Men are sharpening swords,
They are honing spears."

Said Lemminkäinen's mother:
"I know a little land,
I know a small place,
Uneaten, unstricken,
Untrodden by a swordsman.
But you must swear eternal oaths
Never again to go to war
For ten summers' time,
Not for the desire of silver,
Not for the need of gold."

There the reckless Lemminkäinen
Swore his eternal oaths
Never again to go to war
For ten summers' time,
Not for the desire of silver,
Not for the need of gold.

Said Lemminkäinen's mother:
"Go now to hide
Across nine seas,
Half-way across the tenth,
To a nameless headland,
To an island without a name.
There your father once hid,
Both hid and was preserved,
During the great war-summers,
In the fierce war-years.
There the seas were honey,
The rivers flowed with ale,
The hills all oozed with butter,
The cliffs with pork.
There it is good for you to be,
Sweet for you to dwell."

Then the reckless Lemminkäinen
Both set off and hurried,
Set off in flight from his deeds,
In hiding from his mischief.
He pushed his boat to the water,
He thrust his craft upon the waves,
From the copper slipway,
From the steel rollers.
He raised the sails above
Like a grove of pines on a hill,
Himself sat down at the stern,
Set himself to sailing,
In the shelter of the birch-prow,
In the support of the copper oar.
The wind cradled the vessel,
The wave drove the craft
To a nameless headland,
To an island without a name,
Across nine seas,
Half-way across the tenth.

There the reckless Lemminkäinen
Himself spoke these words:
"Is there room on this island,
Land on the island's mainland,
To draw a boat ashore,
To beach a craft upon the dry,
On my father's rollers,
On my parent's slipway?"

The island maidens answered,
The headland girls replied:
"There is room on this island,
Land on the island's mainland —
You may draw a hundred boats,
Beach a thousand crafts."

Then the reckless Lemminkäinen
Drew his vessel ashore,
Beached his craft upon the dry,
And himself spoke these words:
"Is there room on this island,
Land on the island's soil,
To hide a fugitive man,
For a weak man to flee?"

The island maidens answered,
The headland girls replied:
"There is room on this island,
Land on the island's mainland,
To hide a fugitive man,
For a weak man to flee."

Then the reckless Lemminkäinen
Spoke a word and named it thus:
"Is there room on this island,
Land on the island's mainland,
A stretch as wide as my back,
Land the size of my frame,
For me to play my games,
For me to dance my dances,
In the island maidens' joy,
In the beauty of the braided girls?"

The island maidens answered,
The headland girls replied:
"Thin are the children on island soil,
Fat only the horse-foals."

What cared Lemminkäinen!
He went from village to village,
To the island maidens' joy,
To the beauty of the braided girls.
There was not a village
Without ten farmsteads;
There was not a farmstead
Without ten daughters;
There was not a daughter,
Not a mother's child,
Whose bed he had not shared,
Whose arm he had not wearied.

He knew a thousand brides,
He rested with a hundred widows,
A hundred married women,
In a single summer's night,
In the autumn revelry.
One in ten he found,
Two in all the scores,
Three in the thousands,
Who had kept her maidenhood,
Who had dwelt in maiden's honour.

So the reckless Lemminkäinen
Soothed the headland maidens,
Delighted the island girls —
He left one unsoothed.

He did not hear the cock arise,
Nor the hen-chick cry.
Then on a certain day,
On a certain evening,
He made a pact to arise
Together with the moon and sun.

He rose before his pact,
Before his evening-time,
And went from village to village,
To that one maiden's joy.

Then the reckless Lemminkäinen —
He did not see a single farmstead
Without three dwellings;
He did not see a single dwelling
Without three men;
He did not see a single man
Who was not sharpening a sword,
Not honing an axe.

Then the reckless Lemminkäinen
Himself spoke these words:
"Woe, the day has risen,
The dear sun has climbed —
Over my poor, wretched head,
Over my miserable neck."

He left the maidens unembraced,
The embraced ones unlain-with,
And went to his vessel,
To his craft, the poor wretch.
Already it was burned to ash,
Charred to embers.

He felt ruin coming,
A day of distress descending.
He began to build a new boat,
A new hull to fashion.

The boat-builder lacked wood,
The vessel-maker lacked planks.
He got a small bit of wood,
A very little bit of plank —
From an old spindle's fragments,
From an old distaff's breakings.

From that he carved a vessel,
From wood he fashioned a craft,
From that he made the sideboards,
He hammered the ribs together,
From that he made the thwarts,
And fitted oars as well.

The vessel was completed,
The wooden craft was finished.
He pushed the boat to the water,
He set the craft upon the waves,
From the pine-block boulders,
From the bark-strip rollers.

Then Lemminkäinen departed,
Head down, in ill spirits,
For he could not stay a night,
Nor live through a day,
In the island maidens' joy,
In the beauty of the braided girls.
He himself sat down at the stern,
Spoke a word and named it thus:
"Bubbles, my boat upon the water,
Water-lilies upon the waves."

The wind came and blew,
The wave came and drove him
Across the blue sea's back,
Across the open waters.

There wept the island maidens,
The headland girls lamented —
For no sail-mast was to be seen,
No iron tiller dimly showing.
They did not weep the sail-mast,
They did not yearn the iron tiller —
They wept for him beneath the mast,
For the master of the tiller.

Lemminkäinen himself wept,
The wretched one lamented,
For the island's shores were not to be seen,
The clay-ridges not dimly showing.
He did not weep the island's shores,
Nor the clay-ridges yearn —
He wept the island maidens,
The headland's girls.

Then the reckless Lemminkäinen
Sailed the blue sea.
He sailed a day, he sailed a second;
On the third day,
He set his craft upon a reef,
His vessel on a water-rock.
There wept the wooden boat,
The iron-braced vessel sighed:
"What is the use of building me,
Of turning this wretch over?
Ahti does not row to war
For ten summers' time,
Not for the desire of silver,
Not for the need of gold."

Ahti came to hear,
Kauko to observe.
He spoke with this word,
Said with this saying:
"Do not weep, O hull of pine,
Do not lament, O vessel of twigs —
You shall yet go to war,
You shall tread upon the battlefields."

Ahti prepared for war,
The wretched one armed against peril,
And himself spoke these words:
"Where shall I find a second man,
Both a man and a sword,
To aid Ahti in war?"

Tiera was in his hearing,
Kuura in his listening.
From there he got a second man,
Both a man and a sword.

He went from village to village,
By the road to Tiera's yard,
In need of a second man,
To aid Ahti in war.

His father sat at the window,
Whittling an axe-handle.
His mother at the storehouse threshold,
Rattling the churn.
His brothers at the gate,
Mending the sledges.
His sisters at the bridge's end,
Treading the laundry.

The father spoke from the window,
The mother from the storehouse steps,
The brothers from the gate,
The sisters from the bridge's end:
"Tiera has no time for war!
He's only just married a young wife,
Taken his own mistress —
Her nipples still untouched,
Her breasts still uncaressed,
Her hips still untickled."

But Tiera sat on the stove-bench,
One foot shod on the stove-bench,
The other shod on the floor;
At the gate he belted himself,
Outside he buckled up.
Tiera took his spear —
Not a large spear,
Nor a small spear,
A middling spear:
A wolf stood on the ferrule,
A colt ran along the shaft,
A cat mewed on the nail-head.
Tiera thrust his spear
Among Ahti's other spears.

So Ahti's vessel set off,
Without hands touching it,
Set off free from the reef
To that northern sea.

Then the Mistress of Pohjola
Sent the bitter Frost
To that northern sea.
She counselled her son,
Each one his own combing,
Each one his own creation:
"Frost, smallest of my sons,
Fairest of my nurslings!
Go where I bid you,
Where I bid you and urge you,
To the edge of the wild sea,
To the rim of the boundless.
Freeze the marshes, freeze the lands,
Freeze the open waters,
The mouth of the whirlpool's throat,
The wicked eddies.
Freeze the rascal's vessel,
The craft of reckless Lemminkäinen,
On the clear sea's back,
On the open waters,
So that he'll not escape in his lifetime,
Nor get free ever,
Unless I come to release him,
Unless I go myself to free him."

Frost, smallest of her sons,
Fairest of her nurslings,
Both set off and hurried
To that northern sea.
There he froze Ahti on the sea,
Froze the rascal on the waters.
Already on the first night
He had his fill of freezing,
He froze heads to elbow-depth,
Hands to harvest-width.

So he froze a full freeze,
The force of Frost prevailed,
In a single summer night,
In an autumn's revel:
He froze ice an ell thick,
He piled snow a sauna-height.

He meant to freeze God's own man,
The nimble and the bold himself.
Then the reckless Lemminkäinen,
Fair-minded Kauko himself,
Sheared wool from a stone,
Tow from winter's long-lain snow,
Fashioned it into stockings,
Wound it into mittens,
With his hands he gripped the Frost,
Seized the bitter weather.
He thrust the Frost into the fire,
Into the iron cairn,
And spoke with this word,
Said with this saying:

"Frost, born among the willows,
Little-twigged weakling,
Sprung from a great destruction,
From a worthless mother!
A serpent suckled the Frost,
A worm gave it milk,
From nipples that give nothing,
From udders that yield nothing.
A name was given to the evil one,
The name was Frost.

In summer it drove along the fences,
In winter it rocked in the springs,
It froze the marshes, froze the lands,
It chilled the water-willows,
It cracked the bark of aspens,
It split the roots of birches.

It set itself to evil,
It took to shamelessness:
It froze the pot on the fire,
The coals on the hearth-ledge,
The woman's hand in the dough,
The belly of the horse-foal.

It went to freeze the lands,
To still the waves.
It froze the bays, it froze the pools —
But the sea it left unfrozen,
The wagtail left upon the waves,
The pipit on the billows,
Its claws unfrozen,
Its small head unchilled.

Have you now grown great,
Have you now grown terrible?
You would freeze me,
Would raise my ears,
Would take my toes from below,
Would ask for my fingernails above?

Frost, son of the North Wind,
Feather of the bitter weather!
Do not freeze me now,
Do not chill my head,
Do not trouble my toes,
Do not touch my ears!
You have enough to freeze,
Plenty to chill:
Go where I bid you —
To Pohjola's long back-country.
There are marshes left unfrozen,
Willows left unchilled,
Stones left uncracked,
Ground left unlevelled.

If that is not enough,
I'll banish you
Into Hiisi's coals,
Onto the Devil's hearthstones!
There you'll sink into the fire,
You'll plunge into the flames,
From which you'll not be heard in any month,
Nor get free ever.
I'll thrust fire into my stockings,
Embers into my shoes,
And the Frost shall not chill me,
The bitter weather shall not touch me."

With that the reckless Lemminkäinen
Charmed the bitter Frost away,
Left his boat at the bay,
His new craft at the shore.
He went into the forest,
Climbed up into the wilds,
Onto roads without shelter,
Onto paths without knowledge.

There the reckless Lemminkäinen
Himself spoke these words:
"Woe, I a wretched boy —
Already I've come to some place,
To pass months and days,
To spend my lifetime under the sky.

My mother weeps at home,
My parent laments:
There is my wretched son,
There my wretched child,
Planting Tuoni's worms,
Ploughing Kalma's fields.
Now my wretchedness avails him —
My wretch of a son —
Now the grouse can keep their holy days,
The birds grow fat in peace,
Now the ermines can walk about,
The squirrels run at leisure.

So it was, my mother,
So, my fair bearer —
You raised a great brood of chicks,
A whole flock of goslings;
Then the wind came and scattered them,
Then the Devil came and spread them,
Broke the bridge from the sisters,
Ruined the boat from the brothers.
We were as many as we were,
We were, in former times —
Sisters like a great bridge,
Brothers like a red boat.
But not now in these times,
Not a soul to speak a word to;
Every man a war-hero,
All men wearing swords.

Always I remember the old times,
I reckon the better days:
I walked like a flower in the villages,
I swayed like meadow-grass.
Many gazed upon my form,
Many admired my stature.
Now I am darkened with bilberries,
Weighed down with evil berries.

I know the place where I was born,
Every place where I grew up —
But I do not know the place
Where death will meet me.
I am like a hare's young,
Zigzagging on the marsh,
Startled on the burning-ground,
Running the sea-shores,
Scattering the gravels.
The soles of my shoes wear through,
The soft parts wear away,
The boot-shafts grow old."

Runo 19 — Kullervo, Son of Kaleva

A boy is born in Kalevala, Kullervo by name, who even as a small child is sold to Ilmarinen as a slave. He is set to every task, and he ruins every one strangely and to the household's loss. Set to mind a child, he kills the child and burns the cradle too. Set to slash a clearing, he enchants the land so that it will never grow forest again nor yield a grain of crop. Set to build a fence, he builds it so that nothing can cross it. Set to row, he rows the boat to pieces. Set to haul the seine, he tramples the net and the fish into a single paste. At last he is set to herd the cattle. The mistress packs provisions for the herdsman, lets out her cattle, and recites the customary spells for the cattle's thriving, for the milk's increase, against the bear, and so forth. The herdsman, gone farther out, examines his provisions and sees that the bread is ruined — a stone baked inside it. He reckons the mistress did it to mock him and considers how to pay her back. So he scatters the cows into the forest and drives bears home at evening. He blows his horn, approaches home. The mistress goes out to milk, and from a distance she is delighted by the beauty of her cattle. She comes closer — the bears fall upon her and tear her to pieces. Kullervo avenges the servant-girl's mockery. The mistress prays to Ukko to destroy Kaleva's son in battle, but Kaleva's son for his part prays Ukko to destroy the mistress with diseases. So Kullervo parts from Ilmarinen and goes off to war.

Kullervo, Kaleva's son,
When first born from his mother,
Straightway on the third night
He broke his swaddling-bands,
He burst through his coverlet.
They saw good things coming,
They discerned a fine one growing.
He was taken to Russia,
To Karelia he was traded,
To Ilmarinen the smith.

What did the smith give for him?
The smith gave much for him:
Two kettle-chains,
Three pot-trivets,
Five scythe-blades,
Six mattock-handles.

That fair son of Kaleva,
When he had come there,
Already on the first day
He asked for work in the evening —
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Where is work for the new slave,
Labour for the bought one?"

He was set to mind a child,
To rock the little finger's baby.
He watched the child — he gouged its eyes,
He fed the child — he ate himself,
He killed the child with sickness,
He burned the cradle in the fire.

On the second day already
He asked for work in the evening,
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Where is work for the new slave,
Labour for the bought one?"

He was set to slash a clearing,
To fell the buckle-birches.
He felled two or three trees,
He swung upon the stumps,
Then he whooped and shouted,
He whistled and he rolled:
"Let the clearing fall to blue,
Let the buckle-birch come down
As far as the sound carries,
As far as the whistle rolls.
Let no sapling spring,
No stump grow ever,
In the clearing of Kaleva's son,
In the felling of the golden hero.
Let the shoot take root —
But let no ear form."

On the third day already
He asked for work in the evening,
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Where is work for the new slave,
Labour for the bought one?"

He was set to build a fence.
And a fence he built:
Whole pine-tops from the roots
He set as fence-rails,
Whole forest-spruces whole
He thrust in as stakes,
He latticed it with earth-serpents,
He bound it with adders,
He wove it tight with lizards,
And himself spoke these words:
"If one does not rise as a bird,
Does not fly on two wings,
Let no one get across
The fence of Kaleva's son."

On the fourth day
He asked for work in the evening,
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Name a task for the slave,
Give a name to the work."

He was set to haul the seine.
That fair son of Kaleva
Was now at the seine-hauling,
And himself spoke these words:
"Shall I row as my strength demands,
Or row as my build demands?"

The steersman, Petonen's son,
He answered readily,
Spoke a word and named it thus:
"If you row as your strength demands,
If you pull with a man's full force —
A slave has little strength."

That fair son of Kaleva
Rowed as his strength demanded,
Pulled with a man's full force:
He shattered the aspen boat,
He broke the juniper ribs,
He smashed the whole thing to juniper.

On the fifth day
He asked for work in the evening,
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Name a task for the slave,
Give a name to the work."

He was set to trample the seine.
And now at the seine-trampling,
He spoke a word and named it thus:
"Shall I trample as my strength demands,
As a man's full force,
Or trample as my build demands?"

The hauler, Venari's son,
He answered readily,
Spoke a word and named it thus:
"If you trample as your strength demands,
As a man's full force —
A slave has little strength."

That fair son of Kaleva
Tore a pine from the hillside,
He built a stone into a chest,
A boulder into a trampling-weight,
He snatched a pine-trunk for a handle.
He trampled as his strength demanded,
As a man's full force —
He trampled the seine to tow,
He stirred the water into porridge,
He mashed the fish into glue.

On the sixth day
He asked for work in the evening,
From the master for the evening,
From the mistress for the morning:
"Name a task for the slave,
Give a name to the work."

He was set to herd the cattle,
Put in charge of the cows.

What portion for the slave,
What provisions for the herdsman?
The wife of Ilmarinen the smith
Baked a broad loaf of bread,
Laid oat-meal beneath,
Stretched wheat-meal on top,
And a stone between the crusts.
She set it as the slave's portion,
As provisions for the herdsman,
And herself spoke these words:
"Do not eat this before
The cattle have gone to forest."

Then Ilmarinen's wife
Let the cattle out to pasture,
And spoke with this word,
Said with this saying:
"I send my cows to the meadow,
My wide-horned ones to the groves.
Suvetar, worthy woman,
Etelätär, Nature's matron!
Come tend the cattle,
Come mind the mistress's herd.
As you cared for them under the roof,
So care for them in the open —
As you tended them in the house,
So tend them in the pine-wood,
That the cattle may grow fair,
The mistress's herd may thrive
Before the mistress comes,
Before the cattle-maid looks in —
The mistress the sluggish one,
The cattle-maid the timid one.

Suvetar, worthy woman,
Etelätär, Nature's matron!
Feed them with honeyed feeds,
Give them honeyed drinks.
Feed them golden stubble,
Silver tips of grass,
From the honey-meadow's mound,
From the honeyed hummock.
Take a horn from yonder land,
From yonder bird-cherry brook,
Blow into your horn,
Let it boom and be heard.
Blow the hillocks into flower,
The glade-slopes into loveliness,
The marsh-streams into sweet honey,
The spring-slopes into springs.
Bring here your fresh ones,
Carry your golden ones
From the rushing rapids,
From the heather-blooms,
From the grass-tip graces,
From the navel of the sky.

Dig a golden well
On both sides of the cattle-grounds,
From which the cattle may drink water,
May sip honey
Into swelling udders,
Into pressing teats.

Set the teats to pressing,
Set the udders to swelling,
Set the milk-ducts flowing,
Set the milk-channels sighing.

Many there are, and wicked,
Who carry the milk to Manala,
The cow's yield to Tuonela.
Few there are, and good,
Who fetch the milk from Manala,
The cow's yield from Tuonela.

I do not beg from the village,
Nor ask from another farmstead —
I fetch my milk from Manala,
My cow's yield from Tuonela.

Mielikki, mistress of the forest,
Tellervo, Tapio's maiden!
Misty-shift, fine-hemmed,
Hair of golden straw —
You are the cattle's guardian,
The minder of the mistress's herd,
In the lovely forest-home,
In the watchful Tapiola.
Guard them with your fairest hands,
With your finest fingers tend them,
Bring them home at evening
With teats pressing,
With udders swelling full,
To the searching mistress,
To the worrying old woman.

Kuippana, king of the forest,
Forest-lord of the grey beard!
Take a whip of rowan,
A juniper cattle-switch,
From Tapio's hill-side,
From the skirts of Castle Hill.
Drive the cattle to the yard
At the warming of the sauna,
Home the homely herd,
The forest herd to the forest-home.

Bear, apple of the forest,
Forest-prowler, roly-poly!
Let us make fair peace,
Let us settle summer-truces,
For our lifetimes, for our ages,
For our generations, for our days.

I do not forbid you from roaming,
From looking at my cattle,
Nor from passing peaceably —
I forbid your tongue from touching,
Your teeth from scattering,
Your flesh from stirring in the middle.

My brother, my little knife,
My honey-paw, my beauty!
Do not gore the dung-treaders,
Do not topple the milk-carriers.
When you hear the cattle-bell,
The bright bell ringing,
The rust-iron clanking —
Then withdraw to the wilds,
Get to your moss-house.
Go gently around the cattle-grounds,
Slip past the butter-heaths,
Skirt the bells' noise.
When the cattle go uphill,
Step you below the hill;
When the cattle go downhill,
Go you along the hill.
Glide past like a whitefish,
Slip by like a water-fish,
So the cattle won't be startled,
The mistress's herd won't be harmed,
The small herd won't be panicked.

Let the marshes be in peace,
The wild-woods all fair.
Let the crook-horned go,
Let the dung-hoofed tread,
Go the marshes, go the lands,
Go the forest-heaths —
So that you touch not as a villain,
Nor stir as a stinging one.

If desire should come to you,
If your teeth should hunger —
Chop rotten wood,
Crush an anthill.
In the forest Metsola the honeyed vat
Is bubbling with laughter
On a golden hillock,
On a silver mound,
Beneath the flower-topped spruce,
Beneath the bushy pine.
There is enough to eat for the gluttonous,
To drink for the drinking man —
And the eating does not run out,
The drinking does not diminish.

So let us make eternal peace,
Let us settle eternal truces —
Same lands, different provisions,
Peace for each in its place.

But if you desire to fight,
If you wish for war's life —
Then fight in the winter-times,
Brawl in the snowy seasons.
When summer comes, when marshes thaw,
When the puddles warm —
Do not come to these lands,
To these cattle-grounds.

There is land elsewhere too,
Pastures further off,
For a man at leisure to run.
If I were a bear,
If I went as a honey-paw,
I would not stay so —
Always at the old women's feet.
The cone-heath is yours to tread,
Yours to scratch with claws.
Take a path to run upon,
A trail to wander,
There to Manala's forest,
Or to Kalma's heath —
There stands Spotted, there stands Dappled,
In iron halters,
In tenfold tethers.
There even the lean grow fat,
Even bones grow plump.

Stones, let my own be,
Stump-heads, let my fair ones be,
While Kuusiainen passes,
While Mausiainen journeys.

If you have come to these lands,
If you've chanced upon these wilds —
Here are skilful women,
Mistresses ever-present,
Who will ruin your paths,
Who will wreck your journey,
So that you touch not as a villain,
Nor rip as an ugly one,
Beyond the will of God,
Beyond the blessing of the blessed.

Be calm now, grove; be moist, wild-wood;
Be gentle, blue forest.
Give peace to the beasts,
To the dung-treaders, concord,
In this great summer,
In the Lord's tender season.
Kuippana, king of the forest,
Hongatar, mistress of the wilds!
Tie up your dogs,
Restrain your hounds!
Hide your dog in its den,
Fasten your mutt to its hook,
In golden tethers,
In silver leashes.
Hide the claws in its fur,
The teeth in its gums.
Thrust a golden poker
Through the bony jaws,
So the bony jaws won't stir,
So the teeth won't scatter.
Set a rowan band
Around the blunt snout.
If the rowan won't hold,
Then cast one of copper.
If the copper won't be strong,
Then build one of iron.
But if the iron should break,
Should further go to harm —
A fiery plug in its mouth,
The Devil's lock on its jaws,
So the jawbones won't spread,
So the teeth won't scatter."

With that Ilmarinen's wife
Let the cattle out to pasture,
The wide-horned ones to the groves,
And set the herdsman after.

Kullervo, Kaleva's son,
Drove the cows along the marsh,
Himself trampled the heath,
Sat upon a hill, upon a hummock,
Settled on the day-warm slope.
There he sang, and so he said:
"Run, O sun, across the spruces,
Roll across the wheat-fields,
Leap across the junipers —
Release the herdsman home."

Already the mistress called from home,
Spoke a word and named it thus:
"Time for the new slave to eat,
Time to feed the bought one."

That fair son of Kaleva
Took his bread from his bosom,
Drew the knife from his belt
To cut his bread.

He drew his knife into the stone,
It struck against the rock.
He twisted his mouth, he turned his head,
He twisted his dark moustache,
And himself spoke these words:
"With what shall I repay the woman's mockery —
The woman's mockery, the maid's scorn,
The wicked wife's contempt?
With what I can, I'll repay:
I'll scatter the cows into the forest,
I'll drive the dung-treaders to the marsh,
The milk-givers to the clearing,
I'll push bears to the homestead,
I'll tether wolves in the yard."

The sun went across the spruces,
Rolled across the wheat-fields,
Leapt across the junipers.
He scattered the cows into the forest,
Drove the dung-treaders to the marsh,
The milk-givers to the clearing,
He pushed bears to the homestead,
Patterned cattle to the yard.
Then he counselled his bears,
He spoke to his wolves by mouth:
"Tear the mistress's thigh,
Bite half her calf."

He made a pipe from cow-bones,
A chime from the ox's horn,
A music from the calf's hoof.
With that he played sweetly,
He rang out beautifully,
Three times on the home-hill,
Six times at the lane's end.

Said Ilmarinen's wife:
"Praise be to God!
The horn sounds — the cattle come!
Where did the slave get a horn,
The labourer a level trumpet?
It blows through my ears,
It pierces through my head."

That fair son of Kaleva
Himself spoke these words:
"From the marsh the slave got his horn,
The trumpet from the bird-cherry grove.
Go, mistress, to the milking,
To tend the cattle."

Then Ilmarinen's wife
Bade the old woman to milk:
"Go, old woman, to the milking,
To tend the cattle."

The old woman spoke these words:
"Always the good mistress
Herself first milked the cows,
Herself tended the cattle."

Then Ilmarinen's wife
Went to milk the cows,
To tend the cattle:
"Oh my sweet cows,
All with a stranger's coat,
With the hide of a forest creature,
With the down of a forest ewe,
With udders swelling,
With teats pressing."

She stooped down to milk,
She bent down to look —
A bear seized her heel,
A wolf tore at her mouth,
Ripped the mistress's thigh,
Broke all her ankle-tendons.

Kullervo, Kaleva's son —
With that he repaid the maid's scorn,
The maid's scorn, the woman's mockery,
The wicked wife's wages he paid.
He stuffed his pipes into his sack,
And went off playing to the war,
Ringing along the cattle-path.

Then Ilmarinen's wife
Prayed to Ukko:
"O Ukko, God above!
Kill Kaleva's son
With hailstones of iron,
With needles of steel,
In the narrow yards,
In his own cabin's courtyard."

That fair son of Kaleva
Heard this and prayed himself:
"O Ukko, God above!
Kill Ilmarinen's wife
With hailstones of iron,
With needles of steel,
In her own narrow yard,
In her own cabin's courtyard."

He went off playing to the war,
Ringing to the battlefields,
Thundering on the burning-ground,
Kullervoing on the heath.
The marsh shuddered, the earth trembled,
The heath echoed in reply.

Word came after him:
"Your mother has died at home!
Go have a look,
See how the dead one is buried."

That fair son of Kaleva,
He answered readily:
"If my mother has died,
There's a mare at home
To carry her to the ground,
To hack her into the grave."

He played on the marsh as he went,
He rang out on the heath.
Word came after him:
"Your father has died at home!
Go have a look,
See how he's carried to the ground."

That fair son of Kaleva,
He answered readily:
"If my father has died,
There's a gelding at home
To carry him to the ground,
To hack him into the grave."

He played on the marsh as he went,
On the heath as he walked.
Word came after him:
"Your wife has died at home!
Go have a look,
See how she's laid in the ground."

That fair son of Kaleva,
He spoke these words:
"If my wife has died at home,
There are stallions at home
To carry her to the ground,
To bear her to Kalma's."

He went off playing to the war,
Ringing to the battlefields,
Thundering on the burning-ground,
Kullervoing on the heath.

Runo 20 — The Golden Woman

Ilmarinen, having mourned his dead wife long, at last undertakes to forge another from gold and silver. The work does not succeed readily, for in place of a maiden first a sword emerges from the fire, and the second time a stallion — both fair to behold but evil in their ways. Only on the third attempt does a maiden thrust forth from the flames, but lacking mouth, eyes, and a woman's needful parts. These he forges on afterwards, yet cannot make her speak. He lays the golden woman beside him for the night but finds her cold. He sends her to old Väinämöinen as an eternal consort. Väinämöinen rests one night beside the golden maiden but wakes chilled to the bone, and warns all young men never to fashion a woman of gold or silver. Ilmarinen then sets off to Pohjola to woo the younger daughter, but Louhi refuses him scornfully. Returning home in ill spirits, he meets Väinämöinen on the road, who asks how Pohjola lives. Ilmarinen answers: well and without care, for the Sampo grinds there everlastingly.

Then the smith Ilmarinen
Wept for his wife all evenings through,
Wept through the nights still more,
In the mornings sighed and groaned,
Since the fair one had fallen,
Been covered in Kalma's embrace.
The copper hammer-haft turned not
Within his hand — not at all
For one whole day,
Nor for one day, nor a second.

Said the smith Ilmarinen:
"I know not, wretched boy,
How to be, how to live;
Whether I wake the night or sleep,
Much is the work, the hour is dull,
Sorrows fill my lowly strength."

He gathered gold from the sea,
Silver from upon the waves,
Gathered logs of dry wood,
Thirty sledge-loads full.
He burned the wood to charcoal,
Drove the coals into the forge.

He thrust the gold into the fire,
Silver into the embers —
An autumn ewe's worth,
A winter hare's worth —
Set the thralls to bellowing,
The hirelings to pressing.

The thralls pumped the bellows,
The hirelings pressed them down,
With gloveless hands,
With hatless shoulders,
Under the winter sky.
The smith Ilmarinen himself
Fashioned a golden woman,
Shaped her of silver.

The thralls did not pump well,
Nor pressed the hirelings well.
He set himself to bellowing,
Pumped the bellows once,
Pumped the bellows twice;
Then on the third time
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows.

A sword thrust forth from the fire,
A golden blade from the heat;
The sword was fair to look upon,
But the sword had evil ways —
Every day it slew a man,
At best it slew two men.
The thralls were well pleased with it,
But other folk were sore displeased.

The smith Ilmarinen himself
Thrust his sword into the fire,
The golden blade into the heat,
Added more gold besides —
A helmet full of gold,
A mortar full of silver.
Set the thralls to bellowing,
The hirelings to pressing.
The thralls pumped the bellows,
The hirelings pressed them down,
With gloveless hands,
With hatless shoulders,
Under the winter sky.
The smith Ilmarinen himself
Forged a golden image,
A silver bride.

The thralls did not pump well,
Nor pressed the hirelings well.
He set himself to bellowing,
Pumped the bellows once,
Pumped the bellows twice;
Then on the third time
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows.

A stallion thrust forth from the fire,
A golden mane from the heat;
The steed was fair to look upon,
But its heart had evil ways —
Every day it killed a mare,
At best it killed two.
The thralls were well pleased with it,
But other folk were sore displeased.

The smith Ilmarinen
Thrust the stallion into the fire,
Its golden mane into the heat,
Added more gold besides —
A helmet full of gold,
A mortar full of silver.

Set the thralls to bellowing,
The hirelings to pressing.
The thralls pumped the bellows,
The hirelings pressed them down,
With gloveless hands,
With hatless shoulders,
Under the winter sky.
The smith Ilmarinen himself
Forged a golden image,
A silver bride.

The thralls pumped the bellows,
By day they pumped, by night they rested;
Could not get a golden image,
Nor a silver bride.
Then the smith Ilmarinen
Set himself to bellowing,
Pumped the days without end,
Pumped the nights without rest.
Pumped one day, pumped another;
Then on the third day
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows.

A maiden thrust forth from the fire,
Golden hair from the heat.
The smith was well pleased with her,
But other folk were sore displeased.

He looked her over, turned her round;
She had no mouth, nor anything else,
Nor a woman's needful parts.
He forged her mouth, forged her eyes,
And all such needful parts —
But could not make her speak.

The maiden was fair to look upon,
But none knew the maiden's ways.
The smith Ilmarinen
Laid her beside him for the night;
Cold the gold gleamed,
Chill the silver shone.

Said the smith Ilmarinen:
"For whom is this gold fit?
A maiden for old Väinämöinen,
As an eternal consort."

Then old Väinämöinen,
That very first night,
Already lay there
On a goodly pillow,
On soft bedding,
With the young maiden
Who had been fashioned of gold,
Blessed of silver.

There old Väinämöinen
Wrapped himself in his cloak,
Bundled in his fur coat,
Piled blankets above —
Two or three bearskins,
Five or six woollen covers.

The side was warm enough
When turned against his cloak,
Against his garment-rags;
But when turned toward the young maiden,
That side grew colder,
Was congealing to slush,
Was freezing to sea-ice,
Hardening to stone.

Then old Väinämöinen,
Having rested one night
With the golden maiden,
The silver bride,
Spoke these words,
Uttered this utterance:

"Never you, young man of this age,
Nor you, child of a child!
Never in this world,
Under the bright golden moon,
Fashion a woman of gold,
Nor shape one of silver;
Cold the gold gleams,
Chill the silver shines.
The side was warm enough
Under the old man's cloak,
But turned to ice
Against the young maiden."

The smith Ilmarinen himself,
Head bowed, in ill spirits,
Helmet all askew,
Set off to Pohjola,
In hopes of a second daughter,
In desire for a lovely maiden.

He came to Pohjola's hall,
Spoke his word, said thus:
"Give me, woman, your daughter,
Give me such a bride,
Your younger daughter,
The sturdier of your children."

Louhi, Mistress of Pohjola,
Spoke her word, said thus:
"No daughter was cradled,
No hen-chick raised
For your sorry sledge,
To lie beside a blood-drinker,
A bone-eater, a flesh-biter,
A drainer of fresh blood.
Sooner I give my daughter,
Push her as death's morsel,
Into the mouth of the running wolf,
Into the roaring bear's jaws."

He got no daughter from there,
Nor a young bride.
He twisted his mouth, turned his head,
Twisted his dark moustache,
Left Pohjola,
Journeyed to his own lands.

Steadfast old Väinämöinen
Came along the road to meet him,
And spoke these words:
"Brother, smith Ilmarinen,
Brother-in-law, my mother's son!
Since you are in ill spirits,
Helmet all askew,
Coming home from Pohjola —
How does Pohjola live?"

Said the smith Ilmarinen:
"How does Pohjola live?
The Sampo is grinding,
The coloured lid revolving;
One day it grinds food to eat,
The next day goods to sell,
The third, stores for the household.
So I say, since I say it:
How does Pohjola live
When the Sampo is in Pohjola?
There is ploughing, there is sowing,
There is growth of every kind,
There is everlasting happiness."

Runo 21 — The Sampo Quest

Väinämöinen urges Ilmarinen to go with him to fetch the Sampo from Pohjola. Ilmarinen protests that the Sampo is better guarded in Pohjola than fetched — rooted nine fathoms deep in the stone mountain, behind nine locks. He agrees nonetheless. Having first forged a fire-bladed sword for Väinämöinen, he is ready to go. Ilmarinen would travel by land; Väinämöinen prefers the sea. While debating the route, they hear a boat weeping on its rollers. Väinämöinen asks what it weeps for. The boat says it was built for war but rots on its blocks while lesser boats go into battle. Väinämöinen launches it, sings the boat full of people — maidens along one side, young men along the other, old folk on the thwarts. Ilmarinen takes the oars; the boat flies. Passing a misty headland, they are hailed by Lemminkäinen on his island. He shouts to know whose boat sails past and begs to join the Sampo quest. They take him aboard.

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Come now, smith Ilmarinen!
Let us go to Pohjola,
The good Sampo to obtain,
The coloured lid to behold."

Said the smith Ilmarinen:
"The Sampo is not to be got,
The coloured lid not to be brought
From dark Pohjola.
There the Sampo has been taken,
The coloured lid carried
Into Pohjola's stone mountain,
Inside the copper hill,
Behind nine locks.
There roots have been rooted
Nine fathoms deep:
One root in mother earth,
The second in the water's edge,
The third in the home-hill."

Said old Väinämöinen:
"Let us go to get the Sampo,
To bring the coloured lid
From Pohjola's stone mountain,
From inside the copper hill,
From behind nine locks.

Forge me a new sword,
Make a fire-bladed sword,
With which I drive back the curs,
Rout the folk of Pohjola,
When seizing the Sampo for our own,
There in the cold village,
In dark Pohjola,
In murky Sariola."

Then the smith Ilmarinen,
The eternal hammerer,
Thrust the iron into the fire,
Steel into the embers.
Set the thralls to bellowing,
The hirelings to pressing;
The thralls pumped the bellows,
The hirelings pressed them well,
The iron softened like porridge,
The steel rose up as slag.

Then the smith Ilmarinen,
The eternal hammerer,
Looked beneath his forge,
At the edges of his bellows —
A sword thrust forth from the fire,
A blade from the brightness.

Then the smith Ilmarinen,
The eternal hammerer,
Fashioned the pommel of gold,
Shaped it of silver.
Gold yielded like dough,
Silver like water's froth,
On the anvil at the forge,
Under the rolling hammers.

Now the sword was finished.
Old Väinämöinen himself
Received the fire-bladed sword
Into his right hand;
Spoke his word, said thus:
"Is the sword fit for the man,
The blade matched to its bearer?"

Indeed the sword was fit for the man,
The blade matched to its bearer —
From its edge the moon shone,
From its back the sun gleamed,
On the blade a horse neighed,
At the hilt a cat mewed,
In the tube a puppy slept.

Then the smith Ilmarinen
Girded himself, belted himself,
Put on his iron shirt,
Buckled his steel belt.
And spoke these words:
"A man is stronger in armour,
Better in an iron shirt,
More enchanting in a steel belt."

The time to leave had come,
The agreement swiftly made;
One was old Väinämöinen,
The other smith Ilmarinen.
They set out seeking a horse,
Listening for a summer colt,
A summer colt's bridle at the waist,
Riding-tackle on the shoulder.
They walked and they wandered
Round about the blue forest,
Heard a boat weeping,
A vessel lamenting.

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"There is a boat weeping,
A vessel lamenting;
Shall we now go by sea,
By boat across the water,
Or travel by land,
Ride along the shores?"

Said the smith Ilmarinen:
"Safer is the journey by land;
Let death go out to sea —
There the wind would batter you,
There the storm-gust hurl you,
Your fingers would become your oars,
Your palms your paddle-blades."

Said old Väinämöinen:
"Safer is the journey by land,
Safer, but harder,
And far more roundabout.
Fine it is on the waters,
For the boat to glide along,
To cross the open stretches,
To course the clear expanses;
The wind cradles the boat,
The west wind rocks it,
The south wind carries it onward."
He threw the bridle to the ground,
The summer-colt's reins to the marsh,
The foal's harness to the heath,
And went to the wooden boat,
To the weeping vessel.

He questioned it, he asked:
"What do you weep for, wooden boat,
What do you lament, ribbed vessel?
Do you weep your woodenness,
Mourn your ribbed frame?"

The wooden boat made answer,
The ribbed vessel said:
"A boat's mind is on the water,
Even from tarred rollers,
As a maiden's mind is on a man,
Even from a lofty house.
I do not weep my woodenness,
Nor mourn my ribbed frame;
This is what I, wooden boat,
This is what I, pine vessel, mourn:
They said when I was built
That a warship would be got,
A war-boat fashioned,
Laden full of spoils,
Brimming with treasures.
I never got to war,
Nor was taken to the water.

Other boats, worse boats,
Get to go to wars,
To tread in battles;
They gain more spoils
Than a king in a year,
A smith in seven summers.
I, a carved vessel,
Väinämöinen's creation,
Rot here on my chips,
On my shaping-blocks.
The worst earth-worms
Dwell beneath my ribs,
The foulest birds of the air
Keep their nests upon me;
Better twice over,
Better three times over,
To be a pine upon a hill,
A spruce upon the heath,
Where squirrels run on the branches
And woodpeckers flit about."

Said old Väinämöinen:
"If you are Väinämöinen's boat,
Then you shall leave these rollers,
Without hands touching you,
Without arms cradling you."

The boat wisely answered,
The ribbed vessel said:
"Not my kin, nor any other,
Nor my brothers' boats
Go without hands touching them,
Without arms cradling them."

Said old Väinämöinen:
"If I push you to the water,
Will you then run without rowing,
Without oars to help you,
Without a paddle steering,
Without a sail to blow?"

The boat wisely answered,
The ribbed vessel said:
"Not my kin, nor any other,
Nor any of my company
Runs without rowing,
Without oars to help,
Without a paddle steering,
Without a sail to blow."

Said old Väinämöinen:
"Will you run then with rowing,
With oars to help you,
With a paddle steering,
With a sail to blow?"

The boat wisely answered,
The ribbed vessel said:
"Indeed my kin and others,
All my brothers' boats,
Ran with rowing,
With oars to help them,
With a paddle steering,
With a sail to blow."

Steadfast old Väinämöinen
Pushed the boat to the water,
Sang the vessel to the waves;
Sang one side full of maidens,
Tin-capped maidens,
Tin-capped, copper-belted,
With fair ring-fingered hands;
The other side full of young men,
Comb-headed young men,
Comb-headed, pipe-smoking,
Noble spur-footed lads.

Still Väinämöinen sang,
Filled the thwarts with folk,
The thwarts with aged folk
Who had sat there all their lives,
Where there was a little room,
Before the young men in the bow.
He himself sat in the stern,
Set himself to steering,
At the curve of the birchwood prow,
Leaning on the hook-headed tiller.
Spoke these words,
Uttered this utterance:
"Run, boat, past the timberless sea,
Vessel, over the open water,
Glide like bubbles on the waves,
Like water-lilies on the billows."

He set the old to rowing;
The old rowed, their heads trembled,
Joy did not come to joy,
Nor stroke to stroke.

He set the young to rowing,
The vigorous to pulling;
The young rowed, their fingers bent,
Joy did not come to joy,
Nor stroke to stroke.

Then the smith Ilmarinen
Sat himself down to row,
Settled at the oars;
Then joy came to joy,
Stroke answered stroke.
The smith Ilmarinen rowed,
Rowed with hardened fingers,
The wooden boat spun round,
The pine vessel trembled,
Thwarts rattled, oars bent,
The oar-pins squealed like grouse,
The blades clucked like black-cocks,
The prow sang like a swan,
The stern croaked like a crow,
The thole-pins cackled like geese.

Old Väinämöinen himself
Steered onwards,
Past the misty headland,
Past the fog-wreathed island.

Ahti dwelt upon the island,
Kauko in the crook of headlands;
Ahti wept his wretchedness,
The rogue bemoaned his meagre lot,
His scanty storehouse.

He cast his eyes to the north-west,
Turned his head toward the sun;
Saw a beauty far away,
A brightness across the waters,
A length beyond the clouds.

He saw a smallish cloud,
In the cloud a water-drop,
In the drop a little pond,
In the pond a tiny boat,
In the boat a few men;
A pure man at the stern,
Another hero at the oars.

Said lively Lemminkäinen:
"I do not know that boat,
Cannot make out that fine vessel,
Rowing it comes from Finland,
Oars striking from the east,
Tiller pointing north-west."

Then he shouted out a hail,
Called from the headland's tip,
Bellowed from behind the hill:
"Whose boat is on the water,
Whose vessel on the waves?"

The men in the boat called back,
The folk answered thus:
"What man are you behind the hill,
What hero from the outer wilds?
You do not know the maker's boat,
Cannot make out Väinölä's vessel,
Do not know who holds the tiller,
Cannot guess who pulls the oars."

Said lively Lemminkäinen:
"Now I know who holds the tiller,
Now I see who pulls the oars:
Steadfast old Väinämöinen
Himself holds the helm,
Ilmarinen pulls the oars.
Where go you, men?
Where do you travel, heroes?"

Said old Väinämöinen:
"We are heading north,
Toward the fierce rapids,
The white-capped waves,
To seize the Sampo,
To behold the coloured lid,
From Pohjola's stone mountain,
From inside the copper hill."

Said lively Lemminkäinen:
"O you, old Väinämöinen,
Take me too on your journey,
I too am a man there,
A hero as the third,
When you come to lift the Sampo,
To carry the coloured lid,
From Pohjola's stone mountain,
From inside the copper hill."

Steadfast old Väinämöinen
Took the man on his journey,
The vigorous one into his vessel.
That lively Lemminkäinen
Came hurrying along,
Came sliding and striding,
Brought his planks with him
Into Väinämöinen's boat.

Said old Väinämöinen:
"There is wood enough in my boat,
Boards enough in my vessel,
Weight enough besides;
Why do you bring from the forest
Wood to add to the boat?"

Said lively Lemminkäinen:
"Surplus will not sink a boat,
Nor ballast ruin a sledge;
Often on the sea of Pohjola
The wind demands a strake,
The headwind a rib."

Said old Väinämöinen:
"For that reason the smith's boat
Has sides braced with iron,
So the wind cannot carry them off,
Nor the gale seize them."

Runo 22 — The Kantele of the Pike

Väinämöinen sails onward from the headland. He comes to the rapids; the boat catches on the shoulders of a great pike. Lemminkäinen thrusts his sword into the sea — it shatters; Ilmarinen thrusts his — it too shatters. Väinämöinen draws his own blade and strikes the pike, heaves it into the boat, and splits it open. He asks what might be fashioned from the pike's great jawbones and teeth. Ilmarinen dismisses them as worthless. Väinämöinen sees in them the beginnings of a kantele. No one else can make it; he fashions it himself — the soundbox from the pike's jaw, the pegs from its teeth, the strings from the mane of Hiisi's horse. He invites the old to play; their heads tremble, no joy comes. The young play; their fingers bend, no joy. Lemminkäinen plays, Ilmarinen plays; no joy. The kantele is sent further — to Pohjola, to Kalevala, through all hands — but no one plays it rightly. Then Väinämöinen takes it himself, sits upon the stone of joy, and plays. Every creature of forest and field, bird of the air, fish of the deep comes rushing to listen. The eagle descends from the heights, swans from the melting marshes, finches by the thousand. The Maiden of the Air and the Moon-daughter drop their golden shuttles. The Water-lord rises on his lily-pad. Every soul who hears it weeps — and Väinämöinen himself weeps too, his tears rolling like cranberries, large as grouse-eggs, wide as swallows' heads, down his cheeks to his breast, from his breast to his knees, from his knees through the earth and into the sea, where they become beautiful mussel-shells.

Then old Väinämöinen
Steered onward,
From the misty headland,
From the fog-wreathed island;
One day sailed the lowland waters,
The second day the marsh waters,
The third the rapids' waters.

There old Väinämöinen
Spoke these words himself
Beside the fiery rapids,
In the whirl of the holy river:
"Maiden beside the rapids,
Girl at the river's edge!
Draw a thread to the water,
A blue one to the waves,
As the red boat approaches,
As the tarred prow glides.
A stone is in the river's midst,
A rock at the rapid's crest,
Before the red boat,
In the tarred vessel's path.
Bore a hole with your auger,
Pierce it with your drill,
So the wooden boat may pass,
The tarred prow glide on.
Let the vessel's breast have peace,
The stone's flank turn to moss,
As we drive through the rapids,
As we cross the rough water!
Gather the foam in your arms,
Turn the eddies with your hands,
Sweep the waves with your bosom,
That the spray not dash my breast,
Nor splash upon me.

Old One, God of the heavens!
You who are my only help,
Hold the stern with your sword,
Guide it with your unsheathed blade,
So the wooden boat may pass,
The pine vessel may go through."

There the wooden boat stuck fast,
Väinölä's vessel halted;
The boat caught in a grip,
The red vessel lodged.

Steadfast old Väinämöinen
Pondered and considered:
"What holds the wooden boat,
What stops the red vessel?
Is it a stone, or a log,
Or a copper reef?"

He leaned over to look:
"Not a stone, not a log,
Not a copper reef —
It is on the great pike's shoulders,
On the water-dog's hooked bones."

That lively Lemminkäinen
Thrust his sword into the sea,
His blade beneath the vessel;
The boat would not run,
The vessel would not break free;
The sword shattered to pieces,
The fish got off unharmed.

Then the smith Ilmarinen
Thrust his sword into the sea,
His blade beneath the vessel;
The boat would not run,
The vessel would not break free;
The sword crumbled to fragments,
The fish got off unharmed.

Then old Väinämöinen
Drew the sword from his belt,
The fierce iron from its sheath,
Struck the pike upon its shoulders,
Struck the water-dog's hooked bones.

He hauled the fish from the sea,
Drew its head into the boat,
Dropped it to the vessel's floor.
He looked it over, turned it round,
And spoke these words:
"Here is something in this river —
Pike and pike aplenty.
Who among the grooms is oldest,
To split the pike in half,
To slice the fish with a knife?"

The men in the boat called out,
The folk said from the sides:
"The catcher's hands are truest,
The fisher's fingers holiest."

Now the boat was free to run,
The vessel broke from its grip;
Steadfast old Väinämöinen
Steered the boat to a little island,
Took the knife from his sheath,
From his left side,
And split the pike in half,
Cleaved the fish in two.
Spoke his word, said thus:
"What might not be made
From the great pike's teeth,
From the water-dog's hooked bones,
If they were in the smith's forge,
In the hands of a skilled hammerer,
In the grip of a mighty man?"

Said the smith Ilmarinen:
"What could come from nothing,
What work from emptiness,
What tool from a fish's bones,
Even in the smith's forge,
In the hands of a skilled hammerer,
In the grip of a mighty man!"

Said old Väinämöinen:
"This would be the start of a kantele,
If it were in a master's hands,
In the grip of a mighty man!"

There was no master there,
No mighty man,
No maker of the bone-harp;
Steadfast old Väinämöinen
Set himself to making it,
Made himself the builder.
Where did he get the fine soundbox?
From there, from the bird-cherry stream,
From the resonant spruce.
What are the pegs of the kantele?
From the great pike's teeth,
From the fangs of Tuoni's thrall.

Still the kantele lacked somewhat,
The instrument was wanting —
One string, two hairs;
What are the strings of the kantele?
From the hair of Hiisi's horse,
From the mane of Lempo's foal.

Now the instrument was finished,
The great pike-bone music,
The fish-jaw kantele.

Steadfast old Väinämöinen
Called the old to play;
The old played, their heads trembled,
Joy did not come to joy,
Music did not answer music.

He called the young to play;
The young played, their fingers bent;
The sound was not a sound,
Joy did not come of joy.

Lively Lemminkäinen played,
The smith Ilmarinen played;
Joy did not come to joy,
Music did not rise.

Steadfast old Väinämöinen
Sent the instrument to Pohjola,
The kantele to Kalevala;
The Mistress of Pohjola played it,
The sons of Pohjola played it,
The sons played it, the daughters played it,
Even the little serving-girls played it,
Unmarried men played it,
Married heroes played it —
They turned it, they twisted it,
They clenched it with their nails,
But never was it played aright,
The strings went crooked,
Since two kinds of folk
Were playing it with their fingers.
The hairs howled badly,
The sound rang out harshly,
The music snarled and grated.

An old man woken from his oven-bench,
Started from his hearth-stone,
Spoke these words,
Uttered this utterance:
"Stop now, leave off,
It all goes against my grain,
It drives through my ears,
It pierces through my head,
It steals a week of sleep from me.
If the playing of the Finnish folk
Cannot do better than this,
Nor lull one into sleep,
Then throw it in the water,
Sink it in the waves;
Or else send it back
Into the hands of him who made it,
To the fingers of him who fashioned it."

The instrument answered with its strings,
The kantele spoke in words:
"I will not sink in the river,
Nor drift upon the waves;
I will yet play for the worthy,
Ring out for one who has suffered."

Then it was carried carefully,
Borne with beauty
Into the maker's hands,
To the fingers of him who fashioned it.

Steadfast old Väinämöinen
Washed his thumbs,
Straightened his fingers.
He sat upon the stone of joy,
On the rock at the shore,
On the silver hill,
On the golden knoll.
He took the instrument in his fingers,
Set the curve upon his knee,
The kantele beneath his hand.
Spoke these words,
Uttered this utterance:
"Who has never yet heard
The joy of the eternal songs,
The ringing of the kantele —
Let him come now and listen."

Old Väinämöinen played,
Both played and sang;
His fingers rose nimbly,
His little fingers spun,
His thumb lifted lightly;
Now joy came to joy,
Music rose to music.
Well the pike's teeth sounded,
The fish-tail spun,
The proud hairs sang out,
The horse-hairs rang bright.

There was nothing in the forest,
No four-footed runner,
No creature leaping through the birches,
That did not come to listen,
To marvel at the joy.

The wolf woke from the marsh,
The bear rose from the heath,
From his nest among the pines,
From his lair among the spruces.
The bear sprang to the fence,
Rolled up to the gate;
The fence fell on the rocks,
The gate rolled to the heath.
Then he climbed into the spruce,
Swung up into the pine,
To hear the father's joy,
To hear Väinämöinen's playing.

The old man of the forest, grey-bearded,
The famous king of the woods,
And all the rest of Tapio's folk,
They all came to listen.
The mistress of the forest herself,
Tapiola's watchful wife,
Put on her blue stockings,
Tied her red laces,
Climbed to a birch-crook,
Settled on an alder-bough,
To listen to the kantele,
To hear the music.

There was nothing in the forest,
No noble four-footer,
Nor anything in the air,
No two-winged soarer,
No finest flock of birds,
That did not come rushing,
Hurrying in haste,
To listen in honour,
To marvel at the joy.
The eagle flew from the heights,
The hawk cut through the clouds,
The goldeneye from the deep waves,
The teal from the marsh-edges,
The swans from the melting bogs.
Finches by the score,
Wagtails near a thousand,
Larks still more than that,
Thronged upon the old man's shoulders.

The beautiful Maiden of the Air herself,
Päivätär the excellent maiden,
The fair Maiden of the Moon,
One was on the arch of heaven,
Gleaming on the rainbow's curve,
The other on a long cloud's edge,
Resting on the cloud's rim —
They were holding their shuttles,
Lifting their heddle-rods,
Golden shuttles in their hands,
Silver battens in their grasp,
Weaving golden cloth,
Making silver ring.
But when they heard the strange sound,
The sweet playing of the suitor,
The batten slipped from their hand,
The shuttle dropped from their grasp,
The golden threads snapped,
The silver wires rang out.

There was nothing in the water,
No six-finned swimmer,
No eight-paddled traveller,
No finest school of fish,
That did not come to listen,
To marvel at the joy.
Salmon swam, whitefish swam,
Pike swam stretching their jaws,
Water-dogs writhing,
Perch and other fish besides,
Pressed breast-first to the reeds,
Finned their way to the shallows,
To hear Väinämöinen's song,
To marvel at the joy.

Ahto, king of the waves,
The water-lord, reed-bearded,
Drew himself to the surface,
Slid upon a lily-pad.
The water-mistress herself,
The bountiful lady of the water,
Was combing her hair,
Brushing her tresses,
With her golden comb,
With her silver brush —
But when she heard the strange sound,
The sweet playing of Finland,
The comb slipped from her hand,
The brush slid from her fingers.
She moved herself, poor thing,
Settled in another place,
Sprang breast-first from the reeds,
Drew herself to a water-stone,
Pressed her belly down
To hear that sound,
The playing of Väinämöinen,
His playing, his singing,
For the sound was of a wondrous kind,
The playing passing sweet.

There was no hero,
No man of valour,
Neither man nor woman,
Nor woman of any weight,
Who was not moved to tears.
The young wept, the old wept,
Unmarried men wept,
Married heroes wept,
Half-grown boys wept,
Both boys and girls,
Even little serving-maids wept,
For the sound was of a wondrous kind,
The sweet playing of Finland.

Väinämöinen's own
Tears came welling forth.
The waters rolled from his eyes,
Rounder than cranberries,
Plumper than grouse-eggs,
Wider than swallows' heads,
Down to his broad cheeks;
From his broad cheeks
To his ample breast;
From his ample breast
To his goodly knees;
From his goodly knees
To his noble insteps;
From his noble insteps
To the ground beneath his feet;
The water-drops rolled on
Through five woollen cloaks,
Through six golden belts,
Seven blue caftans,
Eight broadcloth coats.

Then the water ran as a river
From old Väinämöinen's side
To the shore of the blue sea;
From the shore of the blue sea
Under the clear waters,
Over the dark depths.

There they grew into beauties,
Ripened into mussel-shells,
For the honour of kings,
For the everlasting joy of the mighty.

Said old Väinämöinen:
"Is there among this company,
This fair company,
This great family,
This father's joyful gathering,
One to gather up my tears
From beneath the clear waters,
From atop the dark depths?"

Both the young spoke
And the old made answer:
"There is none in this company,
This fair company,
Nor in the great family,
Nor the father's joyful gathering,
To gather up your tears
From beneath the clear waters,
From atop the dark depths."

Then a blue teal came,
Often a blue teal
Diving with its bill,
Splashing in the chill.
It gathered up the mussel-shells,
Väinämöinen's tears,
From beneath the clear waters,
From atop the dark depths.

Runo 23 — The Theft of the Sampo

Väinämöinen, Ilmarinen, and Lemminkäinen arrive at Pohjola. The Mistress asks their errand. Väinämöinen says they have come to divide the Sampo. Louhi says there is not enough in the Sampo for two, let alone three. Väinämöinen plays his kantele and lulls all Pohjola to sleep with enchanted needles. They go to the stone mountain. Väinämöinen sings the fortress gates open, Ilmarinen greases the locks and lifts the stones, and Lemminkäinen ploughs the Sampo free of its roots with a great ox and a fire-bladed plough. They carry the Sampo to their boat. After three days at sea, Väinämöinen at last sings — but a crane, startled by the song, cries out and wakes all Pohjola. Louhi finds the Sampo gone. She raises a mighty storm. The wind snatches the pike-bone kantele into the sea, where Ahto takes it home. Lemminkäinen raises the gunwales to save the boat. Louhi gives chase with a hundred-oared warship. Väinämöinen casts a fire-reef from his tinder to wreck it. Louhi transforms herself into a great eagle, her oars become wings, her rudder a tail, with a hundred swordsmen on her wings and a thousand at her talons. She alights on the mast. Ilmarinen strikes at her claws to no avail. Väinämöinen raises a tiller from the sea and smashes her wings and talons until only one ring-finger remains. With that finger Louhi seizes the Sampo and dashes it into the sea, where it shatters. The fragments that sink become the sea's eternal wealth. The few that wash ashore become the eternal happiness of the land. Louhi carries home only the lid — and from that day Pohjola lives in poverty.

Then old Väinämöinen,
The second, smith Ilmarinen,
The third, lively Lemminkäinen,
Came to the halls of Pohjola.

Said the Mistress of Pohjola:
"What is the men's message,
The heroes' new tidings?"

That wise Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"Our message is of the Sampo,
Our talk of the coloured lid;
We have come to divide the Sampo,
To see the coloured lid."

Said the Mistress of Pohjola:
"There is not enough fly for two,
Not enough squirrel for three."

Steadfast old Väinämöinen
Played the kantele with his fingers,
The harp spoke with its strings;
He wearied that whole folk,
Lulled them into drowsiness.
Then he reached into his pocket,
Delved into his pouch,
Took out the enchanted needles,
Put the stubborn people to sleep,
Pressed the pagan folk down,
In dark Pohjola,
In murky Sariola.
He went to get the Sampo,
To see the coloured lid,
From Pohjola's stone mountain,
From inside the copper hill,
From behind nine locks.

There old Väinämöinen
Sang a little song;
Already the fortress gates moved,
The iron hinges shook.
Then the smith Ilmarinen
Greased the locks with butter,
Oiled them with pig's fat;
He clicked the locks with his fingers,
Lifted the stones with a mattock.

Said old Väinämöinen:
"O you, lively son of Lempi,
My highest friend!
Go and take the Sampo,
Go and carry the coloured lid."

That lively Lemminkäinen,
A good rogue even unbidden,
Light of foot even unpraised,
Went to take the Sampo,
To carry the coloured lid.
He held the Sampo in his arms,
Pushed at the ground with his knees —
But the Sampo would not budge,
The coloured lid would not tilt.

There is a fine ox in Pohjola,
A horn-head in Sariola,
Tough along its flanks,
Very strong of body,
Splendid in its sinews.

That lively Lemminkäinen
Took the ox from the hay-field,
A plough from the field's edge,
And ploughed the Sampo's roots,
The coloured lid's fastenings,
With the hundred-horned ox,
The thousand-headed sea-beast,
With copper ploughshares,
With a fire-bladed coulter.
He got the Sampo moving,
The coloured lid tilting.

Then old Väinämöinen,
The second, smith Ilmarinen,
The third, lively Lemminkäinen,
Embraced the Sampo in their arms,
Turned it with their hands,
And carried it to their boat,
Loaded it into their vessel.

Asked the smith Ilmarinen:
"Where shall the Sampo be taken,
Where shall it be carried to,
In Väinämöinen's boat?"

Said old Väinämöinen:
"I know a little land,
A small piece of ground,
Where none eat, none strike,
No sword of man has passed —
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.
There the Sampo shall be taken,
The coloured lid be hidden."

Then old Väinämöinen
Steered onwards
Across the blue open sea,
Sailed across Pohjola's waters.

Said lively Lemminkäinen:
"Why do you not sing, Väinämöinen?
Why not hum, well-born one,
Now you have won the good Sampo,
Now you have travelled the good road?"

Steadfast old Väinämöinen
Answered well enough:
"Too early for singing,
Too soon for making joy,
While Pohjola's gates are still in sight,
While those evil hinges gleam.
Singing would be fitting,
Joy-making would be seemly,
When our own doors come in sight,
When our own gates swing open,
A hundred leagues behind us,
At the end of five days' sailing."

Then old Väinämöinen
Sailed the blue sea,
Sailed one day, sailed another,
Sailed nearly a third as well;
Already his own doors appeared,
His own gates swung open,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.

Then old Väinämöinen
Began to hum a song;
His mouth moved, his beard trembled,
But his jaws did not wag.

A crane sat on a stump
On a watery tussock,
In dark Pohjola,
In murky Sariola,
Counting its toe-bones,
Lamenting its toes.

The crane heard the strange sound
As Väinämöinen sang,
The crane let out a great cry,
Shrieked an evil note;
All Pohjola woke,
The evil realm was roused.

Louhi, Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Went to find the Sampo,
To see the coloured lid,
In Pohjola's stone mountain,
Inside the copper hill.
She said when she got there:
"Woe upon my days!
Who has picked the locks,
Broken all the hinges,
Opened all the doors,
Moved the fortress gates?
Has the Sampo been taken from here,
The coloured lid carried off?"

"The Sampo has been taken,
The coloured lid carried off,
From Pohjola's stone mountain,
From inside the copper hill,
From behind nine locks."

Louhi, Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Prayed to Ukko,
Worshipped the Thunderer:
"Raise, Ukko, a great wind,
A boundless change of weather,
Raise dark clouds
Over the clear waters,
So that Väinämöinen may not escape,
The wanderer may not pass."

Ukko the high god
Bade the winds to blow,
The horizons to rage;
The winds rose up blowing,
The horizons raged.
Hard the west wind battered,
The north-west wind gusted,
Harder still the south wind,
The east wind shrieked savagely,
The north wind roared fiercely.
The wind stripped the trees of needles,
The heather of its blossoms,
The grass of its tassels —
Snatched the pike-bone harp,
The fish-jaw kantele,
From Väinämöinen's boat.
Ahto, watching from the waves,
Quickly gathered it home
To his fish-court palace.

Said the smith Ilmarinen:
"Now my hair has seen the wind,
My beard evil days —
Seen them on these very seas;
Seldom have I been able to see
Such wind before.
Woe upon my days!
I set out on the open sea,
On the wide expanse,
Standing on a spinning log,
On a trembling twig;
The wind is my shelter,
The sea-wave my mercy."

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"No weeping in a boat,
No wailing in a vessel;
Tears will not free you from trouble,
Moaning will not end evil days."

That lively Lemminkäinen
Neither wept nor rejoiced,
But remembered his former straits,
Considered his affairs;
He added extra strakes,
Fashioned ribs,
Three fathoms high.
Let the wind batter away,
The waves rock the boat —
There were strakes on the vessel,
The ribs were strong enough.

The Mistress of Pohjola herself
Built a ship of the North,
Outfitted a warship;
Loaded men into her vessel
As a teal loads its young,
A wigeon drops its chicks;
A hundred men at the oars,
A thousand heroes at the thole-pins,
A hundred men without swords,
A thousand men with swords.
She hoisted the sail above
Like a long flank of cloud;
Then set off, and hurried,
To chase down Väinämöinen.

Steadfast old Väinämöinen
Sailed the blue sea,
Spoke these words himself,
Called from the stern of his boat:
"O you, lively son of Lempi,
My highest friend!
Climb to the top of the mast,
Scramble up the sail-yard,
Look east, look west,
Look across Pohjola's shore."

That lively Lemminkäinen,
A good rogue even unbidden,
Light of foot even unpraised,
Climbed to the top of the mast,
Scrambled up the sail-yard;
Looked east, looked west,
Looked across Pohjola's shores,
Then said these words:
"The aspens are full of hawks,
The birches full of speckled eagles."

Said old Väinämöinen:
"You told a lie just now;
Those are not hawks,
Nor speckled eagles —
They are sons of Pohjola.
Look again, look well."

He looked again, looked well,
And said these words:
"A cloud is rising from the North,
A bank of cloud from the north-west."

Said old Väinämöinen:
"You told a lie just now;
That is no cloud at all,
Nor any bank of cloud —
That is a ship under sail.
Look well a third time."

He looked a third time,
And said these words:
"O you, old Väinämöinen!
Already Pohjola's ship is coming,
A hundred-oared vessel closing —
A hundred men at the oars,
A thousand at the thole-pins,
A hundred men without swords,
A thousand men with swords."

Then old Väinämöinen
Knew the truth was true,
The reality unfeigned;
And spoke, said thus:
"Row, smith Ilmarinen!
Row, lively Lemminkäinen!
Row, all folk together!"

The smith Ilmarinen rowed,
Lively Lemminkäinen rowed,
All the folk rowed together —
But the wooden boat would not run,
Väinölä's vessel would not move.

Then old Väinämöinen
Knew destruction was coming,
The day of distress arriving.
He pondered and considered
How to be, how to live.
And spoke these words:
"I will yet find a way,
Remember a trick, know a road."

He reached for his tinder,
Pressed into his fire-steel,
Took a little flint,
Just a bit of tinder,
Cast them into the sea
Over his right shoulder,
Past his left armpit,
And spoke these words,
Uttered this utterance:
"Let a fiery reef arise,
A hidden island grow,
Upon which Pohjola's ship may run,
The hundred-oared vessel split!"

A fiery reef was created,
A hidden island blessed,
Reaching endlessly to the east,
Boundlessly to the north-west,
As a knee-block to Pohjola —
Upon which Pohjola's ship ran,
The hundred-oared vessel split.

Louhi, Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Dared to try another form,
Ventured to change her shape.
She turned the oars into wings,
The rudder into her tail,
Then set herself to flying;
Rose up as a great eagle.

She flew onward, soaring
Over the clear open sea,
Over the wide expanse —
A hundred men beneath her wing,
A thousand at her tail,
A hundred men without swords,
A thousand men with swords.

She glided and she circled,
Composed herself as a great eagle,
Flew to the top of the mast,
Crashed down upon the sail-yard,
Onto Väinämöinen's boat.
The boat nearly dove headfirst,
The vessel nearly rolled.

Said old Väinämöinen:
"O, Mistress of Pohjola!
Will you now share the Sampo,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island?"

Said the Mistress of Pohjola:
"I will not share the Sampo,
Not with you, wretch,
Not with you, Väinämöinen!"
And she herself seized the Sampo
From Väinämöinen's boat.

The smith Ilmarinen
Took his own sword
In his right hand,
From his left thigh;
He struck at the eagle's claws,
At the hawk-bird's talons.
Struck once, struck twice,
Quickly struck a third time.
But did not cut a vein,
Did not scratch the skin.

Then lively Lemminkäinen
Drew the sword from his belt,
The fierce iron from its sheath.
Then Pohjola's crone spoke,
Called from the top of the mast:
"O you, lively son of Lempi!
You deceived your own mother,
Lied to your parent;
You said you would not go to war
For ten summers' time,
Not for need of gold,
Nor for desire of silver."

Old Väinämöinen himself —
He did not draw a sword,
Did not snatch the fire-blade;
He raised a tiller from the sea,
An oaken splinter from the waves,
And with it struck at her wings,
With it broke her claws,
Until nothing was left
But one ring-finger.

The men crashed into the sea,
The warriors fell from her wings;
A hundred men from under the wing,
A thousand from the tail,
Ten from every talon.
The Mistress of Pohjola herself
Fell from the mast into the boat,
Like an arrow shot from a bow,
Like a crossbow bolt that has flown,
Like a grouse fallen from a tree,
Like a squirrel from a spruce-branch.

Then she seized the Sampo
With her ringless finger;
Tipped the Sampo into the water,
The coloured lid into the waves,
Onto the clear open sea,
Onto the wide expanse.
There the Sampo was smashed to pieces,
The coloured lid shattered.

The wind rocked those fragments,
The gentle air stirred them,
On the blue open sea.
What Sampo-fragments sank
Under the clear waters,
Over the dark depths —
All those became the sea's strength,
Treasures for Ahto's children.
The sea will not lack for strength,
Nor Ahto of the water for treasure.

What few fragments
Washed ashore against the sea,
Against the icy water —
From those came ploughing, from those came sowing,
From those came growth of every kind,
From those the eternal happiness,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.

The Mistress of Pohjola herself
Carried the lid to Pohjola,
Got the frame back to Sariola,
With her ringless finger.
She got no other fragment;
From that came poverty in Pohjola,
Breadless life in Lapland.

Runo 24 — The Great Oak

Väinämöinen finds fragments of the Sampo on the shore and carries them to the tip of the headland. He sends Sampsa Pellervoinen to sow the land with six kinds of grain and seven kinds of seed. Sampsa sows and ploughs: spruce grows on the hills, heather on the heaths, birch in the hollows, pine on the slopes, rowan on the holy ground — but the oak will not grow. He waits; after a week, the oak finally takes root and spreads its branches to heaven, blocking sun and moon. A cutter must be found, but no hero in Finland, Russia, or Karelia can fell it. Then a tiny man rises from the sea, no bigger than a thumb — who grows in an instant to enormous stature, feet on the sand, head in the clouds, beard at his knees. In three strokes he fells the great oak: whoever takes a branch gains eternal luck, whoever takes a leaf gains eternal fortune, whoever takes the crown gains eternal magic. The sun and moon shine again. Väinämöinen sows misty seeds and blesses Finland. Louhi threatens to lock the moon in stone, the sun in an iron mountain, send frost and iron hail and bears against his fields and cattle. Väinämöinen defies her: the keys of fortune are his own, not in the envious one's armpit. He prays to the Creator for an iron fence, and turns all Louhi's curses back upon Pohjola.

Steadfast old Väinämöinen
Found the Sampo's fragments,
Pieces of the coloured lid,
On the shore beside the sea,
From the flank of the painted rock,
From the thick stone's surface;
He carried them to the headland's tip,
To the end of the fog-wreathed island.

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself
To the son of Pellervoinen:
"Sampsa, son of Pellervoinen!
Go now and sow the land,
Go and spread the seed;
Sow with six kinds of grain,
With seven kinds of seed,
To make my shores wealthy,
To make my slopes fertile."

Sampsa, son of Pellervoinen,
Took the six kinds of grain,
The seven kinds of seed,
One in a sable-skin pouch,
In a summer-squirrel's hollow leg.
He went out to sow the land,
To spread the seed abroad,
And spoke these words:
"I sow and I scatter
Through the Creator's fingers,
Through the hand of the Almighty.
Old woman beneath the earth,
Son of the field's foundation,
Grandmother of the soil, master of the land!
Make the turf push upward,
The strong earth turn and heave.
Raise a thousand shoots,
Spread a hundred branches,
From my sowing, from my ploughing,
By the work of my effort.
Raise the branching sprout,
Lift the hairy stump
From the work of the soft field,
From the bitter liver-earth.

The earth shall not lack for hills,
Not in this world ever,
If there be grace from the givers,
Leave from the daughters of nature.

O Ukko, high god,
Or heavenly father,
Ukko, holder of the clouds,
Ruler of the cloud-wisps!
Hold court in the clouds,
Clear counsel in the beams of light,
Raise a cloudbank from the north-west,
Send another from the west,
A third from the far east,
Hurry one from the south.
If water be needed,
Sprinkle water from your clouds
Upon the rising shoots,
Upon the murmuring seedlings."

With that Sampsa Pellervoinen
Sowed and scattered the land;
He sowed the hillocks into spruce-groves,
The heaths into heather.
He sowed birch in the hollows,
Sowed pine upon the slopes,
Sowed bird-cherry on the wetlands,
Willows on the swelling ground,
Rowan on the holy places,
Buckthorn on the fresh-aired ground,
Juniper on the stony ridges,
Oak at the river's edges.

He got a fire-bladed plough,
Chose copper ploughshares,
Took a noble ox,
Väinämöinen's cross-legged bullock,
Tough along its flanks,
Very strong of body,
Splendid in its horns.

With that he ploughed the sowings,
Drew the wilds into furrows,
And spoke these words:
"I plough and I furrow
With a fire-bladed plough,
With copper ploughshares."

He ploughed all the poor lands,
Turned them into tilth;
He sowed the bogs, the heather grew,
He ploughed the hollows, birch sprang up,
He ploughed the slopes, pine grew,
He ploughed the hillocks, spruce grew,
Bird-cherry grew on the wetlands,
Willows on the swelling ground,
Rowan on the holy places,
Buckthorn on the fresh-aired ground,
Juniper on the stony ridges.
But the oak would not grow,
God's tree would not take root.

He left it to its freedom,
To its own fortunes.
Two nights passed, three nights,
As many days besides;
He went to look:
"Has the oak grown yet,
Has God's tree taken root?"
The oak had not grown,
God's tree had not taken root.

He left it to its freedom,
To its own fortunes.
He waited three more nights,
As many days besides,
Went to look at last,
After the week was ended:
"Has the oak grown yet,
Has God's tree taken root?"

Now the oak had grown,
God's tree had taken root;
Heavy with its branches,
Wide with its leaves,
Its crown filled the sky,
Its leaves spread through the air,
It blocked the clouds from passing,
The cloud-wisps from drifting,
It hid the sun from shining,
It hid the moon from gleaming.

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"How weary are the people
When the sun does not shine,
When the dear moon does not gleam.
Is there among this company,
This fair company,
One to fell this oak,
To topple this fair tree?"

A feller was sought,
A cutter was looked for,
In Finland, in the land of Russia,
From between the two Karelias,
From the border of three kingdoms.
There was no hero,
No man of valour,
Who could fell the oak,
Who could hew the great tree.

A little man rose from the sea,
A hero from the sealed waves,
A little better than a dead man,
A little fairer than a drowned one,
Neither much of a hero
Nor much of a small one;
As long as a man's span,
As tall as a woman's hand-span.
A copper hat on his shoulders,
Copper boots on his feet,
Copper gauntlets on his hands,
Copper patterns on the gauntlets,
A copper belt about his waist,
A copper axe behind the belt,
A copper haft on the axe,
Silver on the butt,
The haft one cubit long,
The blade one hand-span high.

He sharpened his axe,
Whetted the even blade
On five Estonian stones,
On six whetstones,
On the tip of a seventh.

The axe was sharpened to keenness,
Fully made ready;
Then that man became a man,
Hero grew from a hero:
His feet strode upon the ground,
His head held up the clouds,
His beard hung at his knees,
His hair trailed at his heels.
A fathom from mouth to trouser-leg,
Half again from his kneecap,
Two from the trouser's edge.

He walked with great strides,
Swung forward rolling.
He took one step
Onto the fine sand,
Took another step
Onto the bitter liver-earth,
Took a third step
To the root of the great tree,
To the base of the mighty oak.

He struck the tree with his axe,
Chopped with the even blade.
He struck once, he struck twice,
Chips flew from the wood,
Splinters fled from the oak,
Fire sparked from the axe.

Then on the third stroke
He felled the mighty oak,
He rolled the green tree,
He toppled the fair tree.
Its crown he struck to the east,
Its stump he shoved to the north-west.
Whoever took a branch from it
Took eternal luck;
Whoever broke the crown from it
Broke off eternal magic;
Whoever cut a leaf from it
Cut eternal fortune;
Whatever chips scattered
To the clear open sea —
From those the sorcerers got their arrows,
The evil ones their weapons,
The devil his pins.

Steadfast old Väinämöinen
By this felled the oak,
Rolled the green tree,
Toppled the fair tree;
Set the sun to shining,
Let the moon gleam again.

Then old Väinämöinen
Sifted mists through a sieve,
Shook out fogs and vapours;
The sieve grew hundreds,
The seed-measure grew tens,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.

Said old Väinämöinen:
"Here is ploughing, here is sowing,
Here is growth of every kind,
For the poor lands of the North,
For Finland's great estates;
Here the moon to gleam,
Here the sun to shine,
Here the dear sun!"

Said the Mistress of Pohjola:
"I will yet remember a trick,
Find a little wonder,
Over your sowing, your ploughing,
Over all your growing;
I will thrust your moon
Into the painted stone,
Into the thick rock's surface;
I will set your sun,
Make it shine
In the mountain of steel,
In the cliff of iron,
So it shall never get free,
Never shine in all its days.

I will let the frost bite,
The cold air linger
On your ploughings, your sowings,
On all your hard-won work;
I will rain iron hail,
Rattle down steel,
To thresh your clearings,
To flog your fields.
I will raise the bear from the heath,
The angry cat from the thicket,
The crooked-claw from the forest,
The gap-toothed from the branches,
To crush your horses,
To kill your mares,
To fell your cattle,
To scatter your cows;
Or else with plagues I will kill them,
Fell every sort of beast,
Fell the people alone,
Destroy your great line."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"No Lapp can sing me down,
No Turja-man can thrust me;
I myself hold the cloak of the air,
The keys of fortune are with me,
Not in the envious one's armpit,
Not at the ill-wisher's fingertip."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"Protect us, steadfast Creator,
Guard us, beautiful God!
From the wild thoughts of men,
From the plots of old women.
Strike down the earthly envious,
Defeat the watery sorcerers.
Be on the side of your sons,
Always help your children —
That the sun shine not in vain,
The moon gleam not in vain,
The wind blow not in vain,
The frost bite not in vain,
The cruel weather touch not.

Build an iron fence,
Raise a stone fortress
All around my living,
On both sides of my homestead,
From the ground up to the heavens,
From the heavens down to earth;
Post it with steel stakes,
Weave it with earth-serpents,
Wind it with adders,
Fill it with lizards,
So that excess not eat too much,
Nor opposition waste the plenty.
What the sorcerers have cursed —
They have cursed their own strength.

Now you, Mistress of Pohjola!
Thrust your plagues into the stone,
Press your evils into the cliff,
Cast your sorrows into the mountain;
Do not touch the moon ever,
Nor the sun at all.

Let the frost bite,
The cold air linger
On your own oats,
On your own sown grain.
Rain iron hail,
Rattle down steel
On Pohjola's lane-ends,
On Pohjola's farmyard floors.

Raise the bear from the heath,
The angry cat from the thicket,
The crooked-claw from the forest,
The gap-toothed from the branches —
On Pohjola's field-ends,
On Pohjola's cattle-paths."

Then old Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"Now yield, sweet Finland!
Give your land to blessedness,
Your air to abundance;
Valleys for my singing,
Groves for my play,
Dance-floors for my dancing."

Runo 25 — The Nine Plagues

The Mistress of Pohjola lies down in the wind and becomes pregnant by it. When her time draws near, she heats a sauna in secret, recites the old women's charms, and gives birth to nine sons — all evil, all children of death. One she makes into a stitch, another into bone-ache, another into a wheeze, another into a rash, another into a boil-breaker, another into plague, another into a water-sorcerer, another into envy itself, another into a marsh-witch. She sends them all to the misty headland to torment Väinämöinen's people with nameless disease. All Väinölä sickens; the floors rot beneath them, the blankets grow damp above them. But Väinämöinen heats a sauna, prepares a honeyed birch-whisk, drives out the holy sparks, charms the pains into Pain Mountain where a stone has a hole bored nine fathoms deep, then brews healing salves from herbs brought from nine healers — and at last cures his people.

Louhiatar, the old woman,
The hag, Mistress of Pohjola,
Made her bed upon the road,
Her straw upon the evil ground;
She lay with her back to the wind,
Askew to the bitter weather,
Hindward to the cold rain,
Facing the break of day.

A great gust of wind came,
A vicious blast from the east;
The wind lifted her coat-hems,
The gale raised her skirt-hems.
Hard the north wind blew,
The west wind battered through —
Through bone, through sinew,
Through the moving flesh,
Through the coursing veins.
From that she was filled, from that she was sated,
From that she grew heavy,
From that she grew fat.
She carried a hard womb,
A belly full and difficult,
Carried two months, three,
Three months, four months,
Four months, five months,
Five months, six months,
Seven, eight months,
Around the full nine months
By the old woman's reckoning,
And half the tenth month.

Then in the tenth month
She was pressed to labour,
Her full belly grew hard.
The mother's pain strikes,
The woman's fire flashes.

She shifted her belt-flap,
Settled in another place,
And spoke these words:
"O my little serving-girl,
Best of my hirelings,
Heat the sauna quickly,
Warm the little room in haste,
Without the village hearing,
Without word reaching the neighbours.
Oil the doors with ale,
Wet the hinges with beer,
So the doors do not cry out,
The hinges do not creak."

She heated the sauna quickly,
Warmed the little room in haste,
Without the village hearing,
Without word reaching the neighbours.
She oiled the doors with ale,
Wet the hinges with beer,
So the doors would not cry out,
The hinges would not creak.

Then the Mistress of Pohjola
Settled herself in the shelter,
Pressed into the darkness,
And prayed to Ukko:
"O Ukko, high god!
Come near to look,
Come close to see,
Come to the sauna in secret,
To the hidden little room,
Without the door crying out,
Without the hinges creaking.
I oil the doors with ale,
I wet the hinges with beer,
So the doors do not cry out,
The hinges do not creak.

Come quickly, hurry,
In this hard distress,
In this difficult belly-labour.
Open the fleshy casket,
Click the bone-lock,
Let the great pass, let the small,
Let the weak one through;
Free the girl from her straits,
The woman from her belly's twisting.

Kave, old woman of Nature,
Kave, beautiful golden one!
You who are the eldest of women,
The first mother-helper,
Run knee-deep into the sea,
Waist-deep into the waves,
Take slime from the ruff-fish,
Slipperiness from the burbot,
With which to oil the bone-joints,
With which to smooth the sides,
To ease the hinder parts;
Free the girl from her straits,
The woman from her belly's twisting,
In this hard distress,
In this difficult belly-labour.

Kivutar, old woman of pain!
Come here in quick shoes,
Come gliding in fine hems,
Come sliding in dark stockings,
Come walking in white ones,
To seize hold of the pains,
To make the wounds stop throbbing;
Or else death will come,
The spirit's departure draws near,
In this difficult work,
In this hard belly-labour."

Louhiatar, the old woman,
The hag, Mistress of Pohjola,
Made nine sons,
Laid nearly ten children,
In the steam of a single bath,
In the heat of a single sauna,
From a single belly-load,
In a single summer's night.

She named her sons,
She ordered her children,
Each as she had fashioned them,
Each as she had created them.
One she made a stitch-pain,
Another she made a bone-ache,
One she squeezed into a wheeze,
Another she rasped into a rash,
One she made a boil-breaker,
Another she ground into plague,
One she made a water-sorcerer,
Another she made envy everywhere,
Another she made a marsh-witch.

She instructed her sons herself,
Ordered her children
To go yonder, to the other place,
To the tip of the misty headland,
To the end of the fog-wreathed island.

With that the Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Let loose boundless deaths,
Raised nameless diseases,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.

The sons of Väinölä sickened,
The children of Luotola wasted,
In the nameless disease,
In the unknown sickness;
The floors rotted beneath them,
The blankets grew damp above them.

Then old Väinämöinen,
Eternal knower,
Heard that Luotola was ailing,
The sons of Väinölä suffering,
In the nameless disease,
In the unknown sickness.

He heated a sauna quickly,
Warmed the little room in haste.
He took a birch-whisk in his care,
A honey-wing under his shelter,
And steamed the honeyed whisk,
Softened its hundred branches.
He wiped away the holy sparks,
Quenched the holy embers
With his honey-wing,
With his mead-whisk.
And spoke these words:
"Is this sickness the Creator's making,
Death ordained by God,
Or sent for a price,
Built for money's sake?

Rise, sickness, to the sky,
Distress, rise on the wind,
Mist, go under the air;
There let the wind rock you,
The evil weather fling you,
To the far end of the North,
Where there is no moon, no sun,
No air to warm the skin.

I shall charm the pains along with me
Into cellars of stone,
Into iron ruins.
Painful it is to dwell in pains,
Hard to live in wounds.

Kivutar, old woman of pain,
Collects the pains
Into a painted cup,
Into a copper vessel;
Pain-gauntlets on her hands,
Pain-shoes on her feet.
Come here when needed,
Come here when called,
Make the pains painless,
The wounds unwavering,
So the sick one may sleep,
The wretched one may dream,
The moaner may rest,
The anguished one have an hour's peace.
Take the pains into your cup,
The wounds into your copper vessel;
Boil the pains yourself,
In a little kettle,
Wide enough for three fingers,
Big enough for a thumb,
In the middle of Pain Mountain,
On the summit of Pain Hill.

A stone is in the middle of the hill,
A hole in the middle of the stone;
The hole was bored with an auger,
Pierced with a drill,
Nine fathoms deep,
Nearly ten cubits,
Into which the pains are thrust,
The evil wounds are pressed.
The stone does not weep for pains,
The rock does not mourn for wounds,
Even if much be put there,
Heaped beyond measure,
Shovelled in by the load.

O Ukko, high god,
Old man of the heavens!
Come here when needed,
Come here when called,
To make health,
To build peace.
Speak with your pure mouth,
Breathe, Creator, with your warm breath,
That no son may be lost,
No mother's child may fall,
From the Creator's appointed number,
From God's fashioned count."

Then old Väinämöinen
Set a pot upon the fire,
Set a brew to boiling,
Full of good herbs,
Dripping with honey to the ground,
Trickling with mead.

The pot boiled and bubbled
Three summer days,
Three whole nights.
Then old Väinämöinen
Looked at the salve:
"Are the ointments true,
The cures constant?"

The ointments were not yet true,
The cures not constant.
So he set the pot on the fire,
Set the brew to boiling,
Added more herbs besides,
Grasses of many kinds.

The pot boiled and bubbled
Three whole nights,
Three summer days.
Then old Väinämöinen
Lifted the pot from the fire,
Looked at the salve:
"Are the ointments true,
The cures constant?"

The ointments were not yet true,
The cures not constant.
So he set the pot on the fire,
Set the brew to boiling,
Added more herbs besides,
Grasses of many kinds,
Which had been brought from elsewhere,
From that cold village,
From nine healers,
From eight watchers.

The pot boiled and bubbled
Three whole nights,
Three summer days.
Three sons it took
To tend a single pot of cures;
A forest of wood was burned,
A forest of wood, an island of land,
For a single pot of cures.
Then stone stuck to stone,
Rock clung to rock.

Then old Väinämöinen
Lifted the pot from the fire,
Looked at the salve:
"Are the ointments true,
The cures constant?"

Now the ointments were true,
The cures constant.

He anointed with those ointments,
Rubbed on those salves;
Anointed below, anointed above,
Anointed the middle as well,
And spoke these words,
Uttered this utterance:
"May the Lord grant help,
May God bring aid,
Where my hands have gone,
Where my words have reached.

Where my hand does not go,
Let God's hand go;
Where my finger does not fit,
Let the Creator's fingers fit;
Where my word does not reach,
Let God's word reach.
O Ukko, high god,
Old man of the heavens.
Make them well by night,
Make them whole by day,
So no pain is felt above,
No ache stings within,
No hardship enters the heart,
So not a bit is felt,
Not the slightest sorrow,
In this world ever,
Under the bright golden moon."

Steadfast old Väinämöinen,
Eternal knower,
By this drove out the created plague,
Healed the inflicted sickness.

Runo 26 — The Fire Hunt

Louhi hides the moon in a painted stone and the sun in a mountain of steel. Perpetual night falls — five years without sun, eight without moon, a full ten without stars. Väinämöinen and Ilmarinen climb to the sky to see what blocks them. They strike fire for light; a spark falls from the heavens through nine skies. A maiden on a long cloud had been rocking fire in a golden cradle — it slipped from her careless hand. The spark falls through the smoke-hole of Tuuri's new house, burns a child's knees, scorches a mother's breasts, kills an infant. The spark plunges into Lake Alue, which boils three times a summer night, hurling its fish ashore. A perch tries to swallow the spark and fails; a whitefish swallows it, then in agony is swallowed by a red salmon, which is swallowed by a grey pike. Väinämöinen orders flax sown, a net woven, and they drag the lake — three times without catching the right fish. A fine son of the sun helps beat the water with a pine-trunk. At last the grey pike is caught. Inside the pike is the salmon; inside the salmon, the whitefish; inside the whitefish, a blue ball; inside the blue ball, a red ball; inside that, the fire-spark from heaven. It escapes, burns half of Pohjola, a wedge of Savo, and both sides of Karelia. It scorches Ilmarinen himself. He runs to the water and tames the fire with the great fire-charms — commanding it back to its embers, calling the ice-boy of Pohjola and the frost-maiden, invoking Ukko to send ice and hail upon the burning places.

Louhi, Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Sang the moon from its gleaming
Into the painted stone,
Sang the sun from its shining
Into the mountain of steel,
Into the cliff of iron.

Now the night was perpetual,
A long pitch-darkness,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.
Five years of night there were,
Six years without sun,
Eight years without moon,
Nine without the Great Bear,
A full ten without stars.

Said old Väinämöinen:
"Brother, smith Ilmarinen!
Let us go to see the moon,
To look for the sun,
To learn about the Great Bear —
What wonder hides the moon,
What shadow blocks the sun,
Since the moon does not gleam,
Since the sun does not shine
Upon us wretched ones,
Toward our days of dawn."

Steadfast old Väinämöinen,
The second, smith Ilmarinen,
Rose to see the moon,
To look for the sun,
To learn about the Great Bear,
High up to the heavens,
Above the six painted lids,
Above the nine skies.

Ilmarinen struck fire,
Väinämöinen flashed it forth,
With a copper knuckle-ring,
With a fire-bladed sword,
Above the six painted lids,
Above the ninth sky.

A maiden on a long cloud's edge,
A girl at the rainbow's rim,
She was rocking fire,
Swaying a brightness,
In a golden cradle,
On silver straps.
The silver straps creaked,
The golden cradle swung,
As the fire was rocked,
As it was gently swayed.
The fire slipped from the foolish one,
The brightness from the careless —
A fire-spark flew loose,
A red ember shot forth,
Through the ninth sky,
Through the six painted lids.

Steadfast old Väinämöinen,
The second, smith Ilmarinen,
Set out to find the fire,
To seek the brightness.

They carved a boat on the mountain,
Hammered under the forest's edge,
A three-ribbed boat.
Sampsa, son of Pellervoinen,
Carved the oars from spruce,
Fashioned the thole-pins from pine.

Then they took the boat to water;
They rowed and they drifted
Around the Neva's river,
Around the Neva's headlands.

A woman came to meet them,
Calling out and asking:
"Where are you men from?"

Said old Väinämöinen:
"We are from mid-air,
From the navel of mid-sky."
"Where do you go, men?
Where do you travel, wretches?"
"We go to find the fire,
To seek the brightness.
Where are you from, poor woman?"
"Where I am from, poor woman!
I am the eldest of women,
The first mother-helper,
Who has blessed five brides,
Betrothed six maidens."

They rowed on, seeking fire,
Seeking the brightness;
The fire is fierce to find,
The brightness hard to seek —
Already the fire had done fierce harm,
The brightness caused destruction.
A fire-spark shot down,
A red ball fell
From on high in the heavens,
From above the six painted lids,
Through the gentle airs,
Through the ragged smoke-hole,
Through the bed of love,
Into Tuuri's new house,
Into Palvonen's roofless hall.

A maiden was nursing her child
In the wretched cradle,
In Tuuri's new house,
In Palvonen's roofless hall.

Then the fire-ember came,
Burned the child's knees,
Scorched the mother's breasts,
Broke the maiden's chest.
That child went to Manala,
That boy to Tuonela,
Who was born to die,
Destined to perish.
But the mother knew more —
The mother did not go to Manala.
She knew how to tame fire,
How to torment the brightness —
There, into the fierce water,
Into the waves of Lake Alue.

That terrible Lake Alue
Three times on a summer night,
Nine times on an autumn night,
Boiled to the height of the spruces,
Roared above the aspens,
In the anguish of the red fire,
In the torments of the brightness.
It cast its fish onto dry land,
Its perch onto the shore.
The fish looked about,
The perch considered
How to be, how to live,
In those torments of fire,
In those agonies of brightness.

A hump-necked perch came,
Tried to catch the fire-ember;
But the perch could not.
Then a blue-grey whitefish came,
Swallowed the fire-ember.

A short time passed,
Then pain came to the swallower,
Agony to the one who gulped it down,
Distress to the great eater.
It swam about, it wandered,
Headland to headland, island to island.
Every headland stuck it with a sting,
Every island sent it a message:
"Is there in these gentle waters,
In these depths of misery,
No one to hear my wretchedness,
No one to find my grief,
In these torments of fire,
In these agonies of brightness?"

Then a red salmon came,
Swallowed the blue-grey whitefish.
A short time passed,
Then pain came to the swallower,
Agony to the one who gulped it down,
Distress to the great eater.

It swam about, it wandered,
Headland to headland, island to island.
Every headland stuck it with a sting,
Every island sent it a message:
"Is there in these gentle waters,
In these depths of misery,
No one to hear my wretchedness,
No one to find my grief,
In these torments of fire,
In these agonies of brightness?"

Then a grey pike came,
Swallowed the red salmon.
A short time passed,
Then pain came to the swallower,
Agony to the one who gulped it down,
Distress to the great eater.

It swam about, it wandered,
Headland to headland, island to island.
Every headland stuck it with a sting,
Every island sent it a message:
"Is there in these gentle waters,
In these depths of misery,
No one to hear my wretchedness,
No one to find my grief,
In these torments of fire,
In these agonies of brightness?"

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"Is there a flax-sower,
A sower and a plougher,
In a single summer night,
In the space of two days,
To make me a net,
A hundred-eyed seine,
To kill the wretched fish,
To find the miserable creature?"

A wooden boat was burned,
A vessel destroyed,
Beside the fiery rapids,
At the whirl of the holy river.
A little ash came,
A few small cinders;
There the flax was sown,
Was sown and was ploughed.
There a beautiful crop grew,
A matchless flax sprang up,
A boundless linen rose,
In the space of two days,
In a single summer night.

Quickly the flax was retted,
Was pulled and stripped.
Quickly it was taken to water,
Quickly lifted from water,
Lifted and dried,
Quickly drawn through the brake,
In the space of two days,
In a single summer night.

The sisters spun it,
The sisters-in-law wound it,
The brothers wove it into a net,
The in-laws set the floats,
In the space of two days,
In a single summer night.

The net was made ready,
The cord-seine fashioned;
The brothers took it to the water,
The kinsmen went to fish.
One end was cast
To a wooded island,
To a treeless mainland;
The other end was cast
There into Tuonela's river,
Into the holy river's whirl;
The pole was set up
At Kaleva's stony shoal,
At old Väinö's harbour.

They beat and they kicked,
They dragged and they hauled;
They kicked the seine backwards,
Dragged the haul wrongways.
They caught all kinds of fish,
But did not catch that fish
For which the seine was made,
The cord-net fashioned.

Steadfast old Väinämöinen
Tried a second time.
One end was cast
At the mouth of Sariola's strait,
Past the salmon-reefs;
The other end was cast
Into Lapland's wide bay,
Past the whitefish islands;
The pole was set up
On Kalevala's isthmus,
On the headland of the meadow.

They beat and they kicked,
They dragged and they hauled;
They dragged with the current,
Hauled against the current.
They caught all kinds of fish,
But did not catch that fish
For which the seine was made,
The cord-net fashioned.

Then old Väinämöinen
Added more nets,
Extended the wings on the sides
By five fathom-lengths,
Extended the rope by ten.
And spoke these words:
"Let us take the nets to the deep,
Let us reach further,
Let us drag the water once more,
A third haul straightaway."

The nets were taken to the deep,
They reached further,
They dragged once more,
A third haul straightaway.

Who was the oarsman there,
Who was at the oars?
The smith Ilmarinen himself
Had become the oarsman,
Was sitting at the oars.
Who was hauling the seine,
Who was lifting the cord-net?
Steadfast old Väinämöinen
Was hauling the seine,
Lifting the cord-net.

Said old Väinämöinen:
"Wellamo, mistress of the water,
Water-wife with a reed-breast!
Come for a change of shirts,
For an exchange of garments.
Yours is a rough shirt,
Your foam-cloak is upon you;
I will give you a linen shirt,
I will put a flaxen gown upon you,
Woven by the Moon-daughter,
Spun by the Sun-daughter.

Wellamo, mistress of the water,
Water-wife with a reed-breast,
Put on your fortune-garments,
Dress in your gift-shirts,
In your gift-giving time,
In my fishing days.
Give me your gifts,
Bring out your bounty quickly;
Raise the bony host with a crash,
Drive the fish-flocks splashing,
Into my seine's hauling-ropes,
Into my hundred-board's lowering,
From beneath the deep expanses,
From above the dark depths."

Then a fine son of the sun
Leaped from the hillcrest,
Spoke his word, said thus:
"Do you need a beater,
A holder of the long pole?"

Said old Väinämöinen:
"Indeed we need a beater,
A holder of the long pole."

That fine son of the sun
Snatched a pine from the hill,
Grabbed a spruce for a shaft,
Set a stone as the beater,
Built a rock as a frame,
And spoke his word, said thus:
"Shall I beat by a man's strength,
Press with a hero's force,
Or beat by the net's measure?"

That wise Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"If you beat by the net's measure,
There will be much beating to do."

That fine son of the sun
Was already there as beater;
He beat by the net's measure,
Beat all kinds of fish
Into the seine's hauling-ropes,
Into the hundred-board's lowering.

Said old Väinämöinen:
"Now there is a fish-fleet,
A bony host indeed,
In the seine's hauling-ropes,
In the hundred-board's lowering."

They dragged and they hauled,
Then the seine was lifted,
Was unpacked and cleaned,
Into Väinämöinen's boat.
They caught the grey pike,
For which the seine was made,
The cord-net fashioned.

Then old Väinämöinen
Dared not touch it with bare hands,
Without his patterned gloves,
His iron mittens,
His copper gauntlets.

Then that fine son of the sun
Straightaway sprang to seize it,
And spoke these words:
"Would that a knife fell from the sky,
A blade dropped from the clouds,
Gold-hilted, silver-bladed,
With which I might split the pike,
Slice the fish in two."

A knife fell from the sky,
A blade dropped from the clouds,
Gold-hilted, silver-bladed,
Beside the grey pike.

Then that fine son of the sun
Seized the hilt at once:
"Stay, hilt, in my hand,
Edge in the Creator's pouch."

With it he split the pike,
Spread open the jaws;
In the belly of the grey pike
Was found the red salmon.
He split the red salmon;
In the belly of the red salmon
There was the blue-grey whitefish.

He split the blue-grey whitefish;
In the belly of the blue-grey whitefish
There was a blue ball,
In the third coil of the whitefish's gut.

He opened the blue ball;
From the heart of the blue ball
Fell a red ball.

He opened the red ball;
From the middle of the red ball
Flashed the fire-spark —
The one that had come from the heavens,
That had fallen through the clouds,
From above the eighth sky,
From the ninth level of air.
The fire-spark flashed free,
Escaped from the hand of the sun's son,
Travelled a little way
Over the top of Lake Alue,
Past the whitefish islands,
Between the salmon-reefs.
It sprang to the juniper heath,
And the juniper heath burned;
It climbed into a dry spruce
And burned the dry spruce straightaway;
Then it spread as a wildfire,
Grew terribly large,
Burned half of Pohjola's land,
A wedge of deep Savo,
Both sides of Karelia.

The smith Ilmarinen himself
Was sitting at the oars;
The fire burned his cheeks,
Scorched his groin-flesh;
From that he fell into distress,
Was pressed to agony.

He ran knee-deep into the water,
Stocking-deep into the shallows,
Waist-deep into the waves.
There he darkened the fire,
Quenched the brightness;
And spoke these words,
Uttered this utterance:
"Fire, creature of God's making,
Brightness of the Creator's creation!
Hide yourself in your embers,
Conceal yourself in your cinders,
To be tended by day,
To be hidden by night,
In the coaly hearthstone,
In the ash-bed's clay.

If that be not enough —
Panu, son of the sun,
Dear child of the sun!
Raise the fire to the heavens,
Into the middle of the golden ring,
Inside the copper sphere,
Back each to its mother,
To its sovereign parent.
Set the suns to shining,
The nights to resting,
Rising in the morning,
Setting in the evening.

With what shall I darken the fire,
Quench the brightness?
There is a boy in Pohjola,
A hero in the cold village,
A tall man in the land of Darkness,
Tall as a forest-spruce,
Big as a marsh-pine;
Whose trouser-leg hangs a fathom,
Half again from the kneecap,
Two from the trouser's edge.
He has icy mittens on his hands,
Icy boots on his feet,
An icy hat on his shoulders,
An icy belt about his waist.

Bring ice from Pohjola,
Frost from the cold village;
There is much ice in Pohjola,
Much ice, much frost.
The rivers are in ice, the lakes are frozen,
All the land is slippery,
The air utterly smooth.

Icy hares go leaping,
Icy bears go dancing,
In the middle of the snow-mountain,
At the edges of the snow-fortress;
Icy hawks go flying,
Icy teal go swimming,
In the middle of the snow-rivers,
Beside the snow-rapids.

Come, boy from Pohjola,
Boy from beyond the North,
Haul ice on your sledge,
Drag frost on your sleigh,
From the top of the fierce fell,
From the edge of the mighty mountain,
Through the fortress of snow,
Through the ice-fortress gate,
An icy kettle in the sleigh,
An icy ladle in the kettle.
When you arrive here,
When you reach the journey's end,
Splash cold water,
Pour frost-bearded slush,
On the places that have burned,
On the places fire has scorched.

With what shall I darken the fire,
Quench the brightness?
There is a maiden in Pohjola,
A girl in the cold village,
Whose veil is in the frost,
Whose undergarment is icy smooth,
Her stockings in ice, her shoes in frost,
Her skirt-hems in the rime,
Her collar in the hoar.

Rise, maiden from Pohjola,
Child from the depths of Lapland,
From the bed of the icy boy,
From the side of the frost-child.
Draw your cloak from the cold,
Your skirt from beneath the frost;
When you arrive here,
When you reach the journey's end,
Cast yourself upon the sick one's knees,
As a cover for the dying,
To close the fire's mouth,
To press the flame's head down.
Wrap the fire in your hems,
The brightness in your garments,
In your clean clothes,
In your white garments.
If that be not enough —
Ukko, golden king,
Ukko, holder of the clouds,
Ruler of the cloud-wisps!
Send a cloud from the east,
Rush one from the west.
Shove the clouds together,
Lay them overlapping,
Press them one upon another.
Rain ice, rain frost,
Rain good ointment
On the places that have burned,
On the spots the flame has scorched;
Make the fire powerless,
The brightness helpless,
The flame unmanned."

With that the smith Ilmarinen
Darkened the fire,
Quenched the brightness.
He made the fire powerless,
The brightness helpless,
The flame unmanned.

Runo 27 — The Return of the Sun and Moon

With sun and moon still hidden, all creatures suffer. Väinämöinen commands Ilmarinen to forge a new moon of gold and a new sun of silver. They carry them to the ninth sky, but neither gleams. Väinämöinen resolves to go to Pohjola himself. He crosses the river, enters the hall where armed men drink mead, and asks where the sun and moon have gone. The sons of Pohjola say: into the mountain of steel and the painted stone, never to be freed. Väinämöinen challenges them to measure swords; his is longer by a barleycorn, higher by a straw. He cuts through Pohjola's sons like turnip-tops, then goes to the mountain to free the sun and moon — but nine doors with three locks each bar his way. He returns home and asks Ilmarinen to forge crowbars, chisels, and keys. On the third day of forging, Louhi comes to the smithy window as a lark and asks what is being made. "A neck-ring for the hag of Pohjola," says Ilmarinen. Louhi flies home in terror, and — knowing destruction is coming — releases the moon from the stone and the sun from the mountain. She returns as a dove with the news. Ilmarinen steps to his door, sees the moon gleaming and the sun shining, and calls Väinämöinen to look. Väinämöinen greets the sun and moon with a joyful blessing.

How weary were the people,
How distressed the birds,
How hard it was for the water's fish,
How dreadful for the forest beasts,
When the sun never shone,
When the moon never gleamed.

The pike knew the river-bottoms,
The eagle knew the birds' gatherings,
The wind knew the goose's day-count;
But the wretched sons did not know
When morning might begin,
When night might come,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.

The young held council,
The elders considered
How to get along without the moon,
How to live without the sun,
How to endure without the Great Bear.

Steadfast old Väinämöinen
Went to his smith's forge,
Stepped beneath the door,
And spoke these words:
"Rise, smith, from behind the wall,
Hammerer, from behind the stone,
To forge a new moon,
A new ring of the sun;
Wretched it is to live without fire,
Hard without the moon's gleaming,
Hard without the sun's shining."

The smith rose from behind the wall,
The hammerer from behind the stone,
To forge a new moon,
A new ring of the sun.
He forged the moon of gold,
The new sun of silver.
He got the moon fashioned,
The sun made ready;
They raised them eagerly,
Carried them beautifully,
High up to the heavens,
Above the six painted lids,
Above the ninth sky.

Sweat broke from the maker's brow,
Dew from the Creator's face,
In the difficult work,
In the hard raising,
In carrying the sun,
In bearing the moon's ring,
There to the navel of the sky,
To the ninth level of air.

They got the moon carried,
The sun set in place,
On the ninth level of air,
On the navel of mid-sky —
But the golden moon did not gleam,
The silver sun did not shine.

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"If I now go to Pohjola,
Among the sons of Pohjola,
I shall get the moon to gleam,
The golden sun to shine."

And he set off, and hurried,
To dark Pohjola;
He walked one day, walked another;
On the third day
Pohjola's gates appeared,
Pohjola's doors opened,
Those evil hinges gleamed.

Then he shouted out a hail
There at Pohjola's river:
"Bring a boat, son of Pohjola,
To let me cross the river."

Said the son of Pohjola:
"No boats here are free;
Come with your fingers as oars,
Your palms as paddle-blades,
Across Pohjola's river."

Then old Väinämöinen
Plunged fingers-first into the water,
Hands-first into the waves;
Drew himself to a water-log,
To the top of a pine-block,
Then whistled a sharp whistle —
The wind came and blew him
Across Pohjola's river.

Pohjola's sons said,
The evil brood roared:
"Set your first foot,
Step upon this shore."
He set one foot, set another,
Stepped upon Pohjola's shore.

Pohjola's sons said,
The evil brood roared:
"Come to Pohjola's yard."
He went to Pohjola's yard.

Pohjola's sons said,
The evil brood roared:
"Come into Pohjola's hall."
He went into Pohjola's hall.

There the men were drinking mead,
Sipping honey-beer,
All men with swords at their belts,
Heroes in battle-gear,
At the expense of Väinämöinen's head,
For the death of the wanderer.
They said these words:
"What is the wretched man's message,
What tidings from the traveller?"

Steadfast old Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"Where has the sun gone from us,
Where has the moon vanished?"

Pohjola's sons said,
The evil brood spoke:
"There your sun has gone,
There your moon has vanished:
The sun has gone into the cliff,
Into the mountain of steel,
The moon has vanished into the stone,
Into the painted stone,
Whence it shall not escape in its life,
Never shine in all its days."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"Let us measure our swords,
Let us look at our blades;
Whether the moon may escape from the stone,
The sun escape from the cliff."

Whose sword was longer,
Whose blade was fairer —
His would be the right to strike first.
They measured their swords,
They looked at their blades;
Just a little longer
Was old Väinämöinen's sword,
By one barleycorn,
Higher by one straw.
From its edge the moon shone,
From its back the sun gleamed,
On the blade a horse neighed,
At the pommel a cat mewed,
In the tube a puppy slept.

They went out to the yard,
Face to face on the field.
Then old Väinämöinen
Struck one flashing blow,
Struck once, struck again,
Sliced like turnip-tops
The heads of Pohjola's sons.

He went to see the moon,
To retrieve the sun,
To take the Great Bear,
From the painted stone,
From the mountain of steel,
From the cliff of iron.

Nine doors there were,
Three locks locked
On each and every door;
He could not get inside.

Steadfast old Väinämöinen
Walked himself home,
Went to his smith's forge,
Spoke his word, said thus:
"O you, smith Ilmarinen,
Brother-in-law, my mother's son,
Forge a three-pronged mattock,
Forge a dozen chisels,
A good bundle of keys,
With which I shall free the moon from the stone,
Free the sun from the cliff."

The smith Ilmarinen
Forged what the man required,
Forged one day, forged another,
Forged nearly a third as well.

On the third day
Louhi, Mistress of Pohjola,
The gap-toothed crone of the North,
Rose early in the morning
And set herself to flying.
She rose on a wagtail's wings,
Climbed on a lark's feathers,
Flew to Ilmarinen's forge,
Sat on the smithy window.
The smith Ilmarinen
Spoke these words:
"What are you, bird, at the window,
So early in the morning?"

The bird put itself to speech,
The lark began to twitter:
"O you, smith Ilmarinen,
Eternal hammerer,
Since you are so very skilled,
Such a masterful smith."

The smith Ilmarinen
Spoke his word, said thus:
"I am skilled for a reason,
A masterful smith for a reason —
Long I watched the Creator's mouth,
The beard of the noble God,
Before I forged the heavens,
Hammered the lid of the air."

The bird put itself to speech,
The wagtail began to twitter:
"What is the iron-worker forging,
What is the smith hammering?"

The smith Ilmarinen
Answered with these words:
"I am forging a neck-ring
For that hag of Pohjola."

Then the Mistress of Pohjola
Set off, and hurried,
From the smithy of Ilmarinen,
Flew home as a wagtail.
She pondered and considered,
Held her head a long time,
With what her wretched neck,
The evil woman, might be saved.

She knew destruction was coming,
The day of distress arriving;
She rose early in the morning,
Very early in the dawn —
Released the moon from the stone,
Freed the sun from the cliff.

Then she flew to Ilmarinen's forge,
As a dove to the threshold.

The smith Ilmarinen
Spoke his word, said thus:
"What are you, dove, on the threshold,
So early in the morning?"

The dove put itself to speech,
Answered with these words:
"I am here on the threshold
To bring a message;
Already the moon has risen from the stone,
The sun escaped from the cliff."

Then the smith Ilmarinen
Stepped to the smithy door,
Looked hard at the sky,
Saw the moon gleaming,
Saw the sun shining.
He went to Väinämöinen,
Spoke his word, said thus:
"You, old Väinämöinen,
Eternal singer!
Come and see the moon,
Come and look at the sun,
Which have risen to the heavens,
To their former places."

Steadfast old Väinämöinen
Stepped out to the yard himself,
Lifted his head,
Looked up at the sky;
The moon had risen, the sun was free,
The sky's sun had returned.

Then old Väinämöinen
Spoke for himself,
Spoke these words,
Uttered this utterance:

"Hail, moon, from your gleaming,
Hail, face, from your showing,
Golden sun from your dawning,
Sun from your rising!

Golden moon, you rose from the stone,
Beautiful sun from the cliff;
You rose as a golden cuckoo,
As a silver dove.
Rise always in the mornings
After this day too;
Always when you come here
Bring us full health;
Shift your catch within reach,
Luck to the tip of our hooks,
A bite to the end of our thumbs.

Go now on your way in health,
On your journey in blessedness,
On your beautiful arc;
Reach your evening in joy."

Runo 28 — The Bear Feast

Väinämöinen prepares for the bear hunt. He invokes Mielikki, mistress of the forest, to bind her dogs and cover the bear's eyes with silk, its teeth with honey, so it will not sense the man's approach. He finds the bear, fells it, and carries it home singing. The household hears the song and rushes out to welcome the quarry. The bear-boy is led from the lane to the yard, from the yard to the house, and laid on a bench. Its hide is taken and the meat is boiled in a copper pot for three days. The feast is set out on pine-wood tables with golden cups and silver spoons. All of Tapio's folk are invited as guests. The people ask: where was the bear born? Väinämöinen tells the myth — it was born by the moon, near the sun, on the shoulders of the Great Bear, where Ukko cast a tuft of wool upon the waters and Mielikki gathered it ashore, rocked it in a golden cradle, and raised it beneath a flowering spruce until its teeth and claws grew from golden and silver branches. After the feast, the skull is placed in a fine tree with its gums pointing east and its eyes to the north-west, and Väinämöinen prays that such joy may come again.

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Now the bear is to be taken,
The rough-hide to be felled,
From sweet Metsola,
From watchful Tapiola;
To keep it from crushing my horses,
Killing my mares,
Felling my cattle,
Scattering my cows.

I too was a man once,
I was a man among men,
When the men were counted,
When shares were divided,
When heads were allotted.
I was in the bear's own grounds,
In the blunt-nose's yards;
But no longer in these times.
Shall I, wretched boy,
Grow old with caution,
Doubt myself before others?
Yet still, all the same,
My mind is set,
My thought is decided;
I would go to Metsola,
To drink the forest's mead.

I set out now from the men to the forest,
From the heroes to the outer work;
Mielikki, mistress of the forest,
Tellervo, wife of Tapio!
Tie up your dogs,
Chain your curs,
In the spruce-lined lane,
In the oaken run.

Bind its eyes with silk,
Wrap its head with braids,
Steep its teeth with honey,
Its jaw-rims with fresh butter;
So it cannot smell the man's breath,
Sense the hero's hour,
As I come to the yards,
To the noble bear's doors.

Bear, apple of the forest,
Beautiful forest-ball!
When you hear me coming,
A worthy man approaching,
Tuck your claws into your fur,
Your teeth into your gums,
So you touch no one vilely,
Stir no one cruelly.

Now you, bear, turn yourself about,
Honey-paw, spin yourself round,
Like a grouse upon its nest,
Like a goose upon its brood."

Then old Väinämöinen
Found the bear there,
Overturned its silken beds,
Toppled its golden lairs;
And spoke these words,
Uttered this utterance:
"Praised be God,
Glorified the Creator alone,
Who gave the bear as my portion,
The gold of the forest as my prize.
If I go to the bear's own grounds,
To the blunt-nose's yards,
To the small-eye's court,
To look upon my golden one —
Short of leg, crooked of knee
Is the blunt-nosed shuffler.
My dear bear,
My beautiful honey-paw!
Do not be angry without cause —
I did not fell you.
You yourself rolled from the perch,
Slipped from the spruce-bough,
Through your wooden garments,
Through your needle-coat;
The autumn days are slippery,
The winter days are dark.

My dear bear,
My beautiful honey-paw!
There is still ground for you to walk,
Heath for you to tread;
Come now, famous one, to travel,
Forest's treasure, to walk,
Blue-stockinged one, to step,
Quick-shoed one, to go,
From these little yards,
From these narrow paths,
Into the company of heroes,
Into the crowd of men.
There a storehouse was built long ago
On silver foundations,
On golden pillars,
Where we shall bring our guest,
Where we shall carry our golden one.
You shall not be treated badly there;
Honey shall be fed you there,
Young mead given you to drink.

Come now, since you are coming,
From this little nest,
From the twig-bed pillow,
From the needle-bed couch,
To the red bolsters,
To the silken bed,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof.
Glide upon the snow
Like a lily on a pond;
Drift upon the needles
Like a squirrel on a branch."

Then old Väinämöinen
Walked singing through the heaths,
Making the heath-land ring,
With the noble bear beside him.
He played beautifully,
Rang out handsomely,
Five times at the gate's mouth,
Three times on the home-hill.
The song was heard in the house,
The ring reached under the roof.

Then the folk in the house said,
The fair people spoke:
"Listen to this ringing,
The forest player's words,
The pine-bird's chatter,
The forest maiden's piping sound."

The folk stepped out to the yard,
The fair people to the grounds:
"Has the forest given us honey?
Has the land's master given a lynx,
Since you come singing,
Come skiing and humming?"

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"An otter has been caught for songs,
God's bounty for verses —
That is why we come singing,
Come skiing and humming.

No otter was caught,
Not an otter, not a lynx —
The famous one himself is travelling,
The forest's treasure walking,
The forest's foam rolling along,
The broadcloth-trousers rolling.
I bid God welcome here,
To these little yards,
To these narrow grounds,
To the places kept by the maids,
Trodden by the women.

If this be a hated guest,
Then hold the door shut;
But if this be a welcome guest,
Then hold the door wide open."

The folk answered,
The fair people spoke:
"Praised be God,
Glorified the Creator alone,
Who gave the bear as our portion,
The gold of the forest to be had.

Welcome now that you have come,
Honey-paw, that you have walked,
To these little yards,
To these narrow paths!

I have wished for this all my life,
Watched through all my growing years,
For the forest's silver to arrive,
The forest's gold to come travelling,
To these little yards,
To these narrow paths;
For Tapio's horn to sound,
The forest's pipe to ring.

I wished as for a good year,
Watched as for a beautiful summer,
As a ski watches for new snow,
A sled for noble drifts,
A maiden for a dear husband,
A red-cheek for a consort.

Evenings I sat at the window,
Mornings at the storehouse porch,
Months at the mouth of the lane,
Winter-months at the yards.
I stood the snows to hard-pack;
The hard-pack to open ground,
The open ground to gravel,
The gravel to fine sand,
The fine sand to green growth."

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Is there a man to receive,
A hero to welcome,
Now that I come from Metsola,
Arrived from Tapiola?"

The folk answered,
The fair people spoke:
"Indeed there is a man to receive,
A hero to welcome,
Now that you come from Metsola,
Arrived from Tapiola;
The drinks have been set a week ago,
The barley ales made ready,
For the coming guest,
The arriving visitor."

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Where shall we now bring our guest,
Where carry our golden one,
From these little yards,
From these narrow grounds?"

The folk answered,
The fair people spoke:
"Carry your guest there,
Bring your golden one there,
Into the pine-nest,
Into the spruce-house,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof."

Then old Väinämöinen
Spoke, said thus:
"My dear bear,
My beautiful honey-paw!
There is still ground for you to walk,
Heath for you to tread.

Come now, golden one, to travel,
Silver one, to walk,
Along the golden lane,
Along the silver road,
Into the pine-nest,
Into the spruce-house,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof.

Take care, you poor women,
Lest the cattle be startled,
The small stock frightened,
The mistress's flock alarmed,
When the bear comes to the house,
The fur-face pushes in,
The blunt-nose comes walking.

Out now, boys, from the porch,
Girls, from the entry,
When the hero enters the house,
When the worthy man steps in.

Do not fear the maids now,
Do not dread the women,
Do not worry the silk-stockinged,
Do not frighten the covered-heads;
Whatever women are in the house,
All of them to the pen,
When the man enters the house,
When the worthy lad steps in.

Welcome here too, God,
Here to the little nest,
The lowly dwelling,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof;
Where shall I now set my bird,
Where carry my golden one?"

The folk answered,
The fair people spoke:
"Welcome now that you have come,
Honey-paw, that you have walked,
Here to the little nest,
The lowly dwelling,
Under the famous ridge-beam,
Under the beautiful roof!

Set your bird there,
Carry your golden one there,
To the end of the pine bench,
To the tip of the iron rail."

"My dear bear,
My beautiful honey-paw,
Now the hour has come for your coat,
The time to look at your hide.
Bear, do not mind a bit;
You shall not be treated badly,
Your furs shall not be given
As rags for the worthless,
As garments for the idle."

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Where shall we now bring our guest,
Where carry our golden one,
From the tip of the iron rail,
From the end of the long bench?"

The folk answered,
The fair people spoke:
"Carry your guest there,
Bring your golden one there,
Into the gilded copper,
Into the copper-bottomed pot.

The pots are already on the fire,
The copper-sides on the blaze;
The water was brought a week ago,
Brought from further off,
From the clear spring,
From the bubbling wellhead;
The salt was sought from far away,
From the deep straits of Germany,
Rowed across the salt-water strait,
Lowered from a ship's deck.

The wood was cut from the forest,
Chopped long ago,
Brought from the bird-cherry hill,
Carried from the knolls;
The fire came from the heavens,
From the navel of the sky,
From above the eighth sky,
From the ninth level of air."

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"My dear bear,
My beautiful honey-paw!
There is still ground for you to walk,
A path for you to tread.

Come now, famous one, to travel,
Old man, to walk,
From the end of the long bench,
From the tip of the iron rail,
Into the gilded copper,
Into the copper-bottomed pot."

The pot boiled and bubbled,
Full of fresh meat,
Three whole nights,
As many days besides.

Then old Väinämöinen,
When the cooking was cooked,
The kettles taken from the fire,
The copper-sides from the blaze,
Spoke these words,
Uttered this utterance:
"Where shall I now set my bird,
Where carry my golden one,
From the gilded copper,
From the copper-bottomed pot?"

The folk answered,
The fair people spoke:
"Set your bird there,
Carry your golden one there,
To the rim of the golden cup,
On the copper dish's edge,
At the end of the pine-wood table.

Pine-wood tables are here,
Copper dishes on the table,
Golden cups at the side,
Silver spoons beside them.
There set your bird,
There carry your golden one,
To sip the honey,
To taste the ale."

Then old Väinämöinen
Spoke, said thus:
"My dear bear, my little bird,
My honey-paw, my darling!
There is still a journey for you to go,
A trip for you to take.

Come now, golden one, to travel,
Precious one, to walk,
From the gilded copper,
From the copper-bottomed pot,
To the copper dish's edge,
To the rim of the golden cup,
At the end of the pine-wood table."

Then old Väinämöinen,
When the cups were brimming,
The dishes at their edges,
Spoke, said thus:
"Honeyed grandmother of Metsola,
Golden king of the forest,
Tellervo, maiden of Tapio,
Little maid of the forest!
Come now to your ox's wedding,
To your shaggy one's feast.
Now there is plenty to eat,
Plenty to eat, plenty to drink,
Plenty to keep for ourselves,
Plenty to give to the village."

The folk said thus,
The fair people spoke:
"Where was the bear born,
Where did the rough-fur grow,
Where was the ball-one brought from,
The blue-tailed one obtained?
Did you get it from the sauna-path,
Fell it by the well-path?"

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"The bear was not born on straw,
Nor on threshing chaff;
There the bear was born,
The rough-fur was raised,
By the moon, near the sun,
On the shoulders of the Great Bear,
On the back of the Seven Stars.

Ukko, golden king,
Old man of the heavens,
Cast a tuft of wool upon the water,
Dropped a hair upon the waves.
The wind rocked it,
The gentle air stirred it,
The breath of the water swayed it,
The wave drove it to shore,
To the shore of the honeyed forest,
To the tip of the mead-filled headland.

Mielikki, mistress of the forest,
Tapiola's watchful wife,
Ran knee-deep into the sea,
Waist-deep into the waves,
Scooped the tow from the water,
The fine wool from the waves.

She rocked it in her linens,
Swayed it in her hems;
Then she set her bird,
Carried her golden one,
Into a silver basin,
Into a golden cradle;
Raised the swaddling-ropes,
The high swaddling of the child,
To the heaviest branch,
To the widest leaf.

She rocked her darling,
She swayed her loved one,
In the golden cradle,
On the silver straps,
Under the spruce's flowering crown,
The flowering crown, the golden leaf.
There she raised the bear,
Grew the rough-fur,
At the root of the tangled bush,
Beside the rough juniper,
Next to the honeyed thicket,
In the heart of the blue forest.

Its teeth were still in the making,
Its claws still in the shaping;
Mielikki, mistress of the forest,
Tapiola's watchful wife,
Went to seek the teeth,
To find the claws,
From every sort of root,
From the hard slash-field stumps,
From the hill's yellow mounds,
From the growing heather.

A pine grew on the heath,
A spruce rose on the hillock,
The pine had a silver branch,
The spruce a golden branch —
She seized these with her hands,
From these she fashioned claws,
Planted the gums.

She built a juniper lodge,
Made a needle-house,
Bade it sleep through the winter,
Dwell through the worst seasons,
Without rowing through the marshes,
Without treading the willows,
Without climbing the heaths,
Without walking the slopes.
From there our silver was obtained,
Our gold was carried."

The young folk said thus,
The old folk spoke:
"What made the forest well-pleased,
What made the wilds glad,
What cheered the forest's master,
What bent the matchless Tapio?
Was there an aim of the spear,
Or a skill of the shooter?"

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Well was our forest pleased,
Well our wilds were glad,
The forest's master was cheered,
The matchless Tapio yielded.

Mielikki, mistress of the forest,
Tellervo, wife of Tapio,
Left her home to the cold,
Left her dwelling empty,
And went to show the road,
To mark the path,
To blaze the way-side,
To guide the journey.
She cut marks along the land,
Carved notches on the hills,
Came for the exchange of gold,
For the trading of silver.
There was no aim of the spear,
Nor a skill of the shooter —
He himself rolled from his perch,
Slipped from the spruce-bough,
Through his golden belly,
Through his berry-ful paunch;
The twigs broke his breast,
The needles scattered his belly."

"My dear bear,
My beautiful honey-paw!
Now there is the cracking of bones here,
The cracking of bones, the knocking of heads,
The hard clatter of teeth.
I take the nose from my bear,
So it may smell nothing;
I take the ear from my bear,
So it may hear nothing;
I take the eye from my bear,
So it may see nothing."

Then old Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"That man I would call a man,
That hero I would reckon,
Who could count the sealed bones,
Name the row-teeth,
Under his bony knees,
Under his iron thighs."

He himself counted the sealed bones,
Named the row-teeth,
Under his bony knees,
Under his iron thighs.

He took the teeth from the bear,
Spoke his word, said thus:
"Bear, apple of the forest,
Beautiful forest-ball!
There is still ground for you to walk,
Forest for you to roam.
Come now, famous one, to travel,
Precious one, to walk,
From this little nest,
From this lowly dwelling;
Wretched it is to be in a house,
Stuffy in the children's warmth.

From here a road goes onward,
A new path opens,
Toward the juniper hill,
Toward the high mountain,
Into the slender pine,
Into the needled spruce;
Good it is for you to be there,
Fine for you to dwell;
There the wind brings your food,
The wave drives your perch;
Beside you a whitefish island,
Near you a salmon haul.

Tell them, when you arrive from here,
When you have gone to Metsola:
You were not treated badly
In the company of heroes,
In the crowd of men;
Honey was fed you there,
Young mead given you to drink,
Ale was shared with you."

Steadfast old Väinämöinen
Then came home from there;
The young folk said thus,
The fair people spoke:
"Where did you set your prize,
Where did you place your quarry?
Did you leave it on the ice,
Sink it in a drift,
Or dump it in the bog,
Bury it in the heath?"

Steadfast old Väinämöinen
Spoke his word, said thus:
"If I had left it on the ice,
Sunk it in a drift,
The dogs would have shifted it,
The birds would have covered it;
If I had dumped it in the bog,
Buried it in the heath,
The worms would have ruined it,
The black ants would have eaten it.

I did not leave it on the ice,
Sink it in a drift,
Nor dump it in the bog,
Nor bury it in the heath;
There I set my prize,
There I placed my quarry,
On the crest of the golden knoll,
On the shoulder of the copper ridge;
I set it in a clean tree,
In a needled spruce,
On the heaviest branches,
On the widest leaves,
Gums driven to the east,
Eyes aimed to the north-west,
Slantwise at the bark-base;
I did not set it in the crown —
There the wind would ruin it,
The gale would treat it badly."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"Grant it again, God,
Grant it again, steadfast Creator,
That we may live like this again,
Sing like this again
In the feast of the forest-boy,
In the rowan-daughter's banquet,
In the bird-cherry-daughter's drinking.

Grant it again, God,
Grant it again, true Creator,
That paths may be marked,
Trees may be blazed,
In the company of heroes,
In the crowd of men.

Grant it again, God,
Grant it again, true Creator,
That Tapio's pipe may sound,
The forest's pipe may ring,
On these little yards,
On these narrow paths."

Runo 29 — The Birchwood Kantele

Väinämöinen would gladly play the kantele, but his pike-bone instrument lies on the sea-floor in Ahto's fish-court, lost in the storm. He has Ilmarinen forge an iron rake with a hundred-fathom reach and rakes the sea — but does not find it. On his way home, head bowed, he hears a birch tree weeping on the heath. He asks what it weeps for. The birch says: some think I live in joy, but I weep my wretchedness — shepherds cut my bark, men slash my belly for firewood, three times this summer men sat beneath me sharpening their axes on my account. The wind strips my coat, frost takes my leaves. Väinämöinen tells the birch not to weep — he will turn its tears to joy. He carves the birch into a new kantele. He gets the pegs from an oak where a cuckoo's gold drips down. He gets the five strings from the hair of a singing maiden on the heath. Then he sits down to play. The birch rings, the cuckoo's gold sings, the maiden's hair rejoices. Valleys rise, hills sink, copper mountains tremble, rocks resound, stumps leap on the heath. The music is heard in six villages, seven parishes. Birds by the thousand fly to him. The eagle leaves its young. The old man of the forest dances with his dogs. When he plays indoors, the roofs ring, the windows rejoice, the duck-bone bridge sings, the golden ceiling resonates. When he walks in the spruce-wood, the spruces bow. In the groves, the groves make merry. On the heath, the flowers dance.

Steadfast old Väinämöinen
Pondered in his mind:
"Now would be the time for playing,
The time for making joy,
On these little yards,
On these narrow paths;
But the kantele is lost,
My joy gone forever;
The kantele is lost,
My joy gone forever,
Into the fish-court palace,
Into the salmon-grounds,
Into Ahto's pike-domains,
Into Wellamo's eternal folk.
Ahto will seldom give it back
Once he has found it."

Steadfast old Väinämöinen
Went to his smith's forge,
Spoke his word, said thus:
"O you, smith Ilmarinen!
Forge an iron rake,
Cast a copper shaft,
With which I may rake the seas,
Smooth the waves to level,
And get back the pike-bone harp,
The fish-jaw kantele,
From the fish-court palace,
From the salmon-grounds."

The smith Ilmarinen,
The eternal hammerer,
Forged an iron rake,
Shaped a copper shaft;
Forged the teeth a hundred fathoms,
Made the shaft five fathoms.

Then old Väinämöinen
Took the iron rake,
Went to the clear waters,
To the open expanses;
He raked the shore-rubbish,
The reed-roses, the rush-echoes,
Smoothed the seas into heaps,
Levelled them flat.
He did not find, did not discover,
His pike-bone harp,
His long-lost joy,
His vanished kantele.

Then old Väinämöinen
Walked homeward,
Head bowed, in ill spirits,
Helmet all askew.
He stood on the heath,
Looked about, listened —
He heard a birch tree weeping,
A green tree shedding tears.

He questioned it, he asked:
"What do you weep for, green birch,
Sap-leaf, why do you shed tears,
White-belted one, why do you mourn?
You are not taken to war,
Not wanted for battle."

The birch wisely answered,
The green tree spoke:
"Some people say,
Many suppose,
That I live in joy,
Revel in gladness;
But I, slender one, live in sorrow,
I rejoice in my grief,
I endure in my hard days.

In my emptiness I weep,
In my poverty I mourn;
For I am deeply luckless,
Utterly wretched and bare,
In these evil places,
On these open pastures.

Often, poor thing that I am,
Often, lowly that I am,
The wicked shepherds in summer
Slice right through my garments,
Split my belly-bark.
Often, poor thing that I am,
Often, lowly that I am,
In these evil places,
On these open pastures,
I am trimmed for slash-wood,
Hewn into cordwood —
Three times this summer,
This great summer,
Men sat beneath me,
Sharpening their axes,
Against my wretched head,
Against my poor neck.

This I weep all my life,
Through my knees I grieve —
For I am deeply luckless,
Utterly wretched and bare,
In the cruel weather's grasp,
When difficult winter comes.

Already, always early,
Sorrow changes my shape,
Worry bows my head,
My face turns pale,
Remembering the dark days,
Considering the evil times.
Then the wind brings me sorrows,
The frost the worst days;
The wind ruins my coat,
Lempo cuts my leaves,
So that utterly naked
I freeze in the evil weather,
In the cruel frost's grip,
In the hard storm-wind's clutch."

Said old Väinämöinen:
"Do not weep, green birch,
Sap-leaf, do not shed tears,
White-belted one, do not mourn.
I shall turn your tears to joy,
Change your sorrow to something else,
Turn your worries to delight."

Then old Väinämöinen
Carved a curve from the green wood,
A soundbox from the hard tree,
A kantele from the birch.
He carved through a summer day,
Hammered at the kantele,
At the tip of the misty headland,
At the end of the fog-wreathed island.
He got the soundbox of the kantele,
The body of the new joy,
The soundbox from strong birch,
The body from curly grain.

Then old Väinämöinen
Spoke these words himself:
"Here is the soundbox of the kantele,
The body of eternal joy,
The soundbox from hard wood,
The body from curly grain;
Where shall the pegs be got,
The tuning-pins obtained?"

An oak grew in the yard,
A tall tree at the back of the court;
The oak had even branches,
On each branch an apple,
On each apple a golden wheel,
On each golden wheel a cuckoo.
When the cuckoo called,
It uttered five words,
Cuckooed a sixth as well.
Gold welled from its mouth,
Silver poured forth,
Onto the golden knoll,
Onto the silver hill.
From these came the pegs of the kantele,
The tuning-pins of the curly grain.

Steadfast old Väinämöinen
Then spoke these words:
"Now the kantele has pegs,
The curly grain has tuning-pins,
From the cuckoo's golden calling,
From the silver one's care;
Still the kantele lacks somewhat —
Five strings the instrument wants;
Where shall the strings be got,
The hairs obtained?"

A maiden was singing on the heath,
A young girl by the stream;
The maiden had not been weeping,
Not exactly rejoicing.
She sang her evening away,
Sang the sun to its setting,
Hoping a man would come,
A suitor in his favour.

Steadfast old Väinämöinen
Heard her cooing,
The girl-child singing;
Spoke his word, said thus:
"Give me, maiden, some of your hair,
Girl, some of your tresses;
Bring me five hairs,
Carry six of your locks,
So I may get strings for the kantele,
Voices for the eternal joy."

The maiden gave her hair,
The girl gave her tresses;
She gave five hairs,
Carried six of her locks.
From these came the strings of the kantele,
The voices of the eternal joy.

Then old Väinämöinen
Set himself to singing,
Sat down to the making of joy,
On the stone step,
At the end of the pine bench,
At the tip of the iron rail.

He tuned his instrument,
Arranged his song,
Set the music to playing,
Let the voice sing out.
Now the green wood spoke,
The sap-leaf made merry,
The cuckoo's gold called,
The maiden's hair rejoiced.

Väinämöinen played with his fingers,
The harp spoke with its strings;
Valleys rose, hills sank,
The high lands lowered,
The low lands lifted,
The copper mountains trembled,
All the cliffs resounded,
Stumps leaped on the heath,
Stones cracked on the shore,
Pines roared on the hill.

The fine music was heard,
Was heard in six villages,
In seven parishes.
Birds near a thousand
Flew to Väinämöinen,
To the singer hero.

When the eagle heard at home
That sweet playing of Finland,
He left his young in the nest,
Flew from foreign lands,
To hear the kantele,
To marvel at the joy.

The old man of the forest and his dogs
Danced on even ground,
As the father's joy was made,
As Väinämöinen played.

There old Väinämöinen
Played most beautifully,
Rang out most handsomely;
When he played at home,
In the spruce-wood house,
The roofs resounded,
The windows rejoiced,
The duck-bone bridge sang,
The golden ceiling rang.
When he walked in the spruce-wood,
Wandered in the pine-wood,
The spruces bowed down,
The pines turned on the hill,
The cones rolled on the ground,
The needles scattered at the roots.
When he stirred in the groves,
The groves made merry;
When he stepped on the heath,
The flowers went to seed,
The young saplings bowed.

Runo 30 — The Contest of Wisdom

Väinämöinen and Joukahainen meet on the road. Their sledge-beams tangle. Väinämöinen tells the younger man to move aside, but Joukahainen refuses — the more knowledgeable should keep the road. Joukahainen recites the lore he knows: Pohjola ploughs with reindeer, the seal drinks water from its side, the pike spawns in frost, the perch swims deep in autumn. Then more: the willow is the first tree, the ruff the first fish, the titmouse the first bird, fire comes from the sky, iron from rust. But when he claims to remember the creation itself — the seas ploughed, the fish-graves dug, the mountains heaped, the sky-pillars planted, the heavens starred — Väinämöinen cuts him short: "A child's knowledge, a woman's memory, not a bearded hero's. The seas are mine to plough, the mountains mine to heap — I was the third man when the sky-pillars were planted." Joukahainen threatens to out-sing him. This enrages Väinämöinen, who sings Joukahainen waist-deep into a swamp. Joukahainen offers his two bows, his two stallions — Väinämöinen refuses them all. At last Joukahainen offers his only sister. Väinämöinen releases him. Joukahainen goes home weeping. His mother claps her hands — she has wished for Väinämöinen as a son-in-law all her life.

Steadfast old Väinämöinen
Measured out his journey,
The other, young Joukahainen,
Came driving and hissing.

They met face to face on the road,
Shaft caught against shaft,
Beam tangled with beam,
Swingle snagged on swingle.
Water dripped from the swingle,
Grease ran from the shaft.

There Väinämöinen stood,
And spoke these words:
"Move off the road, Joukahainen —
You are younger than I."

That young Joukahainen
Spoke his word, said thus:
"Little matter, a man's youth,
His youth or his age;
Whoever knows more,
He may stand on the road;
Whoever knows less,
He must move aside."

Said old Väinämöinen:
"If you know more,
Then tell me so I may hear —
What is it you know?"

Said young Joukahainen:
"I know a thing or two:
Pohjola ploughs with reindeer,
The south with a mother-horse,
The back of Lapland with a young ox.

The seal has smooth fields,
The ceiling of the pike is level;
Good it is for the seal to live —
It drinks water from its side,
Eats salmon from its flank,
Whitefish from its ribs.

The pike spawns in the frost,
The river-mouth in the hard weather;
The timid, damp-tailed perch
Swims deep through the autumn,
Spawns on dry land in summer;
The roach goes slapping its shins,
The salmon strutting its calves."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"So what more do you know?
What further do you guess?"

Said young Joukahainen:
"I know even more than that,
I guess even further:
The tall trees are on Mount Pisa,
The pines on the cliff of Horna.

The willow is the first of trees,
The willow for trees, the tussock for land,
The ruff for water's fish,
The titmouse for birds of the air,
The grass-snake for serpents.

Fire was born from the sky,
Water was born from the mountain,
Iron began from rust."

Steadfast old Väinämöinen
Spoke these words:
"So what more do you know?
What further do you guess?
Tell me exact truths,
Memories from the ancient time."

Said young Joukahainen:
"I know at least this much,
I remember a few ages:
I remember the seas being ploughed,
The fish-graves being dug,
The deeps being deepened,
The furrow-lots being marked,
The mountains being mulched,
The rocks being heaped together,
The sky-pillars being planted,
The arches of heaven carried,
The heavens being starred."

Then old Väinämöinen
Spoke these words:
"A child's knowledge, a woman's memory,
Not a bearded hero's.
The seas are mine to plough,
The sea-hollows mine to mattock,
The fish-graves mine to dig,
The deeps mine to deepen,
The furrow-lots mine to mark,
The mountains mine to mulch,
The rocks mine to heap together;
I was the third man
When the sky-pillars were planted,
When the arches of heaven were carried,
When the heavens were starred."

There young Joukahainen
Twisted his mouth, turned his head,
Twisted his dark moustache,
And spoke these words:
"I know still a little more,
I understand even further;
I shall sing the foolish man,
Sing him as chips upon the water,
As water-lilies on the waves."

At this Väinämöinen grew angry,
At this he grew angry and ashamed.
He set himself to singing,
He began to chant;
These are not children's songs,
Not children's songs, not women's laughter,
But a bearded hero's,
Which not all children can sing,
Nor half the boys,
Nor a third of the suitors,
In the youth of this age,
In the generation now rising.

Old Väinämöinen sang:
The lakes splashed, the earth shook,
The copper mountains trembled,
The strong rocks cracked,
The stone fortresses shifted,
The towers crashed to the ground,
Pohjola's gates burst open,
The arches of the air snapped.

He sang young Joukahainen —
Sang him by his sinew-belt into the swamp,
By his breast-flesh into the meadow,
By his armpits into the heath.

He sang Joukahainen's dog
By its claws into the cold stone,
By its teeth into the water-log;
He sang Joukahainen's bow
Into a rainbow over the water;
He sang Joukahainen's arrows
Into hawks flying fast;
He sang the upright helmet
Onto the shoulders of the Great Bear;
He sang the blue caftan
Into cloud-wisps in the sky;
He sang the misty cloak
Into stars across the heavens.

That young Joukahainen
Was already in the swamp by his sinew-belt,
In the meadow by his breast-flesh,
In the heath by his armpits.
He grew very miserable at that,
Was at last distressed,
And spoke these words,
Uttered this utterance:
"O you, wise Väinämöinen,
Eternal knower,
Reverse your holy words,
Recall your utterances,
Free me from this trap,
Explain me from this tangle."

That wise Väinämöinen
Spoke these words:
"What will you give me then,
If I reverse my holy words,
Recall my utterances?"

Said young Joukahainen:
"I have two bows,
One accurate for shooting,
The other good for lines;
Take whichever one you like."

Said old Väinämöinen:
"I look upon your bows;
I care nothing for your wretched weapons;
I have bows of my own,
Twice as fine,
Three times better.
There is no one to carry the bow,
No one to fetch the arrow;
What will you give as ransom?"

Said young Joukahainen:
"I have two stallions,
One steady in its step,
The other quick in its going;
Take whichever one you like,
Free me from this trap,
Explain me from this tangle."

Said old Väinämöinen:
"I look upon your stallions,
I pity your stocking-footed nags;
I have a stallion of my own,
Three times better,
Six times fleeter,
With a pond upon its haunches,
Clear water on its spine —
It eats hay from the spring,
Drinks water from the clouds.

There is no one to take the stallion,
No one to bridle the summer-colt,
No one to lead the foal to furrow;
What will you give as ransom?"

Said young Joukahainen:
"I have a sister at home,
Who is chosen for her figure,
And beautiful in her growing;
I give my only sister,
I lend my mother's child,
As a consort for your knees,
As comfort for your old age.
You reverse your holy words,
Recall your utterances,
Free me from this trap,
Explain me from this tangle."

Then old Väinämöinen
Reversed his holy words,
Recalled his utterances.

That young Joukahainen,
Head bowed, in ill spirits,
Helmet all askew,
Wept and shed tears,
Coming home.

His father stood at the window,
His mother at the storehouse steps.
The mother was first to ask,
The old wife to inquire:
"Why do you weep, my son?
Why do you mourn, my hard-won one?"

Said young Joukahainen:
"O my mother who bore me,
O my mother who raised me!
There is reason for weeping,
Cause for shedding tears.
This I weep all my life,
Through my knees I grieve —
I gave my only sister,
I lent my mother's child,
To old Väinämöinen,
To the eternal knower.
I gave her as comfort for the old one,
As support for the trembling."

The mother clapped both her hands,
Shook them both together,
Spoke her word, said thus:
"Do not weep, my son —
There is nothing to weep for;
I have wished for this all my life,
Through my knees I yearned
For a great man as son-in-law,
For Väinämöinen as a kinsman,
The singer as a brother-in-law."

Runo 31 — The Aino Tragedy

Väinämöinen, in the forest where he is cutting birch-switches, meets Joukahainen's sister. He tells the girl to grow up thinking only of him. The girl goes home weeping. To her father she says her cross fell from her breast; to her brothers, her ring fell from her finger; to her sisters, gold fell from her brow. Only to her mother does she tell the truth: the Kaleva-one came and claimed her. Her mother bids her not to worry — to go to the storehouse, eat and dress beautifully. But the girl weeps for days, then declares she would rather become a sister to the whitefish than go to old Väinämöinen. She dresses in her finest — gold on her brow, silver in her hair, blue threads over her eyes — and flings herself into the sea. The mother weeps until three rivers grow from her tears, three rapids in each river, three islets at each rapids, three birch trees on each islet, three cuckoos in each birch: one sings "love" for the loveless child, one sings "mercy" for the merciless mother, one sings "bridegroom" for the brideless girl. Then Väinämöinen sits fishing at the misty headland. A strange fish takes his hook — too smooth for a whitefish, too pale for a pike, without a headband for a maiden. He takes his knife to cut it like a salmon. The fish leaps free and rises from the waves: it is the sister of Joukahainen, the last daughter of the water, whom he sought his whole life — and he did not know her. She will not come again. Väinämöinen goes home, head bowed, lamenting his folly. He asks Untamo the dream-god where the water-maiden dwells. Untamo answers: beneath the deep waves, inside the speckled stone, behind a hundred locks and a thousand keys.

The sister of young Joukahainen,
The only child of her mother,
Went to gather birch-twigs from the forest,
Twig-tops from the thicket.
She cut a switch for her father,
Cut a second for her mother,
A third she was raising up
For her youngest brother.

Then came old Väinämöinen,
Spoke his word, said thus:
"Grow, girl, with your heart on me,
Not on other young folk;
Grow in pretty things,
Blossom in fine-cloth garments,
Grow on crusts of bread,
On wheat-bread morsels."

The maiden went home weeping,
Wailing to the yard.
Her father stood at the window
Whittling an axe-handle:
"Why do you weep, poor girl,
Poor girl, young maiden?"

"There is cause for weeping,
Trouble for the tearful one.
This I weep, dear father:
My cross fell from my breast,
My clasp slipped from my belt;
From my breast the silver cross,
The golden clasp from my belt."

Her brothers at the gate-mouth
Were making a sledge:
"Why do you weep, poor sister,
Poor sister, young maiden?"

"There is cause for weeping,
Trouble for the tearful one.
This I weep, dear brothers:
My ring fell from my finger,
My necklace rattled from my throat;
My golden ring from my finger,
The silver necklace from my throat."

Her sisters at the end of the bridge
Were weaving a golden belt:
"Why do you weep, poor sister,
Poor sister, young maiden?"

"There is cause for weeping,
Trouble for the tearful one.
This I weep, dear sisters:
The gold fell from my brow,
Silver from my hair,
Blue threads from my eyes,
Red threads from the top of my head."

Her mother on the storehouse threshold
Was washing butter in the churn:
"Why do you weep, poor girl,
Poor girl, young maiden?"

"There is cause for weeping,
Trouble for the tearful one.
This I weep, dear mother:
I went to gather birch-twigs in the forest,
Twig-tops from the thicket;
I cut a switch for my father,
Cut a second for my mother,
A third I was raising up
For my youngest brother.
The Osmo-one rose from the ditch,
The Kaleva-one from the dewy fields:
Grow, maiden, with your heart on me,
Not on other young folk;
Grow in pretty things,
Blossom in fine-cloth garments,
Grow on crusts of bread,
Blossom on bread-morsels."

"Be not troubled, maiden,
You whom a mother bore;
Step up to the storehouse on the hill,
Patter to the yard;
Three storehouses stand on the hill,
Open the finest one.
Eat a year's worth of butter there,
You will grow fairer than others;
Eat the next, pork,
You will grow fresher than others;
The third, cream-lumps,
You will grow lovelier than others.

There is chest upon chest there,
Casket in the crook of casket;
Open the finest chest,
Fling open the painted lid;
In it are six golden belts,
Seven blue shifts.
Put on the finest,
The most splendid at your throat,
The brightest at your breast,
The whitest on your body."

She went weeping to the yard,
Wailing to the farm.
Evenings she wept at the window,
Mornings on the storehouse threshold,
Days long in the yard,
Months at the mouth of the lanes.
She spoke these words,
Uttered this utterance:
"Never before have I been
The darkest of maidens,
Paler than the fish in the water —
But now I have grown darker than others,
Paler than the fish."

Her mother came to look
After three nights had passed:
"Why do you weep, poor girl,
Why do you lament, tender young one?"

"There is cause for weeping,
Trouble for the lamenter;
This I weep, dear mother:
I would not go to the old one,
As a prop for the eternally old,
As shelter for the trembling,
As a shield for the worn-out one.
I would go into the sea,
Beneath the deep open waters,
As a sister to the whitefish,
As a brother to the water's fish.
Good it is to be in the sea,
To dwell beneath the waves,
As sister to the whitefish,
As brother to the water's fish;
The whitefish would wash my eyes,
The pike would brush my head."

She went to the storehouse on the hill,
Pattered to the yard.
Three storehouses on the hill —
She opened the finest one.
There was chest upon chest,
Casket in the crook of casket.
She opened the finest chest,
Flung open the painted lid;
Found six golden belts,
Seven blue shifts.
She put gold upon her brow,
Silver upon her hair,
Blue threads upon her eyes,
Red threads upon the top of her head.
She put on the finest,
The most beautiful at her throat,
The brightest at her breast,
The whitest on her body.
Then she flung herself into the sea,
Beneath the deep open waters,
As a sister to the whitefish,
As a brother to the water's fish.

Her mother came to the storehouse
After three nights had passed:
"Where has the poor girl gone?
The poor girl is dead now —
Gone into the open sea,
Beneath the deep open waters,
As a sister to the whitefish,
As a brother to the water's fish.
As a sister the whitefish devour her,
The water's fish as their brother."

Then the mother began to weep,
The tear-drops began to roll.
One tear rolled, then another,
The waters rolled their waters,
On the weeping face,
On the beautiful features,
Rolled onto the wretched cheeks.

One tear rolled, then another,
The waters rolled their waters,
From her wretched cheeks,
Onto her fair breast.

One tear rolled, then another,
The waters rolled their waters,
From her fair breast,
Onto her fine hems.

One tear rolled, then another,
The waters rolled their waters,
From her fine hems,
Onto her silken stockings.

One tear rolled, then another,
The waters rolled their waters,
From her silken stockings,
Onto the heels of her leather shoes.

One tear rolled, then another,
The waters bore their waters,
From the heels of her leather shoes
To the ground beneath her feet.
Rolled to the ground for the ground's good,
Into the water for the water's good.

So three rivers grew
From one person's weeping,
From one maiden's tears.
In every river there grew
Three fierce rapids,
From one person's weeping,
From one maiden's tears.
Three islets grew
At the foam of every rapids;
Three birch trees rose
On the shore of every islet;
From that came three cuckoos
To sing in the birch trees.
One sang of love, love,
For the loveless child;
Another sang of mercy, mercy,
For the merciless mother;
The third sang of bridegroom, bridegroom,
For the brideless girl.

Then old Väinämöinen
Sat fishing with his hook,
Turning with his rod,
At the tip of the misty headland,
At the head of the hazy island.

He took his hook from his pocket,
The barbed iron from his pouch;
He fished with his hook,
Aimed with his tackle.
The copper rod trembled,
The silver line sang,
The golden cord ran.

Then one certain day,
One morning of many,
A fish took his hook,
Bit upon his barbed iron.
He drew it into his boat,
Hauled it into the hull.

He looked, he turned it over,
Spoke his word, said thus:
"What strange thing is this?
I do not know it at all.
Too smooth for a whitefish,
Too rounded for a moonfish,
Too pale for a pike,
Without fins for a mother-fish,
Without flippers for a seal,
Too fair for a wonder,
Without a headband for a maiden,
Without a belt for Väinö's daughter,
Without ears for a home-creature —
Could it be a natural salmon?"

On Väinämöinen's belt was a knife,
With a silver tip in its sheath,
For cutting the salmon,
For laying the fish in slices,
For breakfast portions,
For salmon lunches,
For fasting-day pieces.
He began to cut the salmon,
To slice the fish with his knife.
The salmon leapt into the sea,
The bright fish flashed away,
From the bottom of the red boat,
From the mother-vessel's side.

Then she raised her head,
Her right shoulder,
Her left toes,
Her unnamed fingers,
On the fifth wave,
At the sixth billow.
She raised her right hand,
Showed her left arm,
On the seventh swell,
Upon the ninth wave.

From there she spoke these words:
"O you wretched old man!
You could not recognize and keep
The last daughter of the water,
Ahti's only child,
Wellamo's watery maiden.
I was not a red salmon —
I was the sister of Joukahainen,
Whom you sought your whole life long,
Through all your days you yearned for.

Nor was I coming
To be cut as a salmon,
Sliced as a fish into morsels,
Or laid out in portions,
For morning meals,
For midday morsels,
For salmon lunches,
For fasting-day pieces."

Said old Väinämöinen:
"Why then did you come to me?"

"I was coming
As a hen in your bosom,
An eternal companion,
A wife upon your knees.
I came as a prop for the old one,
As comfort for the trembling,
To spread your bed,
To lay down your pillow,
To sweep the little cabin,
To clean the floor,
To bring fire into the house,
To kindle the light,
To carry the ale-jug,
To set out the meal."

Said old Väinämöinen,
Head bowed, in ill spirits:
"O sister of Joukahainen —
Come back a second time."

She did not come again.
She herself sank into the waves,
There she disappeared,
Vanished from the water's surface,
Into the speckled stone,
Into the liver-coloured hollow.

Then old Väinämöinen,
Head bowed, in ill spirits,
Helmet all askew,
Coming homeward,
Spoke these words himself:
"O the fool, my foolishness,
The feebleness of my mind!
Once I had understanding,
Thought was given to me,
A great heart, well-ground;
That was in former times,
But not in these present days.
Now my mind is in confusion,
My thoughts are scattered,
All understanding elsewhere.
She whom I hoped for all my life,
Through all my days I yearned —
Just now she came upon my hook,
Bit upon my barbed iron,
But I could not recognize and keep
The last daughter of the water,
Ahti's only child,
Wellamo's watery maiden."

"Tell now, Untamo, your dream,
You who lie stretched upon the earth:
Where does Ahtola dwell,
Where do the maidens of Wellamo stretch?"

Untamo told his dream,
He who lay stretched upon the earth:
"There Ahtola dwells,
The maidens of Wellamo stretch,
Beneath the deep waves,
On the back of the blue sea,
Inside the speckled stone,
In the liver-coloured hollow.

There Ahtola dwells,
The maidens of Wellamo stretch,
In a tiny cabin,
In a narrow chamber,
Behind a hundred locks,
Behind a thousand keys."

Runo 32 — Marjatta and the Departure of Väinämöinen

Marjatta, a beautiful maiden, has long kept her purity at home. She is sent to herd sheep. On the hillside a berry calls to her: "Come, maiden, pick me, before a worm devours me!" The berry rises from her hem to her lips to her tongue and slides into her belly. She conceives and carries a hard womb through nine months and half the tenth. When her time comes, she sends her serving-girl Piltti to find a bathhouse in the village. The wife of ugly Ruotus refuses — "There is a sauna on the swidden-hill where a whore can whelp her boys." So Marjatta goes to a stable on Tapio's hill. She speaks to a good horse: "Breathe, good horse — waft a bath-steam over this suffering belly." The horse breathes, and its breath becomes sauna-steam. There in the stable, on the hay at the manger's head, she bears her son. She raises the boy beneath the sieve and the grinding-stone. His lineage no one knows. The father calls him Ilmari, the mother calls him her own, the brothers call him useless, the rest call him nameless. A priest is brought to baptize him, but the priest asks: "Who shall judge this fatherless boy?" Old Väinämöinen is brought. He judges: "The boy should be taken to the swamp, struck on the head, killed with a pole." But the two-week-old child opens his mouth and cries: "O old man — you have judged most foolishly, held the law awry." The priest baptizes the child as king of the forest. Then Väinämöinen, angry and ashamed, sings his last song — sings a copper boat, an iron-keeled vessel — and sails away to the upper earth-margins, the lower sky-margins. There his boat comes to rest. But he leaves the kantele behind — eternal joy for Finland, great songs for her children.

Marjatta, beautiful young one,
Grew up in the lofty house;
She wore away the threshold-beam
With her fine hems,
Smoothed the chamber's two beams
With her headband's ribbons,
The bridgeboard of the floor
With the heels of her leather shoes.

Marjatta, beautiful young one,
Had always kept her maidenhood,
Always lived as a virgin.
She was set to milking cows.
She milked the cows gently —
All the other cows she milked,
But left one unmilked:
The one that had been rutted by the bull.

Marjatta, beautiful young one,
Had always kept her maidenhood,
Always lived as a virgin —
She was going to church.

A stallion was harnessed,
A red one set before the poles —
She would not sit in the stallion's sleigh.
A mare was harnessed,
A bay one set before the sleigh —
She would not sit in the mare's sleigh,
For the mare had been with the stallions.
A gelding was harnessed,
A clean one set before the poles —
Then she sat in the gelding's sleigh,
And rode to church.

Marjatta, beautiful young one,
Had always kept her maidenhood,
Always lived as a virgin —
She was put as herder of the flock,
Went out among the lambs.
Hard it is to be a shepherdess,
For a girl-child most of all;
A snake crawls in the grass,
Lizards slither.

But no snake crawled,
No lizard slithered.
There was a berry on the hillside,
A red lingonberry on the heath.
The berry called from the hillside,
The lingonberry from the heath:
"Come, maiden, to pick me,
Tin-breast, to pluck me,
Copper-belt, to choose me,
Before a worm devours me,
Before a dark snake swallows me."

Marjatta, beautiful young one,
Went to look at the berry,
To tend the lingonberry.
She spied the berry on the hillside,
The lingonberry on the heath:
"The berry is fair to look upon,
The lingonberry fine to behold;
Too low to eat from the ground,
Too high to lift to the tree."

She knocked a staff from the heath
And with it struck the berry down;
The berry sprang up to the hillside,
Then stood upon the hill.

"Rise, berry, to my hems!"
The berry rose to her hems.
"Rise, berry, to my belt!"
The berry rose to her belt.
"Rise, berry, to my breast!"
The berry rose to her breast.
"Rise, berry, to my lips!"
The berry rose to her lips;
From her lips to her tongue,
From her tongue to her throat —
Then it slid into her belly.

Marjatta, beautiful young one,
Was filled by it, was sated,
Grew heavy with it,
Swelled up with it.
She bore a hard womb,
A difficult fullness of belly,
Through nine full months,
Half of the tenth month.

Then in the tenth month
A woman's pains came upon her,
She was pressed by compulsion,
The belly's fullness grew hard.

Then our Marjatta
Pondered there and thought:
Where to go, which way to turn,
Where to seek a bath?
She spoke her word, said thus:
"Piltti, my little serving-girl!
Go find a bath in the village,
A sauna in Sariola,
Where a wretch might find care,
Where one in need might find help."

Piltti, smallest of her serving-girls,
Best of her hired hands,
Good to send on any errand,
Quick even without praise,
Gathered her hems in fistfuls,
Wrapped her clothes with her hands,
Both ran and hurried
To the house of ugly Ruotus.

Ugly Ruotus the shirtless
Was eating and drinking at the head of the table,
At the head of the table in his undergarments,
Entirely in his shirtsleeves.
The wife of ugly Ruotus
Was gliding at the joining of the floor,
Sliding on the middle of the floor,
Living in comfort.

Said Piltti, the little serving-girl:
"I came seeking a bath from the village,
A sauna from Sariola,
Where a wretch might find care,
Where one in need might find help."

The wife of ugly Ruotus
Spoke her word, said thus:
"For whom do you seek a bath,
For whom do you beg help?"

Said Piltti, the little serving-girl:
"I seek it for my mistress at home."

The wife of ugly Ruotus
Spoke her word, said thus:
"There is no bath to spare in the village;
There is a sauna on the swidden-hill,
A hut on the pine-knoll,
Where a whore can whelp her boys,
Where a wind-brought woman drops her children."

Piltti, the little serving-girl,
Both ran and hurried,
Said when she arrived
At the side of her mistress at home:
"There is no bath in the village,
No sauna in Sariola.

Ugly Ruotus the shirtless
Was eating and drinking at the head of the table,
At the head of the table in his undergarments,
Entirely in his shirtsleeves.
The wife of ugly Ruotus
Was gliding at the joining of the floor,
Sliding on the middle of the floor,
Living in comfort.
I spoke these words:
I came seeking a bath from the village,
A sauna from Sariola,
Where a wretch might find care,
Where one in need might find help.

The wife of ugly Ruotus
Spoke her word, said thus:
For whom do you seek a bath,
For whom do you beg help?
I spoke these words:
I seek it for my mistress at home.

The wife of ugly Ruotus
Spoke her word, said thus:
There is no bath to spare in the village;
There is a sauna on the swidden-hill,
A hut on the pine-knoll,
Where a whore can whelp her boys,
Where a wind-brought woman drops her children."

Then our Marjatta
Spoke these words herself:
"I must go,
Like any serving-woman,
Or a hired slave."

She carried a birch-switch in its shade,
A leaf in its gentle cover,
Pattered her way
To the hut in the pines,
To the stable on Tapio's hill.

Then she spoke these words,
Uttered this utterance:
"Breathe, good horse,
Sigh, pulling foal!
Over this suffering belly
Waft a bath-steam,
Send forth warm sauna-steam,
That a wretch might find care,
That one in need might find help."

The good horse breathed,
The pulling foal sighed,
Over the suffering belly.
What the horse breathed out
Was made into bath-steam,
An innocent water was cast.

Then our Marjatta
Bathed in the bath to her fill,
In the belly-steam's plenty.
She bore her boy there
On the hay of the summer's work,
At the head of the straight-haired horse's manger.

Then our Marjatta
Took the boy upon her knees,
The child upon her hip.
She raised her little boy,
Her golden little apple,
Her silver little rod,
Beneath the sifting sieve,
Beneath the carrying basket,
Beneath the grinding stone,
Beneath the running runner.

Then to our Marjatta
Grew a beautiful boy;
His lineage no one knew.
The father called him Ilmari,
The mother called him her own good boy,
The brothers called him a useless drifter,
The sisters called him a soldier,
The rest of the family called him the nameless one.

They sought a baptizer,
Looked for one to christen him;
A priest came to baptize him,
A Karelian clergyman to christen him,
A servant to hold him.
He spoke these words:
"Who shall be brought here
As judge of this foolish child?"

Old Väinämöinen was brought,
The knower of eternal age.
Said old Väinämöinen:
"The boy should be taken to the swamp,
Struck on the head with a stick,
Killed with a pole."

The half-month-old boy spoke,
The two-week-old cried out:
"O old man from abroad,
Karelian clergyman!
You have judged most foolishly,
Held the law awry."

The priest sprinkled baptism upon him,
Grasped the child,
Named him king of the forest,
Guardian of the treasure-island.

Then Väinämöinen grew angry,
Grew angry and was shamed;
He sang his last song,
Sang a copper boat,
Sang an iron-bottomed vessel.
He set forth sailing,
In the copper boat,
In the copper skiff,
To the upper earth-margins,
To the lower sky-margins.

There his boat came to rest,
His vessel stretched out.
But he left the kantele behind —
Eternal joy for Finland,
Great songs for her children.

Epilogue

Shall I wake, shall I cease,
Shall I end, shall I finish,
Or shall I begin again?
There are still a hundred words,
A thousand verse-studies,
That all children cannot sing,
That no hero understands,
And women even less.

But no rapids, however swift,
Pours out all its water,
Nor does even a good singer
Sing all his songs to silence.
There is much other sorrow,
Much worry about tomorrow;
Hunger speaks to me thus:
"Do not waste your golden mouth,
Wear out your tongue for nothing;
The singer's ceiling burns,
The verse-maker's throat dries,
But not the ears of the listener."

Yet still, after all,
I sang my song, I composed my verse,
I pruned the branches, I cleared the path.
From here the road goes on,
A new road opens,
For better singers,
For more skilled verse-makers,
In the rising youth,
In the growing generation.

Loppu.

Colophon

Vanha Kalevala (Old Kalevala), Part II: Runos 17–32 with Epilogue. First published Helsinki, 1835, by the Finnish Literature Society (Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia). Compiled from oral tradition by Elias Lönnrot (1802–1884).

This is the first complete English translation of Part II of the 1835 Vanha Kalevala. Part I (Runos 1–16 with Lönnrot's Preface) is available separately in this archive. Together, the two parts constitute the complete first edition of Finland's national epic. The celebrated translations by John Martin Crawford (1888) and W. F. Kirby (1907) are of the expanded 1849 "New Kalevala" of fifty Runos, which substantially rearranges and augments this earlier text. The 1835 edition has not previously been translated into English.

Translated from the 1835 Finnish by the Good Works Project (multiple tulkus in the Uralic Alpha lineage, completed by Runo), March 2026. Source text: Project Gutenberg EBook #48381, transcribed by Jari Koivisto and Tapio Riikonen from the original 1835 Helsinki edition. The translation is independently derived from the Finnish source language. The 1849 Crawford and Kirby translations were not consulted during this work.

Gospel register. No Ghost identifications (Good Works Translation, not Tianmu Translation).

Compiled and formatted for the Good Work Library by the New Tianmu Anglican Church, 2026.

🌲

Source Text: Kalevala (1835) 2. Osa — Runos 17–32

Finnish source: Kalevala (1835) 2. Osa, by Elias Lönnrot. Project Gutenberg EBook #48381, transcribed by Jari Koivisto and Tapio Riikonen from the original 1835 Helsinki edition published by Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia.

KALEWALA (1835) 2. OSA

taikka

Wanhoja Karjalan Runoja Suomen kansan muinosista ajoista

Koonnut

ELIAS LÖNNROT

Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia

2. Osa, 2. Jako.

Helsingissä 1835.

Präntätty J. C. Frenckellin ja Pojan tykönä.

Imprimatur.

C. E. Ekelund.

Seitsemästoista Runo.

Lemminkäinen kuulee wäen Pohjolan pitohin joutuwan. Pani kowin
pahaksi, kun itse kutsumatta oli. Lähtee kotia ja alkaa kuitenki
walmistellate. Kieltää lähtemästä äiti, monta surmaa matkalla, monta
perillä pojallensa pelkääwä. Ensiksi häntä tulisen kokon wahtoawan,
jos siitä selwittäisihen, tuliseen hautaan saawan. Siitäki päässeen
käärmejoukolta Pohjolan kujilla elikkä susilta ja karhuilta pihalla
surmattawan, pääkallon seipähän nenään pantawan. Wähän näistä
huoliwa lähtee aiottuansa Lemminkäinen monta neuoa ja warotusta,
miten oletellate, emolta saanut. Waeltaa, pääsee surmista, tulee
Pohjolaan. Sano Pohjolan emäntä pahoin sattuneen, kun jälempätä ei
tullut, juomien wielä panematta, ruokien keittämättä olewan. Kysyy
Lemminkäinen mintäpä häntä ei häihin kutsuttu ja waatii ruokaa
ja juomaa. Tuoaan wanhaa pilautunutta juomaa, jonka Lemminkäinen
rikoista ja eläwistä puhistanut juopi. Pyytää parempata. Pohjolan
isäntä ei enämmin suatsewa Lemminkäisen ylpeyttä alkaa häntä
laulamalla surmata. Kun mitänä ei sillä woittanut, niin waati häntä
miekoille. Käyään ulos, aletaan miekkain miteltyä tapella, jossa
Lemminkäinen ensikawahuksella laskee pään toiselta. Laulaa siitä koko
Pohjan pereen hajalle, paitsi emännän, joka häntäki ylewämpi laulo
uutta kansaa Lemminkäisen kostoksi.

     Ahti saarella asuwi,
     Kauko niemen kainalossa;
     Oli pellon kyntämässä,
     Wainion wakoamassa,
  5. Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen;
     Oli korwalta koria,
     Kowin tarkka kuulennalta.
       Kuuli kutsut kulkewaksi,
 10. Ratsut joukon juoksewaksi;
     Juohtu juoni mielehensä,
     Toinen aiwohon osasi:
     Nyt on Pohjola pioissa,
     Salajoukko juomingissa.
 15.   Murti suuta, wäänti päätä,
     Murti mustoa hawenta,
     Heti heitti kynnöksensä,
     Waon keskiwainiolle;
     Nousi maasta ratsahille,
 20. Kohta lähtewi kotia,
     Luoksi ainosen emonsa,
     Tykö waltawanhempansa.
       Sano tuonne saatuansa,
     Sano emolle esinnä:
 25. "Oi emoni waimo wanha!
     Pane ruoka ruttosesti
     Syöä miehen nälkäisen,
     Haukata halunalasen.
     Lämmitä saloa sauna,
 30. Pian piltti riuwuttele,
     Jossa mies puhasteleksen,
     Sueksen urosten sulho."
       Tuop' on äiti Lemminkäisen
     Pani ruoan ruttosesti
 35. Syöä miehen nälkäisen,
     Haukata halunalasen,
     Yhen pirtin lämmitessä,
     Yhen saunan saapuessa.
       Siitä lieto Lemminkäinen
 40. Otti ruokoa rutosti,
     Meni saunahan saloa,
     Käwi kylpihuonehesen;
     Siellä mies puhasteleksen,
     Sueksen urosten sulho.
 45. Sano tuolta tultuansa:
     "Oi emoni waimo wanha!
     Tuo tänne sotisopani,
     Kanna wainowaatteheni,
     Joill' ennen käwin soissa,
 50. Hätähäissä häilähtelin."
       Emo ennätti kysyä:
     "Kunne lähet poikueni?
     Metsällenkö wai merelle,
     Wai on hirwen hiihantohon,
 55. Waiko suurehen sotahan,
     Tasapäähän tappelohon?"
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oi emoni kantajani!
     En metsälle, en merelle,
 60. Enkä hirwen hiihantohon,
     Enkä suurehen sotahan,
     Tasapäähän tappelohon;
     Lähen Pohjolan pitohin,
     Salajoukon juominkihin.
 65. Tuo mulle sotisopani,
     Wanhat wainowaatteheni,
     Häissä häilyteltäwäni,
     Pioissa pieltäwäni."
       Emo kielti poikoansa,
 70. Nainen miestänsä epäsi,
     Epäsi kawetta kaksi,
     Kielti kolme Luonnotarta,
     Lähtemästä Lemminkäistä,
     Hywän Pohjolan pitohin:
 75. "Ei sua kutsuttu sinne,
     Ei tarkon tahotakkana."
       Niin sanowi Lemminkäinen:
     "Koira kutsuen menewi,
     Hywä ilman lykkelekse;
 80. Tuoss' on kutsut kuunikuiset
     Terässä tulisen miekan,
     Wyöllä kalpani käressä.
     Tuo tänne sotisopani,
     Warsin wainowaatteheni."
 85.   Tuop' on äiti Lemminkäisen
     Yhä kielteä käkewi:
     "Ellös lähkö poikueni
     Pimiähän Pohjolahan,
     Monet on kummat matkallasi,
 90. Isot tielläsi imehet;
     Kolm' on surmoa kowinta,
     Kolme miehen kuolemata."
       Niin sanowi Lemminkäinen:
     "Oi emoni kantajani!
 95. Sano surma ensimmäinen,
     Ensimmäinen wiimmenenki."
       Sano äiti Lemminkäisen:
     "Se on surma ensimmäinen:
     Menet matkoa wähäsen,
100. Pääset tietä päiwäyksen,
     Tulewi tulinen koski,
     Koskessa tulinen luoto,
     Luowossa tulinen loimu,
     Koiwussa tulinen kokko,
105. Kokolla tuliset kynnet;
     Sillä suu tulin palawi,
     Kita kiiran lämpiäwi,
     Höyhenet tulin waluwi;
     Yöt se hammasta hiowi,
110. Päiwät kynttä kitkuttawi,
     Tulialle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Kyllämä sihen keinon keksin,
115. Mutkan muistan tien osoan,
     Laulan leppäsen hewosen,
     Laulan leppäsen urohon,
     Siwutseni siirtymähän,
     Wieretsi waeltamahan;
120. Itse sorsana sukellan,
     Elikk' allina alennan,
     Koprista kokon kynimen,
     Waakalinnun warpahista.
     Sano surma keskimmäinen."
125.   Sano äiti Lemminkäisen:
     "Se on surma toinen surma:
     Menet matkoa wähäsen,
     Toki tietä päiwäyksen,
     Tulewi tulinen järwi,
130. Järwessä tulinen saari,
     Saaressa tulinen sauna,
     Saunassa tulinen hauta,
     Täynnä kuumia kiwiä,
     Palawoita paateroja.
135. Sinne on saanut sa'an miestä,
     Hukkunut tuhat hewosta."
       Se on lieto Lemminkäinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Kyllämä sihen keinon keksin,
140. Mutkan muistan, tien osoan,
     Teen minä lepästä miehen,
     Uron hongasta hotasen,
     Kylpiäksi kuuman saunan,
     Kuuman saunan rautalauan,
145. Wastan rautasen keralla.
     Itse lienen löylyn lyöjä,
     Alla lautojen asunen;
     Sano surma jälkimmäinen."
       Sano äiti Lemminkäisen:
150. "Se on surma kolmas surma:
     Menet wieläki wähäsen,
     Pääset siitä päiwäyksen,
     Näkywille Pohjan portin,
     Rautausten ulwomille;
155. Aita on lautanen rakettu,
     Teräksinen tarha tehty,
     Maasta asti taiwosehen,
     Taiwosesta maahan asti.
     Keihäillä seiwästetty,
160. Witsastettu maan maoilla,
     Käätty kirjokäärmehillä,
     Sisiliskoilla sielty,
     Heitty hännät häilymähän,
     Pääkehät kähäjämähän,
165. Päät ulos, sisähän hännät.
       Maass' on toisia matoja,
     Pino pitkiä matoja,
     Ylös kielin kiehumassa,
     Alas hännin häilymässä.
170. Yksi on matonen maassa,
     Eessä portin poikkipuolin,
     Pitempi pisintä hirttä,
     Paksumpi patsasta pirtin,
     Ylös kielin kiehahtawi
175. Pään waralle Lemminkäisen."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Wasta kynnin kyisen pellon,
     Wakoelin maan matosen,
     Käärmehisen käännättelin,
180. Aiwan paljahin kätösin;
     Ei ole siinä miehen surma,
     Eikä kuolema urohon.
       Otan kyiset kintahani,
     Maan matoset wanttuseni,
185. Joilla konnat kopristelen,
     Ilkiät iki puserran;
     Kytken kyitä kymmenkunnan,
     Waljastan sa'an matoja,
     Tuo tänne sotisopani,
190. Kanna wainowaatteheni;
     Lähen Pohjolan pitohin,
     Salajoukon juominkihin."
       Se on äiti Lemminkäisen
     Aina kielteä käkewi:
195. "Ellös wainen poikuein
     Lähkö Pohjolan pitohin,
     Mont' oli surmoa matkalla,
     Isot tielläsi imehet,
     Monta matkasi perillä,
200. Paikalla pahimmat surmat,
     Kolme surmoa kowinta,
     Kaksi kaikkein kauheinta:
       Kulet Pohjolan kujatse,
     Astut tietä tanhuatse,
205. Susi on suitsirenkahissa,
     Karhu rautakahlehissa,
     Suulla Pohjolan weräjän,
     Ahin aian kääntimessä.
     Susi päälle suimastaksen,
210. Karhu päälle kaimistaksen,
     Syönyt on sa'anki miestä,
     Tuhonut tuhan urosta,
     Saattawi sinunki syöä,
     Suuren surmata sukuni."
215.   Sano lieto Lemminkäinen:
     "Uuhi uunna syötäöhön,
     Rieskana rewittäöhön,
     Waan ei mies pahempikana,
     Uros untelompikana.
220. Minua on wyötty miesten wyöllä,
     Pantu miesten palkimilla,
     Solmittu uron solilla,
     Jotten warsin jouakkana
     Suuhun Pohjolan susien.
225. Kitahan kirokawetten.
     Suet panen suitset suuhun,
     Karhut rautakahlehisin,
     Sillä sen pahan waellan."
       Aina kieltäwi emonsa:
230. "Ellös lähkö poikueni;
     Tulet Pohjolan tupahan,
     Sariolan salwoksihin,
     Siell' on miehet miekka wyöllä,
     Urohot sota-aseissa,
235. Humalassa hullut kaikki,
     Pahat paljo juotuansa.
     Laulawat sinun polosen
     Omahasi miekkahasi,
     Tekemähäsi terähän,
240. Kantamahan kalpahasi.
     Jo on laulettu hywätki,
     Jalommatki jaksettuna,
     Woituna wäkewämmätki,
     Saati sie waraton warpu,
245. Emon tyhjän tuuwittama,
     Warattoman waapottama,
     Wielä wirrasta wipuma,
     Koskesta kokoelema.
       Sat' on seiwästa mäellä,
250. Tuhat pylwästä pihalla,
     Joka seiwäs päätä täynnä,
     Yks on ilman päätä jäänyt;
     Sinä sihen pantanehet
     Senki seipähän nenähän."
255.   Sillon lieto Lemminkäinen
     Otti miekkansa omansa,
     Päin siltahan sysäsi,
     Terin työnti lattiahan;
     Itse kääntywi käessä
260. Kuni tuore tuomen latwa,
     Tahi kaswawa kataja.
     Sano lieto Lemminkäinen:
     "Ei ole miekan mittajoa.
     Eikä kalman katsojoa,
265. Noissa Pohjolan tuwissa,
     Sariolan salwoksissa."
       Otti jousen jouahutti,
     Käsin jousen käännällytti,
     Sanowi sanalla tuolla,
270. Lausu tuolla lausehella:
     "Sen mä mieheksi sanoisin,
     Urohoksi arweleisin,
     Joka jouseni wetäisi,
     Kiweräni kiinnittäisi,
275. Noilla Pohjolan tuwilla,
     Sariolan salwoksilla."
       Siitä lieto Lemminkäisen
     Luku lähteä tulewi,
     Käsi käski, toinen kielti,
280. Suonet sormiset pakotti.
     Jo saapi sotisopansa,
     Wanhat wainowaattehensa.
       Emo neuo poikoansa,
     Wanhin lastansa wakusti,
285. Owen suussa, orren alla,
     Kattilan katasioilla:
     "Poikuein nuorempani,
     Lapseni wakawampani!
     Jos sie jouwut juominkihin,
290. Tapahut mihen tahansa,
     Juo puoli pikariasi,
     Anna toisen toinen puoli,
     Pahemman pahempi puoli,
     Niin sinusta mies tulewi,
296. Uros selwä selkiäwi,
     Miesten seurojen sekahan."
       Wielä neuo poikoansa,
     Warsin lastansa warotti,
     Pellolla perimmäisellä,
300. Weräjillä wiimmesillä:
     "Jos sie jouwut juominkihin,
     Tapahut mihin tahansa,
     Istu puolella sioa,
     Astu puolella aselta,
305. Anna toisen toinen puoli,
     Pahemman pahempi puoli,
     Niin sinusta mies tulewi,
     Uros selwä selkiäwi,
     Urohoisehen wäkehen,
310. Miehisehen joukkiohon."
       Siitä lieto Lemminkäinen
     Kohta lähtewi koista.
     Astu päiwän ensimmäisen,
     Tulewi tulinen koski,
315. Koskessa tulinen korko,
     Korossa tulinen koiwu,
     Koiwussa tulinen kokko,
     Kokolla tuliset kynnet,
     Sillä suu tulin palawi,
320. Kita kierän lämpiäwi,
     Yöt se hammasta hiowi,
     Päiwät kynttä kitkuttawi,
     Tulialle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle.
325.   Mitä huoli Lemminkäinen;
     Tapasi on taskuhunsa,
     Löihen kukkaroisehensa,
     Otti tetren sulkasia,
     Hieroa hitustelewi
330. Kahen kämmenen kesessä,
     Sormen kymmenen sowussa,
     Siitä synty tetrikarja.
     Pemahutti lentämähän,
     Niin tetret leholle lenti,
335. Koppeloiset koiwukolle.
       Tempo tetrensä lehosta,
     Koppelonsa koiwukosta,
     Sukasi kokolle suuhun,
     Anto appajan kitahan,
340. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Kokkoseni, lintuseni!
     Käännä pääsi toisappäin,
     Silmät luppahan lukitse,
     Päästä eille matkamiestä,
345. Lemminkäistä liiatenki."
     Sillä sen waaran waelsi,
     Sillä pääsi päiwäyksen.
       Meni matkoa wähäsen,
     Kulki tietä pikkaraisen
350. Matkall' on tulinen järwi,
     Järwessä tulinen saari,
     Saaressa tulinen sauna,
     Saunassa tulinen hauta,
     Täynnä kuumia kiwiä,
355. Palawoita paateroja,
     Tulialle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle:
       Mitä huoli Lemminkäinen,
     Ukkoa rukoelewi:
360. "Oi Ukko ylijumala,
     Tahi taatta taiwahinen!
     Nosta pilwi luotehelta,
     Toinen lännestä lähetä,
     Kolmas iätä iästä,
365. Kohottele koilliselta;
     Syrjin yhtehen syseä,
     Lomatusten loukahuta,
     Sa'a lunta sauan warsi,
     Kiehittele keihäswarsi,
370. Noille kuumille kiwille,
     Palawoille paateroille."
       Sato Ukko uutta lunta,
     Herra hienoista witiä;
     Sato lunta sauan warren,
375. Kiehitteli keihäswarren,
     Noille kuumille kiwille,
     Palawoille paateroille.
     Itse lieto Lemminkäinen
     Laulo rautasen korennon,
380. Poikitse tulisen hauan,
     Äprähästä äprähäsen.
     Sillä sen rowin waelti,
     Sillä pääsi päiwäyksen.
       Meni matkoa wähäsen,
385. Pääsi tietä päiwäyksen;
     Jo näkywät Pohjan portit,
     Paistawat pahat saranat.
     Aita on rautanen rakettu,
     Teräksinen tarha tehty,
390. Maasta asti taiwosehen,
     Taiwosesta maahan asti;
     Keihäillä seiwästetty,
     Witsastettu maan maoilla,
     Käätty kirjokäärmehillä,
395. Sisiliskoilla sielty;
     Hännät heitty häilymähän,
     Pääkehät kähäsämähän
     Päät ulos, sisähän hännät.
       Maass' on toisia matoja,
400. Pino pitkiä matoja,
     Alas hännin häilymässä,
     Ylös kielin kiehumassa.
     Yksi on matonen maassa,
     Eessä portin poikkipuolin,
405. Pitempi pisintä hirttä,
     Paksumpi patsasta pirtin,
     Ylös kielin kiehahtawi,
     Pään waralle Lemminkäisen.
       Mitä huoli Lemminkäinen,
410. Otti weitsen wierestänsä,
     Tupestansa tuiman rauan,
     Sillä aitoa siwalti,
     Käärmetarhoa tapasi.
     Kahen puolen aita kaatu,
415. Wiieltä witsaswäliltä,
     seitsemältä seipähältä.
       Niin sanowi Lemminkäinen,
     Toru toisia matoja:
     "Mato musta maan alanen,
420. Toukka Tuonen karwallinen,
     Kulkia kulon alanen,
     Lehen lemmen juurehinen,
     Puun juuren pujottelia,
     Lahokannon kaiwelia.
425. Kuka sun kulosta nosti,
     Heinän juuresta herätti,
     Tiellä teukallehtamahan,
     Maan päällä matelemahan?
     Isosiko, wai emosi,
430. Waiko wanhin weljiäsi,
     Wai nuorin sisariasi,
     Waiko muu sukusi suuri?
     Turpehessa sun tupasi,
     Alla kannon kartanosi,
435. Asuntosi alla alan,
     Alla mättähän majasi.
       Sule suusi, peitä pääsi,
     Kätke kielesi käpiä;
     Willa suusi, willa pääsi,
440. Willa wiisi hammastasi,
     Willa kielesi käpiä,
     Willanen otus itsekki.
     Weäte willaleppehenä,
     Pawun palkona kuleksi,
445. Sykerräte sykkyrähän,
     Käperräte käppyrähän,
     Tunge pääsi turpehesen,
     Mätä pääsi mättähäsen.
     Jospa tuolta pääsi nostat,
450. Ukko pääsi särkiäwi
     Pilwillä pisaroilla,
     Rakehilla rautasilla."
       Sillä lieto Lemminkäinen
     Pääsi senki päiwäyksen,
455. Meni matkoa wähäsen,
     Tuli Pohjolan pihalle.
     Susi on suitsirenkahissa,
     Karhu rautakahlehissa,
     Suulla Pohjolan weräjän.
460. Jo oli syönyt sa'an miestä,
     Tuhonut tuhan urosta,
     Tahto syöä Lemminkäisen.
       Sillon lieto Lemminkäinen
     Tawotteli taskuhunsa,
465. Löihen kukkaroisehensa,
     Otti willoja hitusen.
     Hieroa utustelewi
     Kahen kämmenen kesessä,
     Sormen kymmenen sowussa,
470. Siitä läksi lammaskarja,
     Synty lauma lampahia,
     Kehä kieräwillasia,
     Suuhun Pohjolan susien,
     Kitahan kirokawetten.
475.   Siitä lieto Lemminkäinen
     Itse tungeksen tupahan,
     Alle kattojen ajaksen.
     Owen suussa seisotaksen,
     Owen suussa orren alla,
480. Kattilan katasioilla,
     Lakin päästä laskemilla,
     Kintahan kirwottimilla.
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
485. "Koria on kutsuttu wieras,
     Koriampi kutsumaton."
       Sillon Pohjolan emäntä
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ohoh poika Lemminkäisen.
490. Mi sinusta wierahasta;
     Tulet pääni polkemahan,
     Aiwoni alentamahan;
     Ohrina oluet wielä,
     Makujuomat maltahina,
495. Leipomatta wehnäleiwät,
     Lihakeitot keittämättä.
     Oisit yötä ennen tullut,
     Eli päiweä jälestä."
       Siinä lieto Lemminkäinen
500. Murti suuta, wäänti päätä,
     Murti mustaa hawenta,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Jop' on täällä syömät syöty,
     Syömät syöty, juotu juomat,
505. Oluet osin jaeltu,
     Kaljat kannuin mittaeltu,
     Pikarit pinohin luotu,
     Tuopit roukkohin rowittu.
       Panit kutsut kulkemahan,
510. Sait ratsut samoamahan,
     Kutsuit kansan kaikenlaisen,
     Sokiatki, waiwasetki,
     Rammatki, rekirujotki,
     Minun heitit kutsumatta.
515.   Mintäpä tämä minulle
     Omistani otristani,
     Kylwämistäni jywistä?
     Muut ne kanto kauhasilla,
     Muut ne tiiskinä tiputti,
520. Minä määrin mätkäelin,
     Minä purnoin putkaelin
     Omiani ohriani,
     Kylwämiäni jywiä.
       Emmä wieras lienekkänä,
525. Kun ei tehä teoksia,
     Eikä oinasta isetä,
     Tuoa härkeä tupahan,
     Sarkasäärtä huonehesen;
     Uuellen olutta panna
530. Syöä miehen syömättömän,
     Juoa juossehen urohon."
       Sano Pohjolan emäntä:
     "Ohoh piika pikkarainen,
     Orjani alinomanen!
535. Pane keittoa patahan,
     Tuo olutta wierahalle."
       Tyttö pieni, tyhjä lapsi,
     Pahin astiain pesiä,
     Lusikkoin luutustaja,
540. Kapustain kaawistaja,
     Pani keittoa patahan,
     Luut lihoista, päät kaloista,
     Naatit wanhat naurihista,
     Kuoret leiwistä kowista.
545.   Toi olutta tuoppisella,
     Kanto kaksikorwasella,
     Hiiwa alla, wesi päällä,
     Kyyt käärmeet kesellä,
     Maot laialla mateli,
550. Sisiliskot liuahteli.
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oh sinä olut punanen!
     Jo nyt jouwuit joutawihin,
     Jouwuit joutawan jälille;
555. Ruoka suuhun syötäöhön,
     Ruhka maahan luotaohon,
     Wasemella peukalolla,
     Sormella nimettömällä."
       Tapasi on taskuhunsa,
560. Löihen kukkaroisehensa;
     Otti ongen kukkarosta,
     Taskustansa taklarauan,
     Sen laski olwen sekahan.
     Mato puuttu onkehensa,
565. Kyy wihanen rautahansa,
     Sata nosti sammakoita,
     Tuhat mustia matoja.
     Jo juoa karahuttawi,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
570. "Emmä liene lempi wieras,
     Kun ei tuotane olutta,
     Parempata juotawata,
     Warawammalla käellä,
     Suuremmalla astialla.
575. Kuule poika Pohjolaisen,
     Itse Pohjolan isäntä.
     Anna ostoa olutta,
     Juomoa rahanalaista."
       Siitä Pohjolan isäntä
580. Pian suuttu ja wihastu,
     Laulo lammin lattialle
     Urosta upottamahan.
       Lemminkäinen lieto poika
     Laulo härän lattialle
585. We'en lammin lakkimahan.
       Itse Pohjolan isäntä
     Suen laulo lattialle
     Senki härän pään waralle.
       Lemminkäinen lieto poika
590. Laulo walkian jäniksen
     Sen sutosen suun waraksi.
       Itse Pohjolan isäntä
     Laulo koiran koukkuleuan
     Sen jäniksen pään waralle.
595.   Lemminkäinen lieto poika
     Laulo orrelle orawan,
     Orren päätä juoksemahan,
     Koiran tuota haukkumahan.
       Sillon Pohjalan isäntä
600. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ei tässä piot parane,
     Jos ei wierahat wähene;
     Talo työlle, wieras tielle,
     Hywistäki juomingista."
605.   Otti miekkansa omansa,
     Tempasi tuliteräsen,
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Kuule poika Lemminkäisen!
     Mitelkäme miekkojamme,
610. Katselkame kalpojamme."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Mitä minun on miekastani,
     Kun on luissa lohkiellut,
     Pääkasuissa katkiellut.
615. Waan kuitenki kaikitenki,
     Jos täss' ei piot parane,
     Mitelkäme, katselkame,
     Kumpasen pitempi miekka,
     Kenen kalpa kauhiampi,
620. Sen eellä siwaltaminen."
       Miteltihin miekkojansa,
     Katseltihin kalpojansa,
     Jo oli pikkuista pitempi
     Miekka Pohjolan isännän,
625. Yhtä ohrasen jyweä,
     Yhtä kynnen mustukaista.
       Sillon lieto Lemminkäinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Sinunpa pitempi miekka,
630. Sinun eellä iskeminen."
       Siitä Pohjolan isäntä
     Jo lyöä alottelewi,
     Kerran ortehen osasi,
     Kamanahan kapsahutti.
635.   Sano lieto Lemminkäinen:
     "Tukela tora tuwassa,
     Weren seikka salwoksessa,
     Tuwan uuen turmelemma,
     Lattiat likaelemma,
640. Pestyt penkit hierelemmä.
     Lähkäme ulos pihalle,
     Pihalla weret paremmat,
     Kartanolla kaunihimmat,
     Luontewaisemmat lumella."
645.   Mentihin ulos pihalle;
     Lehmän talja löyettihin,
     Pihalle lewitettihin,
     Senpä päällä seisottihin.
       Niin sanowi Lemminkäinen:
650. "Kuulesta sa Pohjan poika!
     Sinunpa pitempi miekka,
     Sinun kalpa kauhiampi;
     Toki taiat tarwitakki,
     Ennen kun ero tulewi,
655. Tahi päiwä päätynewi.
     Lyöppä poika Pohjolaisen."
       Iski päältä Pohjan poika,
     Iski kerran, iski toisen,
     Kohta kolmasti rapasi;
660. Ei lihoakan lipasnut,
     Wienyt werinirhametta,
     Ottant orwaskettuana.
       Tuli lyönti Lemminkäisen,
     Wuoro weitikän werewän.
665. Löipä lieto Lemminkäinen,
     Laski weitikkä werewä,
     Iski miestä miekallansa,
     Kamahutti kalwallansa.
     Löi on kerran leimahutti,
670. Pään on laski olkapäältä,
     Kallon kaialta sialta,
     Wei kun naatin naurihista,
     Ewän kaikesta kalasta.
     Löi on toisen leimahutti,
675. Silpo kun sian lihoa,
     Miehen kolmeksi palaksi.
       Mäki oli täynnä seipähiä,
     Piha täynnä pylwähiä,
     Kaikki täynnä miehen päitä,
680. Yksi seiwäs ilman päätä;
     Pani pään pojan pätösen
     Senki seipähän nenähän.
       Siitä lieto Lemminkäinen
     Laulo Pohjolan perehen
685. Kultihin kulajawihin,
     Hopeihin helkkäwihin.
     Yhen heitti laulamatta,
     Itse Pohjolan emännän,
     Pirtin pienen pyyhkiäksi,
690. Lattian lakasiaksi,
     Olutkannun kantajaksi,
     Ruokien rakentajaksi.
       Louhi Pohjolan emäntä
     Kowin suuttu ja wihastu;
695. Laulo Louhi longotteli,
     Pataruuhi paukutteli,
     Laulo miestä miekallista,
     Urosta aseellista,
     Pään waralle Lemminkäisen,
700. Kaukomielen kaulan päälle.
       Jo kumu kujasta kuulu,
     Tomu toisesta talosta;
     Jopa tuskiksi tulewi,
     Läylemmäksi lankiawi,
705. Juoa häitä Pohjolassa,
     Pitoja Pimentolassa.

Kaheksastoista Runo.

Lemminkäinen Pohjolasta tulee kotia. Kysyy äiti mitä oli huolellisna,
oisiko sarkoin waarrettu, eli naisin naurettu eli heposinko herjattu.
Käskee äitinsä Lemminkäinen ewästä katsomaan, päänsä waralle miekkoja
hiwottawan. Miksi hiwottawan, kysäsi äiti. Wastaa miehen Pohjolassa
Lemminkäinen tappaneensa ja kysyy neuoa, missä piiltä. Nuhtelee
poikoansa emo, warsin olewanki, jos missä, waarallisen piiltä,
kaikissa surman löytäwän. Kuitenki wiimmen wannonutta, ei enää sotia
käyä, neuoo poikoansa yheksän meren poikki saarelle pakenemaan.
Lähtee, purjehtii, Lemminkäinen pääsee perille, kysyy lupaa
wenettänsä maalle wetää. Luwan saanut wetääki, lähtee saaren kylihin
ja elää siellä hywin rohkiasti tyttöjen kanssa. Muutamena huomenena
taasenki tyttöjä katselemaan lähtewä jo näki miehet aseita häntä
surmataksensa walmistelewan. Lähtisi poies waan wenerannalle tullut
näkee purtensaki poltetuksi. Laatii uuen weneen ja lähtee saarelta,
jota neiet kylläki murehtiwat. Ulommaksi purjehtinut laskee luowolle
wenehen joka siinä itkeä tihuttelewi, kun sotaan ei wietänekkänä.
Kieltää itkemästä Lemminkäinen, lupaa suorastaan sotaan lähteä. Saapi
Teurin toiseksensa ja lähteeki. Pohjan merelle tulleelta kylmää
pakkanen Pohjan akan toimella weneen Lemminkäiseltä. Oli kylmää
itsenki waan kuitenki hänen Lemminkäinen lukemalla saapi poistetuksi
ja lähtee weneensä heittäwä, maalle. Muistelee siellä ikäwissään,
miten oliki kauas kotosista erinnyt.

     Siitä lieto Lemminkäinen
     Nousi maasta ratsahille,
     Kohta lähtewi kotia,
     Luoksi entisen emonsa,
  5. Alla päin, pahoilla mielin,
     Kaiken kallella kypärin.
       Emo wastahan tulewi,
     Emo ennätti kysyä:
     "Poikueni nuoremmani,
 10. Lapseni wakawampani!
     Mit' olet pahoilla mielin
     Pohjolasta tullessasi?
     Onko sarkoin waarrettuna;
     Jos on sarkoin waarrettuna,
 15. Mie annan paremman sarkan,
     Taattosi soasta saaman,
     Tawottaman tappelosta."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oi emoni kantajani!
 20. Ken mun sarkoin waarteleisi,
     Itse waartaisin isännät;
     Waartaisin sata urosta,
     Tuhat miestä tunnustaisin."
       Sano äiti Lemminkäisen:
 25. "Mit' olet pahalla mielin
     Pohjolasta tullessasi?
     Ootko naisin naurettuna;
     Jos oot naisin naurettuna,
     Sie naios parempi nainen,
 30. Werewä Wenäeheltä,
     Kaunis Karjalan kylistä."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oi emoni kantajani!
     Ken mun naisin nauranewi,
 35. Itse nauraisin isännät;
     Nauraisin satai naista,
     Tuhat muuta tunnustaisin."
       Sano äiti Lemminkäisen:
     "Mit' olet pahoilla mielin?
 40. Ootko herjattu heposin;
     Jos oot herjattu heposin,
     Sie osta ori parempi,
     Ison saamilla eloilla,
     Wanhemman warustamilla."
 45.   Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oi emoni kantajani.
     Ken mun herjaisi heposin,
     Itse herjaisin isännät;
     Herjaisin sata hewoista,
 50. Tuhat muuta tunnustaisin.
       Oi emoni kantajani.
     Säästä säkkihin ewästä,
     Pane jauhot palttinahan,
     Wuole woita wakkasehen.
 55. Wuole woita wuosi syöä,
     Toiseksi sian lihoa;
     Lähen töitäni pakohon,
     Pillojani piilemähän,
     Miehet miekkoja hiowat,
 60. Kärestäwät keihäiä."
       Emo ennätti kysyä,
     Waimo wanha tutkaella:
     "Miksi miekkoja hiowat,
     Kärestäwät keihäiä?"
 65.   Sano lieto Lemminkäinen:
     "Tuli työ, satu tapahtu,
     Noissa Pohjolan pioissa,
     Sariolan juomingissa.
     Tapon miehen kun urohon,
 70. Itse Pohjolan isännän,
     Omallani miekallani.
     Siksi miekkoja hiowat,
     Kärestäwät keihäiä;
     En tieä sitä sioa
 75. Kussa piiltä pillomuksen,
     Paeta pahan lapasen.
     Oi emoni kantajani.
     Kunne käsket piilemähän?"
       Emo tuon sanoiksi wirkki,
 80. Lausu wanhin lapsellensa:
     "Jo sanoinki poikueni,
     Jo warsin warottelinki,
     Yhä kielteä käkesin,
     Lähtemästä Pohjolahan.
 85. Mahoit olla oikiassa,
     Eleä emon tuwilla,
     Oman wanhemman warassa,
     Kantajasi kartanoilla.
       Mene nyt tuonne piilemähän,
 90. Mene männyksi mäellä,
     Katajaksi kankahalla,
     Tuho sielläki tulewi;
     Usein mäkinen mänty
     Pärepuiksi leikatahan,
 95. Usein katajakangas
     Seipähiksi karsitahan.
       Nouse koiwuksi norolle,
     Tuho sielläki tulewi;
     Usein noronen koiwu
100. Pinopuiksi pilkotahan,
     Hakatahan halkopuiksi.
       Menet marjaksi aholle,
     Puolakaksi kankahalle,
     Mansikaksi näille maille,
105. Mustikaksi muille maille,
     Tuho sielläki tulewi;
     Neiet nuoret poimitahan,
     Tinarinnat riiwitähän.
       Menet hauiksi merehen,
110. Maksahan merimatehen,
     Lohen purstoksi punasen,
     Tuho sielläki tulewi;
     Mies musta meren näkönen
     Ain' on ongella olia,
115. Aina nuotalla asuja,
     Käestämässä käwiä.
       Ja menet tuonne piilemähän
     Kontion kiwikoloille,
     Karhun louhikartanoille,
120. Tuho sielläki tulewi;
     Mies nuori noentolainen
     Kirwestänsä kitkuttawi,
     Keihästä kärestelewi,
     Kontio kohataksensa,
125. Metsän karhu kaataksensa."
       Sillon lieto Lemminkäinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Itse tieän ilkeimmät.
     Paikat arwoan pahimmat;
130. Oi emoni kantajani,
     Entinen elättäjäni.
     Kunne käsket piilemähän,
     Kunne käsket ja kehotat,
     Ettei pää pahoin menisi,
135. Hiwus hieno lankiaisi,
     Tukka turhiin tulisi,
     Warsin kaula katkiaisi.
     Yks' on päiwä miehen päätä,
     Tunti tukkoa urohon,
140. Miehet miekkoja hiowat,
     Keihoja kärestelewät."
       Sano äiti Lemminkäisen:
     "Tieän mä wähäsen maata,
     Tieän paikkoa palasen,
145. Syömätöntä, lyömätöntä,
     Miekan miehen käymätöntä;
     Sie wanno walat ikuiset
     Eneä ei sotia käyä
     Kuuna kymmennä kesänä,
150. Hopiankana halulla,
     Kullankana tarpehella."
       Siinä lieto Lemminkäinen
     Jo wanno walat ikuiset
     Eneä ei sotia käyä
155. Kuuna kymmennä kesänä,
     Hopiankana halulla,
     Kullankana tarpehella.
       Sano äiti Lemminkäisen.
     "Mene nyt tuonne piilemähän
160. Yheksän meren ylitse,
     Meri puolen kymmenettä,
     Niemelle nimettömälle,
     Saarelle sanattomalle.
     Siellä ennen isosi piili,
165. Sekä piili, jotta säily,
     Suurina sotakesinä,
     Wainowuonna waikiana.
     Siell' oli meret metenä,
     Juoksi olwena jokoset,
170. Wuoret kaikki woita wuoti,
     Kalliot sian lihoa;
     Siell' on hywä ollaksesi.
     Armas aikaellaksesi."
       Siitä lieto Lemminkäinen
175. Sekä läksi, jotta joutu,
     Läksi töitänsä pakohon,
     Pillojansa piilemähän,
     Lykkäsi wenon wesille,
     Työnti laiwan lainehille,
180. Waskisilta walkamoilta,
     Teräksisiltä teloilta.
     Nosti päälle purjehia,
     Kuni männikön mäellä,
     Itse istuwi perähän,
185. Laaittihen laskemahan,
     Kokan koiwusen nojassa,
     Melan waskisen warassa.
     Tuuli tuuwitti wenoista,
     Aalto laiwoa ajeli,
190. Niemelle nimettömälle,
     Saarelle sanattomalle,
     Ylitse meren yheksän,
     Meripuolen kymmenettä.
       Siinä lieto Lemminkäinen
195. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Onko saarella sioa,
     Maata saaren manterella,
     Weteä wenettä maalle,
     Purtta kuiwalle kumota,
200. Taaton saamille teloille,
     Wanhempani walkamoille?"
       Saaren impyet sanowi,
     Niemen neiet wastoawi:
     "Ompa saarella sioa,
205. Maata saaren manterella,
     Jos weät saan wenettä,
     Tuhat purtta puujaelet."
       Siitä lieto Lemminkäinen
     Wetäwi wenosen maalle,
210. Purren kuiwalle kumosi,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Onko saarella sioa,
     Onko maata saaren maalla,
     Piiltä miehen pillomuksen,
215. Paeta wähäwäkisen?"
       Saaren impyet sanowi,
     Niemen neiet wastoawi:
     "Ompa saarella sioa,
     Maata saaren manterella,
220. Piiltä miehen pillomuksen,
     Paeta wähäwäkisen."
       Siitä lieto Lemminkäinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Onko saarella sioa,
225. Maata saaren manterella,
     Yhtä selkäni sioa,
     Maata karpion aloa,
     Minun leikki lyöäkseni,
     Tanner tanssaellakseni,
230. Saaren impien ilossa,
     Kassapäien kauneuessa?"
       Saaren impyet sanowi,
     Niemen neiet wastoawi:
     "Lapset laihat saaren maalla,
235. Lihawat hewosen warsat."
       Mitä huoli Lemminkäinen;
     Käwi kylitse kylihin.
     Saaren impien ilohon,
     Kassapäien kauneuhun.
240. Ei ollut sitä kyleä,
     Kuss' ei kymmenen taloa;
     Ei ollut sitä taloa,
     Kuss' ei kymmenen tytärtä;
     Ei ollut sitä tytärtä,
245. Ei sitä emosen lasta,
     Jonk' on ei maloa maannut.
     Käsiwartta waiwutellut.
       Tuhat tunsi morsianta,
     Sa'an leskiä lepäsi,
250. Sa'an naista miehellistä,
     Yhtenä kesäisiä yönä,
     Sykysyissä wietinkinä.
     Yksi löyty kymmenistä,
     Kaksi kaikitse laoista,
255. Tuhannesta löyty kolme,
     Jok' oli piikuen pitänyt,
     Neien arwossa asunut.
       Sillä lieto Lemminkäinen
     Lepytteli niemen neiet,
260. Ihastutti saaren immet;
     Jäi yksi lepyttämättä.
       Ei kuullut kukotta nosta,
     Kanan lapsetta kawata;
     Niin päiwänä muutamena,
265. Iltana monikahana,
     Laati liiton nostaksensa
     Kuunki, päiwänki keralla.
       Nousi ennen liittoansa,
     Ennen ehtoaikoansa,
270. Käwi kylitse kylihin,
     Senki impyen ilohom.
       Sillon lieto Lemminkäinen
     Ei nähnyt sitä taloa,
     Kuss' ei kolmea kotoa;
275. Ei nähnyt sitä kotoa,
     Kuss' ei kolmea urosta;
     Ei nähnyt sitä urosta,
     Ku ei miekkoa hionut,
     Kirwestänsä kitkuttanut.
280.   Sillon lieto Lemminkäinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Woi päiwyinen päiwyt nousi,
     Armas aurinko kohosi,
     Mun polosen pojan päälle,
285. Päälle kaulani katalan."
       Jäi neiet syliämättä,
     Sylityt makoamatta,
     Läksi luoksi laiwosensa,
     Luoksi purtensa polonen;
290. Jo oli poltettu poroksi,
     Kypeniksi kyyätelty.
       Jo tunsi tuhon tulewan,
     Hätäpäiwän päälle saawan,
     Laatiwi wenettä uutta,
295. Uutta partta puuhoawi.
       Puita puuttu purtten seppä,
     Lautoja wenon tekiä;
     Saapi puuta pikkuruisen,
     Lautoa ani wähäsen,
300. Wanhan wärttinän muruista,
     Wanhan tainnan taittumista.
       Siitä weistämi wenettä,
     Puista purtta puuhoawi,
     Siitä laati laitapuuta,
305. Puuta kaari kapsutteli,
     Siitä teljoja tekewi,
     Kanssa airoja asetti.
       Sai wenonen walmihiksi,
     Laatineeksi puinen pursi;
310. Lykkäsi wenon wesille,
     Laski purren lainehille,
     Mäntysiltä järkälöiltä,
     Kuorikiskoilta teloilta.
       Siitä läksi Lemminkäinen,
315. Alla päin, pahoilla mielin,
     Kun ei saanut yötä olla,
     Eikä päiweä eleä,
     Saaren impien ilossa,
     Kassapäien kauneussa.
320. Itse istuwi perähän,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Kupliksi weno wesille,
     Lumpehiksi lainehille."
       Tuli tuuli, tuon puhalsi,
325. Tuli aalto, tuon ajeli
     Selälle meren sinisen,
     Ulapoille aukioille.
       Siinä itki saaren immet,
     Niemen neiet waikerrehti,
330. Kun ei purjepuu näkynnä,
     Rautahanka haimentanna.
     Ei he itke purjepuuta,
     Rautahankoa halaja,
     Itkit purjepuun alaista,
335. Rautahangan haltioa.
       Itse itki Lemminkäinen,
     Itse waiwanen waketti,
     Kun ei saaren maat näkynnä,
     Sawiharjut haimentanna.
340. Ei hän itke saaren maita,
     Sawiharjuja halaja,
     Itki saaren impyhiä,
     Nenän niemen neitosia.
       Siitä lieto Lemminkäinen
345. Laskewi sinistä merta;
     Laski päiwän, laski toisen,
     Päiwälläpä kolmannella,
     Luotti purren luotoselle,
     Wenehen wesikarille.
350. Siinä itki puinen pursi,
     Hankarauta haihatteli:
     "Mi minusta laatimasta,
     Kurjasta kumoamasta;
     Ei Ahti sotia soua
355. Kuunna kymmennä kesänä,
     Hopiankana halulla,
     Kullankana tarpehella.
       Pääty Ahti kuulemahan,
     Kauko tuota katsomahan;
360. Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     Elä huoli hongan pinta,
     Wene warpanen walita,
     Wielä saat sotia käyä,
365. Tappeloita tallustella."
       Ahti suorihen sotahan,
     Wastoin waiwanen waloa,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Mistä saanen miehen toisen,
370. Sekä miehen, jotta miekan,
     Ahille soan awuksi?"
       Ompa Tiera tieossansa,
     Kuuro kuulemoisissansa;
     Siitä saapi miehen toisen,
375. Sekä miehen, jotta miekan.
       Käwi kylitse kylähän,
     Teitse Tieran kartanohon,
     Miehen toisen tarpehella
     Ahille soan awuksi.
380.   Isä pääty ikkunassa
     Kirweswartta wuolemassa,
     Emo aitan kynnyksellä
     Kirnua kolistamassa,
     Weljekset weräjän suulla
385. Korjia kohentamassa,
     Sisarekset sillan päässä
     Waattehia sotkemassa.
       Wirkko isä ikkunalta,
     Emo aitan portahalta,
390. Weljekset weräjän suulta,
     Sisarekset sillan päästä:
     "Ei Tiera sotahan joua;
     Wast' on nainut nuoren naisen,
     Ottanut oman emännän,
395. Wiel' on nännit näppimättä,
     Rinnat riuahuttamatta,
     Kupehet kutkuttamatta."
       Tiera pääty kiukahalla,
     Jalan kenki kiukahalla,
400. Toisen kenki lattialla,
     Weräjillä wyötteleksen,
     Ulkona solitteleksen.
     Otti Tiera keihäänsä,
     Ei ole keiho suuren suuri,
405. Eikä keiho pienen pieni,
     Keiho keskikertahinen;
     Susi seiso suowerolla,
     Warsa juoksi wartta myöten,
     Kasi nauku naulan tiessä.
410. Työnti Tiera keihäänsä
     Ahin keihojen keselle.
       Niin läksi Ahin wenonen
     Käsiwarsin waalimatta,
     Läksi luoen luotosesta
415. Tuolle Pohjolan merelle.
       Silloin Pohjolan emäntä
     Pahan pakkasen lähetti
     Tuolle Pohjolan merelle.
     Itse neuo poikoansa,
420. Kun kukin sukimojansa,
     Itse ilmoin luomiansa:
     "Pakko pienin poikiani,
     Kaunis kaswateltujani.
     Lähes tuonne, kunne käsken,
425. Kunne käsken ja kehotan,
     Meren rutjan partahalle,
     Äärettömän äprähälle.
     Kylmä soita, kylmä maita,
     Kylmä selwiä wesiä,
430. Kurimuksen kulkun suuta,
     Kinahmia ilkiöitä;
     Kylmä weitikän wenonen,
     Pursi lieto Lemminkäisen,
     Selwälle meren selälle,
435. Ulapalle aukialle,
     Jott' ei pääse päiwinänsä,
     Selwiä sinä ikänä,
     Jon' en jouwu päästämähän,
     Käy itse kehittämähän."
440.   Pakko pienin poikiansa,
     Kaunis kaswateltujansa,
     Sekä läksi, jotta joutu,
     Tuonne Pohjolan merelle;
     Niin Ahin merellä kylmi,
445. Kylmi weitikän wesillä,
     Jopa yönä ensimmäisnä
     Puuttu kyllin kyllitellä,
     Puuttu kyllä päätä kyynäs,
     Kättä wiljalta wihaista.
450.   Niinpä kylmi täyen kylmän,
     Wäki pakkasen paleli,
     Yhtenä kesäissä yönä,
     Sykysyissä wietinkinä;
     Kylmi jäätä kyynäräisen,
455. Sato lunta sauan warren.
       Aiko kylmeä jumalan,
     Itse weitikän werewän.
     Sillon lieto Lemminkäinen,
     Itse kaunis Kaukomieli,
460. Keritsi kiweltä willat,
     Takut talwen maannehelta,
     Suoritteli sukkasiksi,
     Kääritteli kintahiksi,
     Käsin pakkasen piteli,
465. Kowan ilman kopristeli,
     Tunki pakkasen tulehen,
     Rautasehen rauniohon,
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
470. "Pakkanen pajuilla synty,
     Risuilla wähäripanen,
     Iti turmasta isosta,
     Emosta epattomasta.
     Käärme pakkasen imetti,
475. Mato maiolla piteli,
     Nännistä nisittömistä,
     Utarista uuttomista.
     Pantihin nimi pahalle,
     Pantihinpa pakkaseksi.
480.   Kesät aioilla ajeli,
     Talwet heilu hettehissä,
     Kylmi soita, kylmi maita,
     Paleli wesipajuja,
     Pani haawan pakkuloita,
485. Koiwun juuria kolotti.
       Panihen pahat pahaksi,
     Heittihen häwyttömäksi;
     Kylmi kattilan tulella,
     Hiilet uunin lietosella,
490. Käen naisen taikinahan,
     Watsahan hewosen warsan.
       Läksi maita kylmämähän,
     Aaltoja asettamahan;
     Lahet kylmi, lammit kylmi,
495. Jäip' on meri kylwämättä,
     Jäipä peipponen selällä,
     Wästäräkki lainehilla.
     Senki kynnet kylmämättä,
     Pää pieni palelematta.
500.   Joko nyt suureksi sukesit,
     Joko kaswoit kauhiaksi?
     Tahot kylmeä minua,
     Kohotella korwiani,
     Alta jalkoja anella,
505. Päältä kynsiä kysellä.
       Pakkanen Puhurin poika,
     Kowan ilman höyhelöinen!
     Ellös nyt minua kylmä,
     Ellös päätäni palele,
510. Ellös waiwa warpahia,
     Elä korwia koseta;
     Kyll'on sulla kylmämistä,
     Paljoki palelemista.
     Mene tuonne, kunne käsken,
515. Pohjan pitkähän perähän,
     Siell' on soita kylmämättä,
     Pajuja palelematta,
     Kiwiä kiwistämättä,
     Tannerta tasottamatta.
520.   Jos ei tuosta kyllä liene,
     Tuonne ma sinun manoan
     Hiien hiilien sekahan,
     Lemmon liesikiukahille;
     Siellä waiwut walkiahan,
525. Tunkeut tulen sekahan,
     Jost' et kuulu kuuna pänä,
     Selwiä sinä ikänä.
     Tulen tungen sukkahan,
     Kekälehet kenkähäni,
530. Pakkasen palelematta,
     Kowan ilman koskematta."
       Sillä lieto Lemminkäinen
     Pahan pakkasen lumowi,
     Heitti laiwansa lahelle,
535. Uuen purren puutoksehen.
     Itse metsähän menewi,
     Ylös korpehen kohosi,
     Matkoille majattomille,
     Teille tietämättömille.
540.   Siinä lieto Lemminkäinen
     Itse noin sanoiksi wirkki:
     "Woi minä polonen poika,
     Jo minä johonki jouwuin,
     Kuuksi päiwäksi kululle,
545. Iäkseni ilman alle.
       Itkewi emo koissa,
     Walittawi wanhempani:
     Tuoll' on poikani polosen,
     Tuolla laiton lapsueni,
550. Tuonen toukoja panewi,
     Kalman maita kyntelewi.
     Saapi nyt minun polosen,
     Mun polosen pojaltani,
     Saapi pyyt pyhän piteä,
555. Lintuset hywin lihota.
     Saapi kärppäset käwellä,
     Orawaiset jouten juosta.
       Niin on niin minun emoni,
     Niin on kaunis kantajani,
560. Kaswatit kanoja paljon,
     Koko joukon jouhtenia;
     Tuli tuuli niin hajotti,
     Tuli lempo niin lewitti,
     Sisarilta sillan taitto,
565. Weikoilta wenon häwitti.
     Oli meitä kun oliki,
     Oli ennen aikoinansa,
     Sisaria suuri silta,
     Weikkoja weno punanen,
570. Waan ei nyt nykysin aioin,
     Ei kelle sanan sanoa;
     Joka mies sotaurosna,
     Kaikki miehet miekka wyöllä.
       Aina muistan muinosetki,
575. Arwoan ajat paremmat;
     Kulin kukkana kylissä,
     Hersuin heinän karwasena,
     Moni katso muotohoni,
     Warteheni walkotteli.
580. Nyt mä mustuin mustikoilla
     Painuin marjoilla pahoilla.
       Sian tieän, kussa synnyin
     Paikan kaiken, kussa kaswoin
     En tieä sitä sioa,
585. Kussa kuollo kohtanewi.
     Olen kun jäniksen poika
     Suolla soikerrehtamassa,
     Palolla papahtamassa,
     Meren rannat juoksemassa,
590. Someret sirottamassa,
     Pohjat kengistä kuluwi,
     Pois perotat pehmiäwi,
     Kengän warret wanhanewi."

Yheksästoista Runo.

Synty poika Kalewalassa, Kullerwo nimeltä, joka heti pienenä myöään
Ilmariselle orjaksi. Pannaan jos mille työlle, raataa kaikki
erikummasesti ja talon häwiksi. Lasta soutawa tapatti lapsen ja
poltti kätkyenki; kaskea leikkoawa, loihti maan, ettei ikänä uuelleen
metsistyä eikä halmeen jywää saaha; aitaa panewa rakenti aian,
ettei yksikänä päässyt ylitse; soutamassa souti weneen hajalle;
nuottaa tarpomassa, tarpo nuotan ja kalat yheksi liiwaksi. Pannaan
wiimmen karjaa paimentamaan. Panee ewästä paimenelle emäntä, laskee
ulos karjansa ja lukee tawalliset luwut karjan eistymiseksi, maion
karttumiseksi, ohtoa wasten j.n.e. Ulommaksi tullut paimen ewästä
katsowa näkee kehnoksi kiwen leiwässä olewan. Arwelee sen pilkalla
emännän tehneen ja ajattelee, millä kostaisi. Niin lewittää metsään
lehmät ja ajaa illalla kontioita kotia. Soittaa torwea, lähenee
kotia. Käypi arwostansa lypsämään emäntä ja ensin loitompata
katsellen ihastuu hywästiki karjansa kauneutta. Saapi likemmä, niin
käywät käsiksi karhut ja repiwät haawoille. Rukoilee ukkoa emäntä
Kalewan poikaa soassa menettämään, waan Kalewan poikaki puolestansa
rukoilee ukkoa, emäntä tauilla tappamaan. Niin eriäwi Ilmarisesta
Kullerwo ja annaksen sotaan.

     Kullerwo Kalewan poika,
     Kun esinnä emästä synty,
     Heti kohta kolmiöissä
     Katkasi kapalowyönsä,
  5. Pääsi päälle peittehensä.
     Nähtihin hywä tulewan,
     Keksitti kelpoawan;
     Wietihin Wenäehelle,
     Karjalahan kaupittihin,
 10. Ilmariselle sepolle.
       Minpä seppo tuosta anto?
     Äiän seppo tuosta anto;
     Kaksi kattilarania,
     Kolme pa'an kuolioa,
 15. Wiisi wiikate kulua,
     Kuusi kuokan ruopioa.
       Se kaunis Kalewan poika
     Heti tuonne tultuansa,
     Jo päiwänä ensimmäisnä,
 20. Kysy työtä iltasella;
     Isännältä iltaseksi,
     Emännältä aamuseksi:
     "Kull' on työlle uusi orja,
     Raaolle rahan alanen?"
 25.   Pantu on lapsen katsantohan,
     Sormipienen souantahan.
     Katso lasta, kaiwo silmät,
     Syötti lasta, söi itsekki,
     Lapsen tauilla tapatti,
 30. Kätkyen tulella poltti.
       Jo päiwänä toisentena
     Kysy työtä iltasella,
     Isännältä iltaseksi,
     Emännältä aamuseksi:
 35. "Kull' on työlle uusi orja,
     Raaolle rahan alanen?"
       Pantu on kasken kaahantahan,
     Solkikoiwun sorrantahan.
     Sorti puuta kaksi kolme,
 40. Kawahutti kannon päähän,
     Niin huhuta huiahutti,
     Wihellytti, wierehytti:
     "Sini kaski kaatuohon,
     Koiwu solki sortuohon,
 45. Kuni ääni kuuluohon,
     Kuni wierrehe wihellys.
     Elköhön wesa wenyö,
     Kanto kaswao ikänä,
     Kaskessa Kalewan pojan,
 50. Solen kullan sorrannassa.
     Hywän ottaoon orahan,
     Elköhön tereä tehkö."
       Jo päiwänä kolmantena
     Kysy työtä iltasella,
 55. Isännältä iltaseksi,
     Emännältä aamuseksi:
     "Kulle työlle uusi orja,
     Raaolle rahan alanen?"
       Pantu on aian panentahan.
 60. Jopa aitoa panewi,
     Kohastansa kokkahongat
     Aiaksiks' asettelewi,
     Kokonansa korpikuuset
     Seipähiksi pistelewi,
 65. Witsasteli maan maoilla,
     Wyötti kyillä käärmehillä,
     Sisiliskoilla siteli,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ku ei lintuna kohonne,
 70. Kahen siiwen siuotelle,
     Elköhön ylitse saako
     Aiasta Kalewan pojan."
       Jo päiwänä neljäntenä
     Kysy työtä iltasella,
 75. Isännältä iltaseksi,
     Emännältä aamuseksi:
     "Työ orjan nimettäöhön,
     Nimi työlle pantaohon."
       Pantu on nuotan souantahan.
 80. Se kaunis Kalewan poika
     Jo on nuotan souannassa,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Souanko wäen mukahan,
     Wai souan asun mukahan?"
 85.   Perimies Petosen poika
     Se on warsin wastaeli,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Jos souat wäen mukahan,
     Weät miehuen nojassa,
 90. Wäh' on orjalla wäkeä."
       Se kaunis Kalewan poika
     Jo souti wäen mukahan,
     Weti miehuen nojassa;
     Wenon haapasen hajotti,
 95. Katajaiset kaaret katko,
     Katajahan kaiken kaato.
       Jo päiwänä wiientenä
     Kysy työtä iltasella,
     Isännältä iltaseksi,
100. Emännältä aamuseksi:
     "Työ orjan nimettäöhön,
     Nimi työlle pantaohon."
       Pantu on nuotan tarwontahan;
     Jo on nuotan tarwonnassa.
105. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Tarwonko wäen mukahan,
     Panen miehuen nojassa,
     Wai tarwon asun mukahan?"
       Wetäjä Wenarin poika
110. Se on warsin wastaeli,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Jos tarwot wäen mukahan
     Panet miehuen nojassa,
     Wäh' on orjalla wäkeä."
115.   Se kaunis Kalewan poika
     Kopeasi mäeltä männyn,
     Kiwen kirstoksi rakenti,
     Paaen paino tarpomeksi,
     Hongan warreksi hotasi.
120. Tarpowi wäen mukahan,
     Pani miehuen nojassa,
     Tarpo nuotan tappuroiksi,
     Ween welliksi seotti,
     Kalat liimaksi litsotti.
125.   Niin päiwänä kuuentena
     Kysy työtä iltasella,
     Isännältä iltaseksi,
     Emännältä aamuseksi:
     "Työ orjan nimettäöhön,
130. Nimi työlle pantaohon."
       Pantu on karjan paimenehen,
     Saatu lehmien ajohon.
       Mit' on orjalle osaksi,
     Ewähäksi paimenelle?
135. Seppo Ilmarin emäntä
     Leiwän leipowi lewiän,
     Alle kaurasen asetti,
     Päälle wehnäsen wenytti,
     Kiwen kuorien keselle.
140. Pani orjalle osaksi,
     Ewähäksi paimenelle,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ellös tätä ennen syökö,
     Karjan mentyä metsälle."
145.   Siitä Ilmarin emäntä
     Laski karjan laitumelle,
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Työnnän lehmäni leholle,
150. Hajasarwet haawikolle;
     Suwetar waliwo waimo,
     Etelätär luonnon eukko!
     Käy sä karja katsomassa,
     Wiitsimäss' emännän wilja.
155. Kun katsoit katoksen alla,
     Niin katso katottomassa,
     Kuni hoijit huonehessa,
     Nini hoia hongikossa,
     Jotta karja kaunistuisi,
160. Eistyisi emännän wilja,
     Ennen käymistä emännän,
     Katsomista karjan piian,
     Emännän epäpätösen,
     Ylen kainun karjan piian.
165.   Suwetar waliwo waimo,
     Etelätär luonnon eukko!
     Syöttele metisin syömin,
     Juottele metisin juomin;
     Syötä kullaista kuloa,
170. Hopiaista heinän päätä,
     Nurmelta mesinukalta,
     Metiseltä mättähältä.
     Ota torwi tuolta maalta,
     Tuolta tuomikkopurolta,
175. Puhu tuohon torwehesi,
     Kumahuta kuuluhusi.
     Puhu kummut kukkahaksi,
     Ahowieret armahaksi,
     Suowirret sulaksi meeksi,
180. Hetewieret wierteheksi.
     Tuoppa tänne tuorehesi,
     Kulettele kultiasi,
     Koskilta kohisewilta,
     Kanarwan kukattarilta,
185. Heinän helpehettäriltä,
     Taiwahan nawattarilta.
       Kaiwo kultanen kuwoa
     Kahen puolin karjan maita,
     Josta karja wettä joisi,
190. Simoa siretteleisi,
     Utarihin uhkuwihin,
     Nisihin pakottawihin.
       Paa nisät pakottamahan,
     Utarehet uhkumahan,
195. Puhumahan maitoputket,
     Maitohurstit huokomahan.
       Paljo on niitä ja pahoja,
     Kut maion Manalle wiewät,
     Lehmän tuoman Tuonelahan;
200. Wäh' on niitä ja hywiä,
     Kut maion Manalta saawat,
     Lehmän tuoman Tuonelasta.
       En minä kysy kylästä,
     Taho toisesta talosta,
205. Saan minä Manalta maion,
     Lehmän tuoman Tuonelasta.
       Suwetar waliwo waimo.
     Etelätär luonnon eukko.
     Heruttele Hermikkiä,
210. Tuorustele Tuorikkia,
     Herasesta hettehestä,
     Metiseltä mättähältä;
     Tuoa maitoset maruet,
     Tuoa uhkuwat utaret,
215. Turpehista tuorehista,
     Marehista maemmista,
     Tänä suurena suwena,
     Luojan hellennä kesänä.
       Mielikki metsän emäntä,
220. Tellerwo Tapion neiti!
     Utu paita helma hieno,
     Hiwus kultanen korra;
     Sie olet karjan kaitselia,
     Wiitsiä emännän wiljan,
225. Mielosassa metsolassa,
     Tarkassa Tapiolassa.
     Kaitse kaunosin kätösin,
     Somin sormin suoritellos,
     Tuowos illalla kotihin,
230. Nisillä pakottawilla,
     Tuntuwilla tummelilla,
     Utarilla uhkuwilla,
     Emännälle etsiwälle,
     Muorille murehtiwalle.
235.   Kuippana metsän kuningas,
     Metsän hippa halliparta!
     Ota piiska pihlajainen,
     Katajainen karjan ruoska,
     Takoa Tapiowaaran,
240. Linnawaaran liepehiltä,
     Aja karja kartanolle,
     Saunan lämmitä panolle;
     Kotihin kotonen karja,
     Metsän karja metsolahan.
245.   Ohtonen metsän omena,
     Metsän käyjä källeröinen.
     Tehkäme sulat sowinnot,
     Kesärauhat ratkoome,
     Iäksemme, ilmaksemme,
250. Polweksemme, päiwiksemme
       Emmä kiellä kiertämästä,
     Karjaani katsomasta,
     Enkä käymästä epeä.
     Kiellän kielin koskemasta,
255. Hammasten hajottamasta,
     Lihan keski liikkumasta.
       Weliseni, weitoseni,
     Mesikämmen kaunoseni!
     Elä sorra sontareittä,
260. Kaaha maion kantajaa.
     Kun sa kuulet karjan kellon,
     Helkkäwän heliän kellon,
     Ruosterauan raikkauwan;
     Toki korpehen kokeos,
265. Saaos sammalhuonehesen.
     Käyös kaiten karjan maita,
     Piilten piimäkankahia,
     Kierten kellojen remua.
     Karjan käyessä mäkeä,
270. Astu sie mäen alatse;
     Karjan käyessä alatse,
     Mene sie mäkeä myöten;
     Kule siikana siwutse,
     Wetelete ween kalana,
275. Jott' ei karja koipahtuisi,
     Wikoisi emännän wilja,
     Pieni wilja pillastuisi.
       Anna suot sopusin olla,
     Salot kaikki kaunihina;
280. Anna käyä käyräsarwen,
     Sontareien sorkutella,
     Käyä soita, käyä maita,
     Käyä korwen kankahia,
     Ettet koske konnanana,
285. Liikuta lipeänänä.
       Jos sulle halu tulisi,
     Hampahat haluttelisi;
     Hakkoa lahoa puuta,
     Murra muurahaiskekoa.
290. Metsolan metinen amme
     Hapata hihittelewi
     Kultasella kunnahalla,
     Hopeaisella mäellä,
     Alla kuusen kukkalatwan,
295. Alla pehkowan petäjän.
     Siin' on syöä syölähänki,
     Juoa miehen juolahanki,
     Eikä syöen syömät puutu,
     Juoen juomiset wähene.
300.   Niin teemmä iki sowinnot,
     Iki rauhat ratkoamme;
     Yhet maat, eri ewähät,
     Sowun kullaki sioa.
       Waan jos tahtonet tapella,
305. Soisitse soan eleä,
     Niin tapellos talwikauet,
     Lumiajat luskaellos.
     Kesän tullen, suon sulaten,
     Lätäköien lämmitessä,
310. Ellös tullo näille maille,
     Näille karjan kantamille.
       Omp' on maata muuallaki,
     Tarhoa taempanaki,
     Juosta miehen joutilahan.
315. Kun ma ohtona olisin,
     Mesikämmennä käwisin,
     Emmä noista noin olisi
     Aina akkojen jaloissa;
     Käpy on kangas käyäksesi,
320. Sormin sorkutellaksesi.
     Ota juoni juostaksesi,
     Polku poimetellaksesi,
     Tuonne Manalan metsälle,
     Tahi Kalman kankahalle,
325. Siell' on Kirjos, siellä Karjos,
     Rautasissa rahkehissa,
     Kymmenissä kytkyissä.
     Siellä laihatki lihowat,
     Lihawaksi luutki saawat.
330.   Kiwiksi minun omani,
     Kannon päiksi kaunihini,
     Kuusiaisen kulkiessa,
     Matkatessa Mausiaisen!
       Josp' on tullet näille maille,
335. Sattunet saloille näille,
     Tääll' ompi osawat waimot,
     Emännät alinomaset,
     Jotka tiesi turmelewi,
     Matkasi pahoin panewi,
340. Ettet koske konnanana,
     Rupia rumanakana,
     Ylitse tahon jumalan,
     Päitse auwon autuahan.
       Lepy nyt lehto, kostu korpi,
345. Lempiä salo sininen,
     Anna rauha raawahille,
     Sontareisille sowinto,
     Tänä suurena suwena,
     Herran hellennä kesänä.
350. Kuippana metsän kuningas,
     Hongatar salon emäntä!
     Korjaele koiriasi,
     Raiwaele rakkiasi;
     Kätke koirasi kolohon,
355. Rakkisi rapaja kiinni,
     Kultasihin kytkyihin,
     Hihnohin hopeisihin.
     Kätke kynnet karwohinsa,
     Hampahat ikenihinsä,
360. Syökse kultanen korento
     Läpi luisten leukaluien,
     Ettei liiku luiset leuat,
     Eikä hampahat hajoa.
     Pane panta pihlajainen
365. Ympäri nenän nykerän,
     Kun ei pihlaja pitäne,
     Niin sä waskesta walaos;
     Jos ei waski wahwa liene,
     Sitte rauasta rakenna;
370. Waan jos rauan ratkasseho,
     Wielä mennehe wioille,
     Suuhunsa tulinen tulppa,
     Lemmon lukko leuoillensa,
     Ettei leukaluut lewiä,
375. Eikä hampahat hajoa."
       Sillä Ilmarin emäntä
     Laski karjan laitumelle,
     Hajasarwet haawikolle,
     Pani paimenen perähän.
380.   Kullerwo Kalewan poika
     Ajo lehmät suota myöten,
     Itse kangasta kaputti,
     Istu mäelle mättähälle,
     Pääty päiwän rintehesen.
385. Siinä laulo, noin saneli:
     "Kule päiwä kuusikolle,
     Wiere wehnäwiiakolle,
     Karkoa katajikolle,
     Päästä paimenta kotia."
390.   Jo emäntä koista huuhu,
     Sanan wirkki, noin nimesi:
     "Aik' on syöä uuen orjan,
     Rawita rahan alasen."
       Se kaunis Kalewan poika
395. Otti leipänsä powesta,
     Weitsen wyöltänsä wetäwi
     Leipä leikkaellaksensa.
       Weti weitsensä kiwehen,
     Karahutti kalliohon;
400. Murti suuta, murti päätä,
     Murti mustoa hawenta,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Millä maksan naisen naurun,
     Naisen naurun, piian pilkan,
405. Emmännän pahan piännän?
     Millä jaksan, sillä maksan:
     Lehmät metsähän lewitän,
     Ajan suolle sontareiet,
     Maion antajat aholle,
410. Työnnän kontiot kotihin,
     Suet kytken kartanolle."
       Kulki päiwä kuusikolle,
     Wieri wehnäwiiakolle,
     Karkasi katajikolle;
415. Lehmät metsähän lewitti,
     Ajo suolle sontareiet,
     Maion antajat aholle,
     Työnti kontiot kotihin,
     Kirjokarjan kartanolle.
420. Niin hän neuo karhujansa,
     Susiansa suin puheli:
     "Repäse emännän reisi,
     Pure puoli pohkiota."
       Teki luikun lehmän luista,
425. Härän sarwesta helinän,
     Soiton sorkasta wasikan.
     Tuolla soitteli somasti,
     Kalahutti kaunihisti,
     Kolmasti kotimäellä,
430. Kuuesti kujan perällä.
       Sano Ilmarin emäntä:
     "Ole kiitetty Jumala!
     Torwi soipi, karja saapi,
     Mist' on orja sarwen saanut,
435. Rautio tasasen torwen?
     Puhki korwani puhuwi,
     Läpi pääni läylentäwi."
       Se kaunis Kalewan poika
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
440. "Suolt' on orja sarwen saanut,
     Torwen tuonut tuomikolta;
     Mää emäntä lypsämähän,
     Raawahat rawitsemahan."
       Siitä Ilmarin emäntä
445. Käski muorin lypsämähän:
     "Käyppä muori lypsämähän,
     Raawahat rawitsemahan."
       Muori tuon sanoiksi wirkki:
     "Ainapa hywä emäntä
450. Itse ennen lehmät lypsi,
     Itse raawahat rakenti."
       Siitä Ilmarin emäntä
     Käwi lehmät lypsämähän,
     Raawahat rawitsemahan:
455. "Woipa lehmäni suloset,
     Kaikk' on ilmeisen iholla,
     Karwalla metsän kapehen,
     Metsän uuhen untuwalla,
     Utarilla uhkuwilla,
460. Nisillä pakottawilla."
       Lyhmistihen lypsämähän,
     Kallistihen katsomahan;
     Tarttu karhu kantapäähän,
     Susi suin rewittelewi,
465. Repäsi emännen reien,
     Katko kaikki kantasuonet.
       Kullerwo Kalewan poika
     Sillä kosti piian pilkan,
     Piian pilkan, naisen naurun,
470. Pahan waimon palkan makso;
     Pisti pillit säkkihinsä,
     Läksi soitellen sotahan,
     Kullotellen maitotielle.
       Siitä Ilmarin emäntä
475. Ukkoa rukoelewi:
     "Oi Ukko yli jumala!
     Tapa sie Kalewan poika
     Rakehilla rautasilla,
     Niekloilla teräsnenillä,
480. Suurilla sotakeoilla,
     Wainoteillä waikehilla."
       Tuo kaunis Kalewan poika
     Itse pääty kuulemahan,
     Ukkoa rukoelewi:
485. "Oi Ukko yli jumala!
     Tapa Ilmarin emäntä
     Rakehilla rautasilla,
     Niekloilla teräsnenillä,
     Kapehilla kartanoilla,
490. Oman pirttinsä pihalla."
       Läksi soitellen sotahan;
     Soitti soilla mennessänsä,
     Patakoitteli palolla,
     Kullerwoitti kankahalla.
495. Suo järähti, maa tärähti,
     Kangas wastahan kalahti.
       Sana saatihin jälestä:
     "Maammosi kotona kuoli;
     Käyppäs tuota katsomahan,
500. Kuten kuollut hauatahan."
       Se kaunis Kalewan poikaa
     Hänpä warsin wastaeli:
     "Josp' on kuoli maammoseni,
     Ompi han kotona tamma,
505. Millä maahan wietäöhö,
     Hautahan hakattaoho."
       Soitti suolla käyessänsä,
     Kalahutti kankahalla;
     Saatihin sana jälestä:
510. "Kuoli taattosi kotona:
     Käyppä tuota katsomahan,
     Miten maahan wietänehe."
       Se kaunis Kalewan poika
     Hänpä warsin wastaeli:
515. "Josp' on kuoli taattoseni,
     Ompi han kotona ruunaa,
     Millä maahan wietäöhö,
     Hautahan hakattaoho."
       Soitti suolla mennessänsä,
520. Kankahalla käyessänsä;
     Saatihin sana jälestä:
     "Kuoli naisesi kotona;
     Käyppä tuota katsomahan,
     Miten maahan pantanehe."
525.    Se kaunis Kalewan poika
     Hänpä tuon sanoiksi wirkki:
     "Jos kuoli kotona nainen,
     On orit kotona ollut,
     Millä maahan wietäöhö,
530. Kalmahan kulettaoho."
       Meni soitellen sotahan,
     Kullotellen wainoloihin,
     Patakoitellen palolla,
     Kullerwoiten kankahalla.

Kaksikymmenes Runo.

Ilmarinen aikansa kuollutta naista surrut wiimmen alottaa toista
kullasta ja hopeasta takoa. Työ ei tahtonut warsin menestyä, sillä
neien siasta tuli esinnä miekka ja toisen kerran orit tulesta. Wasta
kolmannella yrittämällä sai neien, senki suuta, silmiä ja muita
tarpeita wajalla. Ne jälestä päin tehtyä, pani yöksi wierehensä, waan
tunsi pian kelpaamattomaksi. Niin työnsi sen Wäinämoiselle, joka yön
wieressä lewättyä wilustuneena aamulla warottaa kenenkänä kullaista
eli hopiaista naista huolittelemasta. Waan Ilmarinen itse läksi
nuorempata Pohjolan tytärtä, jota kuitenkana ei saanut. Mielipahoissa
kotiin saaneelta kysyy Wäinämöinen Pohjolan elämästä. Hywin ja
huoletonna eläwän sanoo sammon waralla Pohjolan Ilmarinen.

     Siitä seppo Ilmarinen
     Naista itki illat kaiket,
     Itki yöhyet enemmän,
     Huomeniset huokaeli,
  5. Kun oli kaunis kaatununna,
     Kanssa Kalmahan katettu.
     Eipä kääntynyt käessä
     Waskinen wasaran warsi,
     Päiwän päästä ollenkana,
 10. Eikä päiwän, eikä toisen.
       Sano seppo Ilmarinen:
     "En tieä poloinen poika,
     Miten olla, kuin eleä;
     Walwon yön eli makoan,
 15. Äiä on työtä, tunti tuhma,
     Waiwoja matala mahti."
       Poimi kultia merestä,
     Hopehia lainehilla,
     Keräsi kekosen puita,
 20. Kolmekymmentä rekeä.
     Puut on poltti hiililöiksi,
     Hiilet ahjohan ajeli.
       Tunki kultia tulehen,
     Hopehia hiiloksehen,
 25. Sykysyisen uuhen werran,
     Werran talwisen jäniksen,
     Otti orjat lietsomahan,
     Palkkalaiset painamahan.
       Orjat lietso leyhytteli,
 30. Palnaeli palkkalaiset,
     Kintahattomin kätösin,
     Hatuttoman hartioisen
     Talwisella taiwahalla.
     Itse seppo Ilmarinen
 35. Naista kullaista kyhäsi,
     Hopiaista huolitteli.
       Ei orjat hywästi lietso,
     Eikä paina palkkalaiset.
     Itse löihen lietsomahan,
 40. Lietso kerran löyhäytti,
     Lietso toisen löyhäytti;
     Niin kerralla kolmannella
     Katso ahjonsa alusta,
     Lietsimensä liepehiä.
 45.   Miekka tungeksen tulesta,
     Terä kulta kuumoksesta;
     On miekka hywän näkönen,
     Waan miekka pahan tapanen,
     Joka päiwä miehen tappo,
 50. Parahana kaksi miestä.
     Sen orjat hywin hywästy,
     Muu miero pahoin pahastu.
       Itse seppo Ilmarinen
     Tunki miekkansa tulehen,
 55. Terän kulta kuumoksehen,
     Liitti kultia lisäksi;
     Kultia kypärin täyen,
     Hopehia huowan täyen.
     Otti orjat lietsomahan,
 60. Palkkalaiset painamahan.
     Orjat lietso löyhytteli,
     Painaeli palkkalaiset,
     Kintahattomin kätösin,
     Hatuttoman hartioisen,
 65. Talwisella taiwahalla.
     Itse seppo Ilmarinen
     Tako kullaista kuwoa,
     Hopiaista morsianta.
       Ei orjat hywästi lietso,
 70. Eikä paina palkkalaiset.
     Itse löihen lietsomahan,
     Lietso kerran löyhäytti,
     Lietso toisen löyhäytti;
     Niin kerralla kolmannella
 75. Katso alle ahjoksensa,
     Lietsimensä liepehelle.
       Ori tungeksen tulesta,
     Harja kulta kuumoksesta;
     On oro hywän näkönen,
 80. Waan syän pahan tapanen,
     Joka päiwä tamman tappo,
     Parahana kaksi tappo.
     Sen orjat hywin hywästy,
     Muu miero pahoin pahastu.
 85.   Se on seppo Ilmarinen
     Jo oron tulehan tunki,
     Harjan kulta kuumoksehen,
     Liitti kultia lisäksi;
     Kultia kypärin täyen,
 90. Hopehia huowan täyen.
       Otti orjat lietsomahan,
     Palkkalaiset painamahan.
     Orjat lietso löyhytteli,
     Painaeli palkkalaiset,
 95. Kintahattomin kätösin,
     Hatuttoman hartioisen,
     Talwisella taiwahalla.
     Itse seppo Ilmarinen
     Tako kullaista kuwoa,
100. Hopiaista morsianta.
       Orjat lietso löyhytteli,
     Päiwät lietso, yöt lepäsi;
     Ei saa kullaista kuwoa,
     Hopiaista morsianta.
105. Siitä seppo Ilmarinen
     Itse löihen lietsomahan,
     Lietso päiwät päättämättä,
     Lietso yöt lepäämättä.
     Päiwän lietso, lietso toisen;
110. Niin päiwänä kolmantena
     Katso ahjonsa alusta,
     Lietsimensä liepehiä.
       Neiti tungeksen tulesta,
     Kassa kulta kuumoksesta.
115. Sen seppo hywin hywästy,
     Muu miero pahoin pahastu.
       Katselewi, kääntelewi;
     Ei ollut suuta, eikä muuta,
     Eikä naisen tarpehia.
120. Tako suut, takowi silmät,
     Muutki tarpehet mokomat,
     Ei saanut sanalliseksi.
       On neiti hywän näkönen,
     Ei tieä tapoja neien;
125. Se on seppo Ilmarinen
     Pani yöksi wierehensä,
     Kylmän kulta kuumottawi,
     Wilun huohtawi hopia.
     Sano seppo Ilmarinen:
130. "Kellen kulta kelpoawi?
     Neiti wanhan Wäinämöisen
     Ikuseksi puolisoksi."
       Sillon wanha Wäinämöinen,
     Heti öissä ensimmäisnä,
135. Jo tuolla lepäelewi
     Pätöwillä pääaloilla,
     Perinnöillä pehmeillä,
     Nuoren neitosen keralla,
     Ku oli kullasta kuwailtu,
140. Hopiasta siunaeltu.
       Siinä wanha Wäinämöinen
     Waroaksen waippahansa,
     Turwoaksen turkkihinsa.
     Pani päälle peittehiä,
145. Kahet kolmet karhun taljat,
     Wiiet kuuet willawaipat.
       Se oli kylki kyllä lämmin,
     Ku oli wasten waippoansa,
     Wasten waatetriepujansa;
150. Ku oli nuorta neittä wasten,
     Se oli kylki kylmämässä,
     Oli hyyksi hyytymässä,
     Meren jääksi jäätymässä,
     Kiweksi kowoamassa.
155.   Sillon wanha Wäinämöinen,
     Yön yhen lewättyänsä
     Neien kultasen keralla,
     Hopiaisen morsiamen,
     Sanowi sanalla tuolla,
160. Lausu tuolla lausehella:
     "Ellös sie nykynen nuori,
     Elkööte lapsen lapsi!
     Sinä ilmoissa ikänä,
     Kuuna kullan walkiana,
165. Naista kullasta kuwailko,
     Hopiasta huolitelko;
     Kylmän kulta kuumottawi,
     Wilun huohtawi hopia.
     Se oli kylki kyllä lämmin,
170. Ku oli wanhan waipan alla;
     Se oli jääksi jähtymässä,
     Ku oli nuorta neittä wasten."
       Itse seppo Ilmarinen
     Alla päin, pahoilla mielin,
175. Kaiken kallella kypärin,
     Läksi poies Pohjolahan,
     Tytön toisen toiwiossa,
     Neien innossa ihanan.
       Tuli Pohjolan tupahan,
180. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Anna akka tyttöäsi,
     Mulle mointa morsianta,
     Tyttöäsi nuorempata,
     Lastasi wakawimpata."
185.   Louhi Pohjolan emäntä
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ei oo tyttö tuuwitettu,
     Kanawarsi kaswatettu
     Sinun rehwanan rekehen,
190. Wierehen weren imiän,
     Luun syöjän, lihan purian,
     Weren uuelta wetäjän,
     Ennen annan tyttäreni,
     Työnnän surman suupalaksi,
195. Suuhun juoksewan sutosen,
     Karhun kiljuwan kitahan."
       Ei sieltä tytärtä saanut,
     Eikä nuorta morsianta.
     Murti suuta, wäänti päätä,
210. Murti mustoa hawenta,
     Läksi poies Pohjolasta,
     Matkasi omille maille.
       Waka wanha Wäinämöinen
     Tiellä wastahan tulewi,
205. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Weli seppo Ilmarinen,
     Lankoni emoni lapsi!
     Kun olet pahoilla mielin,
     Kahta kallella kypärin,
210. Pohjolasta tullessasi!
     Miten Pohjola eläwi?"
       Sano seppo Ilmarinen:
     "Mi on Pohjolan eleä,
     Kun on sampo jauhamassa,
215. Kirjokansi kellumassa;
     Päiwän jauho syötäwiä,
     Päiwän toisen myötäwiä,
     Kolmannen kotipitoja.
     Jotta sanon, kun sanonki,
220. Mi on Pohjolan eleä,
     Kun on sampo Pohjolassa.
     Siin' on kyntö, siinä kylwö,
     Siinä kaswo kaikenlainen,
     Siinäpä ikuinen onni."

Yheskolmatta Runo.

Wäinämöinen kehottaa Ilmarista kerallansa sampoa Pohjolasta
noutamaan. Penkoo Ilmarinen sammon paremmin Pohjolassa warjeltawan,
kun että olisi nouettawana. Myöntyy kuitenki lähtemään. Miekan esinnä
Wäinämoiselle taottua jo onki walmis matkalle. Kulkisi mielestänsä
maisin Ilmarinen, Wäinämöinen wenehellä. Kulusta tuumatessa kuullaan
wene itkemässä. Kysyttelee Wäinämöinen, mitä oli itkewä? Lahowansa
wastaawi yhä teloilla makaawa. Saapi wesille Wäinämöinen weneen
ja wäkeä weneesen. Soutaan moniahan niemen nenätse ja äkätään
Lemminkäiseltä. Huutoa mäikähyttää maalta Lemminkäinen ja anoo yhteen
matkaan päästä. Niin otetaan mies weneesen.

     Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ohoh seppo Ilmarinen!
     Läkkööme Pohjolahan
  5. Hywän sammon saahantahan,
     Kirjokannen katsantahan."
       Sano seppo Ilmarinen:
     "Ei ole sampo saatawana,
     Kirjokansi tuotawana
 10. Pimiästä Pohjolasta.
     Siellä on sampo saatettuna,
     Kirjokansi kannettuna
     Pohjolan kiwimäkehen,
     Waaran waskisen sisähän,
 15. Yheksän lukun ta'aksi.
     Sihen juuret juuruteltu
     Yheksän sylen sywähän,
     Juuri juurttu maaemähän,
     Toinen wesiwiertehesen,
 20. Kolmansi kotimäkehen."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Läkkös sammon saahantahan,
     Kirjokannen tuoantahan
     Pohjolan kiwimäestä,
 25. Waaran waskisen sisästä,
     Yheksän lukun takoa.
       Tao mulle uusi miekka,
     Tee miekka tuliteränen,
     Jolla hurttia hutelen,
 30. Pohjan kansan karkottelen,
     Saahessa otolle sammon,
     Tuonne kylmähän kylähän,
     Pimiähän Pohjolahan,
     Summahan Sariolahan."
 35.   Siitä seppo Ilmarinen,
     Takoja iänikuinen,
     Tunki rautoja tulehen,
     Teräksiä hiiloksehen.
     Otti orjat lietsomahan,
 40. Palkkalaiset painamahan;
     Orjat lietso löyhytteli,
     Hywin paino palkkalaiset,
     Rauta wellinä wenähti,
     Kuonana teräs kohasi.
 45.   Siitä seppo Ilmarinen,
     Takoja iänikuinen,
     Katso alle ahjoksensa,
     Lietsimensä liepehelle,
     Miekka tungeksen tulesta,
 50. Terä warsin walkiasta.
       Siitä seppo Ilmarinen,
     Takoja iänikuinen,
     Päätä kullasta kuwasi,
     Hopiasta huolitteli.
 55. Kulta taipu taikinana,
     Ween waahtena hopia,
     Ahjolla alasimilla,
     Wasarilla walkkamilla.
       Jo on miekka walmihina.
 60. Itse wanha Wäinämöinen
     Sai miekan tuliteräsen
     Kätehensä oikiahan;
     Sanan wirkkWäinävoineno, noin nimesi:
     "Onko miekka miestä myöten,
 65. Kalpa kantajan mukahan?"
       Olipa miekka miestä myöten,
     Kalpa kantajan mukahan,
     Jonka kuu kärestä paisto,
     Päiwä wästistä wälötti,
 70. Heponen terällä hirnu,
     Kasi nauku naulan tiessä,
     Pentu putkessa makasi.
       Siitä seppo Ilmarinen
     Hyötteleksen, wyötteleksen,
 75. Rautapaitohin paneksen,
     Teräswöihin telkitäksen.
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Mies on lustuissa lujempi,
     Rautapaiassa parempi,
 80. Teräswöissä tenhosampi."
       Lähteä luku tulewi,
     Liitto käyä kerkiäwi;
     Yks on wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
 85. Läksiwät hewon hakuhun,
     Suwikunnan kuuntelohon,
     Suwikunnan suitset wyöllä,
     Warjan waljahat olalla.
     Käywät tietä astelewat
 90. Ympäri salon sinisen,
     Kuulit purren itkemänsä,
     Wenehen walittawansa.
       Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
 95. "Siell' on pursi itkemässä,
     Wenonen walittamassa;
     Joko mennemmä meriä,
     Wenehellä wettä myöten,
     Waiko maisin matkoamma,
100. Ratsastamma rantamaisin?"
       Sano seppo Ilmarinen:
     "Wakawampi maisin matka;
     Surma menköhön merelle,
     Siellä tuuli turjuttaisi,
105. Siellä wiskaisi wihuri,
     Saisi sormet soutimeksi,
     Kämmenet käsimeloiksi."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Wakawampi maisin matka,
110. Wakawampi, waikiampi,
     Wielä muuten mutkasempi.
     Lysti on wenon wesillä,
     Purren juosta jolkutella,
     Weet wäliät wälkytellä,
115. Selät selwät seurustella;
     Tuuli purtta tuuwittawi,
     Länsituuli läikottäwi,
     Etelä eille wiepi."
     Heitti maahan marhaminnan,
120. Suwikunnan suitset suolle,
     Warsan waljahat aholle,
     Läksi luoksi puisen purren,
     Luoksi itkewän wenehen.
       Kysytteli, lausutteli:
125. "Mitä itket puinen pursi,
     Wene hankawa walitat?
     Itketkö sä puisuuttasi,
     Hankauttasi haluat?"
       Pursi puinen wastoawi,
130. Wene hankawa sanowi:
     "Wesill' on wenosen mieli
     Terwasiltaki teloilta,
     Mieli neion mieholahan
     Korkiastaki koista.
135. Enkä itke puisuuttani,
     Hankauttani halua;
     Sitä itken puinen pursi,
     Wene mäntynen walitan;
     Sanottihin tehtäessä
140. Saatawan sotiwenettä,
     Sotipurtta puuhattawan,
     Tuowan täyteni eloa,
     Alukseni aartehia.
     En sotahan saanukkana,
145. Enkä wietynä wesille.
       Muut purret, pahimmat purret,
     Päästähän sotia käywät,
     Tappeloita tallustawat;
     Enemmän eloa saawat,
150. Kun kuningas kuunna wuonna,
     Seppä seitsennä kesänä.
     Minä westämä wenonen,
     Walmistama Wäinämöisen,
     Aina lahon lastuillani,
155. Wenyn westämöisilläni.
     Pahimmatki maan matoset
     Alla kaarteni asuwat,
     Linnut ilman ilkeimmät
     Pesän päälläni pitäwät;
160. Oisi kahta kaunihimpi,
     Kahta kolmia parempi,
     Olla mäntynä mäellä,
     Petäjänä kankahalla,
     Oksilla orawan juosta,
165. Hawulinnun haihatella."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Lienet wene Wäinämöisen,
     Niin mennet teloilta näiltä,
     Ilman kourin koskematta,
170. Käsiwarsin waalimatta."
       Pursi taiten wastoawi,
     Wene hankawa sanowi:
     "Eipä mun sukuni muukan,
     Eikä weljeni wenoset
175. Mennä kourin koskematta,
     Käsiwarsin waalimatta."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Jos ma sun wesille työnnän,
     Joko juokset soutamatta,
180. Airoilla awittamatta,
     Huoparilla huopimatta,
     Puhumatta purjehesen?"
       Pursi taiten wastoawi,
     Wene hankawa sanowi:
185. "Eipä mun sukuni muukan,
     Eikä toinen joukkioni
     Juokse sormin soutamatta,
     Airoilla awittamatta,
     Huoparilla huopimatta,
190. Puhumatta purjehesen."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Joko juokset soutamalla,
     Airoilla awittamalla,
     Huoparilla huopimalla,
195. Puhumalla purjehesen."
       Pursi taiten wastoawi,
     Wene hankawa sanowi:
     "Jopa mun sukuni muukin,
     Kaikki weljeni wenoset,
200. Juoksi sormin soutamalla,
     Airoilla awittamalla,
     Huoparilla huopimalla,
     Puhumalla purjehesen."
       Waka wanha Wäinämöinen
205. Työntäwi wenon wesille,
     Laulo purren lainehille;
     Laulo laian neitosia,
     Tinapäitä neitosia,
     Tinapäitä, waskiwöitä,
210. Sormuskäsiä somia;
     Laian toisen sulhosia,
     Sukapäitä sulhosia,
     Sukapäitä, piipiwoja,
     Kannusjalkoja jaloja.
215.   Wielä laulo Wäinämöinen
     Teljot täytehen wäkeä,
     Teljot wanhoa wäkeä,
     Iän kaiken istunutta,
     Kuss' oli wähän sioa,
220. Nuorukaisilta esinnä.
     Itse istuwi perähän,
     Laatiuwi laskemahan,
     Kokan koiwusen kuwulle,
     Melan koukkupään nojalle.
225. Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Juokse pursi puittomia,
     Wene wäljiä wesiä,
     Kule kuplina wesillä,
230. Lumpehina lainehilla."
       Pani wanhat soutamahan,
     Wanhat souti, pää wapisi,
     Ei ilo ilolle käynyt,
     Eikä soutu souannalle.
235.   Pani nouret soutamahan,
     Werewät wetelemähän,
     Nuoret souti, sormet notku,
     Ei ilo ilolle tullut,
     Eikä soutu souannalle.
240.   Siitä seppo Ilmarinen
     Itse istu soutamahan,
     Asettautu airoisille;
     Jo tuli ilo ilolle,
     Pääsi soutu souannalle.
245. Souti seppo Ilmarinen,
     Souti sormilla kowilla,
     Pyörähteli puinen pursi,
     Wene honkanen wapisi,
     Teljot rytky, airot notku,
250. Airon pyyryt pyinä winku,
     Terät tetrinä kukerti,
     Nokka jolu joutsenena,
     Perä kraakku kaarnehena,
     Hangat hanhina hatsahti.
255. Itse wanha Wäinämöinen
     Laskea karehtelewi,
     Nenätse utusen niemen,
     Päitse saaren terhenisen.
       Ahti saarella asuwi,
260. Kauko niemen kainalossa;
     Kataluutta Kauko itki,
     Weitikkä osan wähyyttä,
     Ahti aitan pieneyttä.
       Loi silmänsä luotehelle,
265. Käänsi päätä päiwän alle;
     Kaunis kaukoa näkewi,
     Werewä wesien poikki,
     Pitkä pilwien takoa.
       Näki pilwen pienemmäisen,
270. Pilwessä wesipisaran,
     Pisarassa pienen lammin,
     Lammissa wenowähäsen,
     Wenossa wähän wäkeä;
     Mies puhas perässä purren,
275. Uros toinen airoksissa.
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "En mä tunne tuota purtta,
     Keksi kelwoista wenettä,
     Souten Suomesta tulewi,
280. Airoin iskein iästä,
     Melan luoen luotehesen."
       Jo huhuta huiahutti,
     Huutawi nenästä niemen,
     Mäikäsi mäen takoa:
285. "Kenen on wene wesillä,
     Kenen laiwa lainehilla?"
       Miehet purresta puhuwat,
     Waimot wastaten sanowat:
     "Mi olet mies mäen takanen,
290. Uros korwen ulkomainen?
     Kun et tunne luojan purtta,
     Keksi Wäinölän wenettä,
     Et tunne perän pitäätä,
     Airollista arwaele."
295.   Sano lieto Lemminkäinen:
     "Jo tunnen perän pitäjän,
     Jo älyän airollisen:
     Waka wanha Wäinämöinen
     Itse on perän piossa,
300. Ilmarinen airollisna.
     Minnekkä menettä miehet,
     Kunne urohot kuletta?"
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Kohti pohjaista kulemma,
305. Kohti kuohuja kowia,
     Lakkipäitä lainehia,
     Sampoa tapoamahan,
     Kirjokantta katsomahan
     Pohjolan kiwimäestä,
310. Waaran waskisen sisästä."
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Oi sie wanha Wäinämöinen.
     Ota mieki matkohisi,
     Olen mieki miessä siellä,
315. Urohona kolmantena,
     Kun saat sammon nostantahan,
     Kirjokannen kannantahan
     Pohjolan kiwimäestä,
     Waaran waskisen sisästä."
320.   Waka wanha Wäinämöinen
     Otti miehen matkohinsa,
     Werewän wenosehensa.
     Se on lieto Lemminkäinen
     Jo tulla tuhuttelewi,
325. Käyä luikerrettelewi,
     Tuopi laian tullessansa,
     Wenehesen Wäinämöisen.
       Sano wanha Wäinämöinen.
     "Oisi puuta purressani,
330. Laitoa wenosessani,
     Parahiksi painoaki;
     Miksi sie kannat metsästä
     Puuta purtehen lisäksi?"
       Sano lieto Lemminkäinen.
335. "Ei wara wenettä kaaha,
     Tuki suowoa tuhoa;
     Useinpa merellä Pohjan
     Tuuli laitoa kysywi,
     Wastatuuli warpehia."
340.   Sano wanha Wäinämöinen:
     "Sen tähen sepon wenosen
     Laiat rautohin rakettu,
     Jott' ei tuulen tuiki wieä,
     Tahi ottoa ahawan."

Kaheskolmatta Runo.

Wäinämöinen laskee niemestä eslle, tulee koskelle, wenet puuttuu
hauin hartioille. Wetää hauin miekallansa wenehesen, pahkoo sen
halki ja alkaa kanteletta luista laatia. Walmiiksi saatua kutsuu
lässä olewaiset matkalaisensa soittamaan. Kun iloa ei syntynyt heiän
soitosta, niin käyttää ulompanaki kanteleen. Ei ollut soittajata
ulompanakan. Siitä ukko Wäinämöinen itse alko soittaa. Wastako ilo
nousi. Ei ollut eläwätä metsässä, ei lintua ilmassa, ei kaloa weessä,
jok' ei rientänyt kuulemaan. Itse haltiatkin weessä, ilmassa ja
metsässä kuunteliwat ilomielin kantelen soittoa. Wiimmen puhkesiwat
kaikki lässä olewat itkuun ja itse Wäinämöinenki itki, jotta suuret
wesipisarat wieriwät silmistä maahan. Maalta merehen juosseet
kaswoiwat siellä kyynelet kauniiksi simpsukoiksi.

     Siitä wanha Wäinämöinen
     Laskea karehtelewi,
     Nenästä utusen niemen,
     Päästä saaren terhenisen;
  5. Laski päiwän maawesiä,
     Päiwän toisen suowesiä,
     Kolmannen kosken wesiä.
       Tuossa wanha Wäinämöinen
     Itse noin sanoiksi wirkki
 10. Korwalla kosken tulisen,
     Pyhän wirran pyörtehessä:
     "Neiti kosken korwallinen,
     Impi wirran wierellinen!
     Weäppä lankoa we'elle,
 15. Sinerwätä lainehelle,
     Tullessa punasen purren,
     Terwarinnan teuotessa.
     Kiwi on keskellä jokia,
     Paasi kuohun kukkuralla,
 20. Eessä on punasen purren,
     Tiellä terwasen wenehen.
     Wäännä reikä wääntiällä,
     Puhkase purasimella,
     Jotta juosta puisen purren,
 25. Terwarinnan teuotella.
     Rauaksi wenehen rinta,
     Kiwen kylki sammaliksi,
     Kuohuja kulettaissa,
     Mäkipäitä mäntäissä!
 30. Koprin kouhuja kokoa,
     Käsin käännä käppyröitä,
     Sylin aaltoja syseä,
     Jott' ei riusko rinnoilleni
     Eikä päälleni päräjä.
 35.   Ukko taiwahan jumala!
     Jok' olet ainoinen apuni,
     Piä miekalla pereä,
     Tuiota tupettomalla,
     Jotta juosta puisen purren,
 40. Mennä mäntysen wenehen."
       Siinä puuttu puinen pursi,
     Wene Wäinölän wäsähty;
     Pursi puuttuwi lujahan,
     Takistu wene punanen.
 45.   Waka wanha Wäinämöinen
     Arwelee, ajattelewi:
     "Mihin puuttu puinen pursi,
     Piätty wene punanen?
     Kiwellenkö, wai haolle,
 50. Waiko waskirauniolle?"
       Kallistihen katsomahan:
     "Ei kiwellen, ei haolle,
     Eikä waskirauniolle,
     Suuren on hauin hartioilla,
 55. We'en koiran koukkuluilla."
       Se on lieto Lemminkäinen
     Pisti miekkansa merehen,
     Lapionsa alle laiwan,
     Ei ota wenonen juosta,
 60. Pääse pursi puutoksesta;
     Miekka murskaksi mureni,
     Kala pääsi terweheksi.
       Siitä seppo Ilmarinen
     Pisti miekkansa merehen,
 65. Lapionsa alle laiwan,
     Ei ota wenonen juosta,
     Pääse pursi petoksesta;
     Miekka murskahti muruksi,
     Kala pääsi terweheksi.
 70.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Wyöltä miekkansa wetäwi,
     Tupestansa tuiman rauan,
     Pisti hauin hartioihin,
     We'en koiran koukkuluihin.
 75.   Nostatti kalan merestä,
     Pään weti wenosehensa,
     Purston pohjahan puotti.
     Katselewi, kääntelewi,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
 80. "Jotaki joessa ompi
     Hakojaki, haukiaki.
     Ku olle wanhin sulholoista
     Hauki halki pahkomahan,
     Kala wiploin wiiltämähän."
 85.   Miehet purresta puhuiwat,
     Lausu waimot laitasilta:
     "Saajan on käet sulimmat,
     Sormet pyytäjän pyhimmät."
       Jo otti wenonen juosta,
 90. Pääsi pursi puutoksesta;
     Waka wanha Wäinämöinen
     Luotti purren luotoselle,
     Otti weitsen huotrastansa,
     Wasemelta puoleltansa,
 95. Jolla hauin halkasewi,
     Pahkowi kalan kaheksi.
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Mikä tuosta ei tulisi
     Hauin suuren hampahista,
100. We'en koiran koukkuluista,
     Jos oisi sepon pajassa,
     Luona taitawan takojan,
     Miehen mahtawan käsissä?"
       Sano seppo Ilmarinen:
105. "Mipä turhasta tulisi,
     Työksi tyhjästä olisi,
     Kalan ruowosta kaluksi,
     Jos oisi sepon pajassa,
     Luona taitawan takojan,
110. Miehen mahtaman käsissä!"
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Tuo ois alku kanteletta,
     Kun oisi osaajan luona,
     Miehen mahtawan käsissä!"
115.   Ei ollut osoajata,
     Eikä miestä mahtajata,
     Harpun luisen laatiata;
     Waka wanha Wäinämöinen
     Itse löihen laatiaksi,
120. Tekiäksi teentelihen.
     Kusta sai kopan komian?
     Tuolta tuomikkopurolta,
     Kuusesta kumisewasta.
     Mist' on naulat kanteletta?
125. Hauin suuren hampahista,
     Orasista Tuonen orjan.
       Wielä uupuwi wähäsen,
     Kaipoawi kanteloinen,
     Yhtä kieltä, kahta jouhta;
130. Mist' on kielet kanteletta?
     Hiwuksista Hiien ruunan,
     Lemmon warsan waattehista.
       Jo on soitto walmihina,
     Soitto suuri hauinluinen,
135. Kantelo kalanewänen.
       Waka wanha Wäinämöinen
     Kutsu wanhat soittamahan,
     Wanhat soitti, päät wapisi,
     Ei ilo ilolle tullut,
140. Soitto soitolle tajunut.
       Kutsu nuoret soittamahan,
     Nuoret soitti, sormet notku;
     Eipä ääni ääni ollut,
     Ilo käynynnä ilosta.
145.   Soitti lieto Lemminkäinen,
     Soitti seppo Ilmarinen;
     Ei ilo ilolle käynyt,
     Soitto soitolle ylennyt.
       Waka wanha Wäinämöinen
150. Käytti soiton Pohjolassa,
     Kantelon Kalewalassa;
     Soitti Pohjolan emäntä,
     Soitti pojat Pohjolassa,
     Soitti pojat, soitti neiot,
155. Soitti pikku piikasetki,
     Soitti miehet naimattomat,
     Soitti nainehet urohot,
     Tuota käänsit, tuota wäänsit,
     Tuota kynsin kiinnittiwät,
160. Toki ei oikehin osattu,
     Kielet kierohon tuliwat,
     Koska kansa kahtalainen
     Niitä soitti sormillansa.
     Jouhet parkuiwat pahasti,
165. Ääni kaikku karkiasti,
     Soitto julmasti sorisi.
       Ukko uunilta herännyt,
     Kiukahalta kirjahtanut
     Sanowi sanalla tuolla,
170. Lausu tuolla lausehella:
     "Heretkääte, heittäkääte,
     Kaikki käypi karwoilleni,
     Puhki korwani puhuwi,
     Läpi pääni läylentäwi,
175. Wiepi wiikoksi uneni.
     Jos ei soitto Suomen kansan
     Wasta waikuta paremmin,
     Eli uuwuta unehen,
     Niin wetehen wiskoote,
180. Aalloille upottoote;
     Tahi saattoote takasin
     Miehen tehnehen käsihin,
     Sormille sowittelian."
       Soitto kielin kerkiäwi,
185. Kanterwo sanoin kajahu:
     "En minä jokehen joua,
     Enkä aalloille ajau;
     Wielä soitan suorialla,
     Wangun waiwan nähnehellä."
190.   Jopa wietihin wisusti,
     Kannettihin kaunihisti
     Miehen laatian kätehen,
     Sormille sowittelian.
       Waka wanha Wäinämöinen
195. Peukaloitansa pesewi,
     Sormiansa suorittawi.
     Istuwi ilokiwelle,
     Raito rantakalliolle,
     Hopeaiselle mäelle,
200. Kultaselle kunnahalle.
     Otti soiton sormillensa,
     Käänti käyrän polwillensa,
     Kantelen kätensä alle.
     Sanowi sanalla tuolla,
205. Lausu tuolla lausehella:
     "Ku ei liene ennen kuullut
     Iloa ikirunojen,
     Kajahusta kanteloisen,
     Se on tulko kuulemahan."
210.    Soitti wanha Wäinämöinen,
     Sekä soitti, jotta laulo,
     Sormet nousi notkiasti,
     Sormet pienet pyörähteli,
     Peukalo ylös keweni;
215. Jo käwi ilo ilolle,
     Soitto soitolle yleni.
     Hywin soitti hauin hammas,
     Kalan pursto pyörähteli,
     Ulwosi upean jouhet,
220. Ratsun jouhet raikkahuwat.
       Ei ollut sitä metsässä
     Jalan neljän juoksewata,
     Koiwin koikkelehtawata,
     Ku ei tullut kuulemahan,
225. Iloa imehtimähän.
       Heräsi susiki suolta,
     Nousi karhu kankahalta,
     Petäjäisestä pesästä,
     Kutiskosta kuusisesta.
230. Karhu aiallen kawahti,
     Weräjällen wieretäksen,
     Aita kaatu kalliolle,
     Weräjä aholle wieri.
     Siitä kuusehen kujahti,
235. Petäjähän pöyrrähytti,
     Tehessä isän iloa,
     Soitellessa Wäinämöisen.
       Metsän ukko halliparta,
     Metsän kuuluja kuningas,
240. Kanssa muu Tapion kansa,
     Käwit kaikki kuulemahan.
     Itsekki metsän emäntä,
     Tapiolan tarkka waimo,
     Sinisukkahan siroksen,
245. Punapaulohin paneksen,
     Nousi koiwun konkelolle,
     Lepän lengolle lewähti,
     Kanterwoa kuulemahan,
     Soittoa tajuamahan.
250.   Ei sitä metsässä ollut
     Nelijalkoa jaloa,
     Eikä ilmassa oloa
     Kahen siiwen siukowata,
     Lintuparwea parasta,
255. Ku ei tullut tuiskutellen,
     Kiiätellen kiirehtinyt,
     Kunnioa kuulemahan,
     Iloa imehtimähan.
     Lenti kokko korkialta,
260. Halki pilwien hawukka,
     Alli aalloilta sywiltä,
     Sotka soien wieremmiltä,
     Joutsenet sulilta soilta.
     Pieniäki peipposia,
265. Leiwoja liki tuhatta,
     Sirkkuja sitäi enemmän
     Haasto ukon hartioilla.
       Itse kaunis ilman impi,
     Päiwätär pätöwä neiti,
270. Neito Kuutar koria,
     Yks' on ilman wempelellä,
     Taiwon kaarella kajotti,
     Toinen pitkän pilwen päällä,
     Pilwen reunalla rehotti,
275. Piteliwät pirtojansa,
     Niisiänsä nosteliwat.
     Kultasukkula käessä,
     Piwossa hopiapirta,
     Kultakangasta kutowat,
280. Hopiaista helkyttiwät.
     Waan kun kuulit ouon äänen,
     Soitannon sulosen sulhon,
     Jo pirta piwosta pääsi,
     Kirpo sukkula käestä,
285. Katkesiwat kultarihmat,
     Helähti hopialangat.
       Eik' ollut sitä weessä
     Ewän kuuen kulkewata,
     Kaheksan karehtiata,
290. Kalaparwea parasta,
     Ku ei tullut kuulemahan,
     Iloa imehtimähän.
     Lohet uipi, uipi siiat,
     Uipi hauit hangotellen,
295. Ween koirat wengotellen,
     Muiehetki, muut kalatki,
     Rinnoin ruohoon ajaksen,
     Ewin eille ehteleksen,
     Wirttä Wäinön kuulemahan,
300. Iloa imehtimähän.
       Ahto aaltojen kuningas,
     Ween ukko ruohoparta,
     Ween kalwolle weäksen,
     Luikahaksen lumpehelle.
305. Itsekki ween emäntä,
     Ween wiljasa emäntä,
     Hiipowi hiwuksiansa,
     Hapsiansa harjoawi,
     Kammallansa kultasella,
310. Harjalla hopeisella
     Waan kun kuuli ouon äänen,
     Suomen soitannon sulosen,
     Jo suka käestä kirpo,
     Harja sormista solahti.
315. Itse siirtihen polonen,
     Paneutti toisen paikan,
     Rinnoin ruowosta riwahti,
     Wetihen wesikiwelle,
     Watsallehen waiwausi,
320. Tuota ääntä kuulemahan,
     Soitteloa Wäinämöisen,
     Soitteloa, lauleloa,
     Kun oli ääni kummanlainen,
     Warsin soitanto sulonen.
325.   Ei ollut sitä urosta,
     Eikä miestä urhiata,
     Eikä miestä, eikä naista,
     Eikä waimoa waketi,
     Kullen ei ituksi käynyt.
330. Itkit nuoret, itkit wanhat,
     Itkit miehet naimattomat,
     Itkit nainehet urohot,
     Itkit pojat puolikäset,
     Sekä pojat, jotta neiot,
335. Itkit pienet piikasetki,
     Kun oli ääni kummanlainen,
     Suomen soitanto sulonen.
       Itsensäki Wäinämöisen
     Kyynelwieri kyykähteli.
340. Weet wieri silmistänsä
     Kaasiammat karpaloita,
     Pyylähämmät pyyn munia,
     Häriämmät päitä pääskyn,
     Leweille leuoillensa;
345. Leweiltä leuoiltansa
     Reheille rinnoillensa;
     Reheiltä rinnoiltansa
     Pätöwille polwillensa;
     Pätöwiltä polwiltansa
350. Jalkapöyille jaloille;
     Jalkapöyiltä jaloilta
     Maahan alle jalkoinsa;
     Wieriwät wesipisarat
     Läpi wiien willawaipan,
355. Läpi kuuen kultawyönsä,
     Seitsemän sinihamosen,
     Sarkakauhtanan kaheksan.
       Niin weet jokena juoksi
     Luota wanhan Wäinämöisen
360. Rannalle meren sinisen;
     Rannalta meren sinisen
     Alle selwien wesien,
     Päälle mustien murien
       Siellä kaswoit kaunihiksi,
365. Simpsukaisiksi sikesi,
     Kuningasten kunnioiksi,
     Waltojen iki iloksi.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Onko tässä nuorisossa,
370. Nuorisossa kaunosessa,
     Tässä suuressa su'ussa,
     Ilossa isän alassa,
     Kyynelteni poimiata
     Alta selwien wesien,
375. Päältä mustien murien?"
       Sekä nuoremmat sanowi,
     Jotta wanhat wastoawi:
     "Ei ole tässä nuorisossa,
     Nuorisossa kaunosessa,
380. Eli suuressa su'ussa,
     isossa isän alassa,
     Kyyneltesi poimiata.
     Alta selwien wesien,
     Päältä mustien murien."
385.   Niin tuli sininen sotko,
     Useinpa sininen sotko
     Suullansa sukeltelekse,
     Wilussa wilottelekse.
     Sep' on poimi simpsukoita,
390. Wäinämöisen kyyneleitä,
     Alta selwien wesien,
     Päältä mustien murien.

Kolmaskolmatta Runo.

Tulewat Wäinämöinen, Ilmarinen ja Lemminkäinen Pohjolaan. Kysäsee
Pohjan akka, millä asialla? Sammon jaolle lähteneensä wastaa
Wäinämöinen. Sano Pohjan akka ei olewan jakaamista sammossa. Saapi
unineulat Wäinämöinen ja nukuttaa Pohjolan wäen. Lähtewät sampoa
kiwimäestä. Laulaa Wäinämöinen liikkeelle linnan portit ja Ilmarinen
aukasee owet. Lemminkäinen kyntää juuriltansa irti sammon, joka sitte
kolmin miehin kannetaan weneesen. Sampo weneessä laskee rannalta
Wäinämöinen ja alkaa wiimmen Lemminkäisen kehottamalla matkan päässä
laulella. Kurki laulua säikähtänyt parkasi pahalla äänellä ja herätti
Pohjolan nukkumasta. Pohjan akka sampoa katsomaan jo näkee saauksi.
Nostaa heti ison tuulen Wäinämöistä hukuttamaan ja oliki hukkua
wenet, ellei Lemminkäinen olisi laitoja kohottanut. Niin Lemminkäinen
purjepuusta katsellen näkee Pohjan weneen ajawan ja saawuttawan.
Häässä Wäinämöinen tuluksistansa luopi karin Pohjan weneen eteen.
Siinä wenet kyllä särky, waan itse Pohjan akka läksi lintuna
Wäinämöisen weneesen ja otti kaikki miehensä kanssa. Siinä sitte
tapahtu tappelo, jossa Wäinämöinen melalla siwalteli siipiä ja kynsiä
Pohjan akalta. Yksi ainoa sakarisormi jäi jälille ja silläki nosti
Pohjan akka sammon ja kaato wesille, jossa se särky. Sammon muruja
sitte tuuli ajeli mitä minkin paikan rikkaueksi. Riwan sai Pohjan
akka jälille Pohjolaan.

     Siitä wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
     Kolmas lieto Lemminkäinen,
     Tulit Pohjolan tuwille.
  5.   Sano Pohjolan emäntä:
     "Mi on miehillä sanoma,
     Urohilla uusi tieto?"
       Tuopa wiisas Wäinämöinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
 10. "Sammosta sanomat miesten,
     Kirjokannesta pakinat;
     Saimma sampuen jaolle,
     Kirjokannen katsantohon."
       Sano Pohjolan emäntä:
 15. "Ei oo kärpästä kahelle,
     Orawass' osoa kolmen."
       Waka wanha Wäinämöinen
     Sormin soitti kanteletta,
     Kielin kantermo pakasi;
 20. Wäsytti wäen mokoman,
     Uuwutti unelliseksi.
     Niin tapasi taskuhunsa,
     Löihen kukkaroisehensa,
     Ottawi uniset neulat,
 25. Nukutteli nuiwan kansan,
     Paineli wäen pakanan,
     Pimiässä Pohjolassa,
     Summassa Sariolassa.
     Meni sammon saahantahan,
 30. Kirjokannen katsantahan,
     Pohjolan kiwimäestä,
     Waaran waskisen sisältä,
     Yheksän lukon takoa.
       Tuossa wanha Wäinämöinen
 35. Laulaa hyrähtelewi,
     Jopa liikku linnan portit,
     Järkky rautaset saranat.
     Siitä seppo Ilmarinen
     Woilla lukot liukahutti,
 40. Liuwutti sian lihalla;
     Lukot sormin luksutteli,
     Kiwet kuokalla kohotti.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Oi sie lieto Lemmin poika,
 45. Ylimmäinen ystäwäni!
     Mene sampo ottamahan,
     Kirjokansi kantamahan."
       Tuopa lieto Lemminkäinen,
     Hywä kielas käskiäkki,
 50. Kepiä kehuttoaki,
     Meni sammon otantahan,
     Kirjokannen kannantahan.
     Sylin sampoa piteli,
     Polwin maassa puujaeli,
 55. Eipä sampo liikukkana,
     Kirjokansi kallukkana.
       Hyw' on härkä Pohjolassa,
     Sarwipää Sariolassa,
     Jok' on sitkiä siwulta,
 60. Warsin wahwa wartalolta,
     Suonilta kowin soria.
       Se on lieto Lemminkäinen
     Otti härän heinikosta,
     Auran pellon pientaresta,
 65. Sillä kynti sammon juuret,
     Kirjokannen kiinnittimet,
     Satasarwella härällä,
     Tuhatpäällä tursahalla,
     Waarnahilla waskisilla,
 70. Atralla tuliterällä,
     Saipa sampo liikkumahan,
     Kirjokansi kallumahan.
       Siitä wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
 75. Kolmas lieto Lemminkäinen,
     Sylin sampoa sylelit,
     Käsiwarsin käännyttelit,
     Niin weiwät wenosehensa,
     Purtehensa puuhasiwat.
 80.   Kysy seppo Ilmarinen:
     "Minne sampo saatetahan,
     Kunnekka kuletetahan,
     Wenehessä Wäinämöisen?"
       Sano wanha Wäinämöinen:
 85. "Tieän mä wähäsen maata,
     Tieän paikkoa palasen,
     Syömätöntä, lyömätöntä,
     Miekan miehen käymätöntä
     Nenässä utusen niemen,
 90. Päässä saaren terhenisen.
     Sinne sampo saatetahan,
     Kirjokansi kaiwatahan."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Laskea karehtelewi
 95. Selkeä meren sinisen,
     Laski poikki Pohjan merta.
       Sano lieto Lemminkäinen:
     "Miks' et laula Wäinämöinen,
     Hyrehi hywäsukunen,
100. Hywän sammon saatuasi,
     Tien hywän käweltyäsi?"
       Waka wanha Wäinämöinen
     Warman kyllä wastaeli:
     "Warahainen laulannaksi,
105. Aikanen ilon teoksi,
     Kun näkywi Pohjan portit,
     Paistawi pahat saranat.
     Äsken laulanta sopisi,
     Ilon teentä kelpoaisi,
110. Kun omat owet näkyisi,
     Omat ukset ulwoaisi,
     Sa'an taipalen takana,
     Päässä wiien päiwäyksen."
       Siitä wanha Wäinämöinen
115. Laskewi sinistä merta,
     Laski päiwän, laski toisen,
     Laski kohta kolmannenki,
     Jo omat owet näkywi,
     Omat ukset ulwottawi,
120. Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Lauloa hyrähtelewi;
     Suu liikku, järisi parta,
125. Waan ei leuat lonkaillut.
       Kurki istu kannon päässä,
     Wetisellä mättähällä,
     Pimeässä Pohjolassa,
     Summassa Sariolassa,
130. Sormiluitansa lukewi,
     Warpahiansa walitti.
       Kurki kuuli kumman äänen
     Wäinämöisen laulellessa,
     Kurki laski suuren kulkun,
135. Parkasi pahan säwelen;
     Kaikki Pohjola heräsi,
     Paha walta walpaustu.
       Louhi Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
140. Sampoa tapoamahan,
     Kirjokantta katsomahan,
     Pohjolan kiwimäkehen,
     Waaran waskisen sisähän.
     Sano tuonne saatuansa:
145. "Woi polonen päiwiäni!
     Kenpä lukot lonkaillut,
     Kaikki särkenyt saranat,
     Kaikki owet auassunna,
     Liikutellut linnan portit?
150. Jok' oisi täältä sampo saatu,
     Kirjokansi kannettuna?"
       "Jo on täältä sampo saatu,
     Kirjokansi kannettuna,
     Pohjolan kiwimäestä,
155. Waaran waskisen sisästä,
     Yheksän lukon takoa."
       Louhi Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
     Ukkoa rukoelewi,
160. Pauannetta palwoawi:
     "Nosta Ukko suuri tuuli,
     Sään mänöä määritöntä,
     Nosta mustia muria,
     Päälle selwien wesien,
165. Jott' ei päästä Wäinämöisen,
     Kulkea uwantolaisen."
       Se Ukko ylijumala
     Wirkki tuulet tuulemahan,
     Ilman rannat riehkimähän;
170. Nousi tuulet tuulemahan,
     Ilman rannat riehkimähän.
     Kowin läikky länsituuli,
     Luoetuuli tuikutteli,
     Enemmän etelä tuuli,
175. Itä inku ilkiästi,
     Pohjanen kowin porotti.
     Tuuli puut hawuttomaksi,
     Kanarwat kukattomaksi,
     Heinät helpehettömäksi,
180. Wiepi harpun hauinluisen,
     Kantelon kalanewäsen,
     Wenehestä Wäinämöisen.
     Ahto aalloilta hawannut
     Pian korjasi kotihin,
185. Kalasehen kartanohon.
       Sano seppo Ilmarinen:
     "Jo on tukka tuulta nähnyt,
     Parta päiwiä pahoja,
     Nähnyt näilläki selillä;
190. Harwon on hawata tainnut
     Tuulta ennen tuon näöstä.
     Woi polonen päiwiäni!
     Kun läksin meren selälle,
     Ulapalle aukialle,
195. Polin puulle pyöriwälle,
     Warwalle wapisewalle,
     Wet on tuuli turwanani,
     Meren aalto armonani."
       Sillon wanha Wäinämöinen
200. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ei wenossa wieremistä,
     Purressa parahtamista;
     Itku ei häästä päästä,
     Parku päiwistä pahoista."
205.   Se on lieto Lemminkäinen
     Eikä itkent, ei iloissut,
     Muisti muinoset tilansa,
     Asiansa arwaeli;
     Lati laitoja lisäksi,
210. Warpehia walmisteli,
     Sylen kolmen korkeutta.
     Saipa tuuli turjutella,
     Aallot welloa wenettä,
     Oli laitoa wenossa,
215. Warpehet hywin warawat.
       Itse Pohjolan emäntä
     Rakenteli Pohjan purren,
     Suoritti sotawenosen;
     Lato miestä laiwahansa
220. Kuni sotka poikiansa,
     Tawi luopi lapsiansa;
     Sata miestä sauomehen,
     Tuhat airohin urosta,
     Sata miestä miekatonta,
225. Tuhat miestä miekallista.
     Päälle purjehen wetäwi
     Kuni pitkän pilwen lonkan;
     Siitä läksi, jotta joutu,
     Ajamahan Wäinämöistä.
230.   Waka wanha Wäinämöinen
     Laskewi sinistä merta,
     Itse tuon sanoiksi wirkki,
     Puhu purtensa perästä:
     "Oi sie lieto Lemmin poika,
235. Ylimmäinen ystäwäni!
     Nouse purjepuun nenähän,
     Waatewarpaan rapa'a,
     Katso itä, katso länsi,
     Katso poikki Pohjan ranta."
240.   Se on lieto Lemminkäinen
     Hywä kielas käskeäkki,
     Kepiä kehuttoaki,
     Nousi purjepuun nenähän,
     Waatewarpahan rapasi;
245. Katso iät, katso lännet,
     Katso poikki Pohjan rannat,
     Niin sano sanalla tuolla:
     "Hawukkoit' on haawat täynnä,
     Koiwut kirjokokkoloita."
250.   Sano wanha Wäinämöinen:
     "Jo wainen walehtelitki;
     Ei ne olla hawukkoita,
     Eikä kirjokokkoloita,
     Ne on Pohjan poikasia.
255. Katso toiste, katso tarkon."
       Katso toiste, katso tarkon,
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Pilwi Pohjasta kohowi,
     Pilwen lonkka luotehesta."
260.    Sano wanha Wäinämöinen:
     "Jo wainen walehtelitki;
     Ei se pilwi ollekkana,
     Pilwen lonkka lienekkänä,
     Se on pursi purjehinen.
265. Katso tarkon kolmannesti."
       Katso kerran kolmannenki,
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Oi sie wanha Wäinämöinen!
     Jo tulewi Pohjan pursi,
270. Satahanka hakkoawi;
     Sat' on miestä sauomessa,
     Tuhat airon pyyrymillä,
     Sata miestä miekatonta,
     Tuhat miestä miekallista."
275.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Jo tunsi toet totiset,
     Walehettomat wakaiset;
     Itse wirkko, noin nimesi:
     "Soua seppo Ilmarinen!
280. Soua lieto Lemminkäinen!
     Soua kansa kaikenlainen!"
       Souti seppo Ilmarinen,
     Souti lieto Lemminkäinen,
     Souti kansa kaikenlainen,
285. Eipä juokse puinen pursi,
     Weno Wäinölän weäte.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Jo tunsi tuhon tulewan,
     Hätäpäiwän päälle saawan.
290. Arwelee, ajattelewi,
     Miten olla, kuin eleä.
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Wielämä tuohon keinon keksin,
     Mutkan muistan, tien osoan."
295.   Tawottihen taulohinsa,
     Tungeksen tuluksihinsa,
     Otti piitä pikkuruisen,
     Toki tauloa wähäsen,
     Neki mestasi merehen
300. Oikiasta olkapäästä,
     Kautta kainalon wasemen,
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Tulkohon tulinen korko,
305. Salasaari kaswaohon,
     Johon juosko Pohjan pursi,
     Satahanka halkeutoho!"
       Luotihin tulinen luoto,
     Salasaari siunattihin,
310. Itähän ikäti pitkä,
     Luotehelle loppumaton,
     Polweksehen Pohjolahan,
     Johon juoksi Pohjan pursi,
     Satahanka halki lenti.
315.   Louhi Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
     Tohti toisiksi ruweta,
     Ruohti muuksi muutellate,
     Airot siiwiksi siwalti,
320. Peräpuikon purstoksensa,
     Siitä loihen lentämähän;
     Kokkona ylös kohosi.
       Lenteä lekuttelewi
     Selwällä meren selällä,
325. Ulapalla aukialla,
     Sata miestä siiwen alla,
     Tuhat purston tutkamessa,
     Sata miestä miekatonta,
     Tuhat miestä miekallista,
330.   Liiteleksen, laateleksen,
     Kokkona kohenteleksen,
     Lenti purjepuun nenähän,
     Waatewarpahan rawahti,
     Wenehesen Wäinämöisen.
335. Tahto pursi päin puota,
     Laiwa laion wieretellä.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Ohoh Pohjolan emäntä;
     Joko saat jaolle sammon,
340. Nenähän utusen niemen,
     Päähän saaren terhenisen?"
       Sano Pohjolan emäntä:
     "En lähe jaolle sammon,
     Sinun kanssasi katala,
345. Kerallasi Wäinämöinen!"
     Itse sampoa tawotti
     Wenehestä Wäinämöisen.
       Se on seppo Ilmarinen
     Otti miekkansa omansa,
350. Käellänsä oikialla,
     Wasemelta reieltänsä;
     Kokon koprille siwalti,
     Waakalinnun warpahille.
     Iski kerran, iski toisen,
355. Kohta kolmasti rapasi.
     Waan ei wuolent wermentänä,
     Ottant orwaskettuana.
       Siitä lieto Lemminkäinen
     Miekan wyöltänsä wetäsi,
360. Tupestansa tuiman rauan.
     Niin sanowi Pohjan akka,
     Puhu purjepuun nenästä:
     "Woi sie lieto Lemmin poika!
     Pettelit oman emosi,
365. Walehtelit wanhempasi;
     Sanoit et käyäsi sotoa
     Kuunna kymmennä kesänä,
     Kullankana tarpehella,
     Hopiankana halulla."
370.   Itse wanha Wäinämöinen
     Ei hän miekkoa wetänyt,
     Temponut tulitereä;
     Nostatti melan merestä,
     Lastun tammen lainehesta,
375. Sillä siipiä siwalti,
     Sillä kynttä katkaeli,
     Jot' ei jäänynnä jälille,
     Kun yksi sakari sormi.
       Miehet melskahti merehen,
380. Pojat siiwiltä putosi;
     Sata miestä siiwen alta,
     Tuhat purston tutkamesta,
     Kymmenen joka kynästä.
     Itse Pohjolan emäntä
385. Puusta purtehen putosi,
     Kuni nuolen ammuttua,
     Kohti käytyä wasaman,
     Puusta koppelo putosi,
     Kuusen oksalta orawa.
390.   Siitä sampoa tawotti
     Sormella nimettömällä;
     Sammon wuoatti wetehen,
     Kirjokannen lainehille,
     Selwälle meren selälle,
395. Ulapalle aukialle.
     Siinä sai muruksi sampo,
     Kirjokansi kappaleiksi.
       Noita tuuli tuuwitteli,
     Ilma lieto liikutteli,
400. Selällä meren sinisen.
     Mi sai sampuen muruja
     Alle selwien wesien,
     Päälle mustien murien,
     Ne kaikki ween wäeksi,
405. Ahin lasten aartehiksi.
     Ei wesi wäkeä puutu,
     Ween Ahti aartehia.
       Mi sai muutama murunen
     Rannalle meryttä wasten,
410. Wasten merta hyyännettä;
     Siitä kyntö, siitä kylwö,
     Siitä kaswo kaikenlainen,
     Siitäpä ikuinen onni,
     Nenähän utusen niemen,
415. Päähän saaren terhenisen.
       Itse Pohjolan emäntä
     Kanto kannen Pohjolahan
     Sai riwan Sariolahan,
     Sormella nimettömällä.
420. Ei saanut murua muuta,
     Siit' on polo Pohjolassa,
     Elo leiwätön Lapissa.

Nejäskolmatta Runo.

Sammon muruja rannalta löynnyt Wäinämöinen työntää Sampsa
Pellerwoiselle, käskee maita kylwämään. Lähtee Sampsa, kylwää maan
ja kyntää. Nousee kynnökseltä monenlaista puuta, waan tammi ei ota
nostaksensa. Kaswo wiimmen tammipuuki ja lewesi oksineen taiwaalle,
jotta päiweäkänä ei enää näkynyt. Niin piti jällen hakata wasta
ylennyt tammi, waan oli työläs hakkajata saaha. Niin nousi tuiki
pikkuinen mies merestä, joka otti työksensä ja kaatoki. Siitä
Wäinämöinen kylwi utusia siemeniä maalle ja toiwotti kaswulle onnea.
Pohjolan emäntä tuossa uhkaa kaiken onnensa häwittää, monenlaisia
turmioita Wäinämöisen tiloille saatella. Wäinämöinen puoltansa
yrittää uhkaamista tehottomaksi ja toiwottaa wielä kerran Suomeansa
onnelliseksi.

     Waka wanha Wäinämöinen
     Löysi sampuen muruja,
     Kirjokannen kappaleita,
     Rannalta merelliseltä,
  5. Kiwen kirjawan kylestä,
     Paaen paksun palliosta;
     Ne kanto nenähän niemen,
     Päähän saaren terhenisen.
       Siitä wanha Wäinämöinen
 10. Itse tuon sanoiksi wirkki
     Pellerwoiselle pojalle:
     "Sampsa poika Pellerwoinen!
     Lähkös maita kylwämähän,
     Toukoja tihittämähän;
 15. Kylwä kuusilla jywillä,
     Seitsemillä siemenillä,
     Rahasiksi rantojani,
     Wiljasiksi wieriäni."
       Sampsa poika Pellerwoinen
 20. Otti kuusia jywiä,
     Seitsemiä siemeniä,
     Yhen näähän nahkasehen,
     Koipehen kesäorawan.
     Läksi maita kylwämähän,
 25. Toukoja tihittämähän,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Minä kylwän kyyhättelen
     Luojan sormien lomatse,
     Käen kautta kaikkiwallan.
 30. Akka manteren alanen,
     Poika pellon pohjimmainen,
     Mannun eukko, maan isäntä!
     Pane turwe tunkemahan,
     Maa wäkewä wääntämähän.
 35. Tuhansin neniä nosta,
     Saoin haaroja hajota,
     Kylwöstäni, kynnöstäni,
     Warsin waiwani näöstä.
     Nostele oras okinen,
 40. Kannon karwanen ylennä,
     Työstä pellon pehmiästä,
     Maasta maksan karwasesta.
       Ei se maa mäkiä puutu
     Sinä ilmoissa ikänä,
 45. Kun olle armo antajista,
     Lupa luonnon tyttäristä.
       Oi ukko ylijumala,
     Tahi taatto taiwahinen,
     Ukko pilwien pitäjä,
 50. Hattarojen hallitsia!
     Piä pilwissä keräjät,
     Säkehissä neuot selwät,
     Nosta lonkka luotehesta,
     Toinen lännestä lähetä,
 55. Kolmas iätä iästä,
     Etelästä ennättele.
     Josp' on wettä waaitahan,
     Pirota wettä pilwistäsi,
     Orahille nousewille,
 60. Touoille tomisewille."
       Sillä Sampsa Pellerwoinen
     Kylwi maita kyyhätteli;
     Kylwi kummut kuusikoiksi,
     Kankahat kanarwikoiksi.
 65. Koiwuja norolle kylwi,
     Kylwi mäntyjä mäelle,
     Tuomet kylwi tuorehille,
     Pajut maille paisuwille,
     Pihlajat pyhille maille,
 70. Raiat maille raikkahille,
     Katajat karahkoille,
     Tammen wirran wieremmille.
       Sai atran tuliteräsen,
     Waskiwaarnahat walitsi,
 75. Otti härän uljamoisen,
     Wäinön mullin wääräsäären,
     Jok' on sitkiä siwulta,
     Warsin wahwa wartalolta,
     Sarwilta kowin soria.
 80.   Sillä kynti kylwämiä,
     Salot weteli waolle,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Minä kynnän kyyhättelen
     Atralla tuliterällä,
 85. Waskisilla waarnahilla."
       Kynti kaikki maat katalat,
     Muhiiksi mullosteli;
     Suot kylwi, kanarwat kaswo,
     Norot kynti, nousi koiwut,
 90. Mäet kynti, kaswo männyt,
     Kynti kummut, kuuset kaswo,
     Kaswo tuomet tuorehilla,
     Pajut mailla paisuwilla,
     Pihlajat pyhillä mailla,
 95. Raiat mailla raikkahilla,
     Katajat karankoilla.
     Eipä tammi kaswakkana,
     Juurrukkana puu jumalan.
       Heitti herjan walloillensa,
100. Olewille onnillensa.
     Kulu yötä kaksi kolme,
     Saman werran päiwiäki,
     Käwi siitä katsomahan:
     "Onko tammi kaswanunna,
105. Juurtununna puu jumalan?"
     Ei oo tammi kaswanunna,
     Juurtununna puu jumalan.
       Heitti herjan walloillensa,
     Olewille onnillensa.
110. Wuotti wielä yötä kolme,
     Saman werran päiwiäki,
     Käwi siitä katsomahan,
     Wiikon päästä wiimmestäki:
     "Onko tammi kaswanunna,
115. Juurtununna puu jumalan?"
       Jo oli tammi kaswanunna,
     Juurtununna puu jumalan;
     Olowahk' on oksiltansa,
     Lewiähkä lehwiltänsä,
120. Latwa täytti taiwahalle,
     Lehwät ilmoille lewesi,
     Piätti pilwet juoksemasta,
     Hattarat hasertamasta,
     Peitti päiwän paistamasta,
125. Kuun kätki kumottamasta.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ikäwä imehnosilla,
     Kun ei päiwyt paistakkana,
130. Kuu armas kumotakkana.
     Onko tässä nuorisossa,
     Nuorisossa kaunosessa,
     Tämän tammen taittajata,
     Puun sorian sortajata?"
135.   Etsittihin leikkajata,
     Katsottihin kaatajata,
     Suomesta, Wenäjän maasta,
     Kahen Karjalan wäliltä,
     Kolmen riikin riitamaalta.
140. Ei ollut sitä urosta,
     Eikä miestä urhiata,
     Joka taisi tammen kaata,
     Hakata rytimoraian.
       Nousi pikku mies merestä,
145. Uros umpi lainehista,
     Wähän kuollutta parempi,
     Kaonnutta kaunihimpi,
     Eikä uros suurempia,
     Eikä uros pienempiä;
150. Miehen kortelin pituinen,
     Waimon waaksan korkeuinen.
     Waskihattu hartioilla,
     Waskisaappahat jaloissa,
     Waskikintahat käsissä,
155. Waskikirjat kintahissa,
     Waskiwyöhyt wyöllä wyötty,
     Waskikirwes wyön takana,
     Waskiwarsi kirwehessä,
     Hopiata ponnen päässä,
160. Warsi kyynärän pituinen,
     Terä waaksan korkeuinen.
       Hiwelewi kirwestänsä,
     Tahkasi tasatereä,
     Wiitehen Wiron kiwehen,
165. Kuutehen kowasimehen,
     Päähän sieran seitsemähän.
       Sai kirwes hiwelleheksi,
     Warsin walmistelleheksi;
     Niin uros urosta läksi,
170. Mies on miehestä pätöwi:
     Jalka maassa teutaroiwi,
     Pää se pilwiä pitäwi,
     Part' on polwilla eessä,
     Hiwus kannoilla takana.
175. Sylt' on suusta housun lahe,
     Puolta toista polwen päästä,
     Kaksi kaation rajasta.
       Astua lykyttelewi,
     Käyä kulleroittelewi.
180. Astu yhen jalkojansa
     Hienoselle hietikolle,
     Astu toisen jalkojansa
     Maalle maksan karwaselle,
     Astu kerran kolmannenki
185. Juurelle rytimoraian,
     Ison tammen tasman luoksi.
       Laski puuta kirwehellä,
     Tarpasi tasaterällä.
     Iski kerran, iski kaksi,
190. Lastut puusta pyörähteli,
     Panu tammesta pakeni,
     Tuli tuiski kirwehestä.
       Niin kerralla kolmannella
     Jopa taisi tammen kaata,
195. Puun wiriän wieretellä,
     Puun sorjan sorratella.
     Latwon iskewi itähän,
     Tywen työnti luotehesen.
     Kenpä siitä oksan otti,
200. Se otti ikuisen onnen;
     Kenpä siitä latwan taitto,
     Se taitto ikuisen taian;
     Kenpä lehwän leikkaeli,
     Se leikko ikuisen onnen;
205. Ku on lastuja porosi,
     Selwälle meren selälle,
     Siitä noita nuolet saapi,
     Ampuja pahat asehet,
     Pirulainen pistoneuot.
210.   Waka wanha Wäinämöinen
     Sillä taisi tammen kaata,
     Puun wihannan wieretellä,
     Puun sorian sorratella;
     Päästi päiwän paistamahan,
215. Kuun laski kumottamahan.
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Seulo seulalla utuja,
     Terheniä tepsutteli;
     Niin seula satoja kaswo,
220. Kylwinwakka kymmeniä,
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Tänne kyntö, tänne kylwö,
225. Tänne kaswo kaikenlainen,
     Polosille Pohjan maille,
     Suomen suurille tiloille;
     Tänne kuut kumottamahan,
     Tänne päiwät paistamahan,
230. Tänne armas aurinkoinen!"
       Sano Pohjolan emäntä:
     "Wielämä tuohon mutkan muistan,
     Keksin kummoa wähäsen,
     Sinun kylwön, kynnön päälle,
235. Päälle kaiken kaswantosi;
     Tuonne tungen kuuhuesi
     Kirjarintahan kiwehen,
     Paaen paksun palliohon;
     Tuonne auringot asetan,
240. Panen päiwät paistamahan,
     Wuorehen teräksisehen,
     Rautasehen kalliohan,
     Jott' ei pääse kuuna pänä,
     Selwiä sinä ikänä.
245.   Annan pakkasen palella,
     Wilun ilman wiiwytellä,
     Kyntöjäsi, kylwöjäsi,
     Warsin waiwan nähtyjäsi;
     Sa'an rautasen rakehen,
250. Teräksisen tellittelen,
     Halmehiasi hakkoamahan,
     Pieksämähän peltojasi.
     Nostan karhun kankahalta,
     Wiiasta wihasen kissan,
255. Korwesta kowerakouran,
     Harwahampahan hawuilta,
     Ruuniasi ruhtomahan,
     Tammojasi tappamahan,
     Karjaasi kaatamahan,
260. Lehmiä lewittämähän;
     Tahikka tauilla tapatan,
     Kaahan karjan kaikenlaisen,
     Yksin kaahan imehisetki,
     Surmajan sukusi suuren."
265.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ei minua laula Lappi,
     Eikä tunge Turjalainen;
     Itselläin on ilman wiitta,
270. Luonani lykyn awaimet,
     Ei katehen kainalossa,
     Wihan suowan sormen päässä."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
275. "Warjele wakainen luoja,
     Kaitse kaunonen jumala!
     Miesten mielijuohtehista,
     Akkojen ajatuksista.
     Kaaha maalliset katehet,
280. Weelliset welhot woita.
     Ole puolla poikasesi,
     Aina lastesi apuna,
     Wihoin päiwän paistamatta,
     Wihoin kuun kumottamatta,
285. Wihoin tuulen tuulematta,
     Pakkasen palelematta,
     Kowan ilman koskematta.
       Aita rautanen rakenna,
     Kiwilinna liitättele,
290. Ympäri minun eloni,
     Kahen puolin kartanoni,
     Maasta lähin taiwosehen,
     Taiwosesta maahan asti;
     Teräksillä seiwästellös,
295. Maan maoilla witsastellos,
     Käärmehillä käännätellös,
     Sisiliskoilla siellös,
     Jott' ei liika liion söisi,
     Wastus wiljalta witaisi.
300. Min on noiat noitunewi,
     Noituoot oman wäkensä.
       Nyt sie Pohjolan emäntä!
     Tunge turmiot kiwehen,
     Pahat paina kalliohon,
305. Waiwat wuorehen walitse;
     Elä kuuta kullonkana,
     Aurinkoa ollenkana.
       Anna pakkasen palella,
     Wilun ilman wiiwytellä,
310. Omiasi otriasi,
     Kylwämiäsi jywiä.
     Sa'a rauaista raetta,
     Teräksistä telkytellös,
     Pohjolan kujan perille,
315. Pohjan tarhan tanhuille.
       Nosta karhu kankahalta,
     Wiiasta wihanen kissa,
     Korwesta kowera koura,
     Hawun alta harwahammas,
320. Pohjan peltojen perille,
     Pohjan karjan käytäwille."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Anna nyt sulonen Suomi!
325. Anna maasi altihiksi,
     Ilmasi imanteheksi;
     Laksot laulaellakseni,
     Lehot leikki lyöäkseni,
     Tanner tanssaellakseni."

Wiideskolmatta Runo.

Pohjolan emäntä paneksen tuuleen ja tulee kohulliseksi. Lämmittää
ajan lähetessä saunan, lukee akkain lu'ut ja synnyttää yheksän
poikoa, kaikki pahoja, surmalaisia. Ne sitte työntää Wäinämöisen
tiloille tauilla ihmistä waiwoamaan. Kohta potee koko Wäinölä, waan
kuitenki itse Wäinämöinen tawallisilla parannuskeinoilla poistaa
turmiot, manaa Kipuwuorelle kiwut ja wiimmen woietten awulla saapi
potewan wäkensä jällen terweheksi.

     Louhiatar waimo wanha,
     Portto Pohjolan emäntä,
     Teki tielle wuotehensa,
     Pahnansa pahalle maalle;
  5. Selin tuulehen makasi,
     Kalton säähän karkiahan,
     Perin wihmahan wiluhun,
     Kohin päiwän koittehesen.
       Tuli suuri tuulen puuska,
 10. Ijästä wihanen ilma,
     Nosti tuuli turkin helmat,
     Ahawa hamehen helmat.
     Hywin tuuli pohjatuuli,
     Läpi länsi läikytteli,
 15. Läpi luun, läpi jäsenen,
     Läpi liikkuwain lihojen,
     Läpi suonten soljuwitten.
     Tuosta tyyty, tuosta täyty,
     Tuosta paksuksi panihen,
 20. Lihawaksi liittelihen.
     Kanto kohtua kowoa,
     Watsan täyttä waikiata,
     Kanto kuuta kaksi, kolme,
     Kolme kuuta, neljä kuuta,
 25. Neljä kuuta, wiisi kuuta,
     Wiisi kuuta, kuusi kuuta,
     Seitsemän, kaheksan, kuuta,
     Ympäri yheksän kuuta
     Waimon wanhaan lukuhun,
 30. Kuuta puolen kymmenettä.
       Niin kuulla kymmenennellä
     Painuwi pakolliseksi,
     Watsan täysi waikiaksi.
     Lyöähän kawon kipua,
 35. Immin tulta tuikatahan.
       Wyölapan siansa siirti,
     Paneutti toisen paikan,
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Ohoh pieni piikaseni,
 40. Paras palkkalaisiani.
     Lämmitä wälehen sauna,
     Pian pirtti riuwuttele,
     Kyläkunnan kuulematta,
     Sanan saamatta kylähän.
 45. Oluella ukset woia,
     Kasta kaljalla saranat,
     Jott' ei ukset ulwoaisi,
     Eikä wankuisi saranat."
       Lämmitti wälehen saunan,
 50. Pian pirtin riuwutteli,
     Kyläkunnan kuulematta,
     Sanan saamatta kylähän.
     Oluella ukset woiti,
     Kasti kaljalla saranat,
 55. Jott' ei ukset ulwokkana,
     Eikä wankase saranat.
       Siitä Pohjolan emäntä
     Suojihin sowitteleksen,
     Pimeihin pisteleksen,
 60. Ukkoa rukoelewi:
     "Oi Ukko ylijumala!
     Tule luota katsomahan,
     Likeltä tähyämähän,
     Tule saunahan saloa,
 65. Piilten pikkuhuonehesen,
     Ilman uksen ulwomatta,
     Saranan narahtamatta.
     Oluella ukset woian,
     Kastan kaljalla saranat,
 70. Jott' ei ukset ulwoaisi,
     Eikä wankuisi saranat.
       Käy pian, wälehen jouwu,
     Tässä tuskassa kowassa,
     Watsan wäessä waikiassa.
 75. Aukoa lihonen arkku,
     Luinen lukko lonkahuta,
     Mennä suuren, mennä pienen,
     Kulkia wähäwäkisen;
     Päästä piika pintehistä,
 80. Waimo watsan wääntehistä.
       Kawe eukko Luonnotar,
     Kawe kultanen koria!
     Jok' olet wanhin waimoloita,
     Ensin emä itselöitä,
 85. Juokse polwesta merehen,
     Wyölapasta lainehesen,
     Ota kiiskiltä kinoa,
     Matehelta nuljaskoa,
     Jolla woiat luun lomia,
 90. Jolla siwuja siwelet,
     Peräwieriä wetelet;
     Päästät piian pintehistä,
     Waimon watsan wääntehistä,
     Tässä tuskassa kowassa,
 95. Watsan työssä waikiassa.
       Kiwutar kipuen eukko!
     Käy tänne käpein kengin,
     Helmoin hienoin helmottele,
     Sukin mustin muikottele,
100. Sukin walkein waella,
     Kiwut kiinni ottamahan,
     Wammat waikahuttamahan,
     Tahi kuolema tulewi,
     Lähenewi hengen lähtö,
105. Tässä työssä työlähässä,
     Watsan wäessä waikiassa."
       Louhiatar waimo wanha,
     Portto Pohjolan emäntä,
     Teki poikoa yheksän,
110. Lato lasta kymmenenki,
     Yhen löylyn lyöpywillä,
     Yhen saunan saapuwilla,
     Yhestä watsan wäestä,
     Yhtenä kesäissä yönä.
115.   Nimitteli poikiansa,
     Laaitteli lapsiansa,
     Kun kukin sukimojansa,
     Itse ilmoin luomiansa.
     Minkä pisti pistokseksi,
120. Kunka laati luun waloksi,
     Minkä änkäsi ähyksi,
     Kunka riieksi risasi,
     Minkä loi ruwen rikoksi,
     Kunka rutasi rutoksi,
125. Minkä welhoksi wesillä,
     Kateheksi kaikin paikoin,
     Kunka noiaksi noroille.
       Itse neuo poikiansa,
     Laaitteli lapsiansa,
130. Mennä tuonne toisialle,
     Nenähän utusen niemen,
     Päähän saaren terhenisen.
       Sillä Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
135. Syyti surmat suunnattomat
     Tawattomat tauit nosti,
     Nenähän utusen niemen,
     Päähän saaren terhenisen.
       Poiat Wäinölän potewi,
140. Lapset Luotolan lahowi,
     Tauissa tawattomassa,
     Nimen tietämättömässä;
     Alta lattiat lahowi,
     Päältä peite märkänewi.
145.   Silloin wanha Wäinämöinen,
     Tietäjä iän ikuinen,
     Kuuli Luotolan läsiwän,
     Poiat Wäinölän potewan,
     Tauissa tawattomassa,
150. Nimen tietämättömässä.
       Lämmitti wälehen saunan,
     Pian pirtin riuwutteli.
     Otti wastan warjossansa,
     Simasiiwen suojassansa,
155. Niin hauto simasen wastan,
     Satalatwan lauhutteli.
     Pyyhki pois pyhät kipunat,
     Pyhät sorsat sammutteli,
     Simasella siiwellänsä,
160. Metisellä wastallansa.
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Onko tauti luojan luoma,
     Surma säätämä jumalan,
     Wai on pantu palkan eestä
165. Rakettu rahan nenästä?
       Nouse tauti taiwahalle,
     Tuska tuulelle ylene,
     Ilman alle auer mennös;
     Tuonne tuulen tuuwitella,
170. Pahan ilman paiskaella,
     Pohjan pitkähän perähän,
     Kuss' ei kuuta, aurinkoa,
     Ilmoa ihoawata.
       Kiwut ma manoan kanssa
175. Kiwisihin kellarihin,
     Rautasihin raunioihin.
     Kipiä on kiwuissa olla,
     Waiwa wammoissa asua.
       Kiwutar kipuen eukko
180. Kipuja keräelewi
     Kirjasehen kippasehen,
     Waskisehen wakkasehen;
     Kipukintahat käessä,
     Jaloissa kipuset kengät.
185. Tule tänne tarwitessa,
     Käy tänne kutsuttaessa,
     Tee kiwut kiwuttomaksi,
     Waiwat wärjymättömäksi,
     Jotta saisi sairas maata,
190. Utra untansa weteä,
     Woisi woikkaki lewätä,
     Tuskahinen tunnin olla.
     Ota kiwut kippasehen,
     Waiwat waskiwakkasehen;
195. Itse keittäös kipuja,
     Pikkasessa kattilassa,
     Kolmen sormen mentäwässä,
     Peukalon mahuttawassa,
     Keskellä kipumäkeä,
200. Kipuwuoren kukkuloa.
       Kiwi on keskellä mäkeä,
     Reikä keskellä kiweä;
     Reikä wäätty wääntiällä,
     Puhkaistu purasimella,
205. Yheksän sylen sywyinen,
     Kyynäräisen kymmenettä,
     Johon tuskat tungetahan,
     Pahat waiwat wankatahan.
     Ei kiwi kipuja itke,
210. Paasi waiwoja walita,
     Josk' on paljo pantaisi,
     Määrättä mätettäisi,
     Äijin äyskäeltäisi.
       Oi Ukko ylijumala,
215. Mies on wanha taiwahinen!
     Tule tänne tarwitessa,
     Käy tänne kutsuttaessa,
     Tekemähän terweyttä,
     Rauhoa rakentamahan.
220. Puhu suulla puhtahalla,
     Lässä luoja lämpösellä,
     Ettei poika pois tulisi,
     Emon lapsi lankiaisi,
     Luojan luomalta lu'ulta,
225. Jumalan sukeamalta."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Panewi pa'an tulelle,
     Laitto keiton kiehumahan,
     Täynnä heiniä hywiä,
230. Me'en maahan wuotajia,
     Simatilkun tippujia.
       Pata kiehu paukutteli
     Kolme päiweä kesäistä,
     Kokonaista kolme yötä.
235. Siitä wanha Wäinämöinen
     Katselewi woitehia:
     "Onko woitehet wakaiset,
     Katsehet alinomaset?"
       Ei ole woitehet wakaiset,
240. Katsehet alinomaset.
     Niin pani pa'an tulelle,
     Laitto keiton kiehumahan,
     Wielä heiniä lisäksi,
     Ruohoa monen näöstä.
245.   Pata kiehu paukutteli
     Kokonaista kolme yötä,
     Kolme päiweä kesäistä.
     Siitä wanha Wäinämöinen
     Nostawi pa'an tulelta,
250. Katselewi woitehia:
     "Onko woitehet wakaiset,
     Katsehet alinomaset?"
       Ei ole woitehet wakaiset,
     Katsehet alinomaset.
255. Niin pani pa'an tulelle,
     Laitto keiton kiehumahan,
     Wielä heiniä lisäksi,
     Ruohoa monen näöstä,
     Kut oli tuotu toisialta,
260. Siitä kylmästä kylästä,
     Yheksältä woitialta,
     Kaheksalta katsojalta.
       Pata kiehu paukutteli
     Kokonaista kolme yötä,
265. Kolme päiweä kesäistä.
     Kolme poikoa sukesi
     Yhen pannu paistimia;
     Salo puita poltettihin,
     Salo puita, saari maita,
270. Yhen pannu paistimilla.
     Niin kiwi kiwehen tarttu,
     Paasi paatehen rupesi.
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Nostawi pa'an tulelta,
275. Katselewi woitehia:
     "Onko woitehet wakaiset,
     Katsehet alinomaset?"
       Jo oli woitehet wakaiset,
     Katsehet alinomaset.
280.   Woiti niillä woitehilla,
     Niillä raswoilla rapasi;
     Woiti alta, woiti päältä,
     Woiti keskeä keralla,
     Sanowi sanalla tuolla,
285. Lausu tuolla lausehella:
     "Awun herra antaohon,
     Awun tuokohon jumala,
     Käytyä minun käteni,
     Saatua minun sanani.
290.   Kuhun ei käteni käyne,
     Käyköhöt käet jumalan;
     Kuhun ei sormeni sopine,
     Sopikohot luojan sormet;
     Kuhun ei sanani saane,
295. Saakohot sanat jumalan.
     Oi Ukko ylijumala,
     Mies on wanha taiwahinen.
     Tee nyt yöllä terweheksi,
     Päiwällä imanteheksi,
300. Jott' ei tuska päällä tunnu,
     Kipu keskeä kiwistä,
     Pakko syämehen pakene,
     Jott' ei tunnu pikkustana,
     Waiwoa wäheäkänä,
305. Sinä ilmoissa ikänä,
     Kuuna kullan walkiana."
       Waka wanha Wäinämöinen,
     Tietäjä iän ikuinen,
     Sillä poisti poiken luoman,
310. Paransi panentatauin.

Kuueskolmatta Runo.

Pohjolan emäntä kätkee kuun ja auringon taiwaalta. Nähäksensä,
mikä esteenä, etteiwät paista, nousewat taiwaalle Wäinämöinen ja
Ilmarinen. Iskewät tulta waloksi, niin tuli taiwaalta kirposi alas.
Lähtewät itsekki jälestä etsimään tulta. Saawat tietä jo tulen
paljonki wahinkoita tehtyä menneen Aluejärween, siellä kalalta
niellyksi. Walmistetaan nuotta, lähetään järwelle kalan pyyntiin.
Suurella työllä ja paljolla waiwalla saahan wiimmen tulen niellyt
kala. Wiiltään halki, pääsee irralleen tuli, polttaa paljo maita ja
wahinkoitsee seppo Ilmaristaki. Pääsee kuitenki tawallisilla tulen
sanoilla seppo paranemaan.

     Louhi Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
     Laulo kuun kumottamasta,
     Kirjarintahan kiwehen,
  5. Laulo päiwän paistamasta
     Wuorehen teräksisehen,
     Rautasehen kalliohon.
       Jo oli yö alinomanen,
     Pitkä pilkkosen pimiä,
 10. Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
     Oli yötä wiisi wuotta,
     Wuotta kuusi päiwätöntä,
     Kuutonta kaheksan wuotta,
 15. Otawatonta yheksän,
     Täysi kymmenen tähettä.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Weli seppo Ilmarinen!
     Läkkäm kuuta katsomahan,
 20. Päiweä tähyämähän,
     Otawaista oppimahan,
     Mi on kumma kuun eessä,
     Mikä terhen päiwän tiessä,
     Kun ei kuu kumotakkana,
 25. Eikä päiwyt paistakkana,
     Waston meitä waiwasia,
     Kohti koitopäiwäsiä."
       Waka wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
 30. Nousit kuuta katsomahan,
     Päiweä tähyämähän,
     Otawaista oppimahan,
     Ylähäksi taiwahalle,
     Päälle kuuen kirjokannen,
 35. Päälle taiwahan yheksän.
       Iski tulta Ilmarinen,
     Wälähytti Wäinämöinen,
     Sakarilla waskisella,
     Miekalla tuliterällä,
 40. Päällä kuuen kirjokannen,
     Päällä taiwosen yheksän.
       Neiti pitkän pilwen päällä,
     Kapo kaaren partahalla,
     Tuo on tulta tuuwitteli,
 45. Walkiaista waapotteli,
     Kultasessa kätkyessä,
     Hihnoissa hopeisissa.
     Hopiaiset hihnat siuku,
     Kätkyt kultanen kulisi,
 50. Tulta tuuwiteltaessa,
     Warsin waapoteltaessa.
     Tuli tuhmalta putosi,
     Walkia warattomalta;
     Kirposi tulikipuna,
 55. Suikahti punasoronen,
     Läpi taiwahan yheksän,
     Läpi kuuen kirjokannen.
       Waka wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
 60. Läksit tulta tietämähän,
     Walkiaista waatimahan.
       Weistit wuorella wenettä,
     Alla korwen kolkuttiwat,
     Kolmikaarista wenettä.
 65. Sampsa poika Pellerwoisen
     Weisti kuusesta meloja,
     Petäjästä järkäleitä.
       Niin weiwät wenon wesille;
     Soutelewat, joutelewat,
 70. Ympäri Newan jokia
     Newan nientä kiertelewät.
       Waimo wastahan tulewi
     Puhutellen, lausutellen:
     "Mistä te olotta miehet?"
 75.   Sano wanha Wäinämöinen:
     "Keskiilmalta olemma,
     Keskitaiwahan nawalta."
     "Minne te menettä miehet,
     Kunne kulotta katalat?"
 80. "Menemmä tulta tietämähän,
     Walkiaista waatimahan;
     Mistäs olet waimo parka?"
     "Mistä olen waimo parka!
     Minä olen wanhin waimoloista,
 85. Ensin emä itselöistä,
     Joll' on wihki wiien waimon,
     Kihlat kuuen morsiamen."
       Wenettä tulta tietämähän,
     Walkiaista waatimahan;
 90. Tuli on tuima tieettäwä,
     Walkiainen waaittawa,
     Jo on tuli tuimat tehnyt,
     Walkia wahingot saanut.
     Tuikahti tulikipuna,
 95. Putosi punakeränen,
     Ylähältä taiwosesta,
     Päältä kuuen kirjokannen,
     Läpitse ihalat ilmat,
     Läpi reppänän retusen,
100. Läpi lemmen wuotehisen,
     Tuurin uutehen tupahan,
     Palwosen laettomahan.
       Neiti lastansa imetti
     Kätkyessä waiwasessa,
105. Tuurin uuessa tuwassa,
     Palwosen laettomassa.
       Niin tuli tulisoronen,
     Poltti polwet poikuelta,
     Poltti paarmahat emolta,
110. Rikko rinnat neitoselta.
     Se lapsi meni Manalle,
     Toki poika Tuonelahan,
     Ku oli luotu kuolemahan,
     Katsottu katoamahan.
115. Niin emo enemmän tiesi,
     Ei emo Manalle mennyt.
     Se tunsi tulen lumoa,
     Walkiaisen waiwutella,
     Tuonne tuimahan wetehen,
120. Aaltohin Aluejärwen.
       Tuo ange Aluenjärwi
     Kolmasti kesäissä yönä,
     Yheksästi syksyyönä,
     Kuohu kuusien tasalle,
125. Ärjy päälle äprähien,
     Tuskassa tulen punasen,
     Waikioissa walkiaisen.
     Kuohu kuiwille kalansa,
     Arinoille ahwenensa.
130. Kalat tuossa katselewat,
     Ahwenet ajattelewat,
     Miten olla, kuin eleä,
     Noissa tuskissa tulosen,
     Waikioissa walkiaisen.
135.   Tuli ahwen kyrmyniska,
     Tawotti tulisoroista;
     Eipä ahwen saanukkana.
     Niin tuli sinerwä siika,
     Nieli tuon tulisorosen.
140.   Oli aikoa wähänen,
     Tuli tuska nieliälle,
     Waikia wajottajalle,
     Pakko paljon syönehelle.
     Uiksenteli, käyksenteli
145. Niemi nientä, saari saarta.
     Joka niemi neuon pisti,
     Joka saari sai sanoman:
     "Eule wienossa weessä,
     Alasessa ankehessa,
150. Minun kurjan kuulioa,
     Katalan kaottajoa,
     Näissä tuskissa tulosen,
     Waikioissa walkiaisen."
       Niin tuli lohi punanen,
155. Nieli tuon sinerwän siian.
     Oli aikoa wähänen,
     Tuli tuska nieliälle,
     Waikia wajottajalle,
     Pakko paljon syönehelle
160.   Uiksenteli, käyksenteli,
     Niemi nientä, saari saarta.
     Joka niemi neuon pisti,
     Joka saari sai sanoman:
     "Eule wienossa weessä,
165. Alasessa ankehessa,
     Minun kurjan kuulioa,
     Katalan kaottajoa,
     Näissä tuskissa tulosen,
     Waikioissa walkiaisen."
170.   Niin tuli halia hauki,
     Nieli tuon lohi punasen.
     Oli aikoa wähänen,
     Tuli tuska nieliälle,
     Waikia wajottajalle,
175. Pakko paljon syönehelle.
       Uiksenteli, käyksenteli,
     Niemi nientä, saari saarta.
     Joka niemi neuon pisti,
     Joka saari sai sanoman:
180. "Eule wienossa weessä,
     Alasessa ankehessa,
     Minun kurjan kuulioa,
     Katalan kaottajoa,
     Näissä tuskissa tulosen,
185. Waikioissa walkiaisen."
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Onko liinan kylwäjeä,
     Kylwäjeä, kyntäjeä,
190. Yhtenä kesäissä yönä,
     Kahen päiwyen kesellä,
     Werkko walmistellakseni,
     Satasilmä laahukseni,
     Kalan kurjan tappajaksi,
195. Katalan kaottajaksi?"
       Pursi puinen poltetahan,
     Wenonen häwitetähän,
     Korwalla tulisen kosken,
     Pyhän wirran pyörtehellä.
200. Tuli tuhkia wähänen,
     Kypeniä pikkuruinen,
     Sihen liina kylwettihin,
     Kylwettihin, kynnettihin,
     Tuohon kaswo kaunis touko,
205. Nousi pellawas peritön,
     Liina liitoton yleni,
     Kahen päiwyen kesellä,
     Yhtenä kesäissä yönä.
       Pian liina koiritahan,
210. Nyhetähän, riiwitähän.
     Pian wieähän wetehen,
     Pian weestä nostetahan,
     Nostetahan, kuiwetahan,
     Pian luista luistetahan,
215. Kahen päiwyen kesellä,
     Yhtenä kesäissä yönä.
       Sen sisaret keträäwät,
     Kälykset käpyelewät,
     Weljet werkoksi kutowat.
220. Apet ainolle panewat,
     Kahen päiwyen kesellä,
     Yhtenä kesäissä yönä.
       Saipa werkko walmihiksi,
     Lankapaula laaituksi;
225. Weiwät weljekset wesille,
     Kaimakset kalahan lähti.
     Yksi siula heitetähän
     Saarehen selällisehen,
     Manterehen puuttomahan;
230. Siula toinen heitetähän
     Tuonne Tuonelan jokehen,
     Pyhän wirran pyörtehesen;
     Nostin tuonne laaitahan
     Kalewan kiwikarille,
235. Wanhan Wäinön walkamehen.
       Pohetahan, potketahan,
     Weetähän, wennotahan;
     Nurin nuotta potketahan,
     Wäärin weetähän apaja.
240. Saahan kaikkia kaloja,
     Ei saaha sitä kaloa,
     Kut' on wasten nuotta tehty,
     Lankapaula laaittuna.
       Waka wanha Wäinämöinen
245. Toki toisesti kokewi.
     Yksi reisi heitetähän
     Sariolan salmen suuhun,
     Lohiluotojen nenätse;
     Toinen reisi heitetähän
250. Laajalle Lapin lahelle,
     Siikasaarien siwutse;
     Nostin tuonne laaitahan
     Kalewalan kannakselle,
     Niittukannan niemekselle.
255.   Pohetahan, potketahan,
     Weetähän, wennotahan;
     Weetähän myötä wettä,
     Wasta wettä tarwotahan,
     Saahaan kaikkia kaloja,
260. Ei saaha sitä kaloa,
     Kut' on wasten nuotta tehty,
     Lankapaula laaittuna.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Wielä werkkoja lisäsi,
265. Jatko siuloja siwulta
     Wiiellä sylisa'alla,
     Jatko köyttä kymmenellä.
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Wiekääme sywille werkot,
270. Ennättäöme etemmä,
     Wetäöme wettä wielä,
     Kohta kolmansi apajas."
       Werkot wietihin sywille,
     Ennätettihin etemmä,
275. Weettihin kerta wielä,
     Kohta kolmansi apajas.
       Kenpä tuossa soutajana,
     Kenpä airoilla asuwa?
     Itse seppo Ilmarinen
280. Se on saanut soutajaksi,
     Se on airoilla asuwa.
     Kenpä nuotan nostajana,
     Lankapaulan lappajana?
     Waka wanha Wäinämöinen
285. Se on nuotan nostajana,
     Lankapaulan lappajana.
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Wellamo ween emäntä,
     Ween eukko ruokorinta!
290. Tulo paian muuttelohon,
     Waattehen wajehtelohon.
     Sinull' on rytinen paita,
     Sinun waahtiwaippa päällä;
     Minä annan liinapaian,
295. Panen paian pellawaisen,
     Se on Kuuttaren kutoma,
     Päiwättären keträämä.
       Wellamo ween emäntä,
     Ween eukko ruokorinta.
300. Lyöte lykkywaattehisin,
     Antipaitohin panete,
     Sinun antiaikoinasi,
     Minun pyytöpäiwinäni.
     Anna mulle antimesi,
305. Weä wiljasi wälehen;
     Nosta ruotonen romina,
     Kajota kalanen karja,
     Taan on nuotan nostimille,
     Satalauan laskimille,
310. Alta aawojen sywien,
     Päältä mustien murien."
       Niin pätöwä päiwän poika
     Hyppäsi mäen nisalta,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
315. "Oisko tarwes tarpojaa,
     Puun pitkän pitelieä?"
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Oispa tarwes tarpojoa,
     Puun pitkän pitelieä."
320.   Tuo pätöwä päiwän poika
     Koppasi mäeltä männyn,
     Hongan warreksi hotasi,
     Pani paaen tarpomeksi,
     Kiwen kirstoksi rakenti,
325. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Tarwonko wäen mukahan,
     Panen miehuen nojassa,
     Wai tarwon asun mukahan?"
       Tuop' on wiisas Wäinämöinen
330. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Jos tarwot asun mukahan,
     Äiä on siinä tarpomista."
       Tuo pätöwä päiwän poika
     Jo on tuossa tarpojana;
335. Tarpowi asun mukahan,
     Tarpo kalan kaikenlaisen
     Tuon on nuotan nostimille,
     Satalauan laskimille.
       Sano wanha Wäinämöinen:
340. "Nyt siin' on kalanen karhi,
     Warsin ruotonen romina,
     Taan on nuotan nostimilla,
     Satalauan laskimilla."
       Weetähän, wennotahan,
345. Siitä nuotta nostetahan,
     Puretahan, siiwotahan,
     Wenehesen Wäinämöisen.
     Saatihin halia hauki,
     Kut' oli wasten nuotta tehty,
350. Lankapaula laaittuna.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Ei ruohi käsin ruweta,
     Ilman kirjokintahitta,
     Rautasitta rukkasitta,
355. Waskisitta wanttusitta.
       Niin pätöwä päiwän poika
     Heti syöksihen syliksi,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Wieris weitsi taiwosesta,
360. Puukko pilwistä putoa,
     Pää kulta, terä hopia,
     Jolla hauin halkasisin,
     Wiiltäsin kalan kaheksi"
       Wieri weitsi taiwosesta,
365. Puukko pilwistä putosi,
     Pää kulta, terä hopia,
     Wierehen halian hauin.
       Niin pätöwä päiwän poika
     Heti pään käsin tawotti:
370. "Pysy pää minun käessä,
     Kärki luojan kukkarossa."
       Sillä hauin halkasewi,
     Suu lewän lewittelewi;
     Watsassa halian hauin
375. Löytähän lohi punanen.
     Halkasi lohen punasen,
     Watsassa lohen punasen
     Siell' oli sinerwä siika.
       Halkasi sinerwän siian,
380. Watsassa sinerwän siian
     Siell' oli sinikeränen,
     Siian suolen soukerossa,
     Kolmannessa koukerossa.
       Niin purki sinikeräsen,
385. Syämestä sinikeräsen
     Putosi punakeränen.
       Purkawi punakeräsen,
     Keskeltä punakeräsen
     Tuikahti tulisoronen,
390. Jok' oli tullut taiwosesta,
     Puhki pilwien puonnut,
     Päältä taiwosen kaheksan
     Ilmalta yheksännältä.
     Suikahti tulisoronen,
395. Pääsi käestä päiwän pojan,
     Meni matkoa wähäsen
     Päällitse Aluejärwen,
     Siikasaarien siwutse,
     Lohiluotojen lomatse.
400. Karkasi kataikolle,
     Niin palo katajakangas;
     Ylös kuusehen kohosi,
     Poltti kohta kuiwan kuusen;
     Siitä lemmoksi lewesi,
405. Ylen kaswo kauhiaksi,
     Poltti puolen Pohjan maata,
     Sakaran sywän Sawoa,
     Kahen puolin Karjaloa.
       Itse seppo Ilmarinen
410. Oli airoilla asuwa,
     Tuli poltti poskipäitä,
     Kuumotti kuwetlihoja;
     Tuosta tuskaksi tulewi,
     Painuwi pakolliseksi.
415.   Juoksi polwesta wetehen,
     Sukkarihmasta sulahan,
     Wyölapasta lainehesen.
     Siinä tulta tummenteli,
     Walkiaista warwenteli;
420. Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Tulonen jumalan luoma,
     Luoma luojan walkiainen!
     Porohisi peittelete,
425. Kätkete kypenihisi,
     Päiwällä pieltäwäksi,
     Yöllä piilleteltäwäksi,
     Hiilisessä hiertimessä,
     Liejessä tuhan seassa.
430.   Kun ei tuosta kyllä liene,
     Panu poika aurinkoisen,
     Armas auringon sikiä!
     Tuli nosta taiwosehen,
     Kehän kultasen keselle,
435. Wahan waskisen sisälle,
     Kun kuki emonsa luoksi,
     Luoksi waltawanhempansa.
     Pane päiwät paistamahan,
     Yöt laita lepeämähän,
440. Aamulla ylenemähän,
     illalla alenemahan.
       Millä nyt tulta tummentelen,
     Walkiaista warwentelen?
     Ompa poika Pohjolassa,
445. Uros kylmässä kylässä,
     Mies pitkä Pimentolassa,
     Korpikuusien kokonen,
     Suopetäjän suuruinen;
     Jonk' on syltä housun lahe,
430. Puolen toista polwen päästä,
     Kahta kaation rajasta.
     Hyiset on kintahat käessä,
     Hyiset saappahat jalassa,
     Hyinen hattu hartioilla,
455. Hyinen wyöhyt wyöllä wyötty.
       Tuowos hyytä Pohjolasta,
     Jäätä kylmästä kylästä;
     Paljo on hyytä Pohjolassa,
     Paljo hyytä, paljo jäätä.
480. Hyyss' on wirrat, jäässä järwet,
     Maat on kaikki kaljamassa,
     Ilma warsin iljaneessa.
       Hyiset hyppiwät jänikset,
     Jäiset karhut karkelewat,
465. Keskellä lumimäkeä,
     Lumilinnan liepehillä;
     Hyiset lentäwät hawukat,
     Jäiset sorsat soutelewat,
     Keskellä lumijokia,
470. Lumikosken korwakolla.
       Tule poika Pohjolasta,
     Poika Pohjolan takoa,
     Hyytä kelkalla wetäös,
     Jäätä reellä reutoellos,
475. Tuiman tunturin laelta,
     Waaran wankan liepeheltä,
     Läpitse lumesta linnan,
     Läpi jäisen linnan portin,
     Hyinen kattila reessä,
480. Jäinen kauha kattilassa.
     Sitte tänne tultuasi,
     Matkan päähän päästyäsi,
     Wisko'os wilua wettä,
     Kanna hyhmän karwallista,
485. Paikoille palanehille,
     Tulen tuiki polttamille.
       Millä tulta tummentelen,
     Walkiaista warwentelen?
     Ompa neiti Pohjolassa,
490. Impi kylmässä kylässä,
     Jonk' on huntu huutehessa,
     Iholiiwi iljaneessa,
     Hyyssä sukka, jäässä kenkä,
     Hallassa hamehen helmat,
495. Palan kaulus kalkkarassa.
       Nouse neiti Pohjolasta,
     Lapsi täyestä Lapista.
     Wuotehelta hyisen poian,
     Jäisen lapsen lappeasta.
500. Weä wiittasi wilusta,
     Hamehesi hallan alta;
     Sitte tänne tultuasi,
     Matkan päähän päästyäsi,
     Heitä polwille potewan,
505. Katowalle katteheksi,
     Tulen suuta sulkemahan,
     Panun päätä painamahan.
     Tuli kääri kertohisi,
     Walkia ripasimisi,
510. Pukemihin puhtahisin,
     Walkeihin waattehisin.
     Jos ei tuosta kyllä liene,
     Ukko kultanen kuningas,
     Ukko pilwien pitäjä,
515. Hattarojen hallitsia!
     Ijätä iästä pilwi,
     Jänkä lännestä lähetä.
     Sylin pilwiä syseä,
     Limitysten niitä liitä,
520. Lomatusten loukahuta.
     Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
     Sa'a woietta hyweä,
     Paikoille palanehille,
     Panun nihki paistamille;
525. Tee tuli tehottomaksi,
     Walkia warattomaksi,
     Panu miehuettomaksi."
       Sillä seppo Ilmarinen
     Tuota tulta tummenteli,
530. Walkiaista warwenteli.
     Sai tulen tehottomaksi,
     Walkian warattomaksi,
     Panun miehuettomaksi.

Seitsemäskolmatta Runo.

Yhä kuun ja auringon peitteessä ollen käskee Ilmarista Wäinämöinen
uusia takomaan. Taottua nostetaan kehät taiwaalle. Ei saaha walolle.
Jo arwelee Pohjolaan lähteäksensä Wäinämöinen. Tullut kysäsee missä
kuu, missä päiwä? Wuoressa olewan, ei sieltä saawan. Niin waatii
miekkamittuuseen Pohjan Poikia Wäinämöinen. Kaikki woittanut käwi
wuoren luoksi, ei saanut lukkoja auki. Lähtee jälelle, pyytää
Ilmarisen awaimia takomaan. Astuu pajaan Ilmarinen ja alkaa
taoksella. Pohjolan emäntä pajan ikkunalle lintuna: "mitä tako?" --
"kaularengasta Pohjolan akalle." Lentää kotiin Pohjan akka, ei malta,
millä kaulansa päästäisi. Jo piti kuu ja päiwä wuoresta laskea.
Lentää uuelleen Ilmariselle sanaa saattamaan jo kuun ja päiwän
wuoresta päässeen. Näkee toeksi Ilmarinen ja käskee Wäinämöistäki
katsomaan. Wäinämöinen nähtyä kuun ja auringon entisillä sioillansa
terwehtelee syämellisesti wanhoja tuttujansa.

     Ikäwä imehnosilla,
     Tuiki linnuilla tukela,
     Waikia ween kaloilla,
     Metsän karjalla kamala,
  5. Kun ei konsa päiwyt paista,
     Eikä kuuhuet kumota.
       Hauki tiesi hauan pohjat,
     Kokko lintujen samonnan,
     Tuuli hanhen päiwäyksen;
 10. Ei tietä pojat poloset,
     Millon aamu alkanewi,
     Yö tulla yrittänewi,
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
 15.   Nuoret neuoa pitäwät,
     Ikäpuolet arwelewat,
     Kuinka kuutta lietänehe,
     Päiwätä elettänehe,
     Otawatta oltanehe.
 20.   Waka wanha Wäinämöinen
     Meni sepponsa pajahan,
     Astuwi owen alatse,
     Sanowi sanalla tuolla:
     "Nouse seppo seinän alta,
 25. Takoja kiwen takoa,
     Takomahan uutta kuuta,
     Uutta päiwyen keheä;
     Tukela on tuletta olla,
     Paha kuun kumottamatta,
 30. Paha päiwän paistamatta."
       Nousi seppo seinän alta,
     Takoja kiwen takoa,
     Takomahan uutta kuuta,
     Uutta päiwyen keheä.
 35. Kuun on kullasta takowi,
     Hopiasta uuen päiwän.
     Saipa kuu kuwanneheksi,
     Toki päiwä walmihiksi;
     Noita nostiwat halulla,
 40. Kaunihisti kannattiwat,
     Ylähäksi taiwahalle,
     Päälle kuuen kirjokannen,
     Päälle taiwahan yheksän.
       Hiki läksi luojan päästä,
 45. Kaste kaswoista jumalan,
     Warsin työssä työlähässä,
     Nostannassa waikiassa,
     Päiweä kulettaissa,
     Kuun kehyttä kantaessa,
 50. Tuonne taiwahan nawalle,
     Ilmalle yheksännelle.
       Saiwat kuun kuletetuksi,
     Auringon asetetuksi,
     Ilmalle yhäksännelle,
 55. Keskitaiwahan nawalle,
     Ei kumota kulta kuuna,
     Paista päiwänä hopia.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
 60. "Jos ma nyt lähen Pohjolahan,
     Pohjan poikien sekahan,
     Saan ma kuun kumottamahan,
     Päiwäkullan paistamahan."
       Sekä läksi, jotta joutu,
 65. Pimiähän Pohjolahan;
     Astu päiwän, astu toisen,
     Päiwänä jo kolmantena
     Portit Pohjolan näkywät,
     Pohjan ukset ulwottawat,
 70. Paistawat pahat saranat.
       Niin huhuta huiahutti
     Tuolla Pohjolan joella:
     "Tuo wenettä Pohjan poika,
     Joen poikki päästäkseni."
 75.   Niin sanowi Pohjan poika:
     "Ei täältä wenehet joua;
     Tule sormin soutimina,
     Kämmenin käsimeloina,
     Poikki Pohjolan joesta."
 80.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Sormin sortuwi wetehen,
     Käsin loihen lainehesen;
     Wetihen wesihaolle,
     Petäjäisen pölkyn päälle,
 85. Niin wihelti wiuahutti,
     Tuli tuuli tuon puhalsi,
     Poikki Pohjolan joesta.
       Pohjan poikaset sanowi,
     Paha parwi pauhoawi:
 90. "Astu jalka ensimmäinen,
     Tälle rannalle rapa'a."
     Astu jalan, astu toisen,
     Pohjan rannalle rapasi.
       Niin sanowi Pohjan poiat,
 95. Paha parwi pauhoawi:
     "Käyppä Pohjolan pihalle."
     Meni Pohjolan pihalle.
       Pohjan poikaset sanowi,
     Paha parwi pauhoawi:
100. "Tuleppa Pohjolan tupahan."
     Meni Pohjolan tupahan.
       Siell' on miehet mettä juowat,
     Simoa sirettelewät,
     Miehet kaikki miekka wyöllä,
105. Urohot sotaaseissa,
     Pään waralla Wäinämöisen,
     Surmaksi suwantolaisen,
     Sanoiwat sanalla tuolla:
     "Ku sanoma kurjan miehen,
110. Mitkä tieot tienkäwiän?"
       Waka wanha Wäinämöinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Minnes meiltä päiwä pääty,
     Kunne meiltä kuu katosi?"
115.   Pohjan poikaset sanowi,
     Paha parwi lausueli:
     "Tuonne teiltä päiwä pääty,
     Tuonne teiltä kuu katosi:
     Päiwä pääty kalliohon,
120. Wuorehen teräksisehen,
     Kuuhut kiwehen katosi,
     Kirjarintahan kiwehen,
     Jost' ei pääse päiwinänsä,
     Selwiä sinä ikänä."
125.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Mitelkääme miekkojamme,
     Katselkaame kalpojamme;
     Eikö kuu kiwestä päässe,
130. Päässe päiwä kalliosta."
       Kenen lie pitempi miekka,
     Kenen kalpa kaunihimpi,
     Sen ois iskeä eellä.
     Mitteliwät miekkojansa,
135. Katseliwat kalpojansa;
     Jo oli pikkuista pitempi
     Miekka wanhan Wäinämöisen,
     Yhtä ohrasen jyweä,
     Olen kortta korkiampi.
140. Senpä kuu kärestä paisto,
     Päiwä wästistä wälötti,
     Heponen terällä hirnu,
     Kasi nauku naulan päässä,
     Pentu putkessa makasi.
145.   Mentihin ulos pihalle,
     Wastatusten wainiolle.
     Siitä wanha Wäinämöinen
     Löi on kerran leimahutti,
     Löip' on kerran, löipä toisen,
150. Listi kun naurihin napoja,
     Päitä Pohjan poikasien.
       Käwi kuuta katsomahan,
     Päiweä kerittämähän,
     Otawaista ottamahan,
155. Kirjarinnasta kiwestä,
     Wuoresta teräksisestä,
     Rautasesta kalliosta.
       Yheksin owia ompi,
     Kolmin lukkoja lukittu
160. Itsekullaki owella;
     Ei sinne sisälle päässyt.
       Waka wanha Wäinämöinen
     Itse astuwi kotia,
     Meni sepponsa pajahan,
165. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Oi sie seppo Ilmarinen,
     Lankoni emoni lapsi.
     Tao kuokka kolmihaara,
     Tao tuuria tusina,
170. Awaimia aika kimppu,
     Jolla kuun kiwestä päästän,
     Päästän päiwän kalliosta."
       Se on seppo Ilmarinen
     Tako miehen tarpehia,
175. Tako päiwän, tako toisen,
     Tako kohta kolmannenki.
       Päiwälläpä kolmannella
     Louhi Pohjolan emäntä,
     Pohjan akka harwahammas,
180. Nousi aamulla warahin,
     Itse loihen lentämähän.
     Nousi leiwon lentimille,
     Sirkun siiwille yleni,
     Lenti Ilmarin pajahan,
185. Istu pajan ikkunalle.
     Se on seppo Ilmarinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Mit' olet lintu ikkunalla
     Aiwan aamulla warahin?"
190.   Lintu kielelle paneksen,
     Sirkkunen siwerteleksen:
     "Oi sie seppo Ilmarinen,
     Takoja alinomanen.
     Kun olet kowin osaawa,
195. Warsin taitawa takoja."
       Se on seppo Ilmarinen
     Sanan wirkko, noin nimesi,
     "Siks' olen kowin osaawa,
     Warsin taitawa takoja,
200. Kauan katsoin luojan suuhun,
     Partahan jalon jumalan,
     Ennen taiwoa takoissa,
     Ilman kantta kalkuttaista."
       Lintu kielellen paneksen,
205. Leiwonen liwerteleksen:
     "Mit' on rautio takowa,
     Kuta seppo kalkuttawa?"
       Se on seppo Ilmarinen
     Sanan wastaten sanowi:
210. "Taon kaularenkahaista
     Tuolle Pohjolan akalle."
       Siitä Pohjolan emäntä
     Sekä läksi, jotta joutu,
     Sepon Ilmarin pajasta,
215. Lenti leiwona kotihin.
     Arwelee, ajattelewi,
     Pitkin päätänsä pitäwi,
     Millä kaulansa katala,
     Paha waimo warjeleisi.
220.   Jo tunsi tuhon tulewan,
     Hätäpäiwän päälle saawan;
     Nousi aamulla warahin,
     Aiwan aika huomenessa,
     Lenti Ilmarin pajahan,
225. Kyyhkysenä kynnykselle.
       Se on seppo Ilmarinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Mit' olet kyyhky kynnyksellä
     Aiwan aamulla warahin?"
230.   Kyyhky kielellen paneksen,
     Warsin wastaten sanowi:
     "Tuota lienen kynnyksellä
     Sanomata saattamassa;
     Jopa kuu kiwestä nousi,
235. Päiwä pääsi kalliosta."
       Siitä seppo Ilmarinen
     Astuwi pajan owelle,
     Katso tarkon taiwahalle,
     Katso kuun kumottawaksi,
240. Näki päiwän paistawaksi.
     Meni luoksi Wäinämöisen,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Sinä wanha Wäinämöinen,
     Laulaja iänikuinen!
245. Käyppä kuuta katsomahan,
     Päiweä tähyämähän,
     Kut on nostu taiwahalle,
     Entisillensä sioille."
       Waka wanha Wäinämöinen
250. Itse pistihen pihalle,
     Warsin päätänsä kohotti,
     Katsahtawi taiwahalle;
     Kuu oli nossut, päiwä päässyt,
     Taiwon aurinko tawannut.
255.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Sai itse sanelemahan,
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Terwe kuu kumottamasta,
260. Terwe kaswot näyttämästä,
     Päiwä kulta koittamasta,
     Aurinko ylenemästä!
       Kuu kulta kiwestä nousit,
     Päiwä kaunis kalliosta;
265. Nousit kullaissa käkenä,
     Hopiaissa kyyhkyläisnä.
     Nouse aina aamusilla
     Tämän päiwänki perästä;
     Aina tänne tullessasi
270. Tuowos täyttä terweyttä;
     Siirrä saama saatawihin,
     Onni onkemme nenähän,
     Pyytö päähän peukalomme.
       Käy nyt tiesi terwehenä,
275. Matkasi imantehena
     Kaaruesi kaunihina;
     Pääse illalla ilohon."

Kaheksaskolmatta Runo.

Walmistaksen Wäinämöinen karhun tappoon. Tulee luoksi, kaataa
kontion. Wiepi soitellen kotia. Kotiwäki kuulee soiton ja rientää
saalista pihalla wastaan ottamaan. Siitä ohtopoika kuletetaan kujalta
pihalle, pihalta huoneesen ja lasketaan rahille lattialla. Pannaan
nahan otettua pataan ja keitetään lihat peiahiksi. Nostetaan sitte
pajasta kuppiloihin ja kaikki Tapion kansa kutsutaan wierahiksi.
Peiaita pitäessä kertoo Wäinämöinen, miten onnistu karhun tappo.
Syötyä, juotua, laulettua ja muien temppujen tehtyä wieään kallo
puuhun ja lopuksi toiwottaa Wäinämöinen wastaseksiki yhenlaisia iloja
paikalle.

     Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Nyt ois ohto otettawana,
     Rahakarwa kaattawana,
  5. Mielusasta Metsolasta,
     Tarkasta Tapiolasta;
     Ruuniani ruhtomasta,
     Tammojani tappamasta,
     Karjaani kaatamasta,
 10. Lehmiä lewittämästä.
       Olin mieki miessä ennen,
     Olin miessä miesten luona,
     Mieslukuja tehtäissä,
     Jakoja jaettaissa,
 15. Osin päitä pantaissa.
     Olin ma ohon omilla,
     Tasakärsän tanhuilla,
     Waan ei nyt nykysin aion.
     Joko mie polonen poika
 20. Wanhaksi waroelemma,
     Epälyksin ennen muita
     Waan kuitenki, kaikitenki,
     Mieleni minun tekewi,
     Aiwoni ajattelewi;
 25. Mieli käyä metsolassa,
     Metsän mettä juoakseni.
       Lähen nyt miehistä metsälle,
     Urohista ulkotöille;
     Mielikki metsän emäntä,
 30. Tellerwo Tapion waimo!
     Kytke kiinni koiriasi,
     Rakentele rakkiasi,
     Kuusamisehen kujahan,
     Talasehen tammisehen.
 35.   Silmät silkillä sitele,
     Päätä kääri palmikoilla,
     Hampahat meellä hauo,
     Suuwieret sulalla woilla;
     Jottei haise miehen henki,
 40. Tuuhua urohon tunti,
     Tullessani tanhuille,
     Jalon ohtosen owille.
       Ohtonen metsän omena,
     Metsän kaunis källeröinen!
 45. Kun kuulet minun tulewan,
     Miehen aimo astelewan,
     Kytke kynnet karwohisi,
     Hampahat ikenihisi,
     Jotet koske konnanana,
 50. Liikuta lipeänänä.
       Niin sie ohto pyörtelete,
     Mesikämmen kääntelete,
     Kuni pyy pesänsä päällä,
     Hanhi hautomaisillansa."
 55.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Jo tuossa ohon tapasi,
     Säteriset sängyt kaasi,
     Siat kultaset kumosi;
     Sanowi sanalla tuolla,
 60. Lausu tuolla lausehella:
     "Ole kiitetty jumala,
     Ylistetty luoja yksin,
     Kun annoit ohon osaksi,
     Salon kullan saalihiksi.
 65. Jos lähen ohon omille,
     Tasakärsän tanhuille,
     Pikkusilmäsen pihalle,
     Katsellani kultoani;
     Lyhyt on jalka, lysmä polwi
 70. Tasakärsä talleroinen.
     Ohtoseni ainoseni,
     Mesikämmen kaunoseni!
     Elä suutu suottakana,
     En minä sinua kaannut.
 75. Itse wierit wempeleltä,
     Hairahit hawun selältä,
     Puhki puiset kaatiosi,
     Halki paitasi hawusen;
     Sykysyiset säät lipiät,
 80. Päiwät talwiset pimiät.
       Ohtoseni ainoseni,
     Mesikämmen kaunoseni!
     Wiel'on maata käyäksesi,
     Kangasta kawutaksesi;
 85. Lähes nyt kuulu kulkemahan,
     Metsän auwo astumahan,
     Sinisukka sipsomahan,
     Käymähän käpiä kenkä,
     Näiltä pieniltä pihoilta,
 90. Kapeilta käytäwiltä,
     Urohisehen wäkehen,
     Miehisehen joukkiohon.
     Siell' on aitta ammon tehty
     Hopeaisille jaloille,
 95. Kultasille patsahille,
     Jonne wiemme wierahamme,
     Kuletamme kultasemme.
     Ei siellä pahoin pietä;
     Sima siellä syötetähän,
100. Mesi nuori juotetahan.
       Lähe nyt tästä kun lähetki,
     Tästä pienestä pesästä,
     Risusilta pääaloilta,
     Hawusilta wuotehilta,
105. Punasille polstarille,
     Sängylle säteriselle,
     Alla kuulun kurkihirren,
     Alla kaunihin katoksen.
     Niin sä luikkahos lumella,
110. Kuni lumme lammikolla;
     Niin sä haihaos hawulla,
     Kuni oksalla orawa."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Astu soitellen ahoja,
115. Kangasta kajahutellen,
     Jalon ohtosen keralla.
     Itse soitteli somasti,
     Kajahutti kaunihisti,
     Wiiesti weräjän suulla,
120. Kolmasti kotimäellä.
     Jo soitto tupahan kuulu,
     Kajahus katoksen alle.
       Niin wäki tuwassa wirkki,
     Kansa kaunis wieretteli:
125. "Kuulkootes tätä kumua,
     Salon soittajan sanoja,
     Käpylinnun kälkytystä,
     Metsän piian pillin ääntä."
       Wäki pistihen pihalle,
130. Kansa kaunis kartanolle:
     "Mesiänkö metsä anto,
     Ilweksenkö maan isäntä,
     Koska laulaen tuletta,
     Hyreksien hiihtelettä?"
135.   Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Sanomiks' on saukko saatu,
     Wirsiksi jumalan wilja,
     Sillä laulaen tulemma,
140. Hyreksien hiihtelemmä.
       Eikä saukko saatukkana,
     Eikä saukko, eikä ilwes,
     Itse on kuulu kulkemassa,
     Salon auo astumassa,
145. Waalumassa metsän waahti,
     Werkahousu wieremässä.
     Terwetän jumala tänne,
     Näille pienille pihoille,
     Kapehille kartanoille,
150. Piikojen pitämämaille,
     Waimojen wanuttamille.
       Kun lienee wihattu wieras,
     Owi kiinni otto'ote;
     Waan kun lienee suotu wieras,
155. Owi awoinna pitööte."
       Wäki wastaten sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli:
     "Ole kiitetty jumala,
     Ylistetty luoja yksin,
160. Kun annoit ohon osaksi,
     Salon kullan saatawaksi.
       Terwe nyt tänne tultuasi,
     Mesikämmen käytyäsi,
     Näille pienille pihoille,
165. Kapehille käytäwille!
       Tuota toiwoin tuon ikäni,
     Katsoin kaiken kaswinaian,
     Saawaksi salon hopian,
     Metsän kullan kulkewaksi,
170. Näille pienille pihoille,
     Kapehille käytäwille;
     Soiwaksi Tapion torwen,
     Metsän pillin piukowaksi.
       Toiwoin kun hyweä wuotta,
175. Katsoin kun kaunista keseä,
     Niinkun suksi uutta lunta,
     Janhus hankea jaloa,
     Neiti miestä mieluhista,
     Punaposki puolisoa.
180.   Illat istuin ikkunassa,
     Aamut aitan partahalla,
     Kuukauet kujaisten suussa,
     Talwikauet tanhuilla.
     Lumet seisoin tanteriksi;
185. Tanteret suliksi maiksi,
     Sulat maat somerikoiksi,
     Somerikot hiesukoiksi,
     Hiesukot wihottawiksi."
       Siitä wanha Wäinämöinen
190. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Onko miestä ottamahan,
     Urosta utelemahan,
     Metsolasta saahessani,
     Tultua Tapiolasta?"
195.   Wäki wastaten sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli:
     "Ompa miestä ottamassa,
     Urosta utelemansa,
     Metsolasta saatuasi,
200. Tultua Tapiolasta;
     Jo on wiikon juomat pantu,
     Saatu otraset oluet,
     Tulewalle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle."
205.   Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Minne nyt wiemmä wierahamme,
     Kuletamma kultasemme,
     Näiltä pieniltä pihoilta,
210. Kapehilta kartanoilta?"
       Wäki wastaten sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli:
     "Tuonne wiettä wierahanne,
     Kuletatta kultasenne,
215. Petäjäisehen pesähän,
     Honkasehen huonehesen,
     Alle kuulun kurkihirren,
     Alle kaunihin katoksen."
       Siitä wanha Wäinämöinen
220. Itse wirkki, noin saneli:
     "Ohtoseni ainoseni,
     Mesikämmen kaunoseni!
     Wiel' on maata käyäksesi,
     Astuaksesi ahoa.
225.   Lähes nyt kulta kulkemahan,
     Hopia waeltamahan,
     Kulleista kujoa myöten,
     Hopiaista tietä myöten,
     Petäjäisehen pesähän,
230. Huonehesen honkasehen,
     Alle kuulun kurkihirren,
     Alle kaunihin katoksen.
       Waro'ote waimo rukat,
     Kun ei karja kammostuisi,
235. Pieni wilja wimmastuisi,
     Wikoisi emännän wilja,
     Tullessa ohon tuwille,
     Karwaturwan tungetessa,
     Käyessä nenän nykerän.
240.   Pois nyt poiat porstuasta,
     Piiat pihtipuolisista,
     Uron tullessa tupahan,
     Astuessa aimo miehen.
       Ellös nyt piikoja pelätkö,
245. Ellös waimoja warotko,
     Sylttysukkia suretko,
     Peittopäitä peljästykö;
     Mi on akkoja tuwassa,
     Ne on kaikki karsinahan,
250. Miehen tullessa tupahan,
     Astuessa aika poian.
       Terwe tännekki jumala,
     Tänne pienehen pesähän,
     Matalaisehen majahan,
255. Alle kuulun kurkihirren,
     Alle kaunihin katoksen;
     Mihen nyt liitän lintuseni,
     Kulettelen kultaseni?"
       Wäki wastaten sanowi,
260. Kansa kaunis wieretteli:
     "Terwe tänne tultuasi,
     Mesikämmen käytyäsi,
     Tänne pienehen pesähän,
     Matalaisehen majahan,
265. Alle kuulun kurkihirren,
     Alle kaunihin katoksen!
       Tuohon liitä lintusesi,
     Kulettele kultasesi,
     Petäjäisen pienan päähän,
270. Rahin rautasen nenähän."
       "Ohtoseni ainoseni,
     Mesikämmen kaunoseni.
     Jo nyt on tullut turkin tunti,
     Karwasi katsantoaika.
275. El' oo ohto milläkänä;
     Ei sua pahoin pietä,
     Ei anneta karwojasi
     Herjojen hetaleiksi,
     Wallatonten waattehiksi."
280.   Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Minne nyt wiemmä wierahamme,
     Käwiämme käyttelemmä,
     Rahin rautasen nenästä,
285. Päästä pitkän pintalauan?"
       Wäki wastaten sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli,
     "Tuohon wienet wierahasi,
     Kulettanet kultasesi,
290. Kuparihin kullittuhun,
     Waskipohjahan patahan.
       Jo on paat tulelle pantu,
     Waskilaiat walkialle;
     Wiikon on wetoset tuotu,
295. Tuotu weet tuonnempata,
     Herasesta hettehestä,
     Läikkywästä lähtehestä;
     Suolat kaukoa katsottu
     Saksan salmilta sywiltä,
300. Souttu suolasalmen kautta,
     Laiwan päältä laskettuna.
       Puut on puituna salosta,
     Ammon aikana hakattu,
     Tuotu tuomiwaaran päältä,
305. Kuletettu kumpuloilta;
     Tuli tullut taiwosesta,
     Tullut taiwahan nawalta,
     Päältä taiwahan kaheksan,
     Ilmalta yheksänneltä."
310.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ohtoseni ainoseni,
     Mesikämmen kaunoseni!
     Wiel' on maata käyäksesi,
315. Polku poimetellaksesi.
       Lähes nyt kuulu kulkemahan,
     Mies wanha waeltamahan,
     Päästä pitkän pintalauan,
     Rahin rautasen nenästä,
320. Kuparihin kullittuhun,
     Waskipohjahan patahan."
       Pata kiehu paukutteli
     Täynnä uusia lihoja,
     Kokonaista kolme yötä,
325. Saman werran päiwiäki.
       Siitä wanha Wäinämöinen,
     Kun oli keitto keitettynä,
     Saatu kattilat tulelta,
     Waskilaiat walkialta,
330. Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Minne nyt liitän lintuseni,
     Kulettelen kultaseni,
     Kuparista kullitusta,
335. Waskipohjasta paasta?"
       Wäki wastaten sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli:
     "Tuohon liitä lintusesi,
     Kulettele kultasesi,
340. Kupin kultasen kuwulle,
     Wain waskisen waralle,
     Petäjäisen pöyän päähän.
       Petäjäiset tääll' on pöyät,
     Wait pöyällä wasesta,
345. Kupit kullasta siwulla,
     Lusikkaiset hopiasta.
     Sihen liitä lintusesi,
     Kulettele kultasesi,
     Simoa sirettämähän,
350. Olosta ottamahan."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse wirkki, noin nimesi:
     "Ohtoseni lintuseni,
     Mesikämmen kääröseni!
355. Wiel' on matka käyäksesi,
     Retki reiahellaksesi.
       Lähes nyt kulta kulkemahan,
     Rahan armas astumahan,
     Kuparista kullitusta,
360. Waskipohjasta paasta,
     Wain waskisen waralle,
     Kupin kultasen kuwulle
     Petäjäisen pöyän päähän."
       Siitä wanha Wäinämöinen,
365. Kun oli kupit kukkusilla,
     Wait warpalaitehilla,
     Itse wirkki, noin nimesi:
     "Metsolan metinen muori,
     Metsän kultanen kuningas,
370. Tellerwo Tapion neiti,
     Metsän piika pikkarainen!
     Tule nyt häihin härkösesi,
     Pitkäwillasi pitohin.
     Nyt on kystä kyllin syöä,
375. Kyllin syöä, kyllin juoa,
     Kyllin itsessä piteä,
     Kyllin antoa kylälle."
       Wäki tuossa noin sanowi,
     Kansa kaunis wieretteli:
380. "Miss' on ohto syntynynnä,
     Harwakarwa kaswanunna,
     Mistä käyty källeröinen,
     Saatuna sinisaparo?
     Lietkö saanut saunatieltä,
385. Kaiwotieltä kaatanunna?"
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ei ohto olilla synny,
     Eikä riihiruumenilla;
390. Tuoll' on ohto syntynynnä,
     Harwakarwa kaswanunna,
     Luona kuun, tykönä päiwän,
     Otawaisen olkapäillä,
     Seitsentähtisen selällä.
395.   Ukko kultanen kuningas,
     Mies on wanha taiwahinen,
     Wisko willasen wesille,
     Laski karwan lainehille.
     Tuota tuuli tuuwitteli,
400. Ilma lieto liikutteli,
     Ween henki heilutteli,
     Aalto rannalle ajeli,
     Rannalle salon simasen,
     Nenähän metisen niemen.
405.   Mielikki metsän emäntä,
     Tapiolan tarkka waimo,
     Juoksi polwesta merehen,
     Wyölapasta lainehesen,
     Koppo kuontalon wesiltä,
410. Willat hienot lainehilta.
       Liinoissansa liikutteli,
     Helmoissansa heilutteli;
     Siitä liitti lintusensa,
     Kuletteli kultasensa,
415. Hopiaisehen wasuhun,
     Kultasehen kätkyehen;
     Nostatti kapalonuorat,
     Lapsen korkian kapalon,
     Oksalle olowimmalle,
420. Lehwälle leweimmälle.
       Tuuwitteli tuttuansa,
     Liikutteli lempiänsä,
     Kätkyessä kultasessa,
     Hihnoissa hopeisissa,
425. Alla kuusen kukkalatwan,
     Kukkalatwan, kultalehwän.
     Siinä ohtosen sukesi,
     Harwakarwan kaswatteli,
     Juuressa nyrynärien,
430. Luona karkian karahkan,
     Wieressä metisen wiian,
     Syämessä salon sinisen.
       Wiel' on hampahat haussa,
     Kynnet kaikki kaiwoksessa;
435. Mielikki metsän emäntä,
     Tapiolan tarkka waimo,
     Läksi hammasta hakuhan,
     Kynsiä kyselemähän,
     Jokasilta juurikoilta,
440. Kaskikannoilta kowilta,
     Mäen keltaköykämiltä,
     Kanarwilta kaswawilta.
       Honka kaswo kankahalla,
     Kuusi kummussa yleni,
445. Hongassa hopiaoksa,
     Kuusosessa kultaoksa,
     Ne kawo käsin tawotti,
     Niistä kynsiä kyhäsi,
     Ikeniä istutteli.
450.   Tuwan tuomisen rakenti,
     Laitti huonehen hawusen,
     Käski maata talwikauen,
     Asua ajat pahimmat,
     Ilman soita soutamatta,
455. Wiitoja witasematta,
     Kangasta kapuamatta,
     Ahowiertä astumatta.
     Sielt' on saatuna hopia,
     Kultamme kuletettuna."
460.   Wäki nuori noin sanowi,
     Wäki wanha wieretteli:
     "Mitä tehen metsä mielty,
     Kuta tehen korpi kostu,
     Ihastu salon isäntä,
465. Taipu ainonen Tapio?
     Oliko keihon keksimistä,
     Eli ampujan aloa?"
       Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
470. "Hywin meiän metsä mielty,
     Hywin meiän korpi kostu,
     Ihastu salon isäntä,
     Taipu ainonen Tapio.
       Mielikki metsän emäntä,
475. Tellerwo Tapion waimo,
     Heitti kylmille kotinsa,
     Asunmaansa autiaksi,
     Läksi tietä neuomahan,
     Rastia rakentamahan,
480. Tien wieriä wiittomahan,
     Matkoa opastamahan.
     Weisti pilkat pitkin maita,
     Rasti waarohin rakoja,
     Tuli kullan muuttelohon,
485. Hopian wajehtelohon.
     Ei ollut keihon keksimistä,
     Eikä ampujan aloa,
     Itse wieri wempeleltä,
     Horjahti hawun selältä,
490. Puhki kultasen kupunsa,
     Halki marjasen mahansa;
     Risut rikko rintapäänsä,
     Hawut watsansa hajotti."
       "Ohtoseni ainoseni,
495. Mesikämmen kaunoseni!
     Jo nyt on tässä luien luske,
     Luien luske, päien pauke,
     Kowa hammasten kolina.
     Otan nenän oholtani,
500. Wainun tuntemattomaksi;
     Otan korwan oholtani,
     Korwan kuulemattomaksi;
     Otan silmän oholtani,
     Silmän näkemättömäksi."
505.   Siitä wanha Wäinämöinen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Sen nyt mieheksi sanoisin,
     Urohoksi arweleisin,
     Joka umpiluut lukisi,
510. Sarjahampahat sanoisi,
     Alla luisten polwiensa,
     Rautasten rusamiensa."
       Itse umpiluut lukewi
     Sarjahampahat sanowi,
515. Alla luisten polwiensa,
     Rautasten rusamiensa.
       Otti hampahat oholta,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ohtonen metsän omena,
520. Metsän kaunis källeröinen!
     Wiel' on maata käyäksesi,
     Saloa sawotaksesi.
     Lähe nyt kuulu kulkemahan,
     Rahan armas astumahan,
525. Tästä pienestä pesästä,
     Matalaisesta majasta;
     Tukela on tuwassa olla,
     Läyli lasten lämpimessä.
       Tästä tänne tie menewi,
530. Rata uusi urkenewi,
     Wasten warwikkomäkeä,
     Kohti wuorta korkiata,
     Petäjähän pienosehen,
     Honkahan hawusatahan;
535. Hywä siin' on ollaksesi,
     Armas aikaellaksesi;
     Sihen tuuli turwan tuopi,
     Aalto ahwenen ajawi;
     Siwullais on siikasaari,
540. Luonasi lohiapajas.
       Sano täältä saatuasi,
     Metsolahan mentyäsi:
     Ei siellä pahoin pietty
     Urohoisessa mäessä,
545. Miehisessä joukkiossa;
     Sima siellä syötettihin,
     Mesi nuori juotettihin,
     Oluet ositettihin."
       Waka wanha Wäinämöinen
550. Jo tuosta tuli kotihin;
     Wäki nuori noin sanowi,
     Kansa kaunis lausutteli:
     "Minne nyt saatit saalihisi,
     Ehätit erän wähäsi?
555. Lienet jäälle jättänynnä,
     Uhkuhun upottanunna,
     Eli suohon sortanunna,
     Kankahasen kuiwanunna?"
       Waka wanha Wäinämöinen
560. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Oisin jäälle jättänynnä,
     Uhkuhun upottanunna,
     Siinä koirat siirteleisi,
     Linnut liiat peitteleisi;
565. Oisin suohon sortanunna,
     Kaiwanunna kankahasen,
     Siinä toukat turmeleisi,
     Söisit mustat muurahaiset.
       Empä jäälle jättänynnä,
570. Uhkuhun upottanunna,
     Enkä suohon sortanunna,
     Kankahasen kaiwanunna;
     Tuonne saatin saalihini,
     Ehätin erän wähäni,
575. Kultakunnahan kukulle,
     Waskiharjun hartialle;
     Panin puuhun puhtahasen,
     Honkahan hawusatahan,
     Oksille olowimmille,
580. Lehwille leweimmille,
     Ikenin itähän iskein,
     Silmin luoen luotehesen,
     Kaltoin kaarnapohjasehen;
     En latwahan laskenunna,
585. Siinä tuuli turmelisi,
     Ahawa pahoin panisi."
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi saatti:
     "Anna toisteki jumala,
590. Wastaki wakainen luoja
     Näin näissä elettäwäksi,
     Toiste laulaeltawaksi
     Näissä häissä pyylypojan,
     Pihlajattaren pioissa,
595. Tuomettaren juomingissa.
       Anna wastaki jumala,
     Toisteki totinen luoja
     Rastia rakettawiksi,
     Puita pilkoteltawiksi
600. Urohoisessa wäessä,
     Miehisessä joukkiossa.
       Anna wastaki jumala,
     Toisteki totinen luoja
     Soiwaksi Tapion pillin,
605. Metsän pillin piukowaksi
     Näillä pienillä pihoilla,
     Kapehille käytäwillä."

Yheksäskolmatta Runo.

Alkaisi mielihywissään kannelta soittaa Wäinämöinen, waan makaapi
wielä meren pohjassa kanteleensa. Saapi rautasen harawan, annaksen
merta haroamaan, ei keksi kaonnutta soittoa. Kotia tiellä kuulee
koiwun itkewän. Kysyttyä, mitä itki, wastaa koiwu pahoja päiwiä
itkewänsä ja kertoilee kaiken mielalansa. Kieltää itkemästä
Wäinämöinen wielä iloksi huolten muuttuwan. Laatii paikalla
kanteleksi, saapi tammesta naulat ja kielet laulawan neien
hiwuksista. Niin istuu uutta kanteletta soittamaan, eikä ollut, jota
soitollansa ei saanut liikutetuksi.

     Waka wanha Wäinämöinen
     Arwelewi aiwossansa:
     "Jo nyt soitanto käwisi,
     Ilon teentä kelpoaisi,
  5. Näillä pienillä pihoilla,
     Kapehilla käytäwillä,
     Waan on kantelo kaonnut,
     Iloni ikäti mennyt;
     Waan on kantelo kaonnut,
 10. Iloni ikäti mennyt,
     Kalasehen kartanohon,
     Lohisehen louhikkohon,
     Ahin hauin haltioille,
     Wellamon ikiwäelle.
 15. Harwon Ahti antanewi,
     Kun on kerran keksinynnä."
       Waka wanha Wäinämöinen
     Meni sepponsa pajahan,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
 20. "Oi sie seppo Ilmarinen!
     Tao rautanen harawa,
     Warsi waskinen walaos,
     Jolla ma meret haroan
     Laposille aallot lasken,
 25. Saaha harppu hauinluinen,
     Kantele kalanewänen,
     Kalasesta kartanosta,
     Lohisesta louhikosta."
       Se on seppo Ilmarinen,
 30. Takoja iän ikuinen,
     Tako rautasen harawan,
     Warren waskisen wanuwi;
     Tako piit satoa syltä,
     Warren wiittä walmisteli.
 35.   Siitä wanha Wäinämöinen
     Otti rautasen harawan,
     Läksi selwille wesille,
     Ulapoille aukeille;
     Harawoipi rannan raiskat,
 40. Ruowon ruusut, kaislan kaikut
     Tukulle meret tukusi,
     Laposille lasketteli.
     Eipä löynnyt, ei tawannut,
     Hauinluista harppuansa,
 45. Iki mennyttä iloa,
     Kaounutta kanteletta.
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Jo kohin kotia astu
     Alla päin, pahoilla mielin,
 50. Kaiken kalella kypärin.
     Niin aholla seisotaksen,
     Katseleksen, kuunteleksen,
     Kuuli koiwun itkewänsä,
     Puun wisan wetistelewän.
 55.   Kysytteli, lausutteli:
     "Mit' itket wihanta koiwu,
     Wesalehti wierettelet,
     Wyöhyt walkia walitat?
     Ei sua sotahan wieä,
 60. Ei tahota tappelohon."
       Koiwu taiten wastaeli.
     Puu wisanen wieretteli:
     "Niin ne muutamat sanowi,
     Moniahat arwelewi,
 65. Eläwän minun ilossa,
     Riemussa remuelewan;
     Minä hoikka huolissani,
     Ikäwissäni ilotsen,
     Panen pakkopäiwissäni.
 70.   Typeryyttä tyhjä itken,
     Wajouttani walitan;
     Kun olen kowin osaton,
     Tuiki waiwanen waraton,
     Näillä paikoilla pahoilla,
 75. Lakeilla laitumilla.
       Useinpa minun polosen,
     Usein polon alasen,
     Paimenet pahat kesällä
     Puhki wiiltäwät pukuni,
 80. Halki mahalasen mahani.
     Usein minä polonen,
     Usein polon alanen,
     Näillä paikoilla pahoilla,
     Lakehilla laitumilla,
 85. Karsitahan kaskipuiksi,
     Pinopuiksi pilkutahun,
     Kolmasti tänä kesänä,
     Tänä suurena suwena,
     Miehet allani asuiwat,
 90. Kirwestänsä kitkuttiwat,
     Mun polosen pään waralle,
     Warten kauloa katalan.
       Tuota itken tuon ikäni,
     Puhki polweni murehin,
 95. Kun olen kowin osaton,
     Tuiki waiwanen waraton,
     Kowan ilman kohtelossa,
     Talwen tullessa tukelan.
       Jopa aina aikaisin
100. Murhe muowon muuttelewi,
     Huoli päätäni panewi,
     Kaswot käypi kalweheksi,
     Muistellessa mustat päiwät,
     Pahat ajat arwellessa.
105. Siitä tuuli tuskat tuopi,
     Pakkanen pahimmat päiwät;
     Tuuli turkkia tuhuwi,
     Lempo lehet leikkoawi,
     Jotta aiwan alastonna
110. Palelen pahalla säällä,
     Pakkasen pahan käsissä,
     Koprissa kowan wihurin."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "El' itke wihanta koiwu,
115. Wesalehti wierettele,
     Wyöhyt walkia walita.
     Saan ma itkusi iloksi,
     Murehesi muuksi muutan,
     Käännän huolesi huwiksi."
120.   Siitä wanha Wäinämöinen
     Weisti käyreä wisasta,
     Koppoa kowasta puusta,
     Kanteletta koiwuesta.
     Weisteli kesäsen päiwän,
125. Kalkutteli kanteletta,
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
     Saip' on koppa kanteletta,
     Emäpuu iloa uutta,
130. Koppa koiwusta lujasta,
     Emäpuu wisaperästä.
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Tuoss' on koppa kanteletta,
135. Emäpuu iki iloa,
     On koppa kowasta puusta,
     Emäpuu wisaperästä;
     Mistä naulat saatanehe,
     Piättimet perittänehe?"
140.   Kaswo tammi tanhualla,
     Puu pitkä pihan perällä,
     Tammessa tasaset oksat,
     Joka oksalla omena,
     Omenalla kultapyörä,
145. Kultapyörällä käkönen.
     Niin käki kukahtelewi
     Wirkaten sanoa wiisi,
     Kukahellen kuuennenki.
     Kuita suusta kumpuawi,
150. Hopia walahtelewi,
     Kultaselle kunnahalle,
     Hopeaiselle mäelle.
     Siit' on naulat kantelehen,
     Piättimet wisaperähän.
155.   Waka wanha Wäinämöinen
     Siitä noin sanoiksi wirkki:
     "Nyt on naulat kantelessa,
     Piättimet wisaperässä,
     Käen kullan kukkumasta,
160. Hopiaisen huolinnasta;
     Wielä uupuwi wähäsen,
     Wiittä kieltä kanteloinen;
     Mistä kielet saatanehe,
     Jouhet jouatettanehe?"
165.   Itki immikkö aholla,
     Nuori neitonen norolla;
     Eipä impi itkenynnä,
     Ei warsin ilonnukkana.
     Laulo iltansa kuluksi,
170. Auringon alimenoksi,
     Miehen toiwossa tulewan,
     Sulhon saawan suosiossa.
       Waka wanha Wäinämöinen
     Kuulewi kujertelewan,
175. Lapsukaisen laulelewan;
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Anna impi hapsiasi,
     Neitonen hiwuksiasi;
     Tuo minulle hiwusta wiisi,
180. Kuusi hastasi kuleta,
     Saisin kielet kantelehen,
     Äänyet iki ilohon."
       Anto impi hapsiansa,
     Neitonen hiwuksiansa;
185. Antopa hiwusta wiisi,
     Kuusi hastansa kuletti.
     Siit' on kielet kantelessa,
     Äänyet iki ilossa.
       Siitä wanha Wäinämöinen
190. Itse rupesi runoille,
     Istuwi ilon teolle,
     Kiwiselle portahalle,
     Petäjäisen pienan päähän,
     Rahin rautasen nenähän.
195.   Sowitteli soittoansa,
     Laaitteli lauluansa,
     Pani soiton soittamahan,
     Laski äänen laulamahan.
     Jop' on wirkki puu wisanen,
200. Wesalehti leikittäwi,
     Kukkuwi käkösen kulta,
     Hiwus impyen ilosi.
       Sormin soitti Wäinämöinen,
     Kielin kanterwo pakasi;
205. Notkot nousi, mäet aleni,
     Ylähäiset maat aleni,
     Alahaiset maat yleni,
     Wuoret waskiset wawahti,
     Kaikki kalliot kajahti,
210. Kannot hyppi kankahilla,
     Kiwet rannalla rakoili,
     Mäellä pelmusi petäjät.
       Kuuluwi soria soitto,
     Kuulu kuutehen kylähän,
215. Pitäjähän seitsemähän.
     Lintuja liki tuhatta
     Lenti luoksi Wäinämöisen,
     Luoksi laulajan urohon.
       Kotka kun kotona kuuli
220. Sen sulosen Suomen soiton,
     Heitti pentunsa pesähän,
     Lenti mailta wierahilta,
     Kanteletta kuulemahan,
     Iloa imehtimähän.
225.   Korwen ukko koirinensa
     Tanssiwi tasajalassa,
     Tehessä isän iloa,
     Soitellessa Wäinämöisen.
       Siinä wanha Wäinämöinen
230. Kyllä soitteli somasti,
     Kajahutti kaunihisti;
     Kun han soitteli kotona,
     Huonehessa honkasessa,
     Niin katot kajahteliwat,
235. Ikkunat ilotteliwat,
     Silta soitti sorsanluinen,
     Laki kultanen kulisi.
     Kun han kulki kuusikossa,
     Waelti petäikössä,
240. Kuusoset kumartelihen,
     Männyt määllä kääntelihen,
     Käpöset keolla wieri,
     Hawut juurelle hajosi.
       Kun han liikahti lehossa,
245. Lehot leikkiä pitiwät;
     Kun han astahti aholle,
     Kukat kulkiwat kutuhun,
     Wesat nuoret notkahteli.

Kolmekymmenes Runo.

Wäinämöinen ja Joukahainen tapaawat toinen toisensa tiellä.
Joukahainen itsensä parempana pitäwä ei wäistä ja alkaa kaikenlaisia
kertoella, josta ymmärtäisi toinenki jo ylemämmän kohanneensa.
Wasta wiimmen Joukahaisen maailman alkutöitä muistellessa sanoo
Wäinämöinenki tietonsa, itsensä näissä töissä osallisna olleen.
Wieläkänä ei heittäwä Joukahainen uhkaa Wäinämöisen laululla woittaa.
Tästä syäntyy Wäinämöinen ja laulaa paikalla kainaloista asti maan
sisähän Joukahaisen. Jo tuskautuwa Joukahainen rukoilee Wäinämöistä
itsiänsä wapahuttamaan luwaten esinnä muita ja wiimmen ainoan
sisarensa lunnaaksi. Päästää miehen Wäinämöinen. Joukahainen itkien
kotiin, äitillensä kertoo jo sisarensa Wäinämöiselle luwanneen.
Ei olewan itkettäwätä, emo, jo kauan toiwoneensakin Wäinämöistä
langoksensa.

     Waka wanha Wäinämöinen
     Matkojansa mittelewi,
     Toinen nuori Joukahainen
     Ajoa suhuttelewi.
  5.   Tulit tiellä wastatusten,
     Rahis puuttu rahkehesen,
     Aisa aisahan takellu,
     Wemmel wempelen nenähän.
     Wesi tippu wempelestä,
 10. Raswa rahkehen nenästä.
       Siinä seiso Wäinämöinen,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Siirry tieltä Joukahainen,
     Sie olet nuorempi minua."
 15.   Se on nuori Joukahainen
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Wähä miehen nuoruesta,
     Nuoruesta, wanhuesta,
     Kenpä tieolta parempi,
 20. Sen on tiellä seisominen;
     Kenpä tieolta wähempi,
     Sen on tieltä siirtyminen."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Kun ollet tieolta enämpi,
 25. Sano korwin kuullakseni,
     Mitäpäs enemmän tieät."
       Sano nuori Joukahainen:
     "Tieänpä minä jotaki:
     Pohjola porolla kynti,
 30. Etelä emähewolla,
     Takalappi tarwahalla.
       Siiall' on siliät pellot,
     Tawilla laki tasanen;
     Hyw' on hylkehen eleä,
 35. Joopi wettä wiereltänsä,
     Luotahan lohia syöpi,
     Siwultansa siikasia.
       Hauki hallalla kutewi,
     Suukonna kowalla säällä;
 40. Ahwen arka märkähäntä
     Sykysyt sywillä uipi,
     Kesät kuiwilla kutewi;
     Käypi särki säärtä lyöen,
     Lohi konstin koipiellen."
 45.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Niin mitä enemmän tieät,
     Ulommaksi arwaelet?"
       Sano nuori Joukahainen:
 50. "Tieän siitäki etemmä,
     Ulommaksi arwaelen:
     Puut pitkät Pisan mäellä,
     Hongat Hornan kalliolla.
       Paju on puita ensimmäinen,
 55. Paju puita, mätäs maita,
     Kiiskinen ween kaloja,
     Ilman lintuja tiainen,
     Kyytöläinen käärmehiä.
       Tulen synty taiwosesta,
 60. Wuoresta wetosen synty,
     Alku rauan ruostehesta."
       Waka wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Niin mitä enemmän tieät,
 65. Ulommaksi arwaelet?
     Sano tarkkoja tosia,
     Muisteloita muinosia."
       Sano nuori Joukahainen:
     "Tieän kuitenki wähäsen,
 70. Muistan ajan muutamankin
     Muistan meret kynnetyksi,
     Kalahauat kaiwetuksi,
     Siweret sywennetyksi,
     Sarkajaot sauotuksi,
 75. Mäet mullermoitetuksi,
     Wuoret luowuksi kokohon,
     Ilman pielet pistetyksi,
     Taiwon kaaret kannetuksi,
     Taiwoset tähytetyksi."
 80.   Sillon wanha Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Lapsen tieto, naisen muisti,
     Ei ole partasuun urohon.
     Omat on meret kyntämäni,
 85. Meren kolkot kuokkimani,
     Kalahauat kaiwamani,
     Siweret sywentämäni,
     Sarkajaot sauomani,
     Mäet mullermoittamani,
 90. Kiwet luomani kokohon;
     Olin ma miessä kolmantena
     Ilman pieltä pistämässä,
     Taiwon kaaria kantamassa,
     Taiwoa tähyttämässä."
 95.   Siinä nuori Joukahainen
     Murti suuta, wäänti päätä,
     Murti mustoa hawenta,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Tieän wieläki wähäsen,
100. Ulommaksi ymmärtelen;
     Tuonne laulan tuhman miehen,
     Laulan lastuiksi wesille,
     Lumpehiksi lainehille."
       Siitä suuttu Wäinämöinen,
105. Siitä suuttu ja häpesi.
     Itse loihen laulamahan,
     Sai itse sanelemahan;
     Ei oo laulut lasten laulut,
     Lasten laulut, naisten naurut,
110. Waan on partasuun urohon,
     Joit' ei laula kaikki lapset,
     Eikä poiat puoletkana,
     Kolmannetkana kosiat,
     Nykysessä nuorisossa,
115. Polwessa ylenewässä.
       Laulo wanha Wäinämöinen,
     Järwet läikky, maa järisi,
     Wuoret waskiset wapisi,
     Paaet wahwat paukahteli,
120. Kiwilinnat liikahteli,
     Tornit maahan torkahteli,
     Portit Pohjolan repesi,
     Ilman kaaret katkieli.
       Laulo nuoren Joukahaisen,
125. Laulo suohon suoniwöistä,
     Niittuhun nisälihoista,
     Kainaloista kankahasen.
       Laulo koiran Joukahaisen
     Kynsin kylmähän kiwehen,
130. Hampahin wesihakohon;
     Laulo jousen Joukahaisen
     Kaariksi wesien päälle;
     Laulo nuolet Joukahaisen
     Hawukoiksi kiitäwiksi;
135. Laulo pystysän kypärin
     Otawaisten olkapäille;
     Laulo haljakan sinisen
     Hattaroiksi taiwahalle;
     Laulo ussakan utusen
140. Halki taiwahan tähiksi.
       Itse nuori Joukahainen
     Jo on suossa suoniwöistä,
     Niitussa nisälihoista,
     Kainaloista kankahassa.
145. Se siitä hywin pahastu,
     Toki wiimmen tuskautu,
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "Oi sie wiisas Wäinämöinen,
150. Tietäjä iän ikuinen.
     Pyörrytä pyhät sanasi,
     Peräytä lausehesi,
     Päästä tästä pälkähästä,
     Tästä seikasta selitä."
155.   Se on wiisas Wäinämöinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Niin mitä minulle annat,
     Kun pyörrän pyhät sanani,
     Peräytän lauseheni?"
160.   Sano nuori Joukahainen:
     "Ompa mulla kaarta kaksi,
     Toinen tarkka ammunnalta,
     Toinen lyömähän riwiä;
     Ota niistä jompikumpi."
165.   Sano wanha Wäinämöinen:
     "Katson ma päälle kaariesi;
     Huolin hurja jousistasi;
     On kaari itselläniki
     Kahta mointa kallehimpi,
170. Kahta kolmia parempi.
     Ei ole kaaren kantajaa,
     Eikä nuolen noutajaa;
     Mitä annat lunnahaksi?"
       Sano nuori Joukahainen:
175. "On minull' oritta kaksi,
     Toinen tarkka askelelta,
     Toinen käymähän ripiä;
     Ota niistä jompikumpi,
     Päästä tästä pälkähästä
180. Tästä seikasta selitä."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Katson päälle orittesi,
     Suren sukkajalkojasi;
     On ori itselläniki
185. Kahta kolmia parempi,
     Wiittä kuutta wirkiämpi,
     Jonk' on lampi lautasilla,
     Wesi selwä selkäluilla,
     Syö se heinät hettehestä,
190. Ween pilwestä pitäwi.
       Ei ole oron ottajoa,
     Suwikunnan suitsioa,
     Warsan wiejeä waolle;
     Mitä annat lunnahaksi?"
195.   Sano nuori Joukahainen:
     "On mulla sisar koissa,
     Jok' on warrelta walittu,
     Sekä kaunis kaswannolta;
     Annan ainoan sisaren,
200. Lainoan emoni lapsen,
     Polwiseksi puolisoksi,
     Wanhan päiwäsi waraksi.
     Sie pyörrä pyhät sanasi,
     Peräytä lausehesi,
205. Päästä tästä pälkähästä,
     Tästä seikasta selitä."
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Pyörrytti pyhät sanansa,
     Perähytti lausehensa.
210.   Itse nuori Joukahainen,
     Alla päin, pahoilla mielin,
     Kaiken kallella kypärin,
     Itkeä wetistelewi,
     Kotihinsa tullessansa.
215.   Isä pääty ikkunassa
     Emo aittojen wajoilla.
     Emo ennätti kysyä,
     Waimo wanha tutkaella:
     "Mitä itket poikueni,
220. Waiwan nähtyni walitat?"
       Sano nuori Joukahainen:
     "Ohoh maammo kantajani,
     Oi emo ylentämäni!
     Ompa syytä itkiällä,
225. Waiwoja wetistäjällä.
     Tuota itken tuon ikäni,
     Puhki polweni murehin,
     Annon ainoan sisaren,
     Lainasin emoni lapsen,
230. Wanhalle Wäinämöiselle,
     Ikuiselle tietäjälle.
     Annon wanhalle waraksi,
     Turwaksi tutisewalle."
       Emo kahta kämmentänsä,
235. Hyrehti molempiansa,
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ellös itke poikueni,
     Ei ole itettäwiä;
     Tuota toiwoin tuon ikäni,
240. Puhki polweni halasin,
     Suwukseni suurta miestä,
     Wäwykseni Wäinämöistä,
     Laulajoa langokseni."

Yhesneljättä Runo.

Wäinämöinen metsässä, wastan taitannassa tapaa Joukahaisen sisaren.
Warottaa tyttöä tästälähin waan hänelle mielimään. Tyttö wesisilmissä
kotiin, äitillensä kertoo metsässä Kalewaisen tulleen, häntä
itsellensä kaswamaan käskeneen. Emo tyttöänsä kieltää millänsäkään
olemasta, aittaan menemään ja siellä parahisin waatteisin pukemaan.
Tyttö emonsa silmiltä pihalle, siellä yhä itkee wetistelee. Kysywälle
emolle mitä yhtäläiseen itki wastaa ennen meren pohjaanki kun
wanhalle Wäinämöiselle menewänsä. Niin katosi mereen tytti. Tuli nyt
emonki wuoro itkeä; itki jotta kolme kokonaista jokea kyyneleistä
kaswo. Waan tytti Wäinämöisen moniaasti onkiessa puuttu kalana
onkeen. Wäinämöinen esinnä kyllä ouoksi katsoo, wiimmen luulee
loheksi. Ottaa weitsen, alkaa halki leikata, niin kala käsistä
luiskahti mereen ja ilmottihen. Pyytää Wäinämöinen wielä toiste
tulemaan; ei tullut. Niin Wäinämöinen kylläki murehtii, kun ei
älynnyt pitää kauan kaiwattua tyttöä. Wielä unissaki kuwailee jo
olewan tytön saamattomassa.

     Sisar nuoren Joukahaisen,
     Ainoa emonsa lapsi,
     Läksi wastoa metsästä,
     Wastan päitä warwikosta.
  5.   Taitto wastan taatollensa,
     Toisen taitto maamollensa,
     Kolmatta kohotteleksen
     Nuorimmalle weiollensa.
       Tuli wanha Wäinämöinen,
 10. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Kaswa tyttö minussa mielin,
     Elä muissa nuorisoissa;
     Kaswa kaioissa somissa,
     Weny werkawaattehissa,
 15. Kaswa leiwän kannikalla,
     Wehnäleiwän wiploisilla."
       Neiti itkien kotihin,
     Kallotellen kartanolle.
     Isä pääty ikkunassa
 20. Kirweswartta wuolemassa:
     "Mitä itket tytti raukka,
     Tytti raukka, neiti nuori?"
       "Ompa syytä itkiällä,
     Waiwoja wesistäjällä.
 25. Sitä itken taattoseni,
     Kirpo risti rinnaltani,
     Kari wyöstäni karisi;
     Rinnalta hopiaristi,
     Kari kulta wyöhyestä."
 30.   Weljekset weräjän suussa
     Laitioita laatimassa:
     "Mitä itket sisko raukka,
     Sisko raukka, neiti nuori?"
       "Ompa syytä itkiällä,
 35. Waiwoja wesistäjällä.
     Sitä itken weikkoraukat,
     Kirpo sormus sormestani,
     Helmet kaulasta helisi;
     Kultasormus sormestani,
 40. Kaulasta hopiahelmet."
       Sisarekset sillan päässä
     Wyötä kullaista kutowat:
     "Mitä itket sisko raukka,
     Sisko raukka, neiti nuori?"
 45.   "Ompa syytä itkiällä,
     Waiwoja wesistäjällä.
     Sitä itken siskoraukat,
     Kirpo kullat kulmiltani,
     Hopiat hiwuksiltani,
 50. Sinilangat silmiltäni,
     Punalangat pääni päältä."
       Emo aitan kynnyksellä
     Woita kirnussa pesewi:
     "Mitä itket tytti raukka,
 55. Tytti raukka, neiti nuori?"
      "Ompa syytä itkiällä,
     Waiwoja wesistäjällä.
     Sitä itken maammoseni,
     Läksin wastoa metsästä,
 60. Wastan päitä warwikosta;
     Taiton wastan taatolleni,
     Toisen taiton maamolleni,
     Kolmatta kohottelimma
     Nuorimmalle weiolleni.
 65. Osmonen norosta nousi,
     Kalewainen kastemailta:
     Kaswa neiti minussa mielin,
     Elä muissa nuorisoissa;
     Kaswa kaioissa somissa,
 70. Weny werkawaattehissa,
     Kaswa leiwän kannikalla,
     Weny leiwän wiplosilla."
       "El' oo neiti milläkänä,
     Emon tuoma tuollakana;
 75. Astu aittahan mäellä,
     Kalkuttele kartanolle;
     Kolm' on aittoa mäellä,
     Awaos parahin aitta.
     Syö sie siellä wuosi woita,
 80. Tulet muita muolahampi;
     Syö toinen sian lihoa,
     Tulet muita sirkiämpi;
     Kolmas kuore kokkaroita,
     Tulet muita kaunihimpi.
 85.   Siell' on arkku arkun päällä,
     Lipas lippahan lomassa;
     Awaos parahin arkku,
     Kimahuta kirjokansi,
     Siin' on kuusi kultawyötä,
 90. Seitsemän sinihamoista.
     Pane päällesi parainta,
     Komehinta kaulallesi,
     Ripeintä rinnoillesi,
     Warrellesi walkeinta."
 95.   Meni itkien pihalle,
     Kallotellen kartanolle.
     Illat itki ikkunassa,
     Aamut aitan kynnyksellä,
     Päiwäkauet kartanolla,
100. Kuukauet kujaisten suilla.
     Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     "En minään ennen ollut
     Mustin muita neitosia,
105. Kalpeampi ween kaloja,
     Tulin muita mustemmaksi,
     Kalpeammaksi kaloja."
       Meni emo katsomahan
     Kolme yötä oltuansa:
110. "Mitä itket tytti raukka,
     Nuorra saatuna walitat?"
       "Ompa syytä itkiällä,
     Waiwoja walittajalla;
     Sitä itken maammoseni,
115. En mä wanhalle menisi,
     Ikiwanhalle waraksi,
     Turwaksi tutisewalle,
     Suojaksi sopun kululle;
     Menisin minä merehen,
120. Alle aawojen sywien,
     Sisareksi siikasille,
     Weikoksi ween kaloille.
     Hyw' ompi meressä olla,
     Alla aaltojen asua,
125. Sisarena siikasilla,
     Weikkona ween kaloilla;
     Siika silmäni pesisi;
     Hauki pääni harjoaisi."
       Meni aittahan mäellä,
130. Kallotteli kartannolle.
     Kolm' on aittoa mäellä,
     Aukasi parahan aitan.
     Siell' on arkku arkun päällä,
     Lipas lippahan lomassa.
135. Aukasi parahan arkun,
     Kimahutti kirjokannen;
     Löysi kuusi kultawyötä,
     Seitsemän sinihamoista.
     Pani kullat kulmillensa,
140. Hopiat hiwuksillensa,
     Sinilangat silmillensä,
     Punalangat päänsä päälle.
     Pani päällensä parasta,
     Kaulallensa kaunihinta,
145. Ripehintä rinnoillensa,
     Warrellensa walkehinta.
     Siitä syöstihen merehen,
     Alle aawojen sywien,
     Sisareksi siikasille,
150. Weikoksi ween kaloille.
       Emo aittahan tulewi
     Kolme yötä oltuansa:
     "Minn' on saanut tytti raukka?
     Jo on kuollut tytti raukka;
155. Mennyt lietohon merehen,
     Alle aawojen sywien,
     Sisareksi siikasille,
     Weikoksi ween kaloille.
     Sisarena siiat syöpi,
160. Ween kalat weikkonansa."
       Siitä emo itkemähän,
     Kyynelwierus wieremähän.
     Wieri kyynel, wieri toinen,
     Wieri wetrehet wetensä,
165. Ihopäillä itkewillä,
     Muheilla muotopäillä,
     Wieri poskille polosen.
       Wieri kyynel, wieri toinen,
     Wieri wetrehet wetensä,
170. Polosilta poskiltansa,
     Ripeille rinnoillensa.
       Wieri kyynel, wieri toinen,
     Wieri wetrehet wetensä,
     Ripehiltä rinnoiltansa,
175. Hienosille helmoillensa.
       Wieri kyynel, wieri toinen,
     Wieri wetrehet wetensä,
     Hienosilta helmoiltansa,
     Sulkkusille sukkasille.
180.   Wieri kyynel, wieri toinen,
     Wieri wetrehet wetensä,
     Sulkkusilta sukkasilta,
     Kautokengän kantasille.
       Wieri kyynel, wieri toinen,
185. Kanto wetrehet wetensä,
     Kautokengän kantasilta
     Maahan alle jalkojensa.
     Wieri maahan maan hywiksi,
     Wetehen ween hywiksi.
190.   Niin kaswo jokea kolme
     Yhen ihmisen itusta,
     Yhen immen kyyneleistä.
     Kaswawi joka jokehen
     Kolme koskea kowoa,
195. Yhen ihmisen itusta,
     Yhen immin kyyneleistä.
     Kaswo kolmin luotoloita
     Joka kosken kuohuwille;
     Kolmin koiwuja yleni
200. Joka luowon partahalle;
     Sai siitä käkeä kolme
     Koiwuloihin kukkumahan.
     Yksi kukku lemmen, lemmen,
     Lapselle lemmettömälle,
205. Toinen kukku armon, armon,
     Armottomalle emolle,
     Kolmas kukku sulhon, sulhon,
     Sulhottomalle tytölle.
       Siitä wanha Wäinämöinen
210. Oli ongella olia,
     Käeksellä käänteliä,
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
       Otti ongen taskustansa,
215. Wäkärauan wäskystänsä;
     Ongetteli ongellansa,
     Takrallansa tarkotteli.
     Wapa waskinen wapisi,
     Hopiainen siima sinku,
220. Nuora kultanen kulisi
       Jo päiwänä muutamena,
     Huomenna monikahana,
     Kala otti onkehensa,
     Tarttu takrarautahansa.
225. Sen weti wenosehensa,
     Talu talkapohjahansa.
       Katselewi, kääntelewi,
     Sanan wirkko, noin nimesi.
     "Mi on kummasen kuwannut?
230. Emp' on tuota tunnekkana.
     Siliähk' on siikaseksi,
     Kuliahka kuujaseksi,
     Haliahka haukiseksi,
     Emätön emäkalaksi,
235. Räpylätön hylkeheksi,
     Ihala imehnoseksi,
     Pääriwaton neitoseksi,
     Wyötön Wäinön tyttöseksi,
     Korwiton kotiomaksi;
240. Luonnonko lohikalaksi?"
       Wyöll' on weitsi Wäinämöisen,
     Pää hopia huotrassansa,
     Lohi leikkaellaksensa,
     Kala palstoin pannaksensa,
245. Satronaisiksi saroiksi,
     Lohisiksi lounahiksi,
     Paaston ajaksi paloiksi.
       Alko lohta leikkaella,
     Weitsin wiilteä kaloa;
250. Lohi loiskahti merehen,
     Kala kirjo kimmeltihen,
     Pohjasta punasen purren,
     Emästä eriwenehen.
       Äsken päätänsä ylenti,
255. Oikiata olkapäätä,
     Wasempia warpahia,
     Sormia nimettömiä,
     Wihurilla wiiennellä,
     Kupehella kuuennella.
260. Nosti kättä oikiata,
     Näytti salkoa wasenta,
     Seitsemmännellä selällä,
     Aallolla yheksännellä.
       Sieltä noin sanoiksi wirkki:
265. "Ohoh sinua ukko utran!
     Kun et tuntenut piteä
     Ween wiimmeistä tytärtä,
     Ahin lasta ainokaista,
     Wellamon wetistä neittä.
270. En ollut lohi punanen;
     Olin sisar Joukahaisen,
     Kuta pyyit kuun ikäsi,
     Puhki polwesi halasit.
       Enk' ollut minä tulewa
275. Lohi leikkoallaksesi,
     Kala wiploin wiilläksesi,
     Eli palstoin pannaksesi,
     Aamusiksi atrioiksi,
     Murkkinaisiksi muruiksi,
280. Lohisiksi lounahiksi,
     Paaston ajaksi paloiksi."
       Sano wanha Wäinämöinen:
     "Miksi sie tulit minulle."
       "Olinpa minä tulewa
285. Kainaloiseksi kanaksi,
     Ikuseksi istujaksi,
     Polwiseksi puolisoksi.
     Tulin wanhalle waraksi,
     Turmaksi tutisewalle,
290. Sun sian lewittäjäksi,
     Pään alasen laskiaksi,
     Pirtin pienen pyyhkiäksi,
     Lattian lakasiaksi,
     Tulen tuojaksi tupahan,
295. Walkian wirittäjäksi,
     Olutkannun kantajaksi,
     Atrian asettajaksi."
       Sano wanha Wäinämöinen
     Alla päin pahoilla mielin:
300. "Oi sie sisar Joukahaisen.
     Woi sie tulla toinen kerta."
       Ei eneä tullukkana,
     Itse aaltohin aleni.
     Tuonne waipu wastikänä,
305. Ween kalwosta katosi,
     Kiwen kirjawan sisähän,
     Maksan karwasen malohon.
       Siitä wanha Wäinämöinen
     Alla päin pahoilla mielin,
310. Kaiken kallella kypärin,
     Kotihinsa tullessansa,
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Ohoh hullu hulluuttani,
     Mieleltä wäheyttäni!
315. Olipa minullai mieltä,
     Ajatusta annettuna,
     Syäntä suurta surwottuua;
     Oli ennen aikoinansa,
     Waan ei nyt nykysin aion.
320. Nyt on mieli melkiässä,
     Ajatukset arwosessa,
     Kaikki toimi toisialla.
     Jota toiwoin tuon ikäni,
     Puhki polweni halasin,
325. Äsken tuli onkeheni,
     Tarttu takrarautahani,
     Waan en tuntenut piteä,
     Ween wiimmeistä tytärtä,
     Ahin lasta ainoata,
330. Wellamon wetistä neittä.
       Sano nyt Untamo unesi,
     Makuhusi maan wenyjä,
     Missä Wuojela eläwi,
     Neiot Wellamon wenywi."
335.   Sano Untamo unensa,
     Makuhunsa maan wenyjä:
     "Tuolla Ahtola asuwi,
     Neiot Wellamon wenywi,
     Alla aaltojen sywien,
340. Selässä meren sinisen,
     Kirjawan kiwen sisässä,
     Maksan karwasen malossa.
       Siellä Ahtola asuwi,
     Neiot Wellamon wenywi,
345. Pikkusessa pirttisessä,
     Kamarissa kaitasessa,
     Saan lukkojen takana,
     Tuhansin awaimien."

Kahesneljättä Runo.

Marjatta kauan neitenä kotona ollut joutuu paimeneen, syöpi
kummanlaisen marjan, josta hänelle syntyy poika. Tuoan pappi lasta
ristimään, kysyy pappi ku saataisi isättömän pojan tuomariksi.
Saahaan wanha Wäinämöinen, tuomitsee poian suohon wietäwäksi. Aukasee
suunsa kaksiwiikkonen lapsi ja pakisee jo wäärin tuominneeksi. Siittä
suuttuwa Wäinämöinen jo laulaksen poies eläwien luota, kantelen
ainoastansa muistoksi jälelle jättäwä.

     Marjatta koria kuopus
     Kaswo koissa korkiassa;
     Hirren kynnystä kulutti
     Hienosilla helmoillansa,
  5. Kamanoa kaksi hirttä
     Pätöwillä pääriwoilla,
     Siltalauan lattioa
     Kautokengän kantasilla.
       Marjatta koria kuopus
 10. Aina piikuen pitänyt,
     Aina ollut neityenä,
     Pantu on lehmän lypsentähän.
     Lypsi lehmät leppehesti,
     Muut on kaikki lehmät lypsi,
 15. Senpä heitti lypsämättä,
     Ku oli häirynyt härille.
       Marjatta koria kuopus
     Aina piikuen pitänyt,
     Aina ollut neityenä
 20. Oli kirkkohan menewä.
       Sai oronen waljahisin,
     Puna puikkojen etehen,
     Ei istu oron rekehen.
     Pantu on tamma waljahisin,
 25. Ruskia reen etehen,
     Ei istu rekehen tamman,
     Jok' oli ollut upehilla.
     Pantu on ruuna waljahisin
     Puhas puikkojen etehen,
 30. Niin istu rekehen ruunan,
     Sillä kirkkohan ajawi.
       Marjatta koria kuopus
     Aina piikuen pitänyt,
     Aina ollut neityenä,
 35. Pääty karjan paimeneksi,
     Läksi lammasten keralle.
     Pah' on olla paimenessa,
     Tyttölapsen liiatenki;
     Mato heinässä matawi,
 40. Sisiliskot siuottawi.
       Ei mato matanutkana,
     Sisilisko siuottanna,
     Oli marjanen mäellä,
     Punapuola kankahaila.
 45. Niin marja mäeltä huuti,
     Punapuola kankahalta:
     "Tule neiti poimimahan,
     Tinarinta riipomahan;
     Wyö waski walitsemahan,
 50. Ennen kun elona syöpi,
     Mato musta muikkoawi."
       Marjatta koria kuopus
     Meni marjan katsontahan,
     Punapuolan poimentahan.
 55. Keksi marjasen mäeltä,
     Punapuolan kankahalta:
     "On marja näkemiähän,
     Puola ilmoin luomiahan;
     Alahahko maasta syöä,
 60. Ylähähkö puuhun nosta."
       Tempo kartun kankahalta,
     Sillä marjan maahan sorto;
     Kirpo marjanen mäelle,
     Siitä mäelle seisotaksen.
 65.   "Nouse marja helmoilleni!"
     Nousi marja helmoillensa.
     "Nouse marja wyöni päälle!"
     Nousi marja wyönsä päälle.
     "Nouse marja rinnoilleni!"
 70. Nousi marja rinnoillensa.
     "Nouse marja huulilleni!"
     Nousi marja huulillensa;
     Huuliltansa kielellensä,
     Kieleltä keruksihinsa,
 75. Siitä watsahan walahti.
       Marjatta koria kuopus
     Siitä tyyty, siitä täyty,
     Siitä paksuksi panihen,
     Lihawaksi liittelihen.
 80. Kanto kohtua kowoa,
     Watsan täyttä waikiata,
     Ympäri yheksän kuuta,
     Kuuta puolen kymmenettä.
       Niin kuulla kymmenennellä
 85. Waimon waiwaksi tulewi,
     Painuwi pakolliseksi,
     Watsan täysi waikiaksi.
       Siitä meiän Marjatta
     Jo tuossa ajattelewi,
 90. Minne mennä, kunne käyä,
     Kusta kylpyä kysellä.
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Piltti pieni piikaseni!
     Lähe kylpyä kylästä,
 95. Saunoa Sariolasta,
     Jossa huono hoiwan saisi,
     Awun ange tarwitseisi."
       Piltti pienin piikojansa,
     Paras palkkalaisiansa,
100. Hywä kielas käskeäkki,
     Kepiä kehuttoaki,
     Koprin helmansa kokosi,
     Käsin kääri waattehensa,
     Sekä juoksi, jotta joutu,
105. Ruman Ruotuksen tupahan.
       Ruma Ruotus paitulainen
     Syöpi, juopi pöyän päässä,
     Päässä pöyän paiollahan,
     Aiwan aiwinaisillahan.
110. Ruma Ruotuksen emäntä
     Lieho sillan liitoksella,
     Laaho keskilattialla,
     Eläwi hywän tawalla.
       Sano Piltti pieni piika:
115. "Läksin kylpyä kylästä,
     Saunoa Sariolasta,
     Jossa huono hoiwan saisi,
     Awun ange tarwitseisi."
       Ruma Ruotuksen emäntä
120. Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Kellen kylpyä kyselet,
     Kellen aihelet apua?"
     Sano piltti pieni piika:
     "Kysyn muorille kotona."
125.   Ruma Ruotuksen emäntä
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     "Ei kylyt kylähän joua;
     On kylpy kytömäellä,
     Huone hongikkokeolla,
130. Johon portto poiat saapi,
     Tuulen lautta lapset luopi."
       Piltti pieni piikojansa
     Sekä juoksi, jotta joutu,
     Sano tuonne tultuansa
135. Luoksi muorinsa kotona:
     "Eule kylpyä kylässä,
     Saunoa Sariolassa.
       Ruma Ruotus paitulainen
     Söip' on joip' on pöyän päässä,
140. Päässä pöyän paiollahan,
     Aiwan aiwinaisillahan,
     Ruma Ruotuksen emäntä
     Lieho sillan liitoksella,
     Laaho keskilattialla,
145. Eläen hywän tawalla.
     Mie sanoin sanalla tuolla:
     Läksin kylpyä kylästä,
     Saunoa Sariolasta,
     Jossa huono hoiwan saisi,
150. Awun ange tarwitseisi.
       Ruma Ruotuksen emäntä
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     Kellen kylpyä kyselet,
     Kellen aihelet apua?
155. Mie sanoin sanalla tuolla:
     Kysyn muorille kotona.
       Ruma Ruotuksen emäntä
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     Ei kylyt kylähän joua;
160. On kyly Kytömäellä,
     Huone hongikkokeolla,
     Johon portto poiat luopi,
     Tuulen lautta lapset saapi."
       Siitä meiän Marjatta
165. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     "Lähteä minun tulewi,
     Niinkuin muinenki kasakan,
     Eli orjan palkollisen."
       Wiepi wastan warjossansa,
170. Lehen lempisuojassansa,
     Astua taputtelewi
     Huonehesen hongikolle,
     Tallihin Tapiomäelle.
       Niin sano sanalla tuolla,
175. Lausu tuolla lausehella:
     "Henkeäs hywä hewonen,
     Huokoas wetäjä warsa!
     Watsan kautta waiwaloisen,
     Kylylöyly löyhäytä,
180. Sauna lämpönen lähetä,
     Jotta huono hoiwan saisi,
     Awun ange tarwitseisi."
       Henkäsi hywä hewonen,
     Huokasi wetäjä warsa,
185. Watsan kautta waiwallisen.
     Min hewonen henkeäwi,
     Se on luotu kylyn löyly,
     Wesi wiskattu wiaton.
       Siitä meiän Marjatta
190. Kylpi kylyn kyllältänsä,
     Watsan löylyn wallaltansa.
     Saip' on tuonne poikuensa
     Heinille kesäteoille,
     Suorajouhen soimen päähän.
195. Siitä meiän Marjatta
     Otti poian polwillensa,
     Lapsen lannepuolellensa.
     Kaswatteli poiuttansa,
     Kullaista omenuttansa,
200. Hopiaista sauoansa,
     Alla seulan seulottawan,
     Alla korwon kannettawan,
     Alla jauhawan kiwosen,
     Alla juoksewan jalaksen.
205.    Siitä meiän Marjatalle
     Kaswo poika kaunokainen,
     Ei tietä sukua sillä;
     Iso kutsu Ilmariksi,
     Emo ehtopoiaksehen,
210. Weljet wennon joutioksi,
     Sisaret sotijaloiksi,
     Muu pere nimettömäksi.
       Etsittihin ristiätä,
     Katsottihin kastajata;
215. Tuli pappi ristimähän,
     Wirokannas kastamahan,
     Palwonen pitelemähän.
     Sepä tuon sanoiksi wirkki:
     "Ketä tuohon tuotaisi
220. Tuon on tuhman tuomariksi?"
       Tuotu on wanha Wäinämöinen,
     Tietäjä iän ikuinen.
     Sano wanha Wäinämöinen:
     "Poika suolle wietäöhö,
225. Puulla päähän lyötäöhö,
     Tangolla tapettaoho."
     Puhu poika puolikuinen,
     Kaksiwiikkonen kajahu:
     "Ohoh ukko ulkomainen,
230. Wirokannas Karjalainen!
     Kun olet tuhmin tuominnunna
     Wäärin pitännä lakia."
       Pappi risti ripsahutti,
     Tästä lapsen kapsahutti,
235. Metsolan kuninkahaksi,
     Rahasaaren wartiaksi.
       Siitä suuttu Wäinämöinen,
     Siitä suuttu ja häpesi;
     Laulo kerran wiimmesensä,
240. Laulo waskisen wenehen,
     Laulo ruuhen rautapohjan.
     Laskea karehtelewi,
     Wenehellä waskisella,
     Kuutilla kuparisella,
245. Yläsihin maaemihin,
     Alasihin taiwosihin.
       Sinne puuttu pursinensa,
     Wenehinensä wenähty,
     Jätti kantelen jälille,
250. Suomelle ilon ikuisen,
     Laulut suuret lapsillensa.

         -- -- -- -- --

     Herännenkö, heittänenkö,
     Luonenko, lopettanenko,
     Wai wasta alottanenko?
     Wiel' oisi sa'an sanoja,
  5. Tuhat wirren tutkelmusta.
     Joit' ei laula kaikki lapset,
     Ymmärrä yhet urohot,
     Eikä waimot warsinkana.
       Waan ei koski wuolaskana
 10. Laske wettänsä loputen,
     Eikä laulaja hywäkän
     Laula tyyni wirsiänsä.
     Mont' on muutaki muretta,
     Paljo huolta huommisesta;
 15. Nälkä mulla näin sanowi:
     "Suut' elä kullatta kuluta,
     Pieksä kieltä penningittä;
     Laulajan laki palawi,
     Runoin kulkku kuiwettuwi,
 20. Waan ei korwat kuuntelian."
       Waan kuitenki, kaikitenki,
     Wirren laulon, laulun laiton,
     Oksat karsin, tien osasin.
     Siitä sinne tie menewi,
 25. Rata uusi urkenewi,
     Paremmille laulajille,
     Taitawammille runoille,
     Nuorisossa nousewassa,
     Polwessa ylenewässä.

Loppu<.

Toisintoja.

     Ensimmäinen Runo.

  5. Laulaja minä olisin,
     Laulaja olettelisin
     Hywän toiseni keralla,
     Parempani kumppalini.
  6. Suullinen sanalliseni!
  8. Saaumma sanelemahan,
 18. Kansassa ylenewässä;
 60. Suorin solmun sommelolta.
 70. Wähän päiwän wietteheksi;
 72. Huomeneni huokiaksi.
     Taonta on sepolla työtä,
     Laulanta laki runolla,
     Kukunta kesäkäellä,
     Painanta Sinettärillä.
 80. Itse wanha Wäinämöinen,
   * Isä wanhan Wäinämöisen,
 84. Ikäwysty aikohinsa,
     Ouostu elämähänsä,
101. Otawainen ottanunna;
117. Tako rautasen orihin
     Hiirenkarwasen hewosen,
     Tako sarwisen satulan.
127. Hewosella hirwisellä,
     Kalahauin karwasella,
     Lohen mustan muotosella,
128. Hiirenkarwalla hewolla.
129. Ajo syötyjä ahoja,
     Noita Wäinön kankahia,
137. Lappalainen kyyttöselkä
     Kanto wiikoista wihoa,
     Kauanaikaista karetta
139. Kaukoa katsetta suurta
   * Kaukaista ylenkatsetta
   * Kanto kaukaista katsetta
140. Päälle wanhan Wäinämöisen.
141. Walmisti tulisen jousen,
     Jalon kaaren kaunisteli
142. Teräskaarisen kaniwi;
143. Kaari rauasta rakettu,
     Selk' on waskesta walettu.
155. Wuoli piiliä pinohon,
     Kolmisulkia kokohon,
     Warret tammesta wanuwi,
     Päät tekewi terwaksesta,
   * Teki piiliä piwosen,
     Kopran nuolia kowia,
157. Sulitteli nuoliansa
   * Sulitti tuliset nuolet
160. Warpusen wipusimilla.
168. Taisi jäntehen tawata,
169. Hiwuksista Hiien immen,
     Karwoista emäkapehen.
   * Hännästä ujon upehen,
     Hapsista halukapehen.
179. Wuotti illan, wuotti aamun,
     Illat istu ikkunassa,
     Aamut aitan kynnyksellä,
     Päiwät kuunnellen kujassa,
187. Keksi mustasen merellä,
     Sinerwöisen lainehilla,
188. Selässä sinisen hirwen,
     Selwällä meren selällä,
     Ulapalla aukialla.
190. Toki nuolensa tuliset
     Korwalla tulisen kosken,
     Pyhän wirran pyörtänällä;
211. Ampu kuiten, ei totellut;
213. Min käsi ylentänehe,
215. Min käsi alentanehe,
     Sen nuoli ylentäöhön.
217. Ampu nuolen ensimmäisen,
   * Ampu kerran nuoliansa,
     Meni ylitse merehen;
     Ampu toisen nuoliansa,
     Meni alatse merehen;
227. Koki kerran kolmannenki,
     Jopa wiimmen kohti käypi,
     Ampu riuhto Wäinämöisen
     Wasemehen kainalohon,
     Päähän olka oikiahan,
229. Ampu olkisen orihin,
     Hernewartisen hewosen
     Alta wanhan Wäinämöisen,
     Läpi länkien sioista,
     Kautta kainalolihojen.
231. Oikiasta olkapäästä,
     Kautti kainalon wasemen.
234. Sormin sortuwi wetehen,
     Käsin käänty lainehesen,
   * Sortu sormin lainehille,
     Kämmenin wesille käänty,
   * Sormin suistuwi wetehen,
     Kääntywi käsin merehen,
245. Astune kotiahoille,
     Saane Wäinön kankahille.
246. Saane Wäinölän saloille.
249. Seulu seitsemän keseä,
253. Meri aaltonen e'essä,
     Takanansa taiwas kirkas.
257. Kussa kättänsä kohotti,
260. Sihen niemiä nimesi;
262. Sihen kuopat kaiwaeli;
   * Sihen kuoppia kowerti;
264. Lati nuottalaskimia;
   * Sihen siiwosi apajat;
269. Purret käypi kauppamiesten.
257-269. Mahto luoa tuotoloita,
     Saatti saaria sanella,
     Salakarit siunaella,
     Kalahauat kaswatella.
270. Lenti kokko koilta ilman,
     Koilta ilman, alta taiwon,
   * Hanhonenpa ilman lintu
     Lenteä lehuttelewi,
   * Sotkonen on ilman lintu
     Etsiwi pesän sioa,
   * Haapana haki peseä,
     Asunmaata arwaeli,
272. Tuli Turjan kintahissa,
     Sai Lapin lapukkaissa,
274. Lenti kaikki ilman tuulet,
279. Pisti polwensa pesäksi,
287. Päähän polwen Wäinämöisen.
288. Wanu waskesta pesänsä,
290. Muniwi munia kolme,
297. Kuuli suonien sulawan.
298. Liikahutti polwiansa,
300. Munat wierey wetehen,
   * Munat wierehty wetehen,
     Lapsukaiset lainehesen,
303. Kokko ilmahan yleni.
   * Kotka läksi lentämähän.
306. Mi munass' alanen puoli,
   * Munoa alanen puoli
   * Jäälitsän alanen puoli
308. Mi munass' ylänen puoli, (K. 306)
310. Mi munassa ruskiata,
     Jäälitsässä ruskiata,
312. Mi munassa walkiata, (K. 310.)
314. Mi munassa luun muruja,
     Jäälitsässä luun muruja


     Toinen Runo.

  4. Petäjäissä pölkyn päänä,
   * Meni männyn säikälennä,
 10. Jo tunsi tuhun tulewan,
     Hätäpäiwän päälle saawan,
 15. Jouin puulle pyöriwälle,
     Warwalle wapisewalle,
 25. Tulehenko teen tupani,
     Wai wetehen saunan salwan.
 28. Tuli tuiki polttanewi;
 29. Westän pirttini wetehen,
     Wesi wienewi iäti.
 30. Siitä tuuli tuuwitteli,
     Ilma lieto liikutteli,
 33. Tuonne wiepi Wäinämöisen
     Pirun pitkähän perähän,
 39. Tuolla Pohjolan lahella,
     Kylän kurjan kuuluwilla,
 44. Tulin mailta tuttawilta,
     Siirryin syntymäsioilta,
 46. Jäniksen jälettömälle.
 50. Kaikki sammakot sanowi,
 61. Matkoa osaamahan,
 67. Tuopa musta Pohjan akka,
     Ulappalan umpisilmä
     Nousi aiwan aikaisin,
 73. Pyyhki pikkupirttisensä,
     Waskilattian lakasi,
   * Pyyhki pikku pirttiänsä,
     Lattiatansa lakasi,
 74. Lakaeli lattiansa
     Waskisilla warpahilla,
     Luualla hopeisella.
 76. Luualla tuhatlehillä.
 79. Wiepi rikkansa pihalle,
     Pellolle perimmäiselle,
 81. Rikoillansa seisotaksen,
     Siitä korwin kuuntelewi,
 83. Takimmalla tanhualla,
     Kaijimmalla pientarella.
     Tuosta kuuli kuusialle,
     Tajusi kaheksialle.
 85. Itku kuuluwi mereltä,
     Poikki joen juorottama.
   * Kuuli miehen itkewäksi,
     Urohon urisewaksi.
   * Ujertawaksi urohon.
   * Urohon ujeltawaksi.
 89. Tämä on itku Wäinämöisen,
     Urajanta Untamoisen,
     Jouhileuan juorottama.
   * Jouhileuan juorotusta.
 95. Läksi luota katsomahan,
     Likeltä tähyämähän.
   * Läksi itkua perihin.
 99. Kiwen kirjawan siwulla,
     Paaen paksun pallehella,
104. Otti miehen kuolemasta,
     Urohon katoamasta,
   * Nosti wanhan Wäinämöisen,
     Wiepi wierahan kotia.
107. Itse istu soutamahan,
   * Suoritaksen soutamahan,
109. Kirjokannen kynnykselle.
110. Syötti miehen syöneheksi,
     Juotti miehen juoneheksi,
     Apatti alanenäksi;
   * Syötti miehen syölähäksi,
     Juotti miehen juolahaksi;
112. Sano tuonne saatuansa,
     Pohjolahan tultuansat
115. Uriset uwantolainen?
     Laatisiko mieli miehen
     Palata omille maille,
     Noille maille ristityille,
     Paikoille papillisille?
118. Laatisipa mieli mennä,
     Palata omille maille j.n.e.
132. Onpa hywä ollaksesi,
     Armas aikaellaksesi
     Pohjan poikajen tuwilla,
     Perinteillä pehmeillä,
140. Kultakupista olutta.
152. Minpä annat palkastani,
164. Saatatko takoa sammun,
     Kirjokannen kalkutella,
   * Kun sa laait uuen sammon,
     Kirjokannen kirjottelet,
166. Kahesta karitsan luusta,
     Yhestä jywästä otran,
     Wielä puolesta sitäi,
   * Kolmesta jywästä otran,
   * Maiosta mahowan lehmän,
178. Ei oo taattoni takoja,
     Eikä seppänä setäni,
     Enk' ole opissa ollut,
     Seissyt seppojen pajassa;
181. Wielä taitawa takoja;
     Ei ole seppää selwempätä,
     Takojata tarkempata,
     Se on taiwahat takonut,
     Ilman kaaret kalkutellut,
185. Eikä pihtien pielmät.
202. Tyttösi lepyttelewi,
     Tinarinnat riuoawi.
206. Anto hälle uuen purren,
     Wasta terwatun wenehen,
     Laulo tuulen tuppurihin,
     Ilman raiwohin rakenti,
     Työnti wanhan Wäinämöisen
     Pimiästä Pohjolasta.
   * Anto hälle sirkun siiwet,
     Anto leiwon lennättimet;
     Niillä wanha Wäinämöinen
     Lenteä lehuttelewi,
     Pian lenti matkat pitkät,
     Wälehen wälit lyhyet
     Siitä kylmästä kylästä,
     Pimiästä Pohjolasta.


     Kolmas Runo.

  1. Tuulikki Tapion neiti,
     Hoikka Honkelan miniä,
     Salo kaarron kaunis waimo
   * Katrinar neito kaunis,
     Sisar nuoren Joukahaisen
  3. Sinisukkahan sireksen,
     Kautokenkähän kaniwi.
 18. Näki kaaren taiwahalla,
   * Näki neien taiwahalla,
     Ilmassa ihanan immen,
   * Näki pilwen taiwahalla,
     Neit' on pitkän pilwen päällä,
 24. Wask waippoa waruwi,
     Piwossa hopiapirta,
     Kultasukkula käessä,
 29. Tuletko minulle neiti,
     Ikuseksi puolisoksi,
     Kainaloiseksi kanaksi?
 30. Wieretäte wiereheni!
 55. Emmä sulle ennen tullo,
   * Tulisin minä sinulle,
     Kun sa weistäsit wenosen,
 59. Kirwon lyömättä kiwehen,
 69. Ei kirwes kiwehen käytä,
     Kasa hietra kalliohon.
   * Ei kirwes kiwehen kosken,
     Eikä kalkkan kalliohon.
   * Ei kirwes kiwehen käynyt,
     Eikä kalkat kalliohon.
 71. Päiwälläpä kolmannella
     Hiisi pontta pyörähytti,
     Lempo liikutti tereä,
 78. Kirwes kimmelti kiwestä,
     Kammeltihen kalliosta,
     Terä lipsahti liha'an,
   * Terä liuskahti liha'an,
 81. Hiis sen suonille sowitti,
     Lempo luille luiskahutti;
   * Lempo liitätti lihoille,
 87. Weri pääsi wuotamahan,
     Hurme huppellehtamahan.
   * Maito maahan juoremahan.
103. Tulewalle tukkimeksi,
     Weren tielle telkkimeksi.
105. Weri tulwana tulewi,
     Hurme juoksewi jokena,
   * Weri tuiskuna tulewi,
113. Ei ollut sitä mätästä,
125. Rekehensä reutoaksen
     Wieretäksen korjahansa.
   * Rekehensä reutosihen,
     Korjahan karentelihen.
130. Korja kultanen kulisi,
     Jalas koiwunen kolasi,
   * Korja kultanen kulahti,
     Hopiainen pyörä pyöri,
     Ratas rautanen hasahti,
131. Ajo tuonne toitualle,
     Tuonne kylmähän kylähän;
   * Ajo tuonne toistolle,
     Tuonne kylmähän kylähän,
     Tarkkahan Tapiolahan;
   * Ajoa karittelewi,
     Ajo kymmenen kyleä,
     Talo wastahan tulewi,
     Ajawi talon pihalle,
     Kartanolle kaunihisti;
136. Uron tuskan tuntioa,
     Wammojen wakittajoa,
     Rauan raannon katsojoa,
     Puun jälen puhelioa,
   * Weritulwan tukkijoa,
     Salpoa werisatehen,
     Suonikosken sortajoa?
140. Poika portahan nenässä;
   * Paarna pieni pankon päässä;
141. Lapsi warsin wastaeli,
153. Keskimmäistä tietä myöten,
     Keskimmäisehen talohon.
165. Ohkoa owen awasi,
173. Ajo tuonne toisialle,
     Äärimmäisehen talohon;
     Siell' on ukko uunin päällä,
     Halliparta harjun alla,
     Jok' on tukkinut hywätki,
     Jalommatki jaksanunna.
176. Itse noin sanoiksi wirkki:
     Oisi akka ammuttawa,
     Koukkuleuka kolkattawa.
     Porohkoiksi poltettawa,
179. Wierimmäistä tietä myöten,
     Wierimmäisehen talohon,
189. Tuli ukko ikkunahan,
     Puuho ukko pöyän päässä,
     Parta laulo, pää järisi:
197. Alta kosket, päältä wirrat,
     Kosket kuohujen kohilta,
200. Kapeista kannaksista.


     Neljäs Runo.

  1. Sano ukko, noin nimesi
     Tytöllensä nuorimmalle:
     Lämmitä saloa sauna,
     Rikenehen riuahuta
     Haapasilla halkosilla,
     Pienillä pirastehilla;
     Kasta kaljalla saranat
     Oluella ukset woia,
     Jott' ei ulwo suuret ukset,
     Eikä wankase saranat.
     Wieös wastat warjoissasi,
     Lehet hienot helmoissasi;
     Niin hauo simanen wasta,
     Mesilatwa lauhuttele.
  5. Meni saunahan saloa,
     Kylin kylpihuonehesen,
     Ilman uksen ulwomatta,
     Saranan narahtamatta.
  9. Reiälle rewennehelle,
     Haawalle halennehelle;
 20. Laattialle lainehtinna;
     Ei ole talossa taassa
     Sinun tulwan tukkiata.
 27. Ain' on toimi toisialla
     Kun on toisessa talossa,
     Wäki wäljässä tilassa
     Kun on toisen hartioissa.
     Sai itse sanelemahan,
     Puhkesi puhelemahan:
     Sulettun' on suuremmatki j.n.e.
340. Yheksältä woitialta,
     Kaheksalta katsojalta.
346. Ne on polwehen panewi,
     Warpahisin walmistawi.
   * Niillä woiti Wäinämöisen,
     Pahoin tullehen paransi.
392. Kapaloittu kaunihisti,
401. Saipa tulwa tukkiansa,
     Suonikoski sortajansa,
     Kiiwahasti kiinni otti,
     Weri seiso selwäsesti,
403. Tuosta tuli terweheksi,
     Kaswo aiwan kaunihiksi,
     Ihommaksi entistähän j.n.e.
411. Waka wanha Wäinämöinen,
     Kun oli wiimmen wirkistynyt,
     Tointunut werituhosta,
     Katsahtawi taiwahalle j.n.e.
418. Luonnon luojalta lujalta.


     Wiies Runo.

 14. Noita Wäinölän ahoja,
     Kalewalan kangasmaita,
 17. Syö syöjä unen näkiä,
 26. Laulelee, hyrähtelewi;
 32. Halki pilwien hajotti.
 34. Laulo näähän kultarinnan,
     Kaksi kullaista käkeä
     Kuusssehen kukkumahan,
     Lehwyille lekkumahan,
     Laulo oksille orawan.
 52. Ompa syytä ollakseni,
     Jouwuin maille wierahille
     Äkki ouoille owille,
     Enkä tiennyt tietä käyä,
     Outo matkoja osannut;
     Annon seppo Ilmarisen,
     Lainasin emoni lapsen
     Pimiähän Pohjolahan,
     Pohjan pitkähän perähän.
     Sano seppo Ilmarinen:
     Ellös ollo milläkänä
 60. Maan kuulu, ween walio,
 64. Saoin markoin maksettawa,
     Tuhansin lunastettawa
 72. Jopa taianki tajuta,
     Ymmärrellä mielalasi;
     Jopa sie minun menetit
   * Tuosta tunnen kielastajan,
     Tajuan walehtelian;
     Jopa sie minun lupasit
 80. Paikoille papittomille,
     Maille ristimättömille.
 90. Siell' on kuu kumottamassa,
     Siellä oksilla otawa.
   * Kun on näätä kultarinta
     Kultasessa kuusosessa.
 99. Nossos puuhun korkialle
     Orawaista ottamahan,
     Nääteä tapoamahan.
110. Sanowi sanalla tuolla,
     Lausu tuolla lausehella:
     Oi Ukko ylijumala,
     Tahi taatto taiwahinen,
     Nosta tuuli tuppurihin,
     Ilma raiwohin rakenna;
129. Läpi taiwahan tähitse
130. Tuuli tuopi wierahia
     Tuonne Pohjolan pihalle,
133. Eikä wirka willahännät,
   * Penut oikein osata.
143. Eikä wirka willaseuot.
146. Taiottani, tieottani,
     Ilman innotta isäini,
     Waruksitta wanhempaini
     Tuntemattomain tuwille,
     Käymättömille kylille.
154. Tuota Wäinölän wäwyä,
     Tahi seppo Ilmarista?
158. Olen ma seppo Ilmarinen,
     Tahi taitawa takoja,
     Waan en wäwy Wäinölässä,
     Kasakka Kalewalassa,
     Weli olen wanhan Wäinämöisen,
     Lanko laulajan ikuisen.
170. Sio kullat kulmillesi,
     Sinilangat silmillesi,
     Punalangat pääsi päälle,
     Hopiat hiwuksillesi;
185. Seitsemän sinihametta;
     Wiitiseksen, waatiseksen,
     Waskipantohin paneksen,
     Tinawöihen telkitäksen,
     Tuli aitasta tupahan
     Pukemissa puhtahissa,
     Walkehissa waattehissa
197. Uuwutti unettomaksi,
   * Uuwutti unettomaksi,
     Waiwutti warattomaksi;
204. K. II: 164.
214. Taian ma takoa sammon
220. Jo olen taiwoa takonut,
   * Äsken taiwoa takoissa,
     Ilman kantta kalkuttaissa.
234. Wasaroa warsinkana.
   * Wasarata warrellista.
247. Alasimellen alusta
286. Lyöä lynnähyttelewi,
291. Yöt neittä lepyttelewi,
     Pitelewi pitkähiusta.
293. Saapi sammon walmihiksi,
     Kirjokannen kirjotuksi;
     Ei saa neittä miessytyksi
     Impeä lepytetyksi.
   * Sai sampu takoneheksi,
     Neitonen lunastetuksi.
295. Ei neiti lunastetuksi,
     Hiwus pitkä miessutuksi.
299. Jauho päiwän, jauho toisen,
     Päiwän jauho juotawia,
     Päiwän toisen syötäwiä,
     Kolmannen pieltäwiä.
309. Yheksän sylen sywähän
326. Laatisipa mieli mennä,
     Saaha syntymäsioille,
     Kotihini kuolemahan.
333. Nousi tuuli tuulemahan,
     Tuuli poies Pohjolasta,
345. Jo mie laain uuen sammon j.n.e.


     Kuues Runo.

  2. Seki kaunis Kaukomieli
     Kulkeaksensa kokesi,
     Mennäksensä miettieli,
  5. Luotolahan lankohinsa,
     Wäinölään anoppihinsa.
   * Wuojelahan lankohinsa,
     Wäinölään sisarihinsa.
  8. Talwen tallikonkaria,
 14. Oi emoni kantajani,
     Warsin waltawanhempani,
     Hae sukkani, saa rätsini,
     Hae warwashattarani,
 18. Lähen neitiä Pohjolasta,
   * Lähen Hiiestä kosihin,
     Wuoresta walan tehestä.
 26. Lapin uusille tiloille,
     Lapin talwitanterille;
 69. Saata Saksaksi sanoa.
 75. Suan seinähän siwalti,
     Liinat lieskahan lewitti;
 78. Jos kauko kaonnehekse,
     Mies häjy häwinnehekse,
     Jo suka werin tulewi,
     Harja hurmehin noruwi.
 81. Harja hurmehin kuluwi.
   * Harja nuorehin noruwi.
   * Harja hurmehin huruwi.
182. Sillon lieto Lemminkäinen
     Tohti toiseksi ruweta,
     Ruohti muuksi muutellate;
     Mato rautasna matona,
     Kulki kyissä käärmehenä.
183. Sai sisähän salwoksesta,
188. Laki täynnä laulajoita,
205. Kun ei sua koirat hauku,
     Eikä wiitsi willaseuot.
216. Itse laululle rupesi,
     Töille wirtten työntelihen;
230. Etemmäksi ennätellä,
233. Kuss' ei kuulu karjan kello,
     Helkkeä hewosen kello.
246. Kokonansa kokkahongat,
     Tywin syösten suuret hongat,
     Latwoin laikkapäät petäjät.
260. Siksi en sinua laula,
263. Rinnoillansa riuottelit,
273. Juoksi Pohjolan joelle,


     Seitsemäs Runo.

 11. Kun sa kylwet kuuman saunan,
     Kuuman saunan rautalanan,
     Wastan rautasen keralla.
     Niin sanowi Lemminkäinen:
     Oi Ukko yli jumala j.n.e.
 14. Lyylikki lylyjen seppä,
     Kapo kalhujen kania,
   * Lystikki lylyen seppä,
     Kaunis kalhujen tekiä,
   * Kaunis Kauppi köyrötyinen,
     Warsin weitikkä werewä,
 16. Sykysyt lylyä wuoli,
     Talwet kalhua kawelti,
   * Kesän laati uutta susta,
     Talwen kalhua kawerti,
 17. Ketti kalhua kewään,
 18. Wuoen wuoli sauan wartta,
     Toisen sompoa sowitti.
   * Talwen sauoa salitti,
   * Päiwän laati sauoansa,
 20. Saapi sauat walmihiksi,
     Sauan warret wuolleheksi,
 25. Kahen siiwen siukowata,
     Jot' ei näillä yllättäne,
     Kaunihisti kannattane,
 30. Pääty Hiiet kuulemassa,
     Juuttahat tähyämässä;
 32. Hiiet hirwiä rakenti,
     Juuttahat poroja laati,
 33. Juuttahat suki poroja,
   * Jalopeuroja sukesi,
   * Tewanoita synnytteli,
 36. Sääret suolta seipähistä,
     Selän aiwin aiaksesta,
 39. Taljan kuusen koskuesta,
     Ruumihin lahosta puusta,
 42. Hiiet neuo hirwiänsä,
 47. Jalkoa jaloton wilja,
 50. Lapin lastutanterille.
 54. Ahin aitojen perätse,
     Weitikän weräjän suutse;
 55. Warsin weitikän weräjän;
 56. Potkasi koasta korwan,
 58. Kesken keitin keikahutti,
   * Selät keitin keiahutti,
   * Kesäkeiton keikahutti,
   * Keitin korwan keikahutti,
 59. Keitot tuhkahan tuherti,
     Wellin lietehen lewitti,
 62. Waimo nauro, lapset parku,
 64. Lapin naiset nauramahan.
 65. Itse weitikkä werewä
     Heitti rangan karsimatta,
     Puun sorian sortamatta,
     Kohta päätywi pihalle.
 80. Pian suuttu ja wihastu,
 81. Solahutti suopetäjän;
 86. Toinen makso markan saua
 89. Silmän siitämättömähän,
 95. Hiitten hirwen lautaselle,
 98. Siwua silittelewi,
101. Lempi tyttösen lewätä,
     Tinarinnan riuotella.
109. Lyly lenti pälkähästä,
     Kalhu kantapään siasta,
     Sana suoweron warasta,
117. Palaneeko, paistuneeko
     Lappalaisen ruokokenkä,
     Luikanneeko, laikanneeko
     Kappalaisen kalhun pohja.
141. Halla-aamuna warahin,
     Jott ei ämmät äkkäjäisi,
     Koukkuleuat kokkajaisi.
156. Ampujat alakätiset,
     Pärenuolet, puuwasamat
     Ei ne kauas kannattane,
     Ampuwärkit ei yletä.
164. Niin on korwat koirallani,
     Kun on suorin lammin lumme.
174. Haukkuani haittoawi,
190. Jott' ei koirani erehy,
     Etsien uron ereä
206. Uloppalan ukko wanha,
     Ukko wanha umpisilmä
     Makasi oman emonsa,
     Rinnoillansa riuotteli
     Suon selällä, maan nawalla,
     Ween liiwan liikkumilla.
     Kanto koiran kohussansa,
     Maksoissansa maan walion.
214. Tuuli wilttiä kohotti,
     Ahawa alaista puolta,
278. Eikä miehet mielusemmat;
302. Aina auttamattuessa,
374. Poikki Pohjolan joesta,
     Päällitse tulisen kosken.
461. Sinun on kullat karwasemmat,
     Minun on kullat kuulusammat,
496. Kun sa warsan waljastelet,
     Längität jalon hewosen,
     Suitsetat punasen ruunan
     Wihannalla wainiolla,
     Pyhän pellon pientarella.
503. Warsan waljoja kysywi,
     Suwikunnan suitsiloita,
519. Waahtileuan warwikolla,
523. Isä ilma, auer taiwo,
534. Jolla warsan waljastatan,
     Suitsetan tulisen ruunan.
555. Eikä ankein ajeta.
     Enmä siimalla siwalla,
     Enkä raipalla rapa'a;
     Jos ma siimalla siwallani
     Silkkisiimalla siwallan,
     Eli raipalla rapa'an,
     Saran syrjällä syseän.
586. Jousetonna, nuoletonna,
     Aiwan ampukaaretonna
587. Yksillä yrityksillä,
590. Läksi joutsenen joruhun,
     Pitkäkaulan katselohon,
     Tuonen mustassa joessa,
     Manalan alantehessa.
605. Wesikyyt weestä nosti,
     Lapokyyt on lainehista.
607. Läpi syämen maksan kautta,
621. Samolla sarajahansa
     Heitti Tuonelan jokehen,
     Manalan alantehesen.
628. Manalan ikimajoille.


     Kaheksas Runo.

 15. Lausu orja owen suussa,
     Owen suussa orren alla:
 30. Polo poikoa pätöistä;
   * Jo nyt on polo poikoani,
     Sekä loppu Lemminkäistä;
 36. Kysy tuolta poikoansa:
     Miss' on poikani polonen,
     Missä lieto Lemminkäinen?
 57. Liekkö hukkunut wesillä,
     Tahi kuollut koskiteillä?
 80. Etsitähän eksynyttä,
     Kaonnutta kaiwatahan,
     Talwella lylyn liwulla,
     Kesällä weno kapeilla.
     Etsitähän, eipä löytä,
     Haetahan, ei hawata.
 96. Juoksi korwet kontiona,
     Järwet saukkona samosi,
     Lintuna lehot lewiät,
100. Hakiellen hienot heinät,
105. Tie kaunis kawon tekemä!
   * Tahikka kawon tekemä!
109. Emp' on tieä, enkän tunne;
122. Aina eistywi etemmä,
   * Aina eillehen menewi,
125. Tahi kantama kapehen
136. Polwin hyytä hyppimässä,
     Säärin jäätä särkemässä,
     Riitettä repäsemässä.
159. Wirrassa wipajawassa,
     Koskessa kohajawassa,
163. Muu ruumis lahona puuna,
171. Warsi walmista tuhatta.
174. Itse purstoksi panewi
     Leipälapion lewiän,
     Elohurstit siiwiksensä.
   * Airot siiwiksi sitowi,
     Purstoksi pitkän petäjän.
178. Sa'an salmen loitommaksi.
186. Paista päiwä hempesestä,
     Toinen kimmosti kimota,
203. Wanhat sauwojen warahan,
225. Paljo muita muskuloita,
233. Tästä poikasen rakenti,
235. Sano lieto Lemminkäinen:
243. Työnti Tuonelan jokehen,
     Manalan alantehesen,
     Meni koskessa kolisten,
     Myötäwirrassa wilisten,
     Siellä turskaksi tulewi,
     Waipuwi walaskalaksi,
     Ruotsi syöpi ruokinansa,
     Herrat herkkuina hywinä,
     Pappilat parahinansa.
248. Ei saattant sanoille panna,
     Eikä wirsille weteä.
256. Taiwan tähtien takoa;
266. Läpi taiwahan lähitse;
280. Sanowi sanalla tuolla:
     Oi Ukko ylijumala!
     Tee on terwe Lemminkäinen,
     Äitisen emoni lapsi,
288. Jopa sai sanalliseksi,
     Taisi wirsille weteä.
   * Ja saatti sanoille panna.


     Yheksäs Runo.

  2. Weisti wuorella wenettä,
     Kalkutteli kalliolla
     Kesken jäänyttä wenettä,
     Purtta puolin puuttunutta;
 24. Siitä saapi pohjapuuta,
 28. Laulo päiwän, laian puutti,
     Laulo toisen, toisen puutti,
 30. Kolmannen perikokalla,
     Hankoja hawinnehissa,
     Keulakaarta käätessähän.
 36. Peräjuuren jatkoksessa,
     Kokkien kohentimilla.
   * Perälaian liitännässä,
     Wene konnan kokkapuussa.
 43. Niin sano sanalla tuolla:
     Tuolta saan sa'an sanoja,
     Tuhat wirren tutkelmoita,
     Joutsenen kynän nenästä,
     Aina allin kielen alta.
 52. Tappo parwen pääskylöitä,
     Joutsenia pitkän juonen,
     Lauman hanhia hajotti,
     (Hajotteli hanhikarjan)
     Ei saanut sanoa yhtä.
 66. Sai sieltä sata sanoa,
     Ne kaikki awuttomia.
 75. Astu tietä, astelewi
     Tuolle Tuonelan joelle.
 79. Sittä huuti huiahutti,
     Wihellytti wiuahutti
 82. Lapsi Kalman karpasoa,
 93. Muun surman murottamatta.
   * Muun surman musertamatta.
 99. Jo tunnen walehtelian,
     Ymmärtelen kielastajan;
   * Tuosta tunnen kielastajan,
     Tajuan walehtelian;
102. Tuoni suusta tupruaisi,
108. Rauta on mun manalle saanut,
     Teräs tuonut Tuonelahan.
117. Hurmehin norahteleisi.
128. Tulin turkkisi palaisi,
   * Tuli turkissa palaisi,
     Walkiainen waattehissa.
     Ei sillä wenettä saaha,
     Tuoa purtta Tuonelasta.
139. Wesin helmasi waluisi,
   * Wesin waattehet waluisi,
     Waahtena walahteleisi.
   * Wesi waatteista waluisi,
     Helmoista herahteleisi.
   * Waahti parrasta waluisi,
151. Jo wainen walehtelinki,
     Täytywi tosin sanoa:
172. Tuonen tyttäret toruwat,
     Lapset Kalman kalkuttawat:
     Ei täältä wenehet joua,
     Eikä suorru soutajamme.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Tohti toisiksi ruweta,
     Ruohti muuksi muutellate,
     Kiwenä wetehen wieri,
     Sarana saraikkohon.
       Tuonen tyttöset toruwat,
     Tinarinnat riitelewät:
     Äiä on tänne tullehia,
     Waan wähän palannehia;
     On meillä kotona tytti,
     Rautalangan ketreäjä;
     On meillä kotona poika,
     Waskiwerkkojen kutoja
     Tuohon Tuonelan jokehen,
     Manalan alusmajahan,
     Ettet pääse päiwinäsi,
     Selwiä sinä ikänä.
178. Satasormi Tuonen tyttö,
   * Tuonen tyttö rautasormi,
     Rautasormi, rautanäppi,
182. Keträsi sykysen nuotan,
184. Kiwen kirjawan siwulla,
     Paaen paksun palliolla.
   * Korwalla tulisen kosken,
     Pyhän wirran pyörtehessä.
186. Tuonen poika rautasormi,
     Rautasormi, rautanäppi,
     Jok' oli kuollehen näkönen,
     Kaonnehen karwallinen,
     Jo kuto sykysen nuotan,
207. Sanan wirkko, noin nimesi:
     Täm' ei mies Manalle joua,
     Tukkapitkä Tuonelahan;
     Mato joutaoon Manalle,
     Lyhyttukka Tuonelahan,
     Ilman tauin tappamatta,
     Oman surman ottamatta,
     Muun surman musertamatta.
209. Meni mustana matona,
214. Mateli matona werkot,


     Kymmenes Runo.

 12. Suussa Anterwo Wipusen,
   * Suussa Angerwo Wipusen,
 15. Hempu heiluteltawata,
 16. Neki matkoja pahoja;
 18. Naisen neulojen neniä;
 20. Miehen miekkojen teriä;
 25. Kuni muinosen musikan
     Eli kurjan palkollisen.
 30. Ohoh taitawa takoja!
 35. Lai syämehen teräkset,
     Pane päälle meltorauta;
 39. Watsasta Wironi wanhan,
 43. Kauan kalkkisi kaonnut,
   * Kauan Antero kaonnut,
 50. Juoksi juonen ensimmäisen
   * Juoksi juonen heikutteli
 52. Astu toisen tolkutteli
 54. Kolmannenki kelkytteli
 58. Kauan lehossa lewännyt;
     (Lewossa, liewossa, mannussa)
 59. Kaswo suusta kaunis ruoho,
     Kielestä helewä heinän
     Wenehaapa hampahista,
     Leuoilta lewiä leppä,
     Niskasta niherwä kuusi,
     (Kulmista kumia kuusi),
     Päältä pensiä petäjä.
 71. Wenehaawat hampahilta,
     Otsasta orawikuuset,
     Päältä pensiät petäjät.
   * Jaloilta jalon petäjän.
 74. Syösti rautasen korennon,
     Pisti pään teräksisimmän.
 89. Torkahti jalansa toisen,
     Waapahti wasempuensa
     Suuhun Antero Wipusen,
 90. Mahtipontisen powehen;
103. Lyöä helkähyttelewi,
110. Jo sit' on jotaki syöty,
112. En ole syönyt taan näöstä;
115. Rauan karstat karkelewi
416. Emmo Wäinölän wasikka,
     Ulappalan umpisilmä
     Eli kantus Kalewalassa,
     Jotta helpon heittäsimmä,
     Muunne muuttaisin majani.
421. Lähen konna koukuistasi,
     Maksoistasi maan wenyjä,
     Kun sanot sa'an sanoja,
     Tuhat wirren tutkelmusta.
444. Ennen eukon neuomia,
     Kehräwartta kiertessänsä,
     Wäätessänsä wärttinätä.
     Laulo muitaki sanoja,
     Otetuitansa omia,
     Tiepuolista tempomia,
     Kanarwoista katkomia,
     Risukoista riipomia,
     Wesoista wetelemiä.


     Yhestoista Runo.

  7. Rakenteli laiwojansa,
     Kun kuki sukimojansa,
     Itse ilmoin luomiansa,
     Laulo wenosen wesille,
     Laulo päälle purjehia.
 13. Karahkoita kankahalla,
 18. Somerta sirottamahan
     Wenehellä waskisella,
     Melan koukkupään nojassa,
 24. Satalaita lainehtiwi,
 27. Kawe ilman kaunis impi,
 29. Aina poukkujen pesiä,
     Räpähien räimittäjä,
   * Aina sotkulla asuwa,
     Waattehia walkasia,
     (Räpäleitä räiskyttäjä),
     Rannalla meryttä wasten,
     Wasten merta hiuennutta.
   * Laisen laiturin nenässä,
     Siwulla sinisen sillan,
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen.
     Sepä kuuli kuusoalta,
     Kaheksaltaki karehti.
 36. Kahen puolin kaikki paikat,
 42. Kun sa ollet hanhikari,
 45. N. s. l. lewitö (lewiös, lewiä),
 47. Kun lienet kalanen kari (kare)
 50. N. s. u. ureu (uretu),
 52. Kun ollet kiwinen kari,
 55. W. p. wetele (wetelös, wetäköö),
 57. Kun ollet isoni pursi
     Eli weioni wenonen,
 59. Niin kohin kotihin kännys,
 61. Kylin muita walkamoita.
 68. Niin sä lähene lähemmä,
   * Niin perin kotia käännys,
 74. Jo kohin kotia käänty,
     Perin muille walkamoille,
   * Ja perin kotia käänty,
     Kohin muita walkamoita,
 81. Kysytteli, lausutteli:
 83. Suorihet suwannon sulho,
   * Urkenit uwentolainen,
   * Ulkosit uwantolainen,
 86. Läksin kuujan kuullantahan.
     Lohen suuren pyyäntähän,
 94. Muin ennen minun isoni,
     Toisin waltawanhempani,
 96. Läksi lohta kuultamahan,
 93. Oli werkkoja wenonen,
     Laiwan täysi laskimia,
     Pian täysi tarpomia,
106. Läksin joutsenen joruhun,
     Pitkäkaulan katselohon,
   * Läksin sorsien hakuhun,
107. Satasiipien samohon,
123. Hywä koira kahlehissa,
124. Koira kierti rannan kierät,
   * Rakki rantoja samosi,
129. Tule neiti purteheni,
     Weäte wenoseheni,
138. Wenosi wesien wieä,
144. Ja wainen walehtelinki,
     Joutawia juoruelin;
     Läksin neittä Pohjolasta,
     Impeä Imantolasta;
     Kun on neiti Pohjolassa,
     Impi kylmässä kylässä,
     Kiitti puoli Pohjan maata;
     Lihan läpi luu näkywi,
     Läpi luun yin näkywi.
154. Kun tunsi toet sanomat,
158. Noita tuuli tuuwitteli,
     Ilman lieto liikutteli
     Rannalla meryttä wasten,
     Wasten mertta hiuennetta.
160. Pian juoksi matkan pitkän,
     Wälehen wälin lyhyen.
     (Wälehen wälit samosi).
164. Ohoh seppo weikkoseni,
163. Kolmet korwaskoltuskaiset,
   * Kolmet korwarenkahaiset,
173. Talwen talliorittasi,
     Syli syttä hartioilla,
     Waaksa muulla wartalolla,
     Kyynärä kywentä päässä,
     Kortteli kowa nokea.
176. Otetahan sun omasi;
   * Otetahan ostettusi;
180. Wuosin kaksin kaupittusi,
     Kolmin wuosin kosjottusi;
190. Wasara waju käestä,
192. Kulta kiehu kattilassa,
     Kulta tuhkahan tuhertu,
     Lietehen hywät hopiat,
202. Jolla (josta) p. pesemme,
     Pulmonen puhastelemme,
211. Puuhusilla pikkusilla,
212. Kanto wettä kaiwosesta,
   * Kanto wettä kauhasella,
     Wettä tiiskillä tiputti,
215. Lempiwastan liehautti,
216. Lati pikkusen poroa,
     Lipiäistä liuotteli,
     Yhen kynnen mustukaista,
     Kynnen mustan (päällä) seisowaista.
222. Sa'an lukkoja takowi,
     Tuhannen awaimia,
225. Yhen kalan kiehuessa.
226. Siitä peipponen peseksen,
     Maan walio walkoaksen,
     Suoriksen suwannon sulho.
     (Sueksen urosten sulho).
230. Saipa kaswot kaunihiksi,
     Puhkesi punaweriksi,
     Tuli tuntemattomaksi.
240. Tuoppi kauhtana kaponen
242. Wyöhyt kullan karwallinen
244. Saaos saapka sen näkönen,
   * Saa saapka soasta saatu,
     Tuhannesta tukku tuotu;
     Pane warsa waljahisin,
     Puna puikkojen etehen.
256. Laski helmillä hewoista,
   * Laski wirkkua witsalla,
     Läksi wirkku winkumahan.
265. Linnan lusku luukutteli,
     Perän peltohon sysäten,
     Hännän maahan torkutellen;
266. Sano Pohjolan emäntä:
     Oi on piika pikkarainen,
     Kylän paras palkkalainen,
     Käyppä, joua katsomahan,
270. Käwi tyttö katsomahan,
     Waajon päähän pästyähän,
     Itse noin sanoiksi wirkki:
     Tules maammo katsomahan,
     Ajetahan kirjokorjin j.n.e.
288. Käyös renki katsomahan.
297. Maan walio waikutteli,
299. Hännän maahan torjutellen.
301. Ei halli wiatta hauku,
     Peni syyttä syyhättele,
310. Jo taisi pian tajuta,
     Jo ylenki ymmärrellä,
317. Ulkopuolen uuhen lahta.
334. Nenätse utusen niemen,
     Päitse saaren terhenisen,
339. Ku soutaa punawenehin,
   * Ku soutaa punasin pursin,
     Perätse utusen niemen,
     Taatse saaren terhenisen,
340. Punasella purjehtiwi,
344. Saapi purrella eloa,
   * Saapi sammulla eloa,
   * Alus on täynnä aartehia.
349. Wanha neuossa warakas,
     Nuori työssä nopsahampi.
351. Niin neiti paremmin tiesi,
     Asiansa arwaeli,
     Sanowi sanalla tuolla:
     Ei oo neiti antaminen,
     Tahi tyttö työntäminen
     Korjahan joka kosian,
     Joka miehen mieltä myöten.
354. Ei neittä rahoilla saaha,
     Eikä kullalla kosita,
362. Siitä tultihin tupahan.
     Kysy Pohjolan emäntä:
     Mitä wierahat sanowi?
     Tuop' on wiisas Wäinämöinen
     Itse eillä ennättäwi:
     Läksin neittä kosjomahan.
   * Laulo lapsi lattialta,
     Imewäinen istumalta:
     Pois pojat, ulos urohot,
     Pihalle pisimmät miehet
     Rinnuksia riisumahan,
     Rahkehia raastamahan.
382. Wanhoa en warsinkana.


     Kahestoista Runo

 12. Lempo wasta wakoeli,
 31. Pani kyitä kytkyehen,
     Kääreisin käärmehiä,
     Rautasihin renkasihin,
     Witjohin teräksisihin,
 43. Panet karhut kahleisin,
 45. Tappo tammat tanhuilta.
   * Kaato tammat kankahilla.
 53. Karhut rautakahlehisin,
 65. Kun saat Pohjolan joesta
     Hauin hirmuhampahisen,
     Kalan suuren miesten syöjän
     Anopille antehiksi.
 74. Pahoin huoliksi panihen
     Ilmariselle sepolle,
     Takojalle tarkimmalle;
     Tohti toisiksi ruweta,
     Ruohti muuksi muutellate,
     Laati kokon kopristansa,
     Itsestänsä iskulinnun;
   * Ottawi kokolta koprat,
     Linnulta lihan pitimet,
     Hawukalta haarottimet;
 96. Selkä seitsentä wenettä.
   * Selkä syltä seitsemättä.
 98. Kohotellen ilman koira,
141. Jo kokko kohotteleksen,
142. Ween wenkalen wetäsi,
145. Niin nosti kynime kokko,
     Nosti suuren suomuhauin,
     Kohotteli korkialle,
151. Pitkän pilwen laian päälle,
     Ylähäksi taiwahalle;
153. Siinä riipo rintapäitä,
     Siinä maisteli makua,
     Ruuatt' on korwa kilpiäwi,
     Watsan warsin halki laski.
154. Taiwan kannet kallistihen,
162. Ei tunnu wesi weelle
     Hauin suuren suomuloista,
     Eikä tunnu maa maalle
     Linnun liian lentimiltä.
176. Tulkohon ikuinen tuoli,
     Istunpölkky polwuhinen
183. Joko neiti annetahan,
     Tytty täältä työnnetähän?
192. Kun söit koira saalihisi,
198. Kokki suolansa kokewi,
     Makiansa maistelewi.
   * Kokki ruokansa kokewi,
200. Saanni Tuonelan joesta,
207. Paniaksi päänaluen,
     Jalkoien jaksajaksi.
     Sillon Pohjolan emäntä
     Anto oman tyttärensä
     Ilmariselle sepolle,
     Takojalle tarkimmalle,
     Sanan wirkko noin nimesi:
     Mistä tiesit teutamoinen j.n.e.
220. Sillon seppo Ilmarinen
     Itse tuon sanoiksi wirkki:
     Siitä tiesin teutamoinen j.n.e.
221. Lapsi pieni lausutteli:
225. Kuulu kullalta metsältä,
     Hopehelta hongikolta;
     Ei sen koirat koissa maattu,
     Pennut pehkussa lewätty,
     Haukku koirat korkiasti,
     Sinisen salon sisässä,
     Korwen kuulusan koissa.
225. Hopehilta lainehilla,
   * Lakehilta lainehilta,
229. Saksan salmilta sywillä,
     Ulapoilta aukeilta.
   * Wienan päälliltä wesiltä.
242. Aikawihkon antajoa,
   * Tulewata tuttuansa,
     Kuuluwaista kultoansa.
247. Kuuli kukon laulawaksi,
250. Niinp' on suihki sukkulainen,
     Kun kärppä kiwen raossa,
     Niinpä piuhko pirran pii'it,
     Kun tikka puun kupeessa,
     Niinpä käänty käärilauta,
     Kun orawa oksapuussa.
260. Laatikaame pieni pirtti,
270. Hyw' on heponen salata,
   * Parempi hepo salata,

270. Toiset runot kertowat Wäinämöisen mainitut työt
     tehneen ja neien perinneen, waan Ilmarisen
     itsellensä kullasta takoneen.


     Kolmastoista Runo.

  1. Päiwilä pitoja laati,
   * Pohjola pitoja laati,
     Sariola juominkia,
 13. Hämehessä härkä synty,
   * Kaswo härkä Kainuhussa,
   * Kaswo härkä kaunihisti,
     Liho mulli liiotenki,
 17. Keski lehmojen wasoja,
     Häntä torkku Torniossa,
     Pää pääty Kalewalassa,
     Jalan astu Aunuksessa,
     Jalan toisen Torniossa,
 22. Neljäs laajassa Lapissa;
     Söi se heinät hettehistä,
     Selkä pilwiä siwupi.
 23. Päiwäkauen pääsky lenti.
 25. Kuukauen orawa juoksi
 26. Härän selkäluuta myöten
   * Härän häntäluuta myöten,
     Hätäsesti päähän pääsi;
     Kesän kärppä kääntelihen
     Yhen kytkyen sialla.
 32. Sonnin maahan sortajata,
   * Sonnin suuren tappajata,
 34. Kauhiasta Karjalasta,
 41. Wirokannas kaatamahan;
 43. Mustat silmät muljautti,
 45. Palwanen pajuille pääsi,
     Wirokannas witsasille.
 55. Siitä meni toisen kerran,
     Ukko hammasta hiowi,
     Ruhto niskahan rutosti,
     Sorti sonnin polwillehen j.n.e.
 63. Mies nuori merestä nousi,
 71. Part' on rinnoilla eessä,
 78. Sonni kaunis kaatajansa.
 81. Wäänti härän polwillehen,
     Siitä käänti kylellehen,
     Kylellehen, selällehen.
     (Tuosta työnti selällehen).
 83. Saipa siitä saalihiksi.
 84. Wähä on saatu saalihiksi.
 88. Kuuta kuusi leiwiskätä,
 92. Pani otraista olutta
     Puisen uuen uurtehesen;
     Ku on kanto kauhasilla,
     Ku on tiiskinä tiputti,
     Se on kaunis Kaukomieli,
     Hänpä määrillä mäkäsi,
     Hänpä kanto kaksin määrin
     Omiansa otriansa.
 99. Niin huhu humala puusta,
   * Huhusi humala puusta,
100. Wesi kaiwosta sywästä,
   * Wesi Juortanin joesta,
103. Millon yhtehen yhymmä!
112. Talwi pantihin olutta,
121. Kaiwahtawi ulkokansa,
128. Pieni ois soan sawuksi,
129. Suuri keittowalkiaksi.
   * Suuri paimenen paloksi.
130. Pantihin olutta talwi;
135. Kolmesta jywästä otran,
     Kahesta humalan päästä.
143. Kawon kaljan käyttimeksi.
148. Mitä tuosta syntynehe,
     Kun olisi henki saatu.
157. Hywän muorin hyppysissä?
160. Osmotar oluen seppä,
     Kapo kaljojen tekiä
     Hiertelee, hykertelewi,
     Hiero kaksin kämmeninsä,
     Hykerti käsin molemmin;
   * Hiero kahta kämmentänsä,
     Hykerti molempiansa,
     Reisillähän reikutteli;
     Hiero walkian orawan.
164. Sano tuon on saatuansa:
     Orawani wästäkäinen,
     Puun puria puhtukainen!
     (Kummun kukka kultaseni!)
172. Mäki poikki, toinen pitkin,
     Kolmansi wähän witahan;
   * Salo poikki, toinen pitkin,
   * Siell' on kolme korpikuusta,
     Neljä puuta petäjäistä;
     Nouse kuusehen norolla,
     Petäjääsen kankahalla,
176. Katkoos käpyä kolme,
     Päitä lehwän leikkaellos,
   * Tuo käpönen tullessasi,
   * Käpy hiero kynsihisi,
     Kääriös käpälehesi,
182. Pian juoksi matka joutu,
     Wäleä wälit samosi,
194. Otti kuusesta käpyjä,
     Petäjästä helpehiä,
     Ne kanto kawon kätehen,
     Wei olalle Osmattaren.
201. Kapo kaato kaljahansa,
202. Eipä nouse nuorten juoma,
     Ylene kawesten kalja.
   * Ei kaswa kawetten kalja,
     Eikä juokse miesten juoma.
203. Eikä kalja käyäksensä.
   * Juoma nuorten nostoksensa.
227. Orpolastansa opetti:
232. Joki poikki, toinen pitkin,
     Kolmansi wähän witahan,
     Pohjon Peltojen perille,
234. Jossa tammat tappelewat,
     Orihit tasan panewat;
     (Tasan ottawat orihit,)
236. Rautasella kalliolla,
     Wuorella teräksisellä,
   * Koprin hiiwoa kokoa,
241. Rinta kulta riehätellä;
252. Walu kuona konnan suusta,
     Kino ilkiän kiasta,
   * Waahti juoksi warsan suusta,
     Kuona otsasta orihin,
   * Juoksi kuona tamman suusta,
     Waahti leuoilta orihin,
266. Waka wanha Wäinämöinen
     Warsin päätänsä kohotti,
     Keksi mustasen merellä,
     Sinerwöisen lainehilla.
     Siellä kyyt olutta juowat,
     Maot hierrettä wetäwät;
     Sen tähen emäntä rukka
     Wähemmin olutta saapi,
     Kun on kyyt olosen juowat,
     Maot wiertehen wetäwät.
290. Meri poikki, toinen pitkin,
     Kolmansi wähän witahan,
292. Tuurin uutehen tupahan,
     Palwosen laettomahan.
   * Tuirin uutehen tupahan.
310. Siwull' on simanen heinä,
     Mesiheinä helmoissansa,
   * Ompa neien pääriwoilla,
     Ompa heinä kolmisyrjä,
311. Wyöllänsä simanen heinä,
319. Kanto mettä kaulassansa,
     Mettä kaulansa rajassa,
325. Yleni kawetten kalja,
328. Tahto taari tyyräellä,
     Kahi kultanen kuhata.
336. Tapin waskisen taaksi,
341. Laulajani laitteleisi,
   * Laulajani lainehtisi,
349. Muu kala karehtiaksi,
   * Muu kala murehtiaksi,
351. Kalassa karehtiata,
358. Susi poika Loiramoisen
     Sep' on laululle rupesi,
     Töille wirtten työntelihen;
     Ei suessa laulajata,
359 1/2. Kaswawa karehtiaksi,
361. Kalsussa karehtiata,
363. Kielen kanta kammeltunna.
   * Kieli suuhun kimmeltynnä.
363. Kun ei jouwu juojoani,
     Juojoani, syöjöäni,
     Kun et laita laulajata,
     Katsone karehtiata,
372. Katkon päältä wannekaaret,
     Ulos tappini lähetän.
376. Päiwiläp' on ilman ukko,
382. Rammatki, rekirujotki,
     Sokiatki, waiwasetki,
390. Kauko on kaikitse torasa,
     Weitikkä werien luona.
   * Se on weitikkä werewä,
     Se on kaikitse torasa.
394. En tunne Ahin kotia,
     Enkä Kaukon kartanoa,
     Miss' on weitikkä werewä,
     Kussa kaunis Kaukomieli?
402. Lemmen on lahen perällä,
404. Silmä kiero, toinen karsas,
     Leuka pitkä, suu lewiä,
416. Maisin köyhiä kuletti,
419. Eipä kutsunt Kaukomieltä,
     Tahi lieto Lemminkäistä.


     Neljästoista Runo

  1. Pääsi Päiwilä pitohin,
     Hywä joukko juominkihin.
  4. Kumu kuuluwi kujalta,
     Iso rannalta ratsina.
 11. Toiwoin tuulen tuntewaksi,
 13. Meren rannan roiskawaksi,
 15. Eipä tuuli tuullutkana,
     Pino pysty wierrytkänä,
     Meren ranta roiskahtanna,
     Someret karehtinunna;
 20. Wäki tulewi tuhansin,
     Saoin kaksin käänteleksen.
   * Wäki tulewi tukulla
     Saksan salmilta sywiltä,
     Wienan päällistä wesiltä,
     Ulapoilta aukeilta.
 24. Hywän rahwahan rajassa.
 26. Tuntuwi wäwy wäestä:
   * Tuntuwi wäwy tulewa:
 29. Tantsiwalla kaprehella,
     Lentäwällä liepehellä.
 37. Ja wäwy pihalle saapi,
 45. Rinnuksia riistomahan.
   * Rinnuksia riipomahan,
     Laskemaan wäwyn oroa.
 51. Kylän naiset kyyhkyläiset!
   * Ohoh piika pikkarainen,
     Kylän palkattu kasakka!
     (Kylän pantu palkkalainen.)
 57. Wiekööte wäwyn oronen
     Piehtaroille pehmeille,
     Tasaselle tanterelle,
     Kultaselle kuomikolle,
 67. Waskisesta wakkasesta,
   * Waskisesta kaasiesta,
     Pyhäsestä pyörtehestä,
     Kussa kala kultanen kutewi,
     Maimat maalle pilkehtäwi.
 70. Alta helpiän petäjän.
 72. Pestyin otrin, lestyin lehwin,
   * Lestyin otrin, pestyin kakroin,
 77. Takaselle tanhualle,
   * Tanhuoon takimmaisehen,
   * Takasehen tanhuohon,
     Ylimmäisen soimen päähän,
 81. Siiwootes wäwyn oronen
     Kultasista koltsahista,
 89. Otsiseinän ottamatta,
 91. Kamoan kohottamatta,
 97. Yht' on päätänsä pitempi
     Wäwy kaikkea wäkeä.
114. Oli lapsi lattialla,
     Laulo lapsi lattialta:
     Jopa tääll' on penkit pesty,
123. Siwuseinä on sirkan luista,
127. Orsi on osman olkaluista,
131. Lattia wesin walettu,
134. Penkit pienistä kiwistä.
135. Uuni on waskesta walettu,
     Saatu pankko paasiloista,
     (Pankko saaren paasiloista,)
     Karsina kapehen luista.
143. Kohin kullaista rahia,
     Rinnoin ristirahwahasen.
164 1/2. Mustentaa wäwyni silmät.
   * Mustuttaa wäwyni kaswot.
174. On kun kulta kotsahaiset,
170. Kylän naiset kyyhkyläiset,
185. Ompa tuopin totta tehä,
188. Siman haarojen sisästä,
221. Pahanko panin oluen,
     Wainko keitin wiinan wienon;
227. Kukapa tässä kukkujana,
     Kenkä kielin laulajana,
244. Huomenemme huokiaksi.
247. Tahi suuressa su'ussa,
249. Ku saisi käen kätehen,
   * Saajoa käen kätehen,
     Lihan toisehen liha'an,
264. Jälestä parantelewi.
296. Kansassa kasuawassa.
306. Kaljat koskena kohoa,
   * Wiinat wirtana wilata,
308. Kaunehissa kartanoissa,
366. Sitte huusi huiahutti
     Tuossa Tuonelan joessa:
     Tuo wenettä Tuonen tytti,
     Lauttoa Manalan lapsi.
       Tuonen tyttäret toruwat K. IX: 85
     -- -- -- -- --
     Toki ma sanon toetki,
     Jos wähän walehtelenki:
     Olin Pohjolan pioissa,
     Sariolan juomingissa,
     Parahina laulajina,
     Tietäwimpinä runoina.
     Laulon päiwän, laulon toisen,
     Niin päiwänä kolmantena
     Rikkohen reki runoilta,
     Jalas taittu laulajalta,
     Kapla koiwunen kalahti,
     Jalas paasinen pakahtu.
     Läksin Tuonelta oroa,
     Manalalta wääntieä,
     Reen uuen laatiani,
     Ratsun on rakentoani.
     Tuo wenettä Tuonen tytti,
     Lapsi Kalman karpasoa.
       Tuonen tyttäret sanowat,
     Kalman immet kolkuttawat:
     Paljo on tänne tulleheita,
     Wähän täältä lähteneitä.
       Sillon wanha Wäinämöinen
     Meni mustana merehen j.n.e.
369. Koprin käärin kokkaroissa,
376. Silotellen siian päitä.


     Wiiestoista Runo.

  1. Jo oli wiikko häitä juotu,
     Toinen pietty pitoja,
 12. Pirtin pienen puhtautta?
 13. Et issu ison hywyyteen,
     Et emännän armauteen, j.n.e.
 18. Nuoren neien armahutta,
 20. Kanamarjan kauneutta.
 24. Walmis walwateltawasi;
 26. Puoli palmikoitsematta.
   * Toinen palmikoittawalla.
 31. Wast' on käsi hiemotetttu,
   * Hia on toinen hiemotettu,
 38. Toinen kengitettäwänä.
 46. Wiikon wiipy, kauan wuotit,
     Et enämpi wuottanekkan,
     Jo nyt alli annetahan,
     Kanawarsi kaimatahan,
     Kaswatin kun kananpoian,
     Sorsalinnun suorittelin.
 48. Mene nyt myöten myöty neiti,
   * Mene nyt myöen m. n.,
 52. Kiiwas kihlan otantahan.
   * Kiires kihlan otantahan.
 56. Kun lait kautun kaupan,
 61. Emosi elämämailta,
   * Oman emosi elolta,
     Kantajasi kainaloista.
 74. Käyä päiwäksi käkesit,
     Tahi kuuksi kulkewasi,
 84. Polweksi emon elolta.
 94. Silta lautoa lewempi,
108. Noinpa polonen pakisin:
139. Mitä liekkän mieli muien,
152. Ellös ollo milläskänä,
154. Ei sinua suolle wieä,
     Eikä ojalle oteta;
158. Se on seppo sen mokoma,
     Wielä taitawa takoja.
159. Taitawaisimman takojan.
171. Warpa wartalon sukaillut.
174. Ompa tällä sulhasella
194. Ompa kuusin kultawöitä,
     Wiisi willaista hametta,
     Neien nuoren wyötelläte,
     Hanhuen hamehtiate.
     Ompa tällä sulhasella
     Telat täynnä tynnyriä,
     Tynnyrit olutta täynnä,
     Juoa jouten ollessasi,
     Kielin mittaellaksesi,
     Kyllin syöä, kyllin juoa,
     Kyllin antoa kylälle.
197. Länkilöille lekkumassa,
218. Jos talo epätapanen,
     Talo tapoja kysywi,
     Jospa mies epäpätönen,
     Mies on mieltä koittelewi.
224. Anopin lihaista kieltä,
228. Akka karhu kiukahalla,
230. Nato nauloina pihalla;
244. Elä suihki sutsunatta,
246. Eläkä räimä rätsinättä,
   * Eläkä räihkä rätsinättä,
247. Elä kengättä kehäjä.
   * E. k. kemaja (kepäjä).
259. Lattia joka pyhäksi.
263. Aina tuolilla asua,
     Eikä pestyn penkin päässä.
294. Suuren leiwän leipojaksi,
     Leiwän paksun paltehille,
     Jauhopuuron partahalle.
305. Neuo sie meiän kanoa,
     Opastellos orpolasta
     Witsasella willasella,
     Ruoskuella ruokosella;
     Ellös raipalla rapaja,
     Nahkasiimalla siwalla;
     Wiel' on wiisi weljeänsä,
     Seitsemän emonsa lasta,
     Jänön jälen polkiata.
322. Koiwu korpinotkelmasta,
352. Aina pään pesemistäsi,
     Enemmän imettämistä.
357. Joien ma keralla kaswon.
381. Katajat kataikoilla,
     Terwaskannot kankahilla,
383. Kaikki weessä puun wesoimet,
     Lepän lehet, koiwun kuoret,
     Hongan oksat, kuusen juuret,
     Kaikki jättelen hywästi,
     Kaikki toiwon terweheksi.
390. Käs' on kirjokintahissa,
392. Jalk' on toinen jalaksella,
     Toinen reisien wälissä.
   * Jalk' on saksan saappuessa,
     Toinen neien reittä myöten.
399. Niin tuli jänön jälille;
419. Niin tuli rewon jälille;
427. Rewon poika rellitellyt.
439. Niin tuli jälille karhun.
   * Niin tuli suen jälille.
446. Susi on tästä poikki juossu,
     Hukka huhtonut ylitse.
451. Suen juoksewan jälillä,
     Aina käyän askelilla,
460. Syöt sie liemettä lihoa,
     Apat werta kauhasetta.


     Kuuestoista runo

  2. Jalan isku iljankolta,
   * Kuulu suotta ruoskan roiske,
   * Loitos kuulu airon loiske,
     Wiikon witsasen hamina,
  5. Itse Ilmolan emäntä.
     Oli ulkona olia,
     Loi silmänsä luotehelle,
     Käänti päätä päiwän alle,
     Keksiwi wenon wesillä,
     Satalaian lainehilla:
     Se on poikani wenonen,
     Poian pursi purjehinen;
 16. Miero nuorta morsianta,
     Lapset marjaista mäkeä,
 22. Kohti näitä walkamoita,
     Ilon saamille teloille,
     Weljen weitsin wuolemille;
 29. Lato täysi, laiwa täysi
     Tinapäitä neitosia;
     Lato täysi, laiwa täysi
     Sukapäitä sulhosia.
 41. Piilotitko pystyn tiinan,
   * Pirrotitko pissun tiinan,
   * Politko poikki neien lemmen,
     Olitko suin sulassa woissa,
     Koprin k. kakkaroissa, K. XIV. 368.
 46. Tulewalta weioltani;
     Helmass' on heliä heinä,
     Tinarinta rinnoillansa.
 50. Oron jouten juosseheksi?
   * Wenon suotta soutawaksi?
 52. Weno suotta souatellut;
     Tuli weio, wesi läikky,
     Weno souti, airot wälkky,
     Pursi juoksi, ranta roikki.
 55. On mitä wenon weteä,
     Satalaian lasketella.
     Nouse nyt sotka soutimilta,
     Alli airoilta ylene,
     Hahut haapa tehtahilta.
 57. Nouse ilman nostajatta,
     Ylene ylentäjättä;
 60. Ihana (wihanta) ylentäjäsi.
 62. Pole jalka portahalle,
     Toinen rannalle rapaja;
 72. Weräjillä puhtahilla,
 85. Kynnyskyinä kääntelihen,
     Hienohelman hersajoa (hemmujaista).
114. Kainalwihkon kantajaista;
118. Piha pesty wierainesi,
120. Terwe sintsi täysinesi,
     Sintsi wierahaisinesi,
     Lautakatto kansoinesi!
125. Lakilauta lapsinesi!
148. Tyttönä ison tykönä,
     Neitona emosi luona,
150. Naisena anoppilassa.
152. Itse tuon sanoiksi wirkki:
     Kutsuseni, kuuroseni,
     Armas airojalkaseni!
     Oliko huokiat hopiat,
     Rahataskut tanterilla  j.n.e.? K. 308.
157. Jo oli kauan kaljat pantu,
     Wiikon otraset olunna,
199. Maltahia maistellessa,
     Samotessa saunateitä.
204. Sekä sormilla sowitti.
   * Siotteli sormillansa.
205. Hywän leiwän leipoeli,
     Hywän talkkunan taputti,
237. Hipiällä hiettömällä,
     Iholla alatsomalla.
     Pääll' on haahen haljakkainen,
     Alla maksan karwallinen.
242. Päällä haahen haljakkaisen;
244. Kirjokynnen kirjottama,
     Kesäuuhen uujusista,
252. Silmäripset simpsukoissa,
     Kulmat kullan solmuloissa,
253. Päässä pystynen kypärä,
   * Päässä saapka sahmattainen,
256. Läpi metsän läiköttäjä (lääpöttäjä).
271. Saksan salmilta sywiltä,
     Sungun suurilta wesiltä.
277. Kaswo maasta mansimarja,
     Punapuola kankahalta,
284. Suuhun sultsina menewi,
     Käsin kääri kakkaraiset,
280. Se on kullalla kuottu,
     Hopialla huoliteltu.
290. Wesilintu wierewillä.
   * Wesilintu wierukoilla.


     Seitsemästoista Runo.

  5. Satasarwella härällä,
     Tuhatpäällä tursahalla,
  9. Kuulewi kumun mereltä,
     Jalan iskun iljankolta;
 11. Tuonne Pohjolan pitohin,
     Salajoukon juominkihin.
       Kataluutta Kauko itki,
     Weitikkä osan wähyyttä
     Ahti aitan pieneyttä.

(Obs. taitais olla parempi alkaa tämä runo:)

     (Ahti saarella asuwi,
     Kauko niemen kainalossa;
     Kataluutta Kauko itki,
     Weitikkä osan wähyyttä,
  5. Ahti aitan pieneyttä.
     Oli pellon kyntämässä j.n.e.)
 47. Tuo tänne sotisomani,
   * Hae sukkani, saa rätsini,
     Haeppa warwashattarani,
 63. Lähen Päiwilän pitohin,
     Jumalisten juominkihin.
 67. Häissä sotkieltawani,
     Häissä heimakoiltawani,
 69. Iso käski, emo kielti,
 74. Kutsumatta kutsuloihin:
 79. Hywä wieras kutsumatta;
     Hywä ilman lykkelewi;
100. Pääset tietä pikkaraisen,
     On tuossa tulinen koski,
     Kolm' on luotoa kosessa,
     Kolmin koiwut luotoloissa,
     Kolmin kokot koiwuloissa,
     Niillä suu tulin palawi,
     Kita kierein lämpiäwi;
103. Luowoss' on tulinen tammi,
     Latwassa tulinen kokko,
     Kokossa tulinen tursas,
104. Koiwussa tuliset oksat,
     Oksilla tulinen kokko,
110. Päiwät kynttä kriskuttawi,
     Pään waralle Lemminkäisen,
     Kaukomielen kaulan päälle.
114. Kyllämä sihen tuuman tieän,
     Mutkan muistan, keinon keksin,
     Laulan leppäsen wenehen;
119. Eilläni samoamahan;
122. Koprista kokon tulisen,
129. Sywä on hauta kaiwettuna
     Päässä sillan Pohjolaisen;
     Sinne on saanut saan miestä,
     Hukkunut tuhan urosta.
135. Tulialle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle.
139. Kylässä kylyt paremmat,
     Mieron lauat lauhkiammat.
141. Teen minä lumisen miehen,
     Uron hangesta hotasen,
167 1/2. Kääry suuri käärmehiä
     Eessä portin poikkipuolin,
174. Käärmehet kähähtelewät,
     Ylös kielin kiehahtawat
187. Kyyt kytken, maat waljastan,
   * Panen kyitä kytkyehen,
     Kääreisihin käärmehiä,
     Rautasihin renkasihin,
     Witjohin teräksisihin,
   * Otan weitsen wierestäni,
     Tupestani tuiman rauan,
     Sillä matoja siwallan
     Wiieltä witsaswäliltä,
     Seitsemältä seipähältä,
188. Satuloin sa'an matoa,
207. Hiitolan weräjän suussa,
   * Weräjillä wastahasi,
223. Jott' en wielä jouakkana
     Suuhun Untamon susien,
234 1/2. Waimot waskiwaljahissa,
     Tyttäret tinasiloissa,
     Poiat puolisaappahissa,
249. Mäki on täynnä seipähiä,
     Piha täynnä pistetyitä,
     Ne on täynnä miehen päitä,
     Yks' on seiwäs ilman jäänyt
     Pään waralle Lemminkäisen.
250. Tuhat pystössä pihalla,
252. Yksi seiwäs päätä wailla;
255. Sano lieto Lemminkäinen:
     Kyllämä sihen mutkan muistan,
     (Otan kallon kuollehelta,)
     Pään mäkäsen menneheltä,
     Toisen tuiki tullehelta,
     Senki seipähän nenähän.
257. Päin seinähän sysäsi,
278. Jo on lähteä käkewi,
235. Owen pihtipuolisessa,
     Rengin riisuntasialla,
     Kintahan kirwottimilla,
     Lakin päästä laskomilla,
     (Hatun harwon heittimillä,)
288. Lapseni, wakawuuteni!
293. Paremman parempi puoli,
     Äsken sinusta mies tulewi,
303. Istu puolella sialla,
312. Nousi maasta ratsahille,
     Kohta lähtewi koista,
     Luota entisen emonsa.
315. Koskessa tulinen luoto,
     Luowossa t. k. j.n.e. K. 104.
320 1/2. Höyhenet tulin waluwi,
328. Otti sulkia hitusen,
334. Laulo lauman tetrilöitä,
     Kolmin kerroin koppeloita
     Kulkkuhun kokon tulisen.
336. Tempo tetriä lehosta,
     Koppo koppelot mäeltä,
     Ne syöksi kokolle suuhun,
     Parwen tetriä panewi
     Kynsiin kokon kynimen,
     Waakalinnun warpahisin.
342. Tetret suuhusi sukase,
     Kesälinnut kielellesi,
     Koppeloiset kulkkuhusi.
343. Silmät luppahan lupise,
361. Mies on wanha taiwahinen!
364. Kolmas kohota koilta,
     Neljäs iätä iästä;
     Nepä yhtehen yhytä,
     Lomakkohon loukahuta,
     Sa'a hyytä, sa'a jäätä,
     Sa'a rauaista raetta
     Teräskangen kappaleita,
372. Nosti Ukko pitkät pilwet,
     Nosti pilwet luotehelta, j.n.e.
379. Sillä kylpi kuuman saunan,
     Kuuman saunan rautalauan,
     Wastan rautasen keralla.
386. Portit Pohjolan näkywät,
     Paistawat pahat weräjät.
   * Hiien ukset ulwottawat,
     Rautaääret ärwöttäwät.
413. Taisi tarhoa tawata.
467. Hieroa nutustelewi
472. Laulo lauman lampahia,
     Kinkon (kimpun) kieräwillasia,
     (Syöä Suomelan susien,)
     Sinne suen suimistella,
     Sekä karhun kaimistella,
     Sillä sulki suut sutosen,
     Karhun leukaluut lukitsi.
481. Saapkan päästä päästämille,
497. Etkä yötä ennen tullut,
     Etkä päiweä jälestä.
504. Häät juotu, piot pietty,
506. Kahwit kannuin mittailtu,
     Pikarit pinohin pantu,
     Kannut kanneltu kokohon,
     Tuopit tukkuhin lykätty.
520. Minä määrillä mäkäsin,
     Minä kannoin kaksin määrin,
524. Emmä liene lempi wieras,
     Kun ei tuotane olutta
     Tulewalle wierahalle,
     Saawalle käkeäwälle.
     (Wasta saawalle wäwylle.)
537. Tuotihin tulinen tuoppi,
     Tulta terwoa sisässä.
546. Kanto kaksiwantehella,
547. Hiiwa alla, waahti päällä,
     Keskellä olut punanen.
548. Kyy on keskellä asuwa,
     Käärme päällä käänteleksen.
   * Maot kiehuwat kesellä,
     Käärmehet kähähtelewät.
555. Kyy kitansa kätkeöhön,
     Käärme päänsä kääntäöhön.
   * Ruoka suuhun pantanehe,
     Rikka maahan luotanehe,
559. Otti ongen taskustansa,
     Wäkärauan wäskystänsä,
   * Otti weitsen ollastansa,
     Tupestansa tuiman rauan,
     Weti wettä weitsellänsä,
     Ristin weteli olutta,
     Maon halki, toisen poikki,
     Kolmannen wähän witahan.
   * Puhu kerran tuoppihinsa,
     Tuli kyytä kymmenkunta,
     Puhu toiste tuoppihinsa,
     Satakunta sammakoita,
     Puhu kerran kolmanenki,
     Tuopin tuojan Tuonelahan,
     Kannun kantajan Manalle.
     Joi olosen onneksen,
     Meen mustan (makian) mieliksensä.
571. Kun ei tuotane olutta
     Warawammalla käellä,
     Suuremmalla astialla.
     Enkän liene lempiwieras,
     Kun en saane kumppalia,
     Kunnollista kumppalia.
     Annettihin nuori neiti;
     Niin läksi kotihin tuosta,
     Neion mestasi merehen.
570. Laillisempata olutta,
578. Kaljoa rahan alaista.
579. Tuop' on Pohjolan isäntä
     Itse syöpi, itse juopi
     Päässä pöyän paiallansa,
     Aiwan aiwinaisillansa,
     Pian suuttu ja wihastu j.n.e.
585. Juomahan ween wetelän.
   * Juomahan wetisen lammin.
591. Suuhun Untamon sutosen.
594. Senki surmaksi jäniksen.
604. Paremmistaki pioista.
   * Häien juotua hywien.
618. Kummill' on pitempi miekka,
   * Kummin miekka mieluhumpi,
     Kenen kalpa kauhiampi,
     Senpä eellä iskeminen.
626. Olen kortta korkiampi,
     Waan oli miekka mieluhumpi,
     Kalpa paljo kaunihimpi
     Lietopoian Lemminkäisen,
     Senpä kuu kärestä paisto,
     Päiwä w. w. j.n.e.
632. Lyöpi lieto Lemminkäistä,
   * Ja lyöä yrittelewi,
     Osasi owihakahan,
     Maiskasi on maatitsahan.
637. Wainot waimosen seassa,
   * Seikat akkojen seassa,
639. Lattiat ripottelemma,
642. Ulkona weret paremmat,
     Kakaroilla kaunehemmat,
     Päässä heinän helpeämmät,
643. Kanarwoilla kaunihimmat,
646. Maholehmä tapettihin,
     Sen nahalla seisottihin.
653. Jopa taiat tarwitakki,
655. Tahi kaula katkiawi.
     Koita konna kalpoasi.
660. Ei oo tuosta tuon parempi,
     Eipä wuolet wermentänä,
     Wienyt warrasnahkoana.
   * Ei lipasst lihoakana,
666. Kawahutti Kaukomieli,
670. Laski pään on päältä olka,
     Kallon kaulalta siwalti,
673. Eli naurihin nawasta,
     Pään on pienestä kalasta,
     Ewän kaikesta kalasta.
677. Wiepi pään pojan polosen
     Tuonne Pohjolan tupahan,
     Siin' on pää pojan pätösen,
     Kuulu kultasen omenan;
     Tulkohon ikuinen tuoli
     Hywän Pohjolan pitohin,
     Salajoukon juominkihin.
695. Laitti lapset liikkehelle,
     Saatteli sanan kylälle,
     Kutsu miehiä kylästä,
     Kansoa monen näöstä
     Kaukomielen kaulan päälle.
697. Waskilautan päälaelle,
     Rautaruuhen jalkohinsa,
     Weestä wesomen nosti,
     Umpiputken lainehista,
     Syöstä miehen syömen kautta.


     Kaheksastoista Runo.

 52. Sit' olen pahoilla mielin,
     Kaiken kallella kypärin.
     Tuli työ, satu tapahtu
     Hywän Pohjolan pioissa,
     Weren juoksu juomingissa.
     Tapon miehen kun urohon,
     Paremmaisen itsiäni,
     Omani setäni poian,
 53. Pane ruoka ruttosesti,
 60. Terästäwät tuuriansa.
 82. Istu puolella sioa
     Astu puolella aselta
     Owen suussa orren alla.
 91. Karahkaksi kankahalle,
 92. Sano kaunis Kaukomieli:
     Jos menen männyksi mäelle,
     (Käsket männyksi mäelle,)
     Katajaksi kankahalle,
     Jo siinä tuho tulisi j.n.e.
 99. Rikenee noronen koiwu,
100. Pirttipuiksi pilkotahan,
   * Riihipuiksi pilkotahan,
101. Hakatahan halmemaiksi,
102. Mene marjaksi mäelle,
114. Satasilmiä kutowi,
     Werkkoloita walmistawi
     Nenässä utusen niemen,
     Päässä saaren terhenisen;
     Wiepi werkkoja wesille
     Surmaksi kalasen karhin.
119. Metsän karhun kartanolle,
130. Kussa kuollo kohtajaisi,
     Paha loppu loukahtaisi.
143. Sanon ma hywänki paikan,
     Kussa piiltä pillomuksen,
     Paeta pahan tapasen,
     Kun wannot walat ikuiset
     Ei eneä sotia käyä,
162. Niemelle nenättömälle,
     Selälle meren sinisen.
166. Pohjan poikain soassa,
     Pahan wallan wainon alla.
167. Weriwuonna woimatonna.
     Siellä miehet mettä juowat,
     Simoa sirettelewät
190. Saarelle selälliselle,
     Manterelle puuttomalle,
198. Weteä wenettä yhtä,
202. Sekä nuoremmat sanowi,
     Jotta wanhat wastoapi:
205. Ompa maata saaren maalla,
     Jos weät weneitä wiisin,
     Kuusin pursia kuletat.
229. Piennar piehtaroiakseni,
240. Käwi kymmenen kyleä,
     Kylä puolen kymmennettä;
248. Sa'an nauro miehen naista,
     Tuhatkunnan neitosia,
   * Makasi tuhannen neittä,
     Saan naista miehellistä,
254. Kaksi kaikista saoista,
     Kolme koko tuhannesta,
258 1/2. Poika werraton werewä
260. Ilahutti saaren immet;
263 1/2. Saaren impien ilohon,
     Niemen neitojen kisahan,
266. Teki liiton nostaksensa
268. Nousi ennen aikoansa
     Ennen ehtoliittoansa
290. Pursi poltettu poroiksi,
   * Ja weno wesiajolla,
     Laiwonen lahen selällä.
300. Wiien wärttinän muruista,
     Kuuen tainnan taittumista.
301. Kehräwarren kappaleista.
804. Päiwän airoja asetti,
     Toisen laati laitapuuta,
     Rautahankoja rakenti.
310. Laulo purren lainehelle,
     Ulapoille umpiputken,
311. Lastun tammen lainehille,
   * Lastun männyn lainehille,
329. Saaren waimot waikerrehti,
   * Saaren waiwaset waketti,
332. Saaren impyet sanowi:
     En itke punaista purtta,
     Rautahankkia halaja;
     Itken purjepuun alaista, j.n.e.
338. Kun ei niemen puut näkynnä,
     Kirkon harjat haimentanna.
339. Sawuharjat haimentanna.
     Sano kaunis Kaukomieli:
     En itkis ma saaren maita, j.n.e.
343. Sawiharjan haltioita.
351. Satahanka haihatteli:
354. Kauko ei käy tappeloita
372. Oisi Tiero (Teuro, Teuri) t.,
385. Wenehiä weistämässä,
   * Laitioita laatimassa,
   * Laitioita laanimassa,
396. Peräpahkat pieksämättä,
     Kupehet kutsuttamatta.
402. Ulkona käwysteleksen.
407. Susi putkessa puhusi,
     Kärppä käy käen sialla,
411. Muien keihojen sekahan.


     Yheksästoista runo

  2. Sepä synty äitistänsä,
  8. Wietihin Wenäjän maalle,
   * Wietihinpä wierahille,
 10. Sepolle Köyrötyiselle,
     Wiien wiikatteen palahan,
     Kuuen kuokan kuoliohon.
 21. Isännältä iltasella,
     Emännältä aamusella.
     Työ orjan nimettäöhö,
     Nimi työlle pantaoho.
 24. Raiwolle rahan alanen.
 20. Pantiin lapsen katsojaksi,
   * Pantiin lasta katsomahan,
     Katso lapsen, kaiwo silmät,
     Syötti lapsen, söi itsekki,
 30 1/2. Waatteet wirrassa wirutti.
 31. Jo päiwänä, toissa pänä
 37. Pantihin kasen ajohon,
   * Pantu on kasen leikantahan
     Kullan solki sorrantahan.
 39. Kaato puuta kaksi kolme,
   * Leikko puuta kaksi kolme,
 40. Siitä hyppi kannon päähän,
   * Hyppeäwi kannon päähän,
   * Niin kawahti kannon päähän,
 44. Sotipelto sortuoho,
     Kuni huuto kuulunehe,
     Kuni wierenee wihellys.
 50. Kullan solki sorrannassa.
 65. Siitä wyötti maan maoilla,
 72. Siitä seppo Ilmarinen
     Käwi itse katsomassa
     Aitoa Kalewan poian,
     Solukullan sortamata;
     Näki päitä liikkuwia,
     Raiwoja ratisewia
     Aiassa pojan Kalewan,
     Solukullan sortamassa.
 83. Souanko wäen takoa,
     Wäen miehuen nojassa,
     Wai souan asun mukoa?
 88. Mi on siitä soutajasta,
     Ku ei soua wäen mukoa?
 94. Souti hangansa hajalle,
     Hangat koiwuset hajalle,
     Lewitti lesen wenosen,
     Wenon mäntysen menetti.
112. Mi on siitä tarpojasta,
     Ku ei tarwo wäen mukahan.
114. Wäh' on wangilla wäkeä.
117. Kiwen kirsoksi rakenti,
131. Pantiin karjan paimeneksi,
135. Syöjätär paha emäntä
     Kiwen leipo leipähänsä,
     Paino paaen kakkuhunsa,
     (Paaen paino möykkyhynsä,)
138. Wehnän päällitse weteli,
140. Pani paimenen powehen,
     Sanoen sanoilla näillä.
387. Wiere wehnäkoiwukolle,
405. Pahan waimon palkan maksan?
407. Lehmät syöttelen susille,
     Koukkusääret kontioille,
415. Lehmät syötteli susille,
     Koukkusarwet kontioille,
423. Pure poikki pohkiasta,
     Katko kaikki kantasuonet.
424. Otti torwen tollikosta,
     Räpäpillin räystähiltä.
430. Wiiesti weräjän suulla.
431. Jo emäntä ouosteli,
     Mistä paimen pillin saanut.
441. Torwen tuomikkopurolta;
447. Raawahat rakentamahan.
463. Susi päälle suimastaksen,
     Karhu päälle kaimistaksen,
497. Tuotihin sana jälestä,
   * Sana wietihin jälestä,
504. Ompa muita maammosia,
516. Ompa muita taattosia,
522. Waimosi kotona kuoli;
528. Ompa muita waimoloita,
   * Omp' on naisia kylässä,
533. Soitti suolla mennessänsä,
     Patakoitteli palolla,
     Kullerwoitti kankahalla.


     Kaksikymmenes Runo.

  5. Kun oli kuollut nuori nainen,
 10. Eikä wielä wiikonkana.
 24. Hopehia lietoksehen,
   * Hopehia walkiahan,
 32. Hatuttoman hartiehen,
     Päiwät lietso, yöt lepäsi,
 43. Katso alle ahjoksensa,
 46. Terä kulta, pää hopia;
 51. Sen seppo pahoin pahastu,
     Muu miero hywin hywästy.
 56. Poimi kultia merestä,
     Hopehia lainehista j.n.e.
   * Pani kultia lisäksi,
     Hopehia päälliseksi
     Sykysyisen uuhen w. j.n.e.
 77. Ruuna tungeksen tulesta,
     Liinaharja liettehestä,
     Harja kulta, pää hopia,
     Kaikki waskesta kawiot;
 88. Poimi kultia merestä, j.n.e.
114. Aika tyttö ahjoksesta,
     Pää kulta, käet hopiat,
     (Päät kullat, jalat hopiat,)
122. Ei saata sanoille naista.
   * Ei saattat sanoille panna,
     Eikä wirsille weteä.
   * On neiti hywän näkönen,
     Ei tieä tapoja neien.
     (Kun oisi hywäntapainen.)
126. Heti öissä ensimmäissä
     Juo tuossa lepäelewi j.n.e.
138. Nuoren neitosen nisussa,
141. Yön lepää, lepääwi toisen,
     Niinp' on yönä kolmantena
     Waroaksen waippahansa j.n.e.
145. Karhun taljoa kysywi.
   * Karhun taljat katselewi,
     Willawaipat walmistawi.
147. Ku oli kylki neittä wasten,
     Waston kultaista kuwoa,
     Hopiaista morsianta,
     Se oli kylki kylmimässä, j.n.e.
161. Miehet nuoret naimattomat,
166. Hopiaista puolisoa;
189. Suuhun Suomelan susien,
     Kitahan kirokapojen,
192. Sano seppo Ilmarinen:
     Anna akka tyttäresi;
     En tuota pahoin pitäisi,
     Hywästi minä pitäisin,
     Sylissäni syöessäni,
     Käsissäni käyessäni.
     Sano Pohjolan emäntä:
     Ennen annan tyttäreni j.n.e.


     Yheskolmatta Runo

  6. Hywän turwan tuoantahan.
   * Kirjokannen kannantahan.
  8. Ei oo sampo helpon saatu,
     Kirjokansi kannettuna,
   * Ei oo sampo saatawalla,
     Kirjokansi otettawalla,
 11. Siell' on sampo salwattuna,
     Kirjokansi suojeltuna,
 15. Takasalpojen ta'aksi.
 26. Saan salpojen takoa,
 33. Suurille sotakeoille,
     Werisille wainioille,
     Sorkkihin sotahewoisten,
     Kawioihin wainowarsoin.
   * Miesten tappotanterille,
     Urosten upottajille.
 37. Tunki rautansa tulehen,
     Alle ahjon teräksensä.
 44. Kuonana kohaelewi.
   * Raswana rapahtelewi.
 54. Walo warren hopiasta,
     Kulta taipu taikinana.
 70. Heponen terällä hilju,
   * Heponen terällä seiso,
     Kasi nauku naulan päässä,
     Mato putkessa makasi.
 72 1/2. Sylkytteli miekkoansa
     Wuoren rautasen raossa,
     Kahen kallion lomassa,
     Wiien wuoren winkurassa.
     Siitä lyöä leimahutti,
     Tuhat wuorta poikki lyöpi,
     Sata rautasta mäkeä,
     Tempasi (telkytti) teräsneniä,
     Rautapäitä raskutteli,
     Liekkipäitä liekutteli,
     Tulisia tuiskutteli,
     Hakulaisia hajotti.
 74. Hyöteleksen, myöteleksen,
     Weran äärillä weäksen,
     Lustuolla solkiaksen.
     (Lustuloihin sulkiaksen.)
 78. Lustuossa mies lujempi,
 80. Teräswöissä tehtosampi.
 82. Käyä toimi kerkiäwi;
 85. Kulkiwat kotikujoa,
     Ajatellen aian wiertä,
     Jokopa meriä mennä,
     Tahi maisin matkustella.
     Läksit etsohon hewosen,
     Kuloharjan kuuntelohon,
 89. Waka wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen
     Kulki kuunnellen kujoa,
     Ajatellen aian wiertä,
     Kahen etsiwät hewosta,
     Päältä puiti katselewat,
     Löysit hiekalta hewosen,
     Mullokselta mustan ruunan;
     Painoit päähän kullan päitset,
     Suwikunnan suitset suuhun.
     Jopa itki puinen pursi
     Wene honkanen walitti.
 96. Waiwanen walittamassa.
 99. Waiko maisin matkustellen,
     Ratsastellen rantamaita.
103. Surma saakohon merelle
   * Surma wettä soutaoho,
     Millon tuuli turjuttawi,
     Millon wiskowi wihuri,
     Tuuli wie wenehen laian,
     Tuli toisen polttanewi.
112. Kyllä mies meret lukewi,
     Uros aallot arwelewi,
117. Wesi wieno wilkuttawi.
119. Niin heitti hewon aholle,
     Suwikunnan syönnin päälle,
     Ohjat oksahan ojensi,
120. Hietahan halut hewosen,
122. Meni luota katsomahan,
     Tyköä tähystämähän,
     Tuonne kengättä kepitti,
     Ilman hamsi hattaroita.
125. Mitä itket uusi pursi,
     Satahanka haihattelet?
     (Wene hangaton halajat?)
128. Hangatuuttasi halajat?
   * Kaarituutta kaipaelet?
130. Wene hankanen sanowi:
   * Wene honkanen sanowi:
132. Jos on terwoissa teloilla
134. Jos on koissa korkiassa.
142. Täyteni rahoa tuowan,
     Alaseni aartehia.
146. Kaikki muut pahimmat purret.
     Ne kaikki sotia käywät,
     Kahetki tänäi kesänä
     Tuotu on täytensä rahoja,
     Kultoa kuwunsa täyen,
     Hopehia huonommatki.
152. Minä weno Wäinämöisen,
154. Lahon tässä lastuillani,
     Wenyn westämyksilläni.
   * Aina wenyn westoillani,
     Lahon lastulmuksillani.
156. Matalimmat maan matoset
     Ala kuoreni asuwat,
150. Pesän pielessä pitäwät;
     Parempi minun olisi,
     Parempi olettelisi,
163. Petäjänä hongikossa,
165. Hawulinnun liitätellä,
     Penun alla pyörätellä.
166. Käsin kourin kääntämättä.
187. Juosta sormin soutamatta,
198. Niinpä mun sukuni muuki,
     Sekä toinen joukkioni,
     Juostaan sormin soutamalla, j.n.e.
205. Lykkäsi wenon wesille,
     Terwalaian lainehille;
   * Lauloa hyrähtelewi,
     Laulawi wenon wesille,
     Työnti purren lainehelle,
     Teloiltansa terwarinnan,
     Terwalaian lastuiltansa;
207. Laitto laian neitosia,
   * Lato laian neitosia,
208. Kultapäitä neitosia,
   * Silkkipäitä tyttösiä,
   * Liinapäitä tyttölöitä,
     Waskiwöitä waimolaita;
     Mi on narri naimatonna,
     Ku on piikuen pitänyt.
211. Lato toisen laitapuolen
     Pulskioita poikasia,
     Poikasia piipiwoja,
     Miekkawöitä sulhosia.
215. Lato wanhoa wäkeä
     Täytehen wenehen laiat,
221. Laulo wielä Wäinämöinen,
     Laulo nuoret, laulo wanhat
     Kultihin kulajawihin,
     Hopeihin helkkäwihin.
     Sanan wirkko, noin nimesi:
     Neitsy Maaria emonen,
     Sie on airoille aseta,
     Sowitate soutamahan.
     Neitsy Maaria emonen
     Se on warsin wastaeli:
     Siepä wanha Wäinämöinen,
     Itse istuos perähän,
     Laaitate laskemahan,
222. Niin kun Suomen suolasäkki,
     Tukholmin humalatukku,
223. Kokan koiwusen kohalle,
   * Kokan kultasen nojaan,
     Melan waskien waraan.
232. Ei wanhoissa sotttajoa,
237. Nuoret souti, selkä nuoju,
238. Eipä matka ehikkänä,
   * Ei ilo ilosta käynyt,
     Soutu souwusta tajunnut.
241. Sowitaksen soutamahan,
250. Pyinä pyyrimet wihelti (wiherti),
     Terät teirinä kujerti,
     Nenä joiku joutsenena,
     Perä kratso kaarnehena,
     Hangat hanhina hahahti (pajahti).
     Souti suoroa sujotti,
     Nenätse metisen niemen,
259. Tuopa lieto Lemminkäinen,
   * Tuo on nuori Joukahainen,
   * Wesiliitto, laitopoika,
   * Ikiliera Tieran poika,
   * Ikitiera Nieran poika,
261. Osatuutta onnen itki,
     Ei itkent osan wähyyttä.
270. Pilwessä pisarat suuret,
     Pisaroissa laajat lammit,
     Lammissa weno punanen,
     Wenosessa kolme miestä,
     Mies puhas perässä purren,
     Mies toinen nenässä purren,
     Mies kolmas kesellä purren,
281. Melan luoen luotehesta.
   * Melaloiwat luotehesen.
282. Huutawi hujottelewi,
290. Uros korwen keskimmäinen?
291. Kun et tunne tuota purtta,
293. Laiwa laulajan urohon,
   * Laiwa laskian (laatian) u.,
     Wene wanhan Wäinämöisen,
304. Kohti pohjaista kowoa,
313. Ota minua purtehesi,
     Oisin mieki miessä siellä,
330. Laiat warsinki warawat,
336. Tuki heineä tuhua;
338. Tuuli wie wenehen laian,
     Wastatuuli warpehenki.


     Kaheskolmatta Runo.

  1. Siitä wanha Wäinämöinen,
     Toinen seppo Ilmarinen,
     Kolmas lieto Lemmin poika
     Laskewat sinistä merta
  5. Souti päiwän suowesiä,
     Päiwän toisen maawesiä,
     Kolmannen meriwesiä.
   * Laski päiwän Päiänettä,
     Toisen souti Suowanetta,
     Kolmannen Elowesiä.
 12. Kosken tyttö, kuohuneiti,
     Wirran wierellä asuwa!
     (Wihowirran wierellinen!)
 28. Kukkuja kulettaissa,
 32. Sylin aaltoja aseta,
     Käsiwarsin waahtipäitä,
 41. Puuttu pursi Wäinämöisen,
     Takeltu weno jumalan;
   * Puuttu pursi laulajalta,
     Takahtu wene runolta;
 46. Arpoa asettelewi,
     Käkiähän käännyttäwi:
 50. Waiko hauin hartioille,
     Ween koiran koukkuluille,
     Tahikko siikasen selälle,
     Lohen purstolle punasen?
   * Kiwellenkö, kannollenko,
     Waiko wanhalle sialle,
     Wai on waskirauniolle?
 54. Luotosessa puuttumassa,
     Meren selwällä selällä.
     Waka wanha Wäinämöinen,
     Jo itse menewi maalle;
     Lohen on luita luotosessa,
     Lohen luita, hauin päitä,
     Kian kylkiluun paloja,
     Mursun sääriluun muruja,
     (Sorsan sääriluin muruja,)
     Lohen luita sieltä otti j.n.e.
 57. Pani miekkoa merehen
 61. Miekka murskahti muruiksi
   * Miekka mureni muruiksi
 79. Sano miehille hywille,
     Jotka purresta puhuwat
     Wenehestä weistättäwät:
 94. Puukon tuppipuoleltansa,
 96. Kalan pahkoa paloiksi.
   * Kalan wiiltäwi kaheksi.
 98. Minkä tuosta seppo saisi,
     Kunka taitawa takoisi,
     Mies naati naputteleisi,
   * Saisko harpun hauin luista,
     Kantelon kalan ewästä,
109. Tahikka takojan luona,
112. Tuostapa tulisi soitto,
     Harppu (harkko) kaunis hauinluinen,
     Kantelo kalanewänen,
121. Laati harpun hauinluista,
     Kantelon kalan ewästä,
     Soiton kian kylkiluista.
     Mist' on koppa kantelessa?
     Hauin suuren hartioista.
     Mistä naulat kantelessa?
     Kalahauin hampahista.
     Mistä kielet kantelessa?
     Jouhista uwet orihin.
124. Pani naulat kantelesen
     Orahista tuonen otran,
     Tuonen hauin hampahista.
131. Pani kielet kantelesen
     Hiwuksista Hiien ruunan,
     Lemmon warsan waattehista.
   * Mist' on kielet keksittynä?
     Jouhet juoksewan hewosen,
     Immen itkewän hiwukset.
137. Pani wanhat soittamahan,
143. Ei ilo iloksi käytä,
     Eikä soitto soitannaksi,
     Kunniaksi kullekkana.
     Kutsu pojat, kutsu piiat
     Soittamahan sormillansa,
     Kutsu miehet naimattomat,
     Kutsu nainehet urohot,
     Ei ilo ilolle nossut,
     Tarpeheksi Wäinämöisen.
151. Harpun kylmässä kylässä;
   * Kantelon Sariolassa;
189. Kaikun laatian käsissä.
   * Kaikkuan kaninehella.
193. Tekiänsä tienohille.
197. Itse istuksen ripahan,
   * Istuwi ahokiwelle,
     Löihen leikkikalliolle,
   * Istuwi ilon teolle,
     Laaittihen laulamahan,
   * Itse istu soittamahan,
     Alko soittoa somasti,
201. Otti soiton sorsanluisen,
     Kantelen kalanewäsen,
203. Soitantoa Wäinämöisen,
212. Soitti ruotoista rojua,
     Kalanluista kanteletta
     Käsin pienin, hoikin sormin,
213. Sormet pienet pelputteli,
215. Wast' ilo ilolle käwi,
220. Ratsun jouhet raikkauwat.
221. Ei sitä metsässä ollut,
     Neljäjalkaista jaloa,
223. Kolmin koikkelehtawata,
229. Honkasesta huonehesta,
230. Rinnoin aialle ajaksen,
   * Rinnoin aialle asettu,
     Risukolle reutoaksen,
234. Siitä kuusehen kawahti,
     Korkiammalle kohosi
     (Nousi puuhun korkialle,)
242. Tarkotin metsän emäntä
     Wiikon päätänsä panewi,
     Kuukauen kurikkoansa,
     Waan kun kuuli ouon äänen,
     Heti heitti suorintansa,
     Awopäin, haralla hapsin,
     Ilman wyöttä, helmuksitta,
     Istu koiwun konkelolle,
     Lepän lengolle lewesi,
     (Lepän l. lehahti l. kohosi),
244. Sinihuiwihin sioksen (sujoksen),
     Punasukkahan pukewi,
     Kautokenkähän kapiwi
248. Siinä wiipy wiikommanki,
     Puolen polwensa asuwi,
     Ilon uuen uotannassa,
     Soiton toisen toiwiossa.
250. Mikä lie metsässä ollut,
     Käwi tarkon kuulemahan;
     Mikä ilmassa ylällä
     Lintuparwea parasta j.n.e.
252. Eikä tarkon ilmassana,
   * Eikä ilmassa ylällä,
261. Alli aaltojen keseltä,
   * Alli aalloilta wesiltä,
232. Sulhon soittawan sulosen,
285. Kaikki rihmat katkesiwat,
287. Ei sitä meressä ollut
     Ewin kuusin kulkewoa,
     Kaheksin wajeltawoa,
294. Lohet uipi longotellen,
     Ween siiat wengotellen,
     Ween hauit hangotellen,
309. Kammalla kuparisella,
     Waskisella harjallansa;
314. Harja haihtu kämmenestä.
317. Rikkarinnalla tulewi,
   * Rinnoin ruohosta kohosi,
   * Rinnoin aalloille ajaksen,
   * Rinnoin ruowolle rojahti,
     Ween ryönälle rytkäysi,
319. Watsalolle waiwoaksen,
321. Soitantoa Wäinämöisen,
     Iloa ikirunoisen,
225. Itki wuoret, wanku waarat,
     Kaikki kalliot älisi,
     Kaikki wuoret woiwotteli,
     Tuhat itki Turjalaista,
     Sata laulo Lappalaista.
338. Itseltäki soittajalta
   * Itse itki Wäinämöinen
     Soitantoansa omoa,
     (Omoansa soittoansa),
     Weet juoksi silmästäntä,
     Toiset toisesta noruwi
     Karkiammat (kariammat) karpaloita,
     Pyyliämmät (pyöriämmät) pyyn munia,
     Pienemmät munia pääskyn,
     (Häriämmät härän päitä)
     Leweille leuoillensa,
     Niin siitä alemma wieri
     Riweille rinnoillensa,
     Wieri wieläki alemma
     Pätöwille polw. j.n.e. XXXI: 175.
355. Kautti kuuen kultawyönsä
377. Sekä nuoret, jotta wanhat:


     Kolmaskolmatta Runo.

  4. Jo on tultihin tupahan.
       Kysy Pohjolan emäntä:
     Mitä wierahat sanowi,
     Matkalaiset mainitsewi?
 15. Hywä on sampuen hyrätä,
     Kirjokannen kahnatella
     Pohjolan kiwimäessä,
     Waaran waskisen sisässä;
     Hyw' on olla Pohjolanki
     Hywän sampuen warassa.
 25. Niillä Pohjolan nukutti,
     Pahan wallan waiwutteli,
     Paineli pakanan kansan,
 41. Lukot sormin longotteli,
     Käsin aukasi owia.
 44. Oi sie seppo Ilmarinen,
     Lankoni, emoni lapsi!
 53. Sylin sampoa syleli,
     Käsiwarsin käännytteli,
     (Kirjokantta kallutteli),
     Eipä sampo käännykkänä,
     Kirjokansi kihnakkana.
 77. Käsiwarsin kannattelit,
 78. Kannoit sammon purtehensa,
     Saattelit wenosehensa.
   * Saiwat sammon purtehensa,
     Wieretit wenosehensa,
     Wenehesen Wäinämöisen,
     Purtehen Puhantolaisen.
 88 1/2. Sorkkien sotahewosen,
 97. Sano seppo Ilmarinen:
132. Muurahainen musta lintu
   * Muurahainen murhapoika
   * Muurahainen musta koira
     Se kusi kuren jalalle;
     Kurki päästi kumman kulkun,
     Säikähti pahan säwelen,
     Sillä Pohjolan herätti,
     Pahan wallan walweutti.
140. Käwi sammon katsantohon,
165. Waston Wäinölän wenettä,
   * Kaaha wene Wäinämöisen,
     Upota Uwantolaisen,
     Sampo tänne saattaellos,
     Kirjokansi kannatellos.
173. Kowin luoe turjotteli,
189. Pohjolaanki kulettaissa;
   * Nähnyt näilläi wesillä;
193. Kun ma tänne läksinkänä,
206. Paljoa paremmin maltti,
     Asiansa arwaeli,
212. Jospa tuuli tuikutteli,
     Aallot wiskowat wenettä,
     Jo oli laiatki warawat.
217. Laitto rautaista sotoa,
     Teräksistä tellitteli (teljetteli);
   * Soan rautasen rakenti,
     Teräksisen tellitteli
     Jälkeen wanhan Wäinämöisen;
220. Kun kana munasiansa,
   * Kuni sorsa poikiansa,
     Telkkä luopi tehtyjänsä;
223. Sata airohon urosta,
225. Sata miestä ampujata.
   * Sata muuta ampujata.
   * Tuhat jousella urosta.
228. Kohta sampoa tawotti.
   * Kohta lähtöhön ajaksen,
     Ajamahan karkulaista,
     Sampoa tapoamahan,
     Wenehestä Wäinämöisen.
234. Oi sie seppo Ilmarinen,
   * Oi sie nuori Joukahainen
   * Oi sie lieto laita poika,
   * Wesiliitto, laitopoika,
   * Ikiliera Tieron poika,
237. Kasisliekahan kawa'a,
   * Ruokonuorahan rupia,
239. Katso pitkin Pohjan ranta.
249. Korwet kirjokoppeloita.
258. Kokko Turjasta tulewi,
     Laskeksen Lapista lintu,
     Siipi taiwasta siwellen,
     Toinen wettä wiepraellen.
262. Ei se kokko ollekkana,
     Lapin lintu lienekkänä,
270. Satalaita laiehtiwi;
   * Sotalaiwa laiehtiwi;
273. Miehet kaikki miekka wyöllä,
     Urot kalpio käessä.
294. Keksin kummoa wähäsen.
295. Tapasi on taskuhunsa,
     Löihen kukkaroisehensa,
     Tempo (löysi) piitä pikkuruisen,
     Tapo tauloa wähäsen,
300. Yli oikian olansa,
304. Luowote merehen luoto,
     Salasaari siunoate,
     Johon purret puuttuoho,
     Wenehet takeltuoho.
306. Juokse puhki Pohjan pursi,
     Satahanka halki lennä!
303. Loi sen luowoksi merehen,
     Karipääksi kaswatteli,
     Johon puuttu Pohjan pursi,
     Satahanka halkieli.
319. Laati kokon kopristansa,
     Itsestänsä iskulinnun,
   * Wastat siiwiksi sitowi,
     Perämelan purstoksensa,
     Otti wiisi wiikatetta,
     Kuusi kuokan kuolioa,
     Ne kyhäsi kynsiksensä.
322. Kokon kynkkäluun nenille.
333. Päähän pielen (purren) Wäinämöisen.
   * Mastohon rakenteleksen.
336. Laiwa lastuin lohkiella.
339. Pahoinpa on palkka saanut
     Muinosista murkkinoista,
     Atrioista ainosista,
     Pohjan poikien tiloilla,
     Perinteillä pehmeillä.
340. Kirjokannen katsantohon,
342. Pohjan akka harwahammas
     Liikahutti leukaluuta,
     Purskahti punanen sappi
     Kahenpuolin leukaluita,
     Sillä sen soan häwitti.
374. Lastun kuusen lainehista,
     Käänti kuusista meloa,
     Petäjäistä järkälettä,
378. Kun yksi nimetön kynsi.
379. Miehet meiskahti merehen,
     Koprin kääntywät merehen,
     Käsin käyen lainehesen;
385. Puusta purtehen rawahti
388. Puusta koppelo puonnut,
391 1/2.. Wasemella warpahalla;
392. Saatti sampuen merehen,
     Tuonne kaato kirjokannen,
396. Sampo mureni muruiksi,
401. Niin meni muruja paljo,
     Sammon suuria muruja,
     (Suurimmaisia muruja),
406. Siitä sai meri pohatta,
     Maa köyhä, meri pohatta,
410. Wasten maata hyyännettä,
413. Riwan kylmähän kylähän,


     Neljäskolmatta Runo.

  1. Siitä sampo nostettihin,
     Kirjokansi kannettihin
     Nenähän utusen niemen
     Wenehestä Wäinämöisen.
       Kesän kennällä makasi,
     Talwen kaiken tanterella,
     Keskellä jywäketoa,
     Jywäparkan parmahalla.
 11. Pällämöiselle pojalle:
     Sämpsä poika Pällämöinen!
 22. Ketehen kesäorawan,
     Kesä- (talwi-) kärpän kämmenehen.
     Portimon perustimehen.
 25. Aroja tihittämähän,
 36. Pelto hapsiksi hajota,
     Saoin haaroin haarottele,
 62 1/2. Ennen mantu maita puuttu,
     Ahti selwiä wesiä,
     Kun on sampo siemeniä,
     Pellerwo jywän periä.
 70. Raiat nurmien rajoille,
 74. Waskiwaarnahan tapasi,
 81. Sillä maita mullosteli,
 99. Heitti hellan wallallensa,
     Olewalle onnellensa.
103. Läksi tuota tietämähän:
136. Tämän tammen taittajoa,
     Puun sorian sortajoa,
     Puun murhan (murskan) musertajoa,
145. Uros aaltojen kesestä,
152. Ween hattu hartioilla,
     Ween saappahat jaloissa,
     Uuet kintahat käessä,
     Wanhat kirjat kintahissa,
     Kirwes kultanen olalla,
     Waskiwarsi kirwehessä,
165. Kolmehen kowasimehen,
175. Sylt' on suusta housun lahje,
     Kaksi syltä kaatiosta.
185. Ison tammen tasmen luokse,
191. Lohkarehut lohkoeli,
194. Jo kaasi tulisen tammen,
204. Leikkasi ikuisen lemmen;
205. Ku on lastuja lewesi,
209. Pikatuoni pistoneuot.
269. Itselläin on ilman miekka,
     Luonani awaimet onnen,
277. Miesten mielistä pahoista,
288. Tarha rautanen rakenna,
302. Itse (Sinä) Pohjolan emäntä!
310. Omiasi toukojasi,
     Kylwämiäsi omia.
     Sa'a rautaset rakehet, j.n.e.
321. Pohjan karjakartanoille.


     Wiieskolmatta Runo.

128. Itse neuo lapsiansa,
     Poikiansa suin puheli,
     Tuonne työnti turmionsa,
     Panewi pahansa kaikki,
140. Lapset Wuojelan lahowi,
     Tauissa nimettömässä,
201. Kiwi kirsolla mäellä,
     Waaran wankan liepehellä,
234. Yötä Annan aikuista.
271. Kirskasi kiwen kowaksi,
     Paaen kolmeksi palaksi;
     Niin kiwi k. t. j.n.e.
309. Sillä Luotolan paransi,
     Poiat Wäinölän peruutti,
     Tauista tawattomasta j.n.e.
310. Kaiken Wuojelan paransi.


     Kuueskolmatta Runo.

  3. Kätki kuun kumottamasta,
  9. Yöhyt pitkä ja pimiä,
 44. Tuota tulta tuuwitteli.
288. Wellimo ween emäntä,
   * Wellimys ween emäntä,
     Sataharjan hallitsia,
     (Ahen hauan hallitsia,)
293. Tuulen tyttären tekemä,
     Aallottaren keträämä;
308. Likosesta liettehestä,
     Kalasesta kaartehesta,
312. Anna Ahti ahwenia,
     Pistä piikkiniskasia,
     Ahwenia, ihweniä,
     Kaikkia ween kaloja,
     Alta aawain sywäin,
     Päältä mustain murain
     Taan on nuotun nostimille j.n.e,


     Seitsemäskolmatta Runo.

 63. Panen päiwän paistamahan.
 65. Joko kerran kolmannenki;
 68. Portit Pohjolan näkywät,
     Rautaääret ärwöttäwät,
     Ulwowat pahat saranat.
   * Pahat linnat liimottawat,
     Pohjan ukset ummottawat,
 77. Eikä suorru soutajamme;
   * Eikä soutajat sowite;
 78. Jalon hoikin huoparina,
 91. Rapauta rannallemme.
108. Pohjan ukko, Pohjan akka
     Sanowat s. t. j.n.e.
113. Miekast' on sanomat saatu,
     Kalwasta katalat tieot.
129. Kun ei kuu kiwestä päässe j.n.e.
148. Leimahutti, luimahutti,
151. Päitä poikien poloisten.
195. Ylen taitawa takoja.
200. Kauan katsoin syöjän suuhun,
     Partahan palan purian,
231. Taiten kyllä wastaeli:
253. Kuu oli nossut, päiwä nossut,
263. Pääsit ylös aaltoin alta,
     Alta maan, alta manuen;
     (Alta maan, alta manalan;)
269. Tuowos tänne tullessasi
     Aina täyttä terweyttä;
272. Onni onkehen ohase,
276. Juokse (päätä) kaari kaunihina;


     Kaheksaskolmatta Runo.

Toisin kuuluwat koko tässä Runossa, niinkuin osittain
muuallaki, on pitänyt heittää kirjottamatta, koska niitä
on ylön paljon, nimittäin kaikki pian metsämiehen ja ohon
luwut, joita siellä täällä jo luetaan präntättynäki ja
wasta tulee enemmin.


     Yheksäskolmatta Runo.

 18. Läksi merta luutimahan,
     Laineita lakasemahan;
     Luuti lumpehet kokohon,
     Meren ruokoset rowihin,
     Meren kaislat karhiloihin.
     Rikka puuttu luutahansa,
     Waskisehen wastahansa;
     Siitä silkkunat sikesi
     Mullan muikut, maan silakat.
 41. Meren ristihin harasi,
     Laposille aallot laski.
 54. Puun wisan wetistäwänsä.
 56. Mit' itket ihana neiti,
 58. Kuori walkia walitat?
 65. Ilossahan tuo eläwi,
     Riemussa remahtelewi;
117. Itkusta ilo ikuinen,
     Hywä huolesta huwitus.
124. Teki harppua halulla,
     Suositteli Suomen maalla,
     Kalkutteli kanteletta.
     Kust' on koppa kantelessa?
     Koiwusta wisaperästä.
     Mist' on naulat kantelessa?
     Tammesta tasaset oksat.
164. Jouhuet perittänehe?
169. Laulo ilman aikojansa,
     Kuulun päiwyen kuluksi,
175. Tyttölapsen laulelewan;
   * Lapsen lempi laulelewan;
193. Rautasille rappuloille,
197. Aukasi sanasen arkun,
     Wirsilippahan wiritti
     Poikki puolen polwillensa,
202. Immen hapsi haihahteli.
203. Soittelewi, joittelewi,
212. Someret siotteleksen.
217. Lenti kuuelta kylältä,
     Pitäjältä seitsemältä
     Luoksi wanhan Wäinämöisen,
222. Lenti luoksi liitätellen,
243. Hawut hangelle hajosi.
245. Kannot kaswoit pitkät oksat.


     Kolmekymmenes Runo.

  1. Tuopa nuori Joukahainen
     Ajo tiellä wastatuksen
     Kera wanhan Wäinämöisen.
   * Tuo kaunis Kalewan poika
   * Tuopa seppo Ilmarinen
   * Tuopa lieto Lemminkäinen
  4. Se on tietänsä käweli.
  5. Sopi tiellä wastakkoa,
   * Tulit tiellä wastaksutta,
   * Tulit tiellä wastakkahan,
     Aisa aisahan takistu,
     Wemmel tarttu wempelehen,
     Rahis rahkehen nenähän.
  8. Luokki loukkihin takeltu.
  9. Raswa wuotti rahkehesta,
     Wesi wempelen nenästä.
   * Wesa kaswo wempelehen,
     Haapa aisohin yleni,
     Raita suuri rahkehesen.
 19. Kumpi tiennehe enämmin,
     Se nyt tiellä olluohon;
     Joka tiennehe wähemmin,
     Se tieltä pois poiketkohon.
   * Kenpi tieolla enämpi,
     Senpi tiellä seisuohon;
     Kenpi tieolla pahempi,
     Senpi tieltä wälttyöhön.
 28. Tieän mä toki wähäsen.
 39. Suukkona kowalla säällä;
 40. Ahwen arka märkäsuoli
   * Ahwen arka märkäperse
 49. Kuulin nuorra käyessäni,
     Waeltaissani warahin,
     Remuawan waskiwuoret,
     Kalliot kajahtelewan,
     Korwen ukon koirinensa
     Tanssiwan tasajalassa,
     Koska ennen uljas ukko,
     Ukko uljas ulkomainen,
     Liikutti lyhintä kieltä,
     Kajahutti kanteletta
     Noilla Wäinölän ahoilla,
     Kalewalan kaskimailla.
 54. Tieän linnuksi tiaisen,
     Kyyn wiherän käärmeheksi;
     Tieän terwan karkiaksi,
     Mullan mustan muikiaksi,
     Lipiän wihoweeksi,
     Urpiaisen ukkoseksi.
 59. Wesi on wanhin weljeksistä,
     Kiukua meren kiwistä,
     Patsas puista päähkehistä,
     Kattila pataranista,
     Wesi wuoresta siennyt,
     Tuli tullut taiwosesta,
     Rauta raukka ruostehesta.
 67. Muinosia muistelmoita.
   * Walehia muinosia.
 70. Enimmäiset arwaelen:
     Tieän kolkot kuokituksi,
     Sywät kolkot kuokituksi,
     (Meren kolkot kuokituksi,)
 73. Sywät järwet sylkityksi,
 75. Mäet myllermöitetyksi,
   * Mäet mylleröitetyksi, (muller.)
   * Mäet mykkylöitetyksi,
     Pellerwoiset pieksetyksi,
     Rewityksi lamperoiset,
     Kiwet luowuksi kokohon,
 79. Kuun uuen ylennetyksi,
     Auringon asetetuksi,
     Ojennetuksi otawan.
 82. Lapsen tieto, waimon muisti,
   * Lapsen on mieli, naisen tunti,
     Ei urohon partasuisen.
   * Ei ole siinä miehen muisto,
     Eikä partasuu urohon.
 85. Omat kuopat kuokkimani,
 91. Ilman pielet pistämäni,
     Taiwan kaaret kantamani,
     Taiwoset tähyttämäni.
 99. Mi sinä lienet miehiäsi
     Ja kuka urohiasi?
     Laulan sun weitsiksi wesille,
     Lastulmoiksi lainehelle.
105. Sekä suuttu jotta säänty.
112. Ymmärrä yhet urohot,
117. Leuat liikku, pää järisi,
     Waan ei hampahat hajottu,
     Eikä leuat lonkaeltu.
119. Paaet paukku kalliolla,
     Linnat liikku, hongat huoju,
125. Sorkin suohon sortuwaksi,
     Niittyhyn niwuslihoista,
145. Jop' on tuskiksi tulewi,
     Pahoin huoliksi panihen,
     Painuwi pakolliseksi,
151. Myössytä pyhät sanasi,
     Luowutappa luottehesi,
     (Peruhuta lausiesi,)
161. Annan kultia kypärin,
     Hopehia huowan täyen,
     (Hopehia helman täyen,)
     Oman pääni päästimeksi,
     Henkeni (itseni) lunastimeksi.
166. En huoli hopeaistasi,
     Kysy kurja kultiasi; (kullistasi;)
     Mull' on kullat kuunikuiset,
     Päiwän polwiset hopiat,
     Ilman kurja kullittasi,
     Hopehittasi häwytön.
     (Ilkiä hopehittasi.)
175. Annan ainoan orihin;
     Juosten juomahan menewi,
     Juosten juomasta tulewi,
     Itseksen sotia käypi,
     Tappeloita tallustawi.
182. En huoli hewosestasi,
     Ilkiä orisestasi;
187. Pääss' on päiwä paistamassa,
     Olkaluillansa Otawa,
190. Wesipilwiä wetäwi.
196. Annan ainoan wenehen,
     Itseksen sotia souti
     Tuoen täytensä rahoja j.n.e.
201. Iki puolen istujaksi,
     Suojaksi sopun kululle,
213. Tuli itkien kotihin,
     Kallotellen kartanolle.
237. Oi on poikani polonen!
     Elä itke suottakana,
     Ei ole syytä itkeähäk,
     Waiwoja walittoahak;


     Yhesneljättä Runo.

  1. Anni tytti, aino tytti
     Läksi wassan taitantahan.
  7. Kolmatta korotteleksen,
   * Kolmatta kokoelewi,
  8 1/2. Perehen parahimmalle.
  9. Osmonen orosta wirkki,
     Kalewainen kaskimailta,
   * Osmonen orosta kirpo,
   * Osmonen norosta kirku,
 11. Kaswo neito minussa mielin,
     Ylä muissa nuorisoissa,
     Nuorisossa kaunihissa,
     Kaswo kaioissa somissa
     Ole haahen haljakoissa.
 16. Weny wehnä wiiplosilla.
 17. Anni tytti, aino tytti
 21. Mitä itket Anni tytti,
     Anni tytti, aino tytti?
 27. Tinalangat wyöni päistä,
   * Tinat wyöstäni tilahti,
     Kaunoseni wyöni päästä,
 48 1/2. Kultaripsut kulmiltani,
     Sinisilkit silmiltäni,
     (Simpsukkaiset silmiltäni,)
     Punapäret pääni päältä,
     Hopiaiset huuliltani.
 31. Laition on laainnassa,
     Kirjokorjan kirjonnassa:
 52. Emo aitan portahalla
     Woita kiulussa pesewi:
 65. Osmonen orosta huuti,
 73. Anni tytti, aino tytti,
     Elä ole milläskänä;
 80. Tulet muita wuolahampi;
 82. Tulet muita siukiampi;
135. Awasi pahimman arkun,
137. Löysi pauloa palasen,
138. Kaheksan kapalowyötä;
     Kuukistaksen, kaakistaksen,
     Kuristihen kultawöillä,
     Kaakistiin kapalowöillä,
     Riputaksen rihmallensa;
     Siitä riutu lippahalle,
     Kaatu arkun kannen päälle.
151. Meni emo katsomahan,
152. Yön kahen, kolmen perästä:
   * Kolmen wuoen oltuansa:
   * Kolmet wuotta oltuansa:
154. Jop' on uupunt Anni tytti,
     Anni tytti, aino tytti,
     Saanut pauloa palasen,
     Kuristanut kultawöillä,
     Karistant kapalowöillä.
     Emo tuosta itkemähän:
     Wieres kyynel kyyättele,
     Wierkää wetrehet weteni
     Itkewillä ihopäillä j.n.e.
175. Helman hienon helmuswöille.
179. Sinisille sukkasille.
   * Sinipäille sukkasille.
183. Kultakengän kantasille.
   * Kaunihille kantapäille.
   * Kaunihille kalsuillensa.
199. Rotiuwi kolme koiwuu
202. Joka koiwun latwuelle.
203. Käki kukku lemmen, lemmen,
205. Toinen kukku auon, auon,
     Lapselle auottomalle,
     Kolmas kukku sulon, sulon,
     (Kolmas k. emon, emon,)
     Lapselle emottomalle.
     (Lapselle sulottomalle.)
211. Käeksellä kääriäwä,
   * Käeksellä aina käywä,
   * Kalan pyyössä käwiä,
216. Laski onkensa wetehen,
     Ongetteli, tarkotteli.
219. Hopiainen siima winku,
223. Lohi puuttu onkehensa,
     Taimen tankarautahansa.
226. Kumo kuusikaarehensa.
230. En tunne kaloa tuota.
240. On luonnon lohikalaksi.
   * Luopusin lohikalaksi.
   * Luonnoton lohikalaksi.
242. Kattila sepon pajassa.
     Niin sano sanalla tuolla:
     Oisko kuokkani kotonen,
     Eli halkohakkurini?
245. Aamusiksi atrioiksi,
     Murkinaisiksi muruiksi.
250. Lohi loimahti merehen,
   * Lohi luonnon loiskahteli,
251. Kala kirjo kammeltihen,
   * Kala kirjo kammertihen,
   * Kala kirjo kimmertihen,
254. Äsken päätänsä kohotti,
     Nosti kättä oikieta,
259. Kupahalta kuuennelta.
265. Oi sie hullu hulluuttasi,
     Hulluuttasi, houkuuttasi,
     Mieleltä wäheyttäsi!
     (Wäinö mielesi wähyyttä!)
269. Wellolan wetistä neittä.
275. Emp' on sulle siksi tullut,
   * En mie sulle tullukkana,
295. Jalkojesi jaksajaksi,
     Mesileiwän leipojaksi.
294. Tulen wiejäksi kotihin,
312. Emo wastahan tulewi,
     Emo ennätti kysyä:
     Woip' on poikani polonen!
     Mit' olet pahoilla mielin j.n.e.
     Waka wanha Wäinämöinen
     Niin sano sanalla tuolla:
     Olin ma ongella olia j.n.e. (kertoin kaikki)
317. Sääntä suurta sylwättynä,
321. Ajatukseni alalla,
     Toimi toisessa talossa.
327. Ei ollut kuntoa piteä
333. Missä Ahtola asuwi,
     Wäinön tyttöset wenywi.
348 1/2. Siitä wanha Wäinämöinen
     Paino sepponsa pajahan,
     Naista kullaista kuwaapi,
     Hopiaista huolittawi j.n.e.
     (Samati kun ennen Ilmarinen).


     Kahesneljättä Runo.

  5. Toisen hirren päänsä päältä,
     Sinisillä silkillänsä,
  8. Ummiskengän uurtehilla.
 15. Yhen heitti lypsämättä,
207. Ei tietä iseä sillä;
   * Ei tietä nimeä sillä;
     Isä kutsu Ilmasekse
210. Wellet werra joukkioksi,
     Muu kylä nimettömäksi.
215. Tuli ukko ristimähän,
228. Kaksiwiikkonen karehti.
232 1/2. Ei ole wielä suolle wiety,
     Eikä puulla päähän lyöty,
     Tahi tangolla tapettu
     Töistä tuhmemmistakana.
240. Laulo puisen umpipurren,
     Waskilaitan päälaelle,
     Rautaruuhen jalkohinsa.
241. Kuparisen kyyhätteli.
     Laskea köröttelewi
     Kurimuksen kulkun alle,
     Kian kielen kääntimille,
248. Kantelmoinehen katosi,
     Lakahtuwi lauluinensa,

Loppu tästäkin.

Source Colophon

Kalevala (1835), 2. Osa (Part II). First published Helsinki, 1835, by Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran Toimituksia. Compiled by Elias Lönnrot from oral tradition collected in Finnish and Russian Karelia, 1828–1834. Transcribed for Project Gutenberg by Jari Koivisto and Tapio Riikonen (EBook #48381). Public domain.

🌲